HAKU

Cape on liikuttava tarina läheisen menettämisestä. Hautajaisaamuna lapsi herää surkeana. Sängyllä odottaa uusi puku ja hiuksissa on uusi kampaus. Silti suru ja ahdistus paistavat lattialla istuvan lapsen kasvoilta. Puvun päälle lapsi pukee viitan, jonka tarkoitus on suojata kipeiltä muistoilta ja tunteilta. Täti turvanaan lapsi tarkkailee surevia aikuisia ja hautajaismenoja, eikä halua muistaa tai kuunnella muiden tarinoita. Muistot rakkaasta ihmisestä kuitenkin kuplivat pintaan ja lopulta lapsi jo lupaakin, ettei tule koskaan unohtamaan rakasta ihmistä. “But the memories bubble back up, and… I remember. I remember your laugh. I remember your love. I remember the fun we had.” Tarina on surullinen, mutta kuvitus tekee siitä sydäntäriipivän. Aracelis oikein hätkähti lapsen kasvoilta välittyvää surua, eikä onnistunut pidättelemään kyyneliä edes toisella lukukerralla. Térille kuvitus nousi esiin kauniina synkän teeman ympärillä ja ihanat värit tuntuivat rohkaisevilta valonpilkahduksilta surun keskellä. Punainen viitta, joka antaa turvaa lapselle surun keskellä, on myös kuvituksellisesti voimakas elementti. “Auntie fixes my tie, finger-paints my heart, and hugs the shadow away.” Cape on varmasti tärkeä tarina monelle ja hyvä työkalu keskustelulle lapsen kanssa. Kertomus painottaa, että on tärkeää muistella ihania asioita, joita kaivattu ihminen toi elämään. Sen avulla voi myös jutella surun käsittelystä ja sen kestämisestä. “There’s no rain, but my cape gets wet.” Tarinan lopussa kirjailija kertoo Capen olevan rakkauskirje hänen omalle isälleen. Isä oli Johnsonin oma supersankari, jonka menetys oli valtavan suuri suru. Kirjan tarkoitus on muistuttaa, että moni on menettänyt rakkaan ihmisen ja käy läpi suurta surua. Kirjailija toivoo, että Capen tarinan avulla lukija voi vaalia menetetystä rakkaasta heräävien muistojen kauneutta, vaikka ne tuntuisivatkin kivuliailta. Cape, Kevin Johnson, 2023 Kuvittanut: Kitt Thomas

Jani Toivolan uusi lastenkirja on joulukalenteri kirjan muodossa. Lyhyet luvut muodostavat luukut 1-24, joita voi lueskella jouluaattoa odotellessa. Luvut ovat parin tai kolmen sivun mittaisia, joten ei ole katastrofi, vaikka yhtenä päivänä unohtaisikin avata luukun. Teos sopii varmasti hyvin joulukalenteritarkoitukseen. Me nyt kuitenkin luimme sen jo etukäteen yhteen putkeen. “Oletko koskaan muuttanut uuteen kotiin? Jos olet, niin tiedät ehkä, millaista on herätä ensimmäisenä aamuna uudessa paikassa. Maisema ikkunasta näyttää vieraalta ja rappukäytävän äänet ovat outoja.” Maisa muuttaa perheineen uuteen kotiin äidin työn perässä. Aluksi muutto tuntuu tylsältä ja uusi talo täysin vieraalta. Maisa lähtee kuitenkin seikkailemaan rakennuksessa ja törmää ullakolla Kaarinaan. Kaarina on talossa asuva aikuinen, joka paljastaa Maisalle, että uusi talo onkin tosiasiassa joulukalenteritalo. Joka päivä yksi asunto avaa luukun koristelemalla ikkunansa ja Kaarina antaa Maisalle tehtäväksi auttaa talon asukkaita avaamaan luukkunsa ajallaan. Niinpä joka luvussa, Maisa tutustuu uuteen talon asukkaaseen ja auttaa ratkaisemaan erilaisia haasteita. Joulukalenterin sivussa Maisa elää omaa arkeaan ja tutustuu uusiin ystäviin. Mysteerinä pysyy kuitenkin yksi asunto ja herra Kantola, joka on nopea liikkeissään ja jonka ikkuna pysyy aina pimeänä silloinkin, kun olisi hänen vuorosa avata luukku. “‘Kerron sinulle salaisuuden’, Kaarina sanoi ja hymyili. ‘Tämä ei itse asiassa ole mikään tavallinen talo, vaan joulukalenteritalo.’” Tarina on suurimmaksi osaksi mukavan leppoisa ja ihana hyvänmielen kertomus. Maisan ystävystymistä muihin on kiva seurata ja etenkin Maisan ja hänen isänsä suhde jäi Térin mieleen hellyyttävänä. Me odotimme kuitenkin enemmän representaation näkökulmasta. POC-hahmoja on vähän ja musta hahmo jää stereotypisesti parhaan kaverin rooliin. Valkoinen päähenkilö tuntui pettymykseltä Jani Toivolan ihanan Roni-sarjan jälkeen. “Maisalla oli nimittäin salainen suunnitelma: hän oli päättänyt ottaa selvää salaperäisestä herra Kantolasta. Maisa oli vakuuttunut, että jos hän vain pääsisi Kantolan puheille, hän saisi kyllä taivuteltua tämän mukaan joulukalenteriin.” Joulukalenterin valmistumisen myötä Maisalle kasvaa suuri paine saada kaikki valmiiksi ja olla aina apuna, kun joku sitä kaipaa. Yhdessä kohtaa Maisan stressaantuminen tuntui meillekin niin vahvana, että aloimme vähän ihmetellä lapsen voimakasta reaktiota. Onneksi joulukalenterin kanssa on muitakin auttamassa ja lopulta Maisakin ymmärtää, ettei kaikki ole vain hänen vastuullaan. Joulukalenteritalon tarina tuo kivasti esiin erilaisia perheitä ja asukkaita. Jännitys myös pysyy yllä etenkin herra Kantolaan liittyen. Kirja on varmasti mukavaa joululuettavaa niin pienemmille kuin vähän isommillekin lapsille. Joulukalenteritalo, Jani Toivola, Otava 2025 Kuvittanut Nadja Sarell

Minna on Helsingissä asuva historian opiskelija ja Students of colour ry:n hallituksen jäsen. Mitä representaatioista ei ole vielä sanottu? Niiden merkitystä yksilöille, jopa yhteisöille, on korostettu oman näkemykseni mukaan valtavasti erilaisten henkilökohtaisten kirjoitusten, jopa tutkimusten kautta. Itsekin olen samaistunut näihin kokemuksiin, viime aikoina kuitenkin yhä vähemmän ja vähemmän. Tällä hetkellä mieltäni kalvaakin enemmän huoli siitä miten representaatioita käytetään meitä vastaan. Representaatiot ovat hyvin konkreettinen keino suunnata huomiomme pois kohtaamistamme todellisista ongelmista ja epäkohdista, suunnaten sen hetkellistä hyvää fiilistä tuottavaan symboliseen eleeseen. Representaatiot ovat sortavien rakenteiden ja instituutioiden hyödyntämä työkalu. The master’s tools will never dismantle the master’s house. Herran työkalut eivät koskaan pura herran taloa. Audre Lorden viisaat, ikivihreät sanat. Tämä sitaatti on peräisin vuodelta 1979, mutta yleinen näkemys on että nämä sanat pätevät edelleen. Sitaatin etuna ovat myös äärettömät mahdollisuudet eri tulkinnoille. Representaatio on yksi keino, työkalu, jolla ylläpidetään ja tuotetaan lisää sortavia rakenteita. Jotta voi olla representaatiota, on oltava kategorioita ja niihin sopivia aliedustettuja ryhmiä. Kategorioiden ongelmallisuutta on tarkastellut muun muassa James Baldwin. Baldwin koko elämänsä ja uransa aikana kieltäytyi tulemasta typistetyksi eri kategorioiden määrittelyihin vaan halusi nimenomaan hänen kirjoitustensa ja ajatustensa olevan asia, josta hänet tunnetaan ja muistetaan. Baldwin halusi romuttaa kategoriset typistykset ihmisistä. Representaatiot vaativat niitä. Representaatioiden kanssa ei voi kiistellä. Tämä tekeekin niistä niin tehokkaan, puoleen ja toiseen. Ne ovat nopealla silmäyksellä kaunis, ihana ja positiivinen asia ja edistysaskel tilanteessa, jossa tarvitsemme suuria harppauksia. Jonkun elokuvan kokoonpanosta kiisteleminen ja kuinka se ei ole tarpeeksi moninainen tai onko jonkin kirjan sisältö hyvää representaatiota vai ei tuntuvat tärkeiltä keskusteluilta. Jäämme kuitenkin jumiin näennäisen aktivismin tasolle ja individualistisiin haluihin tulla nähdyksi ja kuulluksi. Representaatioiden tavoittelu ja niihin pyrkiminen ovat loputtomassa suossa kamppailua, sillä niiden taustalla on milloin minkäkin kaupallisen arvon säilyttäminen ja kasvattaminen. Lopputuloksena ovat väistämättä ohuiksi jäävät, valkopestyt ja maltilliset hahmot päälle liimattuine kokemuksineen, jotka vain etäisesti muistuttavat meitä. Toki voisi sanoa, että on olemassa hyvääkin representaatiota. Väitän kuitenkin tämän hyvänkin ”representaation” olevan hyvää vain silloin, kun sitä ei ole luotu representaatioksi. Silloinkin meidän on vältettävä representaation leiman käyttämistä, sillä se ajaa meidät yhä uudestaan ja uudestaan samaan tilanteeseen. Representaatiot ovat reformismia, pieniä kosmeettisia muutoksia sortaville rakenteille, jotka muuten säilyvät samanlaisina. Silloinkin kun ruudulla tai kirjan sivuilla pyörii samaistuttavan näköisiä henkilöitä. Representaatiosta on puhuttu tarpeeksi. Emme voi tyytyä enää vain representaatioihin edistyksen merkkeinä vaan meidän on vaadittava koko järjestelmän kattavaa muutosta. Tähän muutokseen emme pysty yksin vaan se tarvitsee taakseen laajan ja yhtenäisen liikkeen. Lähteet: Kilpeläinen, Pekka. Introduction . In Search of a Postcategorical Utopia: James Baldwin and the Politics of “Race” and Sexuality. University of Eastern Finland. 2010. 1–22. Lorde, Audre. The Master’s Tools Will Never Dismantle the Master’s House . Sister Outsider. Penguin Classics. 2019. 103–106. MINNA KOUVALAISEN KIRJAVINKIT Audre Lorde, Sister Outsider James Baldwin, The Cross of Redemption: Uncollected Writings James Baldwin, Giovanni’s Room

Kuvaaja: Basile Mincke Melissa Sende on nuori ruskea taiteilija Brysselistä, joka työskentelee enimmäkseen poeettisen proosan kanssa. Hän leikkii kirjoituksissaan mielikuvituksellisten ja tunteellisten tilojen luomisella. Työssään ja myös vapaa-ajallaan Melissa pohtii ihmisten välisiä suhteita ja yhteiskunnallisten kerroksien rinnakkaiseloa oman minä-suhteensa kautta: mikä tekee ihmisen? miten olla olemassa? miten kohdata toisemme nopeatahtisen modernin elämän poimuissa? Pohtimisen lisäksi Melissa on SOCO-opiskelijajärjestön hallituksen aktiivinen jäsen ja pyörii paljon BIPOC-kulttuuripiireissä. Kansallisteatterin Suuri näyttämösali oli miltei täynnä, kun astuin yläparvelle etsimään paikkaani. Ei mennyt kauaa ennen kuin valot himmenivät. Yhtäkkiä itku valui pitkin naamaani. Näyttämön ruudulla pieni ruskea tyttö työnsi kuplivan   katseensa kameraan päin ja hymyili meille; tai ehkä vain minulle; tai ehkä vain itsekseen. Kurkkuani kuristi kömpelö   nauru, jota hiljaa imeskelin. Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin ei ollut tarina minusta, mutta tunsin kuritonta ylpeyttä siitä, että kaikki tämä juhlisti ruskean tytön tarinaa: täysi tupa läpi vuodenajat, suurin Kansallinen näyttämö, valtava anteeksipyytämätön ruskea nauru valtavalla valkoisella kankaalla. Tarina puhui tämän yhteiskunnan epäkohdat rohkeasti ja rehellisesti, erittäin ajankohtaisesti vastakaiussa Suomen poliittisten todellisuuksien kanssa. Itkin, alusta loppuun, sillä tunsin oloni nähdyksi. Mutta itkin ehkä myös, sillä olinkin näkymätön. Pimeässä katsomossa kukaan ei ollut kuulemassa myötäilyjäni. En voinut puristaa ketään kädestä ja sitä kautta jakaa tätä karmista kokemusta. Puristin omaa kättäni.     Tuntuu nähdyltä ja näkyväksi tehdyltä mutta silti siltä, että olen vääränlainen. Mutta ehkä se on muut, jotka ovat vääränlaisia: väärin varustettu kohtaamaan minut katsomossa, eikä lavalla; kadulla, eikä lavalla; kaupassa, eikä lavalla; normaalina, eikä ylistettynä.   Olin ainut koko parvella, joka itki. Kukaan  ei pysähtynyt kysymään, pärjäisinkö. Ei yksikään kanssakatsoja, vaikka minun ohi piti kävellä ja kaikkien piti pitkään jonottaa, kun hidas kulkue eteni ulos ovista. Tiedän, että suomalaiset ovat suomalaisia. Ei kulttuurikasvatus noin vain muutu. Kaikessa haavoittuvaisuudessaan kulttuurissamme itkemistä pidetään yksityisenä, kiusallisena, vaikeana, säikähdyttävänä, jopa häpeällisenä asiana. Ei me aikuisten kesken voida tuollaista. Vielä Kansallisteatterissa! Jonne puetaan hienot vaatteet ja liput maksavat maltaita. Josta suunnataan sivistyneille yksille jälkeenpäin juttelemaan näytelmästä. Mutta tässä yhteiskunnassa rasismia ja sen väkivaltaisen eristyksen tuhoja emme kohtaa yhdessä, vaan ruskeat kehot jätetään niiden kanssa yksin. Meidän kesken. Sitähän me halutaan, eikö niin? Meiltä meille meininkiä: älkää siis katsoko meitä silmiin: olemme niin arvokkaita ja tärkeitä, niin hauraita ja arvaamattomia, voisimme vaikka pahastua. Voisin jopa suuttua, voisitte kavahtaa ja vapista. Voisin ymmärtää väärin… Kuten kaikki ne kerrat kun minulle on puhuttu englantia – siis huomaavaisuuden nimissä! Etkö ymmärrä, enhän minä nyt niin , minulle puolustellaan jatkuvasti. Etkö ymmärrä : tämä on sinun  reviirisi. Minä vain tulin teatteriin?   Olen vihainen. Tunnen sen luissani. Minua on kohdeltu väärin. Saman väriset, näköiset, oloiset tyypit ovat niin usein tehneet minua vastaan väärin. Heiltä, jotka nauroivat televisio-ohjelmakohtaukselle, jossa Aikuinen Ujuni ja Valkoinen Feministi keskustelivat pelosta sekaantua ruskeiden maahanmuuttajanaisten asioihin, kun yhteistä kieltä, jolla puhua näistä asioista ei löydy; heiltä olisin odottanut jotain. Toivoisin, että nämä valkoiset teatterissa kävijät olisivat tähän tilaan tulleessaan tajunneet olla huomaavaisempia muita ruskeita ihmisiä kohtaan. Samalla kun itkin ja epätoivossa raivosin, mietin kovaa, että ETTEKÖ SAANEET TÄSTÄ MITÄÄN IRTI? Olisimme voineet kantaa yhdessä osan tästä painosta, joka oli näytelmän ydin. Miksi ruskeat lapset jätetään yksin? Miksi meidät hylätään? Kysyivät mielestäni Ujuni Ahmed ja ohjaaja Satu Linnapuomi. Pahoinvointiyhteiskunnassamme illuusiot ovat kaiken perusta. Siksi käymme teatterissa ja elokuvissa, siksi juomme liian usein kännit, siksi tuijotamme kännyä puolet ajasta, kun olemme valveilla, siksi teemme muille oharit, niille, joilla näyttää menevän huonommin kuin meillä, siksi emme katso silmiin, siksi emme sano mitään, kun muita ahdistellaan (vaikka eduskunnasta käsin), siksi tiuskimme pitkin talvea ja tungemme väkisin ihmisten pienistä raoista sen sijaan, että sanoisimme ‘anteeksi’, siksi siksi siksi siksi siksi siksi emme pyyhi ikkunan katupölyyn kirjoitettuja rasistisia tappouhkauksia, siksi siksi miksi miksi miksi? Pyyhin kai sitten itse. Tiedän, että liikuttumiseni johtui muun muassa siitä, että näytelmä esitettiin nimenomaan Kansallisteatterissa. Kokemus muistuttaa jälleen, että representaatiotrendi on tuplaliikkeessä. Se on yhtäältä niin tärkeää: että valtaosa tunnistaa ja antaa tilaa ja näkee ja kuulee ja katsoo ja kuuntelee ja antaa olla ja kutsuu koolle ja tuo esiin ja jakaa eteenpäin ei-valkoisten kehojen ja mielien tiloja – Toisaalta representaation ytimessä on edellytys empaattiseen ja antirasistiseen yhteen tulemiseen, pyrkimys nähdä toinen muttei toisena . Tämä ei heijastu jaettuun todellisuuteemme itsestään selvästi. Sen sain ensisijaisesti kokea  Kansallisteatterissa. Olisin halunnut jotain. Jotain enemmän, jotain vähemmän performatiivista, jotain muuta, jotain lämpimämpää, jotain mullistavampaa… Mutta miksi, miten ja millä perusteella nykyiset valtainstituutiot ja kulttuuripääoma-hotspotit palvelisivatkaan sitä ? Minua? Meitä? On tärkeää voida kokea itsemme tervetulleiksi ja toivotuiksi. Arvokkaiksi. Arvostetuiksi. On tärkeää voida tuntua todelliselta ja nähdä oma tarinansa lavoilla. On tärkeää, että meistä tuntuu yhtä suurilta, kuin me oikeasti olemme. Mutta tätä ei kukaan voi antaa meille. For the master’s tools will never dismantle the master’s house. They may allow us temporarily to beat him at his own game, but they will never enable us to bring about genuine change. Meidän magia on meille ja se loistaa aina. Hengitän syvään. Lähteet: Lorde, Audre. “The Master’s Tools Will Never Dismantle the Master’s House.” 1984. Sister Outsider: Essays and Speeches . Ed. Berkeley, CA: Crossing Press. 110- 114. 2007. Print. MELISSA SENDEN KIRJAVINKIT Zami, a new spelling of my name - Audre Lorde The God of Small Things - Arundhati Roy Sister Outsider - Audre Lorde

Irene Omwami on opiskelija, äänikirjojen lukija, sekä muita äänitöitä satunnaisesti tekevä helsinkiläinen. Irene on vaikuttanut Fem-R ry:n hallituksessa, sekä toiminut Ruskeat tytöt ry:n puheenjohtajana. Aloitin äänikirjojen lukemisen kolme vuotta sitten. Eräs kustantamo oli avannut rekrytoinnin, jonka tavoitteena oli lisätä vähemmistötaustaisten henkilöiden määrää lukijoissa. Olin innoissani; rakastan kirjoja ja niiden ääneen lukeminen lapsilleni oli ollut suuri ilo. Myös mahdollisuus äänellä työskentelystä kiehtoi minua. Lähetin hakemuksen ja sen liitteenä kotitekoisen demon, jonka myötä pääsin studioon antamaan ääninäytteen. Pian sainkin jo ensimmäisen buukkaukseni.  Äänikirjan lukeminen on kummallista puuhaa, kun huomioi miten merkittävästi se poikkeaa kirjan lukemisesta ääneen muille ihmisille heidän läsnä ollessaan. Ääneen lukeminen seurassa on kommunikointia ja yhdessäolon kokemista, jossa yhtä suuressa osassa kuin teksti on se, minkälaisen tunnelman ja keskustelun luenta synnyttää lukijan ja kuuntelijoiden kesken. Yhteisen lukemisen traditio – varsinkin lukupiirin kaltaisissa epävirallisissa tilanteissa – avaa mahdollisuuden päästä kollektiivisesti tekstin tuolle puolen, se siivittää lukijan ja kuuntelijat yhteiseen älylliseen seikkailuun. Lukija voi myös leikitellä sillä miltä teksti kuulostaa, kun täsmällinen artikulointi ei ole tarpeen. Sanojen ja virkkeiden äärelle voi pysähtyä sekä antaa tekstin hengittää ja liikuttaa. Vastaavaa yhteisen hetken muodostamaa tunnelmaa ja lukemiseen liittyvää vapautta ei äänikirjaa lukiessa ole. Viimeistään siinä vaiheessa, kun huomaa toistaneensa jo hyvän tovin sanaa nuori, jotta diftongi ei varmasti lavenisi nuariksi, voi sanoa että kaikki ääneen lukemiseen mielletty tunnelma ja romantiikka on karsittu pois.  Lukijana istun pienessä harmaassa kopissa, jonka seinät on vuorattu vaahtomuovisilla akustisilla paneeleilla, edessäni mikki ja kaksi näyttöä. Ensimmäistä kirjaa lukiessani tunsin selvää kuuntelijankaipuuta, tarvetta kokea kuinka ääneni tavoittaa toisen ihmisen. Muistin erään keskustelun musiikkipainoitteista radio-ohjelmaa toimittavan tuttavan kanssa. Myös dj:nä toimiva tuttava oli huomannut miten kuuntelijoiden fyysisen läsnäolon puute ohjelmaa tehdessä häiritsi häntä, hän kun oli tottunut klubeilla soittaessaan näkemään suoraan musiikin vaikutuksen ihmisiin. Radio-ohjelman teko muuttui miellyttävämmäksi, kun hän  ajatteli niitä ihmisiä joille halusi musiikkia soittaa. Kokeilin samaa äänityskopissa: kuvittelin eteeni jonkun läheisen jolle lukisin kirjaa. Kyseinen mielikuvaleikki energisoi lukemista lasten- ja nuortenkirjojen kohdalla, joissa eläytymiselle on enemmän sijaa. Aikuisten romaaneja ja tietokirjoja lukiessa mikään mielikuvaleikki ei kuitenkaan kannatellut lukemista. Oli vain teksti ja oma ääneni. Mikäli minua pyydettäisiin kiteyttämään mistä äänikirjan lukemisessa on kyse, sanoisin: hengitys, rytmi, intonaatio ja sävy. Hengitys on – uskokaa tai älkää – tärkeää myös äänikirjoja lukiessa. Tämän voisi luulla olevan itsestäänselvyys ja toki myös elinehto, mutta jos joku, niin aloitteleva äänikirjanlukija on valmis haastamaan sekä terveen järjen että fysiologiset tosiseikat asiaan liittyen. Lukiessa, kuulokkeet korvilla, sitä on hyvin tietoinen kuinka mikrofoni nappaa jokaisen pihinän, puhinan, hengenvedon ja huokauksen. Editointivaiheessa voidaan leikata pahimmat lauseiden välillä tapahtuvat hengitysäänet pois, mutta tavoite on, että lukija jo lukiessaan kiinnittäisi huomiota ettei hengitys ole kuuluvaa.  Alussa lukiessani kärsin lähes jokaisessa äänityssessiossa voimakkaasta päänsärystä. Olin myös uupunut ja hengästynyt kopissa. Pian ymmärsin sen johtuvan siitä että luin liian nopeasti. Yritin saada jokaisella hengenvedolla mahdollisimman paljon tekstiä ulos. Jostain syystä olin kadottanut yhteisöllisessä lukemisessa intuitiivisesti luonnistuvan kyvyn rytmittää tekstiä. Rytmityksessä on kyse sekä tekstistä että sanojen ja lauseiden väliin jäävästä tilasta. Lukija, joka onnistuu rytmittämään tekstin hyvin, tekee siitä ymmärrettävän ja miellyttävän kuuloista. Oikean rytmin löydyttyä hengitykseen ei enää kiinnitä huomiota, sillä se ei ole enää lukemisen moottori, vaan osa kerrontaa.  Lukiessa intonaatio (puheen sävelkulku) ja sävy elävöittävät tekstin. Suomalaisessa äänikirjatuotannossa, lukuun ottamatta lastenkirjallisuutta, ei odoteta lukijan luovan roolihahmoja äänellään ja tehden siten tulkintaa tekstistä. Itse tykkään leikitellä äänellä ja oma intonaationi puheessa voi välillä nousta ja laskea hyvinkin paljon. Lukiessa kuitenkin pidän sen suhteellisen tasaisena. Sävy taas on jotain, johon vaikuttaa kirjoittajan tyyli sekä kirjan aihe ja tapahtumat. Olen äänikirjojen lukemisen myötä pohtinut suhdetta omaan ääneeni. Kuinka muiden ihmisten oletukset ovat vaikuttaneet siihen miten olen sovittanut ääneni sosiaalisissa tilanteissa. Ääni on hyvin henkilökohtainen ja intiimi osa yksilöä ja kommunikoimme sillä vahvasti myös mielen tiedostamattomaan osaan. Omaa ääntään voi yrittää mukauttaa ja pyrkiä sitä kautta suojelemaan itseään ennakkoluuloilta, mutta niin tehdessä on riski että kadottaa siihen yhteyden, eikä tunnista itseään enää siitä miltä kuulostaa.  Äänikirjan lukijan ääni voi herättää kuuntelijassa assosiaatioita ja muistoja, jotka tuovat erityisen lisän kuuntelukokemukseen. Kun istun äänityskopissa, en lue kenellekään, mutta kuitenkin, kun laitat kuulokkeet korviisi, luen juuri sinulle. IRENE OMWAMIN KIRJAVINKIT Nicole Sealey, The Animal After Whom Other Animals Are Named Yaa Gyasi, Transcendent Kingdom Octavia Butler, Parable of the Sower

Asmaa Abdi tykkää lukea ja hankkia uutta tietoa, jotta voi kontekstoida paremmin nykypäivän syrjiviä rakenteita yhteiskunnassamme. Hän ajattelee, ettei mikään muutu, ellei omia virheitä suostuta kohtaamaan. “This woman who sees without being seen frustrates the colonizer. There is no reciprocity. She does not yield herself, does not give herself, does not offer herself. The European faced with an Algerian woman wants to see. He reacts in an aggressive way. Colonialism obviously throws all the elements of native society into confusion. The dominant group arrives with its values & imposes them with such violence that the very life of the colonized can manifest itself only defensively.” Franz Fanon, antikolonialistinen ajattelija, filosofi ja psykiatri käsitteli kirjassaan A Dying Colonialism Ranskan siirtomaapolitiikkaa Algeriassa. Fanonin analyysi kolonialistisesta väkivallasta on edelleen ajankohtainen, kun tarkastelemme miten sekularismi, orientalismi ja valkoinen feminismi yhdistyvät nyky-Euroopassa. Ranskan siirtomaahallinnon aikana, algerialaisten musliminaisten pakkoriisuttaminen nähtiin symbolisena voittona ja merkkinä kolonialismin menestyksestä. Nainen, joka ei alistunut kolonialistisen katseen alle, nähtiin uhkana. Sata vuotta myöhemmin, nyky-Eurooppa toistaa samaa tarinaa: musliminaisten oikeudet uhrataan länsimaisten arvojen nimissä, tällä kertaa piiloutuen vääristetyn sekularismin taakse. Sekularismin alkuperäinen tarkoitus oli vähentää pappien ja kirkon valtaa politiikassa sekä lainsäädännössä, varmistaen päätöksenteon perustuvan yhteisiin arvoihin eikä yksittäisten uskonnollisten ryhmien etuihin. Uskonvapauden ja yhdenvertaisuuden takaaminen kaikille yhteiskunnan jäsenille on kuitenkin tänä päivänä jäänyt taka-alalle. Sekularismi on aseellistettu ja siitä on tehty väline syrjivälle islamofobiselle politiikalle. Oxfordin akateemisen tietokannan mukaan sekularismi ei tarkoita uskonnon poistamista julkisesta elämästä, vaan tasapainoista lähestymistapaa, jossa kaikilla on oikeus ilmaista uskonnollisia näkemyksiään ilman valtion suosimista tai syrjintää. Stanfordin tietokanta taas määrittelee sekularismin valtion ja uskonnon erottamiseksi, varmistaen, että valtio pysyy uskonnollisesti puolueettomana. Jotta voimme ymmärtää musliminaisiin kohdistetun sorron kokonaisvaltaisesti, on meidän käsiteltävä Orientalismia ja sen historiaa. Orientalismi on käsite, jonka Edward Said esitteli kirjassaan Orientalismi (1978). Orientalismilla viitataan länsimaiden tapaan kuvata "itäisiä" kulttuureja stereotyyppisesti ja alistavasti, esittäen “idän” mystisenä, taantumuksellisena ja epäinhimillisenä vastakohtana lännen "modernille" ja "sivistyneelle" kulttuurille. Tällä länsimaat ovat läpi historian oikeuttaneet länsimaiden raa’at ja veriset kolonialistiset projektit. Eurooppa on onnistunut luomaan rasistisen mielikuvan, jossa musliminainen on täysin toiseutettu, ja peittäytynyt musliminainen nähdään uhkana länsimaiselle “modernille” naiskuvalle. Toiseuttaminen määritellään itsestä poikkeavien ryhmien eristämiseksi, poissulkemiseksi sekä erilaisuuden suhteettomaksi korostamiseksi. Tämä ajattelumalli juontaa juurensa eurooppalaisista kolonialistisista käytännöistä. Euroopassa lisääntyvät hiijab-kiellot perustellaan sekularismilla ja uskonnollisella neutraaliudella, mutta todellisuudessa tätä “sekularismia” sovelletaan erittäin valikoivasti. Monet valtiot, jotka kieltävät hijabit, juhlistavat kristillisiä juhlia kuten, joulua ja pääsiäistä, mutta muslimien pyhät päivät eivät saa samanlaista tunnustusta. Esimerkiksi Ranskassa, jossa on Euroopan suurin muslimiyhteisö, voi kuulla kirkonkellojen soivan, mutta Islamin mukaiset rukouskutsut ovat kiellettyjä ja tarkoin säädeltyjä. Tästä näemme, ettei hijabin kieltämisellä ole mitään tekemistä sekularismin kanssa; se on rasistinen, islamofobinen ja misogyyninen tapa syrjiä muslimeita - erityisesti musliminaisia. Kuten historia osoittaa, naiset ja naisten pukeutuminen ovat aina olleet vallankäytön välineitä. Siinä missä olettaisi naisten pitävän yhtä kohdatessaan patriarkaalista väkivaltaa, tilanne on ollut usein päinvastainen. Kolonialistisen patriarkaatin ytimessä ei ole vain miesten harjoittama valta, vaan myös naisten osallistuminen sen ylläpitämiseen. Ranskan kolonialismin aikana eurooppalaiset naiset eivät vain alistuneet miesten vallan alle, vaan myös osallistuivat aktiivisesti muiden naisten, kuten algerialaisten musliminaisten, kontrollointiin ja sortoon. Fanon kuvaa, kuinka ranskalaiset naiset näkivät pakkoriisutut algerialaiset naiset uhkana ja asettuivat miesten ja kolonialistisen järjestelmän puolelle suojellakseen omaa asemaansa, osallistuen näin sorron ylläpitämiseen. Sama valtarakenne näkyy nyky-Euroopassa, jossa valkoinen feminismi pyrkii “vapauttamaan” musliminaiset heidän kulttuuristaan, sivuuttaen heidän kokemuksensa ja valintansa, ja toistaen näin kolonialistisia asenteita. Valkoinen feminismi edistää vahingollisia orientalistisia mielikuvia takapajuisista muslimeista ja patriarkaalisesta, naisvihamielisestä islamista, jättäen huomiotta musliminaiset, jotka kokevat hijabin ja islamin osaksi identiteettiään. Näin valkoinen feminismi toimii sortavan järjestelmän jatkeena, ylläpitäen kolonialistisia käytäntöjä ja rakenteita sen sijaan, että purkaisi niitä. Lyhyesti sanottuna, nämä ovat saman kolikon kaksi puolta. Kuten Fanonin teoksessa A Dying Colonialism käy ilmi, musliminaisten pakkoriisuttaminen ei ollut vain satunnaista fyysistä väkivaltaa. Se oli ja on yhä osa laajempaa, systemaattista sortopolitiikkaa. Väkivalloin riisuttu musliminainen on elävä todiste kolonialistisesta dominoinnista. Esimerkkinä tästä ovat valokuvat, joissa Ranskan siirtomaahallinto riisutti algerialaiset musliminaiset ja valokuvasi heidät. Nämä kuvat toimivat todisteina kolonialismin menestyksestä. Nykyään Euroopassa yleistyneet hijab-kiellot ovat jatkumoa tälle kolonialistiselle toimintamallille. Vuoden 2021 EU:n päätös sallia hijabin kieltäminen työpaikoilla osoittaa, kuinka syvälle kolonialistiset asenteet ovat juurtuneet Eurooppaan. Euroopan kolonialistinen historia ja nykyinen islamofobinen politiikka kietoutuvat yhteen muodostaen uuden syrjivän konseptin. Musliminaisten kehoihin kohdistettu väkivalta on niin normalisoitua ja hyväksyttyä, että sitä toteutetaan nyt sekularismin nimissä. Elämme maailmassa, jossa kolonialismiin syyllistyneet valtiot eivät suostu oppimaan virheistään. Miten voimme estää historian toistumisen, kun Eurooppa kieltäytyy kohtaamasta omia virheitään ja jatkaa kolonialistisen sortamisen perinnettä? A Dying Colonialism on valitettavan ajankohtainen tänä päivänä — vuonna 2024 olemme yhä tilanteessa, jossa emme pelkästään toista menneisyyden virheitä vaan annamme niiden määrittää tulevaisuuttamme. Euroopan kyvyttömyys kohdata oma kolonialistinen menneisyytensä ja virheensä on ajanut meidät jälleen toistamaan historiaa ja estää aidon tasa-arvon toteutumisen. Lähteet: Frantz Fanon, A Dying Colonialism (1965) Edward Said, Orientalism (1978) European Union Court of Justice Decision on Hijab Bans (2021) Standford, secularism How France's Muslim population will grow in the future Oxford Secularism HRW Building mosques in France: Why so complicated? Global Campus of Human Rights

Kuva: Sonja Siikanen / Sapfograf Oy Javiera Marchant Aedo on chilestä Suomeen 1992 tullut poliittinen pakolainen, joka kamppailee sen kanssa, mihin sijoittaa yli 400 kirjaa, kun edessä on vihdoin muutto takaisin kotiin 32 vuoden jälkeen. Kirjojen lukeminen ja unelma oman kirjan kirjoittamisesta ovat olleet hänelle tärkeitä kumppaneita lapsuudesta lähtien ja vähintään rakkaus kirjoihin on jotain, minkä hän toivoo pystyvänsä siirtämään omalle lapselleen. Javieran ja Maia Fandin yhdessä kirjoittama tietokirja Turvallisemman tilan periaatteiden käsikirja ilmestyy Vastapainon julkaisemana helmikuussa 2025.  Mihin loppuvat kirjailijan oikeus luomaansa kieleen ja mistä alkavat kääntäjän oikeudet muokata kieli siihen pisteeseen asti, että se taipuu jollekin täysin vieraalle kielelle, missä on omat kielioppisääntönsä, kieli jolla on oma historia, kieli joka ei koskaan voi täysin ymmärtää sitä todellisuutta, missä alkuperäiskielellä kirjoittanut kirjailija on elänyt?  Olen kieli(mieli)puolinen ristiriita, pystyn taivuttamaan suomen kielen oman tahtoni mukaan, löydän siitä alati uusia puolia ja en lakkaa ihmettelemästä miten outo, ihana, joustava ja jämpti kieli se on. Olen kaksi-, kolmi-, kolmi-ja-monia-puolikkaita-kielinen. Opin ensin puhumaan ja lukemaan espanjaksi, mutta en miksi tahansa espanjaksi, vaan nimenomaan Chilen espanjaksi. Muistan, että kun sain ensimmäisen kerran suomi-espanja-suomi -sanakirjan käteeni, olin lähestulkoon raivoissani siitä, että jugo  olikin zumo  ja etten löytänyt Chilen espanjalle välttämätöntä epäsanaa po . Vielä vuonna 2015, kun kirjoitin aikuislukiossa pitkän espanjan, tämä raivo hiipi kirjoitukseeni peräänantamattomaksi itsepäisyydeksi, kun kieltäydyin latinalaisamerikkalaisia alkuperäiskansoja lahdanneiden oudosta tavasta puhutella muita ihmisryhmiä vosotros , ja sen sijaan käytin ylpeästi muotoa ustedes , koska jälkimmäinen kuuluu äidinkieleeni, mutta ensin mainittu on korvaani liian teennäinen ja muistuttaa espanjalaisten kolonialistisesta ylimielisyydestä.  Tämä etuoikeus, mitä kieliin tulee, on sallinut minulle jotain, mistä monet haaveilevat: pystyn lukemaan käännöskirjallisuutta sekä sen alkuperäiskielellä että, no, käännöksinä. Luen sujuvasti en ainoastan espanjaa, vaan myös englantia. En liioittele, kun kerron oppineeni merkittävän paljon suomenkielisiä sanoja ja sanontoja lukemalla Sadan vuoden yksinäisyyttä samaan aikaan suomeksi ja espanjaksi. Olin tietysti liian nuori lukemaan koko kirjaa, mutta olen silti lukenut sen noin kerran vuodessa siitä lähtien, kun olin yhdeksän vanha.  Sadan vuoden yksinäisyys oli vain ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut lukemattomia kertoja suomeksi ja espanjaksi, ja pari kertaa englanniksikin, mutta viimeisin kirja, jonka kohdalla olen saanut kokea samat ilot, mutta myös raivostumisen ja turhautumisen tunteet, on Camila Sosa Villadan Las Malas - Huonot naiset , jonka nimi on suomeksi käännetty Yöeläimiä .  Kirjan alussa on chileläisen runoilijan Gabriela Mistralin runosta ensimmäinen lause: Meistä kaikista oli määrä tulla kuningattaria. Tuhahdan tyytymättömänä jo ennen kuin pääsen kirjan alkua pidemmälle. Tunnen tämän runon! Ei meidän ole määrä tulla kuningattariksi, kukaan ei määrännyt niin, ei edes kohtalo, vaan meistä tulisi  kuningattaria, se on meidän unelmamme: “sanoimme sen humalassa ja se oli meille kaikille totta, meistä tulisi kaikista kuningattaria ja päätyisimme kaikki mereen” (käännös allekirjoittaneen). Gabriela Mistral kertoo, mitä tulee tapahtumaan, mutta onhan se hankalaa puhua tulevaisuudesta kielellä, missä ei ole tulevaisuutta. Kuinka neljä aikamuotoa mitenkään voisi riittää kuvailemaan jotain, mikä tapahtuu ajassa tämän kielen ulottumattomissa? Pelkään mitä tulisi tapahtumaan seuraavaksi, hyvin tietoisena siitä, että olen juuri käyttänyt futuuria kielellä ilman tulevaisuutta, ja käyttänyt vierasperäistä tulevaisuusmuotoa tarkoittavaa sanaa kielellä, josta äärioikeisto pelkää jäävän vähemmistöksi, koska täältä me tulemme! Me maahanmuuttajataustaiset! Me viemme naisenne, työpaikkanne, sosiaaliturvanne, kulttuurinne, uskontonne ja lopulta, väistämättä, myös kielenne. Ja teemme tämän kaiken suomeksi, vaikkei se ole edes äidinkielemme. Niin kuin se olisi vaikeaa! Pah. Seuraavan kerran tunnen taas turhautumista ensimmäisen virkkeen kohdalla: on yömyöhä: puistossa pakastaa. Mutta ei ole yömyöhä! Sosa Villada kirjoittaa, että yö on syvä. Toki se on ehkä kirjaimellinen käännös, mutta minä tunnen sen juuri niin: olemme syvällä yössä, ja Puiston yllä (kyllä, isolla kirjaimella, koska se ei ole mikä tahansa puisto, miksi se on pienellä kirjaimella suomeksi?) on jääkylmää. Siispä toki, on yömyöhä ja puistossa pakastaa.  Ymmärrän heti, että en voi tehdä tätä itselleni. Minun on saatava lukea kirja niin, että voin viikkoa myöhemmin haastatella itse kirjailijaa: tekisin sen espanjaksi, kääntäen suomen kielelle omat kysymykseni, mutta simultaanitulkin kääntäessä Camilan vastaukset. En voi lukea molempia kirjoja yhtä aikaa, se olisi taistelu, missä valitsisin puoleni, alkuperäisteoksen, ja tappelisin joka sivulla käännöstä vastaan. Mistä tämä raivo? Kukaan ei uhkaile espanjaa, ja on ennen kaikkea upeaa, että latinalaisamerikkalaista kirjallisuutta käännetään suomen kielelle, joten miksi olen niin vihainen?  Se johtuu kaksikielisyydestä ja siitä, että näistä kahdesta kielestä alkuperäinen, äidinkieleni, on jossain vaiheessa hävinnyt oman taistelunsa suomen kieltä vastaan. Se johtuu siitä, että pystyn vaivatta kirjoittamaan suhteellisen hyvää, sujuvaa suomen kieltä, monimutkaistakin tekstiä, mutta minun täytyy tarkistaa sanakirjasta joka viides sana, kun yritän kirjoittaa yksinkertaistakin espanjaa. Se johtuu siitä, että minun on täytynyt kynsin hampain pitää kiinni chileläisyydestäni ja tehdä työtä säilyttääkseni kulttuurini ja kieleni maassa, missä globaalista etelästä tuleva mikä tahansa on aina vähemmän arvokas kuin valkoisuudesta käsin syntyneet tuotokset. Se johtuu kielellisestä yksinäisyydestä, vaikka se on kieli, joka on rikas ja loputtomiin, eri kulttuurien parissa ja historian saatossa, käynyt läpi muodonmuutoksen ja syntynyt uudelleen Meksikon espanjana, Argentiinan espanjaa, Perun espanjana ja Chilen espanjana. Minun lempi epäsanani po  on perussa pe  ja useimmissa muissa maissa pues. Se on että, jotta, koska, kun, kuin, kunnes, jos, vaikka, jollei, ellei, kunhan, joskin, ennen kuin, mutta ei mitään näistä.  Olen raivoissani suomen kielelle, en kääntäjälle, koska suomen kieli on ympäristön ansiosta ollut voimakkaampi kuin äidinkieleni, jota en sittenkään osannut puolustaa kuten minun olisi pitänyt. Olen vihainen itselleni. En voisi ikimaailmassa kirjoittaa tätä tekstiä espanjaksi, koska en löytäisi sanoja.  Entä Las Malas? Luen sen lopulta ensin vain suomeksi ja olen tyytyväinen päätökseeni. Huomaan sijoittavani Sarmientonpuiston Koskipuiston tilalle ja asettavani Encarna-tädin, jonka nimi on vain vierasperäinen eikä tarkoita mitään, vaaleanpunaisen maailman jonnekin Aleksanterinkadun perukoille, lähelle edesmennyttä Dorista. Kun myöhemmin luen sen alkuperäiskielellä, Encarna-tädin nimi tarkoittaa lihallista yltäkylläisyyttä ja yksinäisyyttä, lihaksi tullutta hoivaa ja kiimaa, ja koen sieluni kautta, miltä Puisto näyttää, tuoksuu, kuulostaa, haisee ja tuntuu: se on sekoitusta aikuisena tuntemaani Buenos Airesia ja lapsuuteni Santiagoa, enkä voisi koskaan kuvailla kokemusta suomeksi ilman, että raivostuisin itse itselleni.    Kuitenkin sekä suomeksi että espanjaksi itse kirjan tarina ja siinä kerrotut elämät ja kuolemat, ne aiheuttavat samat reaktiot, sillä kyynelilläni ei ole kieltä, aivan kuten ajatukseni eivät ole millään kielellä: ne ovat kuvia ja tuntemuksia. Ne ovat raakaa kipua ja elämänhalua, ja molemmat löytyvät kaikilla maailman kielillä.  JAVIERA MARCHANT AEDON KIRJAVINKIT Las Malas - Camila Sosa Villada Flora - Lois Armas Lilith's Brood - Octavia E. Butler (ja koko Xenogenesis-trilogia)

Kuva: Tuukka Ervasti Julian Owusu on poikkitaiteellisesti työskentelevä tanssitaiteilija ja opettaja, jonka taiteen tekemisen ydin on yhteisöjen rakentamisessa, hiphopissa, tanssissa, spoken word -runoudessa, pedagogiikassa, dekoloniaalisissa praktiikoissa ja uudelleen kuvittelemisessa. Julian käyttää sanoja kuvailemaan kaikkea sitä, mihin liikekieli ei taivu ja tanssii silloin, kun sanat eivät riitä. Julianin aiempia tekstejä voi lukea Kiharoita- (S&S), Intersektionaalinen feministinen pedagogiikka- (Vastapaino) ja Kenen kulttuuriperintö? -kirjoista (Vastapaino) sekä NO NIIN -verkkolehdestä. On aikoja, kun tuntuu olevan aika vähän aikaa. Aika lailla täyteen ahtautuu kalenteri, kun kaikki on aikataulutettava, jos aikaan haluaa saada. Aikaa ei tosin lisää saada, mutta ajan puitteessa on saatava aikaiseksi se, minkä on aikonut. Ja aina kuluu enemmän aikaa kuin kuvitellaan. Tämänkin kirjoituksen aloittamisesta on kulunut jo minuuttejakin neljätoista. Aikamoista. Minua opetettiin, ettei aikaa saa tuhlata, mutta aika kuluu käytinpä sitä tai en. Tai eihän se kulu, se kertyy. Jokainen ehtyvä sekunti putoaa kuin syksyinen lehti, joka oppi juuri lentämään. Juuri tällä hetkellä kulutan aikaa istumalla ja odottelemalla taivaalta laskeutuvaa hetkeä, joka täyttäisi mieleni ajatuksilla, sivujani sanoilla ja päiväni teoilla. Sanat ovat ajattomia. Ne ovat ikuisia. Paitsi silloin, kun eivät ole. Joskus minua surettaa kaikki ne sanat, jonka ohi aika ajoi. Joskus minua surettaa kaikki ne sanat, jotka eivät tule ehtimään luokseni ennen kuin oma aikani ehtyy. Joskus suren ehtymistä. Joskus en. Joskus ehtyminen on vain kaaren pää, josta uusi voi alkaa. Joskus aika pysähtyy. Tai ainakin tuntuu siltä. Niissä hetkissä tunnen, kuinka sekunnit laskeutuvat iholleni ja imeytyvät minuun. Tunnen, kuinka kaikki aika tapahtuu samaan aikaan. Tunnen, kuinka asiat saapuvat perille. Tunnen, kuinka jokainen tapahtuva asia on ajattoman tapahtumasarjan päätepiste, keskikohta ja alku samaan aikaan. Aika vain on. Teot ne kulkevat ajassa sekä eteen että taakse. Lähes elämän verran aikaa sitten rakastuin kirjoihin, koska kiltti kirjastotäti antoi Matildan lukea niin monta kirjaa, että hän oppi ajatuksillaan liikuttamaan esineitä. Ajattelin, että minäkin voisin oppia liikuttamaan maailmaa, koska Matildan lailla minäkin olin oppinut lukemaan ennen koulun aloittamista. Lähes elämän verran aikaa myöhemmin joudun toteamaan, että en vieläkään osaa siirtää esineitä ajatuksillani. Sen sijaan, opin kyllä liikuttamaan kokonaisia maailmoja sanoillani. Nämäkin sanat liikuttavat jonkun maailmaa ajassa jonnekin. Sekin on teko. Teoilla on väliä. Enemmän kuin elämän verran aikaa sitten kuusivuotias Maya Angelou lakkasi puhumasta seitsemäksi vuodeksi. Sen aikana kiltti kirjastotäti antoi hänen lukea pienen mustille amerikkalaisille tarkoitetun lähikirjastonsa läpi ja kirjojen loputtua hankki hänelle lisää alueen laajemmasta valkoisille tarkoitetusta kirjastosta. Angelou ahmi itseensä maailmoja maailmojen perään. Kun hän alkoi jälleen puhua, hänellä oli paljon sanottavaa ja paljon sanoja, joilla sanoa sanottavansa. Olen kiitollinen niistä kaikista sanoista, joita Angelou asetti vieri viereen sellaiseen järjestykseen, johon kukaan muu ei olisi osannut niitä laittaa. Ilossa ja surussa, Angeloun sanat ovat olemassa, koska koko universumi asettui juuri siihen asentoon, johon se asettui häntä varten. Ja minua varten, kun hän kirjoitti myös minulle kirjoittaessaan koko maailmalle. Sain lapsena lahjaksi sanakirjan. Oli tajunnanräjäyttävää tajuta, että kaikki maailman sanat mahtuvat yhteen kirjaan ja että se kirja on vapaasti ihan kenen vain luettavissa. Etsin sieltä sanoja usein. Etsin sieltä totuuksia kuin pyhistä kirjoista. Etsin sieltä vaihtoehtoja. Etsin sieltä sävyjä. Muistan juhlineeni, kun löysin sanan “rufescent”, joka tarkoitti “reddish” eli punertava. Se kuulosti korviini sanalta, joka kuvasi jylhää aurinkoa kaarensa kummassakin päässä huomattavasti paremmin kuin arkinen ”punertava”. Tapasin kysellä vanhemmiltani sanoja etsittäviksi sanakirjastani. Kerran sain tehtäväkseni tutkia, mitä tarkoittaa: “Ornithological specimen of identical plumage congregate to the closest proximity” Pitkän etsimisen jälkeen minulle valkeni, että sehän tarkoittaa “Birds of a feather, flock together”. Sananlasku, jonka olin kuullut lukemattomia kertoja aiemmin. Ja minähän tiesin, mitä se tarkoittaa. Paitsi silloin, kun sanat vaihdettiin. Minun täytyi siis opetella kaikki maailman sanat, koska muuten minulta voidaan piilottaa maailmaa aivan näkyviin silmieni alle. Ja sehän ei käy lainkaan. Kun fysioterapia-opintojeni alussa sain käsiini anatomian kirjan, se oli kuin uusi sanakirja. Opettelin kaikki 206 luuta ja yli 600 lihasta ulkoa. Minun täytyi opetella kaikki, koska muuten keho, jossa asun, jää minulta ymmärtämättä. Ja sehän ei käy lainkaan. Myöhemmin ymmärsin, että kaikelle ei ole sanoja. Se taisi tapahtua silmät kiinni tanssilattialla sylikkäin. Mikään kirja ei ollut valmistanut minua kohtaamaan tunteita, jotka saavat maailman katoamaan. Sanoin ei voi kuvailla sielujen yhteen kietoutumista ja väreilevää voimaa, joka tuntuu, kun kädet melkein koskettavat. Yksikään kirjailija ei ole tyhjentävästi selittänyt auki minulle, miltä elämä tuntuu. Tai miltä tuntuu niissä hetkissä, kun sekunnit laskeutuvat iholleni ja imeytyvät minuun. Miltä tuntuu, kun kaikki aika tapahtuu samaan aikaan. Mikään määrä sanoja ei riitä kuvaamaan elettyä elämää kokonaan. Silti jokainen yritys on valtava lahja ja olen kiitollinen jokaisesta kirjailijasta, joka on kirjoittanut auki pienen palasen elämää, jossa olen nähnyt itseni.   JULIAN OWUSUN KIRJAVINKIT I Know Why the Caged Bird Sings - Maya Angelou Homegoing - Yaa Gyasi The four agreements - Don Miguel Ruiz

Hodan on terveydenhoitaja, jolla on intohimo kirjallisuuteen. Runous on hänelle uusi kirjallisuuden muoto, joka tuo hänelle itseilmaisua, reflektointia ja iloa. Summertime The birds, the trees, the skies, the breeze. the grass, the green the air is clean the warmth, the sun it has begun the storm, the rain the sweat, the stain the forest, the fire the heat, goes higher the tick, the virus the season, upon us The sun shining too brightly on my face, what a beautiful problem Repose My heart yearns for a full nights sleep. I feel my spirit pulled down to a soft depth. My eyelids carrying two elephants, my feet cold as icepacks. My muscles soft like liquid. Im planning what pleasant vision I will dream about. To an unvisited land colored by my imagination. I wake up to the taste of my dream still on me, temporarily unplugged from the world. I lift up my head to see my window, sun peeking through the trees. Trees swaying to the flow of Gods choosing. How lucky am I to have experienced this slice of calm and peace, this rebirth? HODANIN KIRJAVINKIT "Nämä kirjat ovat olleet minun lukulistalla tänä vuonna." From a Crooked Rib - Nuruddin Farah 100 Years' War on Palestine - Rashid Khalidi Bless the Daughter Raised by a Voice in Her Head - Warsan Shire

Best of All: The Magical Mix That’s You on vahvistava ja värikäs loru kahden kulttuurin lapsille. Tämä lastenkirja olisi ollut upeaa päästä lukemaan itse lapsena ja vähän taas itkettää se, kuinka hienoa on, että tällainen kirja on nyt olemassa. Toivottavasti jossain vaiheessa myös suomeksi! Kirjailija on kertonut saaneensa inspiraation teokselle omasta kokemuksestaan kasvattaa lapsensa arvostamaan omaa brittiläistä ja intialaista taustaansa. Hän on halunnut vahvistaa lastensa ja myös muiden lasten ymmärrystä siitä, että se mistä tulet ja kaikki ominaisuutesi ovat arvokkaita. “Your grandmothers’ wisdom, your grandfathers’ wit, their strength and their goodness, their courage, their grit.” Kertomus alkaa kuvaamalla sitä, kuinka olemme osia vanhemmistamme ja isovanhemmistamme. Sivuilla luetellaan, minkälaisia piirteitä heiltä on voinut periä. Kun ensin juurrutetaan siihen, mistä tulemme, käännetään huomio siihen, että jokainen on oma itsensä ja tärkeä juuri sellaisena kuin on. Kaikki nämä asiat tekevät sinusta juuri sinut. Kirjailija tuo hauskasti ja leikkimielisesti esiin erilaisia asioita, joita perimässämme ja kulttuurissamme voimme kantaa: litsi hedelmien makeutta ja kookosmaitoa, jasmiininkukkia, ruusuja ja nuotion savua, loputonta auringonpaistetta sekä lumihiutaleita ja jäätä. Kokonaisia maanosia ja maita, jotka muodostavat sinut. Tekstiä sivuilta löytyy vähän, mutta se on muotoiltu hauskasti runomuotoon sointumaan joka lausahduksella. Kuvitukset tukevat kivasti kirjoitusta ja ovat valtavan upeita ja värikkäitä. Tuntuu kuin kuvat heräisivät eloon kirjaa lukiessa. “You’re not quarter… or half… a mathematical sum… You’re entirely yourself and second to none.” Kirjan kautta voi hyvin jutella lapsentahtisesti omasta identiteetistä ja kulttuureista, tarinoista ja ilosta, jotka hänessä yhdistyvät. Teos kannustaa lasta olemaan täysin oma itsensä ja pohtimaan, mikä tekee hänestä juuri hänet. “In you the past shines like silver and gold. Maps are redrawn in the magic you hold. Countries hold hands exquisitely new, Whole continents spanned in the beauty of YOU.” Best of All: The Magical Mix That’s You, Smriti Halls, 2024 Kuvittaja: Chaaya Prabhat

Meidän kirjakokoelmassamme lastenkirjat ovat ihania, sillä niissä näkee konkreettisesti representaation. Sama on sarjakuvien kohdalla. Nuorille suunnattujen kirjojenkin kansissa usein näkyy hahmoja, ja niiden kautta saamme visuaalista representaatiota mustista ja ruskeista hahmoista kirjallisuudessa. Kuvattomissa kirjoissa, joita suurin osa aikuisille suunnatuista romaaneista on, representaatiota rakennetaan sanoin ja kuvauksin. POC-kirjailijoiden kirjoihin onkin ollut ihana uppoutua myös hahmojen kuvailujen takia. Olemme löytäneet kirjoja, joiden sivuilla kuvataan meitä, tai ei ainakaan ainoastaan valkoisia sinisilmäisiä ihmisiä. Sydän aina vähän hypähtää kun kirjassa mainitaan kaunis tumma iho, ruskeat tuikkivat silmät, upea afro, kiharat tai muu samaistuttava, joko ihaileva tai neutraali kuvaus mustien ja ruskeiden hahmojen piirteistä. “Ramy katsoi häneen. Musta kihara valahti Ramyn silmille. Se oli Robinin mielestä uskomattoman viehättävää. ‘Onko kaikki hyvin?’” – Babel, R. F. Kuang Olemme monien muiden tavoin vuosien saatossa huomanneet, kuinka valkoisten kirjailijoiden kirjoissa mustien ja ruskeiden hahmojen kuvaukset ovat usein hieman erikoisia ja pahimmillaan leimaavia ja eksotisoivia. POC-kirjailijoiden kirjoissa kuvailut ovat olleet uskottavampia ja tuntuneet samaistuttavammilta ja realistisemmilta. Uskottavien ja samaistuttavien hahmojen rakentaminen ei tietenkään jää pelkästään ulkonäön kuvailuun, vaan myös hahmojen sisäiset maailmat ja heidän kohtaamansa haasteet ja ilot, luovat meihin iskevää, tunnistettavaa representaatiota. "Panen ensimmäiseksi merkille pojan kasvot – ruskean ihon, tummat silmät ja poskipäät. Toiseksi huomaan, että hän on hyvin pitkä. Itse asiassa järjettömän pitkä. Hän näyttää naurettavalta matalan pyöräni selässä." – Rakkauden askelkuviot, Nicola Yoon Meidän suljetussa lukupiirissämme olemme lukeneet POC-kirjailijoiden kirjoittamia kirjoja viiden vuoden ajan lähes kuukausittain. Lukupiirin tapaamisissa olemme riemuinneet representaatiosta etenkin silloin, kun samassa kirjassa, tai jopa yksittäisessä hahmossa, on representoitu useita eri puolia meistä. Kun kysyimme lukupiiriläisiltä, miltä on tuntunut lukea kirjoja, joissa on mustia ja ruskeita hahmoja, lyhyt vastaus oli: voimauttavalta ja vahvistavalta. “Makaan sängyssä pää hänen paljaalla vatsallaan, ja hän leikittelee tukallani vetämällä kiharat suoriksi ja antamalla niiden mennä uudelleen sikkaraan.” – Vivek Ojin kuolema, Akwaeke Emezi Lukupiiriläisten kertomuksissa toistuu huomio siitä, että POC-kirjailijoiden kirjojen lukeminen on avannut kokonaan uusia maailmoja ja muovannut käsitystä siitä, mitä kirjallisuus voi olla ja mitä jopa suomalainen kirjallisuus voi käsitellä. Itseä ja omia kokemuksia on nähnyt kirjallisuudessa ja tarinat ovat sanoittaneet myös sellaisia kokemuksia, joiden kanssa on kokenut ennen olevansa yksin. Vaikka meitä mustia ja ruskeita ihmisiä on niin moneksi, ettemme todellakaan muodosta yhtenäistä joukkiota, POC-hahmoista on usein ollut helpompaa löytää samaistumispintaa. Suljetussa lukupiirissämme osa on huomannut samaistuvansa hyvinkin erilaisista taustoista tuleviin hahmoihin. Niistä on kuitenkin löytynyt jotain tuttua, jotain yhteistä. “I came here with my sisters, Ina sanoi, mikä ei oikeastaan selittänyt mitään, mutta hänestä tuntui ettei hän voisi kertoa koko tarinaa, ei ainakaan heti, ehkä myöhemmin, ehkä huomenna kun he heräisivät yhdessä, ehkä parin vuoden päästä kun he olisivat saaneet lapsia, pesueen lapsia, joilla olisi mustat kiharat ja pisamia, isänsä pituus ja äitinsä nenä.” – Siskokset, Jonas Hassen Khemiri Osa lukupiirissämme kuvaa kokemusta, joka on meille monelle niin tuttu. Nuorena kun oma identiteetti alkoi kehittyä, hävisi sen mukana lukuinto. Oli vaikea löytää kirjallisuutta joka innostaisi, eikä se ole ihmekään, kun itseään ei löydä kirjojen sivuilta. POC-lukupiirin myötä olemme moni pikkuhiljaa saaneet lukuintoamme takaisin. Kirjallisuus, jossa mustat ja ruskeat hahmot ovat keskiössä, on rikastuttanut omaa mielikuvitusta ja vahvistanut minä-kuvaa. Juuri siitä syystä halusimme koota tähän julkaisuun todisteita siitä, että me todella löydymme kirjallisuudesta ja myös kuulumme sinne. "Hänellä on nätit, eri väriset silmät ja tosi upea iho. Sitä kai sanotaan vitiligoksi? Ihana, kiiltävä kiharapilvi...ja hän hymyilee paljon. Hän on erityinen. En ole koskaan tavannut ketään sellaista." – Brielle & Bear: Olipa kerran…, Salomey Doku “Bestikseni astuu askeleen takaperin ja ojentaa kädet suoriksi. Niihin ilmestyy ruskean ihon tilalle suomuja. Ne leviävät käsivarsiin ja sitten olkapäihin, kunnes peittävät koko yläruumiin. Ja mikä on omituisinta? Ne peittävät hänen t-paitansakin – se katoaa limittäisten suomujen alle, kunnes hän on kaulasta vyötäröön ihan oikea lohikäärme.” – Amari ja kurjat ihmeet, B. B. Alston “hän ei verrannut sen pintaa satiiniin tai silkkiin, sillä äitiin ei ollut liitetty erityistä kallisarvoisuutta tai kauneutta, hänen ihonvärinsä – ruskea, auringonlaskun lopun syvä oranssi” – Äitini omaelämäkerta, Jamaica Kincaid “Feyi oli päättänyt, kuka halusi olla tänä iltana, ja niinpä hän vastasi katseeseen kainostelematta, imi silmillään Milanin terrakotanväristä ihoa ja tumman kuparinväristä partaa.” - Hölmö rakkaus, Akwaeke Emezi “Baaritiskin ääressä istuu pari ilmentäjää. Heille tarjoilee parhaillaan pieni violettina hohtava, ruskeaihoinen aziza, jolla on kimaltelevat siivet ja suipot korvat. Hän on nimeltään Ms. Sadie. Häntä ei kannata sanoa keijuksi, sillä muuten hän huomauttaa, että keijut ovat lähtöisin Euroopasta, azizat taas ovat kotoisin Afrikasta ja ovat keijuja vahvempia.” – Nic Blake ja ihmeelliset: Ilmentäjien ennustus, Angie Thomas "Olet tumma & aina ollut kaunis: kuin yö, kuin tähti räjähdettyään, kuin obsidiaani, onyksi & gagaatti kallisarvoinen." – Maata jalkojen alle, Elizabeth Acevedo

Me luimme vuosi sitten Martiniklubi-sarjan ensimmäisen osan, Vakoojarannikko , meidän suljetussa lukupiirissämme. Nyt sarjan toinen osa on julkaistu ja me molemmat tartuimme innoissamme jatko-osaan. Kesävieraissa seurataan taas Maggie Birdiä ja hänen ystäviään, jotka muodostavat eläköityneistä salaisen palvelun agenteista koostuvan lukupiirin. Maggie ja hänen neljä ystäväänsä ovat päätyneet Purityn pikkukaupunkiin viettämään rauhallisia eläkepäiviä. Ystävykset tapaavat lukupiirin verukkeella, mutta lähinnä juovat yhdessä martineja, syövät hyvin ja keskustelevat kaikesta muusta kuin kirjoista.  “Mutta tällaiset illat neljän ystävän kanssa jatkuivat vuodenajasta riippumatta. Maggie oli tuntenut kaverinsa kymmeniä vuosia, kauan ennen kuin he kaikki olivat muuttaneet Mainen Purityyn, missä he nyt maastoituivat vähin äänin muiden eläkeläisten joukkoon. Täällä ei juuri udeltu, mitä he olivat olleet ammatiltaan, ja he saivat pitää salaisuutensa omana tietonaan.” Tässä osassa seikkailee samoja hahmoja ja pikkukaupunki on tuttu jo ensimmäisestä osasta. Tarina on kuitenkin itsenäinen mysteeri, eikä haittaa vaikka ensimmäisen osan käänteet olisivat jo unohtuneet. Purityn rauhallisia kesäpäiviä järkyttävä mysteeri kadonneesta kesävieraasta oikein imaisi meidät mukaansa emmekä me malttaneet laskea teosta käsistämme. Aracelis luki 300 sivuisen kirjan kahdessa päivässä, kun jatkuvasti oli saatava tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi.  Kesävieraat alkaa vauhdikkaasti ja jännitystä pidetään yllä loppuun asti, vaikka yksittäiset kohdat tuntuvatkin ennalta-arvattavilta. Teoksessa on useampi mysteeri ja kohtalo, joita seurataan pätkissä lyhyiden kappaleiden kautta.  Kappaleita seurataan usean hahmon perspektiivistä. Keskiössä on kuitenkin perhe, jolla on kesähuvila Purityn pikkukaupungissa järven rannalla. Edellisestä kirjasta tuttu virkaa harjoittava poliisipäällikkö Jo on myös kuvioissa mukana ja selvittämässä uutta katoamistapausta. “Tämä puhelin jonka sinä ‘löysit’ autosi lavalta, on hänen. Hänen nimensä on Zoe Conover ja hän tuli perheensä kanssa Maiden Pondille. Olet ehkä lukenut uutisesta netissä tai nähnyt julisteita kaupungilla. Hän on ollut kadoksissa maanantaista asti.”   Ensimmäisessä osassa ei juurikaan oltu lukupiirin äärellä, mutta toinen osa alkaa iloksemme lukupiiritapaamisella. Siinä missä edellisessä kirjassa seurattiin paljon myös Maggien menneisyyttä, tässä ollaan selkeästi enemmän nykyajassa. Maggie ja kaverukset tuntuvat kuitenkin jäävän vähän taka-alalle. Etenkin tarinan alkupuoliskolla kiinnostavammissa rooleissa ovat poliisi Jo ja kadonneen tytön äiti. Eläkeläiset säntäilevät kuitenkin tälläkin kertaa ympäri rikospaikkoja selvittämässä johtolankoja ja ovat askeleen edellä Jota.  Teoksesta löytyy myös raakuutta ja osan kohtauksista Téri näki kuin elokuvana, mikä teki lukemisesta entistä karmivampaa. Lopulta vakoojatrilleri on kuitenkin kevyttä luettavaa kaikista karmeuksista huolimatta. “Veneessä olevat metsänvartijat olivat kyyristyneet tutkimaan laitteitaan. Moottori oli vaiennut, ja kuului vain lintujen laulua ja tammea takovien palokärkien naputusta. Maggien selkää pitkin valui hikihelmi, mutta hän ei enää tuntenut helteen kuumoitusta eikä juomansa viinin vaikutusta. Hän oli nyt valpastunut ja odotti mitä seuraavaksi tapahtuisi.  Kaksi metsänvartijaa alkoi pukeatua sukellusvarusteisiin.  Jotain oli löytynyt.” Martiniklubi-sarjan ensimmäisessä osassa meidän koko lukupiiriä raivostutti kerronnassa esiintynyt kehojen negatiivinen kommentointi. Tämä oli ehtinyt meiltä täysin unohtua, mutta läimähti taas päin naamaa heti ensimmäisissä kappaleissa. Tällä kertaa ilkeä kommentointi ei yltänyt kaikkien hahmojen näkökulmiin, mutta etenkin Maggien ja Jon ajatuksissa kuuluu vääristyneet kauneusihanteet ja läskifobia. Kommentit vähenevät kirjan edetessä, kun hahmojen ulkonäköä ei enää juurikaan kuvailla, mutta myöhemmin myös pyörätuolilla kulkevasta hahmosta puhutaan epämiellyttävään sävyyn. Jos näiden ohi pystyy katsomaan, luvassa on vetävä mysteeri. Me jäämme varauksella odottamaan jatkoa sarjalle. Kesävieraat, Tess Gerritsen, Otava, 2025 Suomentanut Ilkka Rekiaro Englanninkielinen alkuteos: The Summer Guests