Mitä sait säkkiisi, Yökettu? aloittaa Miran ja Yöketun arkisista seikkailuista kertovan lastenkirjasarjan, jota Minne matka, Yökettu? jatkaa. Sarjan osat keskittyvät eri teemoihin ja toimivat myös itsenäisinä teoksina. Tässä osassa Miran ja Timin perhe matkustaa Ruotsiin. “Ovatko nuo teidän sukulaisianne, Mira? Yökettu kysyy ja kurkkii vastaanottajaa.” Mira hoputtaa Yökettua pakkaamaan, vaikka vanhemmat toppuuttelevatkin ja kertovat matkaan lähtöön olevan vielä aikaa. Ilmeikkäät kuvat maalaavat elävän kuvan perheestä, jossa lapset ovat jo malttamattomina lähdössä matkaan kun vanhemmat vielä viimeistelevät askareita ennen lähtöä. Taisto-isosetä on sairastunut vakavasti ja koko perhe on päättänyt vierailla hänen luonaan. Ruotsinlaivalla pikkuveli Timi haaveilee ryhtyvänsä merikapteeniksi ja Mira piirtää isosedälle korttia. Läsnä on huoli Taiston tilasta. Mitenköhän isosetä voi? “Niin, Mira, me haluamme olla yhdessä vakavalla hetkellä. Se antaa meille voimia.” Ruotsissa jälleennäkeminen on lämmin. Sukulaisten välinen rakkaus ja yhdessäolon ilo on käsinkosketeltavia. Lapset touhuilevat yhdessä ja perhe kokoontuu Taiston ympärille. Kun Timi ihmettelee, miksei Taisto voisi asua heidän lähellään Suomessa, vaari kertoo Taiston elämästä. Myös mummo innostuu muistelemaan menneitä. Mennyttä kuvaavien tarinoiden kautta käsitellään lyhyesti romaniperheen arkea, siirtolaisuutta Suomesta Ruotsiin sekä sodanaikaista elämää. Etenkin Mummon tarinan kautta alleviivataan kauniisti perheen ja yhdessäolon tärkeyttä. “Istu tähän penkille minun kanssani, niin minä kerron sinulle Taiston elämästä.” Koko perhe sopii tapaavansa kesällä Suomessa ja isosetä Taistokin lupaa parantua siihen mennessä. Sairastuminen, kuolema, suru ja huoli tuodaan tarinaan lempein ottein luonnollisina osina elämää. Tunnelma on lohdullinen ja yhteisöllisyyttä korostava. Hankalammat teemat kulkevat iloisen ja arkisen lomassa ja kirjan kautta voikin hyvin päästä käsittelemään surun ja menetyksen teemoja lapsen kanssa. Kirjan eläväinen kuvitus tukee tarinaa ja tapahtumien hahmottamista. Kuvien kautta visualisoidaan romanien perinneasuja, perheen yhteisöllisyyttä ja Yöketun rauhoittavaa läsnäoloa Miran elämän käänteissä. “Hyvien muistojen avulla elää toivo paremmasta, usko tulevaisuuteen, Mira, mummo hymyilee.” Minne matka, Yökettu? Helena Blomérus, Satu Blomerus, Helena Korpela & Irmeli Matilainen, Pieni karhu, 2011 Kuvittanut Irmeli Matilainen

Tartuin Upoksissa teokseen, koska siinä kuvataan merta, koralliriuttoja, luontoa ja sen katoavaisuutta. Takakannessa kerrotaan tarinan olevan kunnianosoitus kuoleville valtamerille sekä rakkauskirje katoaville koralliriutoille. Toivoin pääseväni lukemaan ihanista sukellusretkistä ja meren kauneudesta, ja niin pääsinkin. “Kun olemme liikkeellä, kosketan merta, annan veden soljua sormieni lomitse. Onpa sinistä, ajattelen. Aurinko hyväilee ihoani, meri pärskyy kasvoilleni, rentoudun.” Teoksessa käsitellään hyvin läheistä ystävyyttä, lapsuudesta teini-ikään. Läheisen menetys on paljon myös läsnä ja se, miten suru näkyy ja tuntuu, kun kyse on eri ihmisistä. Samaan aikaan ihminen tuhoaa luontoa ja eläinlajeja kuolee sukupuuttoon. Tarinassa koetaan kaksi luonnonkatastrofia, joista vuoden 2004 tsunami on päähenkilö Marissalle elämää suuresti muuttava tapahtuma. Kirjan tapahtumat ulottuvat lähinnä neljään päivään Marissan elämästä, joista kahdessa seurataan vuoden 2004 tsunamin tapahtumia ja sitä edeltävää päivää. Marissa asuu Andamaanienmerellä Thaimaan rannikolla meribiologi-isänsä kanssa ja viettää päivät sukeltaen parhaan ystävänsä Ariellen kanssa. Muuten Marissan elämää seurataan New Yorkissa, vuodessa 2012, jossa hurrikaani lähestyy kaupunkia. Tulevan luonnonkatastrofin seurauksena Marissa muistelee entistäkin enemmän tsunamin ajan tapahtumia. “Monet kuvittelevat, että ilmastonmuutos on saapuessaan jonkinlainen spektaakkeli. Spektaakkeli latinan sanasta spectaculum: julkinen näytös, näkymä. He eivät osaa edes kuvitella muunlaista katastrofia. Sinä päivänä valtameri tarjoili spektaakkelin. Tämän illan myrsky on spektaakkeli. Mutta useimmiten tuho tulee hiljaa, vaivihkaa, arkisesti.” Alkuun ajassa liikkuminen ja takaumat tuntuivat sekavilta, mutta mitä enemmän kirjaa luki, sitä paremmin kokonaisuus lähti kulkemaan. Jokaisen luvun alussa on myös selkeästi merkitty missä vuodessa ja paikassa ollaan. Nykyajassa Marissa on töissä huippuvarakkaille suunnatussa matkailualan lehdessä, johon hän kirjoittaa lyhyitä artikkeleita paratiisin omaisista lomakohteista. Marissan kirjoittamien tekstien kautta ylistetään luontoa, mutta myös kritisoidaan sitä, miten turistit monissa kohteissa ovat osaltaan tuhoamassa luontoa ja ekosysteemejä. Toisinaan Marissa harrastaa irtosuhteita, joka on ainut tapa saada ajatukset pois hänen parhaasta ystävästään Ariellesta. Surun ja menetyksen käsittely tuntuu uskottavalta ja Marissan tunteisiin on myös helppo samaistua – yhtä oikeaa tapaa surra tai tuntea ei ole. Tsunami jatkaa kummittelua hänen elämässään ja on läsnä jokapäiväisessä arjessa takaumin ja painajaisunin. “Kuperran kädet suulleni ja huudan niihin. Pitkän aikaa painajainen oli aina sama: Olen taas aallon sisällä. Pelkkä muisto ilman mitään kummallisuuksia, vain nopeasti virtaavaa mustaa vettä, joka ottaa kaiken ja kaikki.” Kerronta on teoksessa kaunista ja yksityiskohtaista. Andamaanienmeren saarien, meren ja merenelävien kuvailu saa näkemään kaiken kuin se olisi elokuvaa. Marissan ajatukset ja muistelut ystävyydestään Ariellen kanssa ja suhteestaan vanhempiinsa tuntuivat aidoilta. Marissa kokee Ariellea kohtaan kateutta, koska hän on todella kaunis ja poikien suosiossa, mutta ystävysten välit ovat siitä huolimatta lämpimät. “Kellumme painottomina suolaisessa valtameressä tuuppien välillä toistemme jalkoja, kunnes aurinko vajoaa taivaanrannan taa ja värjää pilvien alapuolen vaaleanpunaiseksi ja oranssiksi.” Upoksissa on vain noin 200 sivun mittainen, mutta siihen on saatu mahtumaan yllättävän paljon tapahtumia ja ajatuksia. Upoksissa, Tara Menon, Siltala, 2026 Suomentanut Kaisa Kattelus Englanninkielinen alkuteos: Under Water, 2026

Uudessa lastenkirjassa päiväkotiryhmä opettelee ryhmän johtamista yhteisellä kävelyllä leikkipaikalle. Kaikki tarttuvat köyteen ja joku astuu ohjaksiin, ensimmäiseksi köydessä. Ensin johtaa Freddy, joka juoksee liian kovaa, sitten Mei, joka kävelee liian hitaasti, kolmantena johtaa Bella, joka pomottelee kaikkia. Muiden virheistä oppien Amara löytää lopulta ystävällisen ja sopivan rauhallisen tavan johtaa kaikki turvallisesti perille. “But there was a special job that every child wanted. To be the rope leader, to hold the handle of the rope and lead the walk.” Päiväkodin kävelyn ohjaamisesta saadut opit pätevät hyvin myös muuhun maailmaan, johtamiseen ja yleiseen kanssakäymiseen. Ryhmän johtajan on seurattava muiden ihmisten vointia ja mielialaa. Vaikka kuinka haluaisi päästä nopeasti perille, ei vauhtia voi ottaa muiden kustannuksella. Liian hidas tahti taas saa koko porukan turhautumaan. Ilkeä kommentointi ei auta ketään. Kirja opettaa lapselle hyvin kirjaimellisesti, että ystävällinen kommunikointi ja kaikkien turvallisuudesta huolehtiminen vievät pisimmälle. “Freddy showed us that rushing ahead doesn’t help the group.” Lapset johtavat ryhmää vuorollaan eri tavoin. He reagoivat edeltävän johtajan johtamistapaan ja pyrkivät sitten korjaamaan havaittuja virheitä. Mein ja Bellan johtamistavat hulahtavat kuitenkin ylikorjaamisen puolelle. Yhdessä virheistä oppien ja opettajan lempeällä avustuksella, ryhmä päätyy lopulta toimivaan tapaan johtaa kävelyä. Aivan viimeiseksi kaikki johtavatkin yhdessä, vaihdellen johtajaa pitkin matkaa. Koko ryhmä saapuu perille nauraen ja on selvää, että yhdessä tehden ja toisia auttaen pääsee parhaiten perille. “When they arrived, Mrs. Carter clapped her hands. ‘Great job, everyone. That’s what good leadership looks like, working together and helping each other.’” Kuvitus on värikästä ja lasten ilmeet on saatu eläväisiksi. Hahmojen tunteet välittyvät sivuilta hyvin. Kirjan lopusta löytyy myös muutama tehtävä lapselle ja ihan viimeisellä sivulla on avattu hieman kirjailijan ja kuvittajan taustoja. Tämä, niinkuin Myriam Douce Munezeron toinenkin lastenkirja Becoming Amara, löytyy ainakin Kansalliskirjaston kokoelmista. Follow the Leader, Myriam Douce Munezero, 2025 Kuvittanut Jessy Muyonjo

Englanniksi kirjoitettu kirja kertoo Amarasta, joka rakastaa tehdä paljon erilaisia asioita. Hän juoksee, ui, piirtää, rakentaa ja pelaa. Eräänä päivänä kesken leikkien äiti kysyy, mikä Amarasta tulee isona. “‘Amara,’ her mom asked, ‘what do you want to be when you grow up?’” Amaran kiinnostuksen kohteiden ja harrastusten kautta mietitään erilaisia vaihtoehtoja. Kokki, opettaja, rakentaja, uimari… Mahdollisia vastauksia on loputtomasti. Vaihtoehtojen määrä ilahduttaa ja naurattaa äitiä, joka jokaisen kohdalla kannustaa Amaraa ja uskoo tämän pystyvän mihin tahansa. Erilaisia mahdollisuuksia ja ajatusleikkiä tulevasta käydään läpi lempeästi ja kirja voikin kannustaa lukijaa myös itse miettimään, mistä asioista pitää. “‘But wait…’ Amara stopped running and plopped back onto the floor. ‘I also like swimming. Maybe I’ll become a swimmer!’” Kirjan innoittamana lapsi voi pohtia minne asti omat harrastukset voivat aikuisuudessa johtaa. Tämä voi ihan pienelle lapselle tuntua vähän ennenaikaiselta. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole päätyä yhteen vaihtoehtoon, vaan osoittaa, kuinka paljon erilaisia ovia on auki ja kuinka harrastusten kautta voi mahdollisesti löytää oman polkunsa. Monenlaisilla vaihtoehdoilla leikitellään ja ne voivat kaikki olla totta. Kuvitus on elävää, värikästä ja sopivalla tavalla yksinkertaista. Taustaa ei ole ja kuvitus keskittyy Amaraan, äitiin ja heidän puuhiinsa. Kuvituksella tuetaan kivasti Amaran pohdintoja kiinnostavasta tekemisestä ja äidin sivusta kannustamista. “‘A builder? You’d make the tallest and most beautiful buildings!’ her mom said, clapping her hands.” Kirjan lopusta löytyy muutama tehtävä ja niiden avulla voi yhdessä lapsen kanssa miettiä, mistä asioista lapsi erityisesti nauttii. Viimeisellä sivulla on myös avattu lukijalle hieman kirjailijan ja kuvittajan taustaa. Kirjaa ei valitettavasti ole suomennettu. Englanniksi se löytyy ainakin Kansalliskirjaston kokoelmista. “‘You don’t have to choose just one thing,’ her mom said. ‘You can explore all of those things, even when you´re as old as Grandma!’” Becoming Amara, Myriam Douce Munezero, 2025 Kuvittanut Jessy Muyonjo

Vielä ei ole liian myöhäistä tarttua POC-lukupiirin kesälukuvinkkiin! Tältä listalta löydät kevyitä kesäkirjoja, dekkareita, romantiikkaa ja novelleja, jotka sopivat täydellisesti luettavaksi parvekkeella, rannalla, riippukeinussa tai vaikka sängyn pohjalla. Kirjoja löytyy lyhyistä pidempiin, aikuisille ja nuorille. Kaikki ovat POC-kirjailijoiden kirjoittamia. Kirjan nimeä klikkaamalla pääset lukemaan pidemmän kuvauksen ja arvion teoksesta. Toivottavasti listalta löytyy jotain mieluista sinun kesäsi lukuhetkiin! Jännitys: Talo puiden suojassa, Ana Reyes Aikuisille suunnatussa koukuttavassa ja synkkätunnelmaisessa jännitysromaanissa Maya palaa lapsuutensa maisemiin selvittämään nuoruudessa tapahtunutta ystävän kuolemaa. Vakoojarannikko, Tess Gerritsen Eläköityneet salaisen palvelun agentit ovat rauhallisen elämän perässä muuttaneet pikkukaupunkiin ja perustaneet lukupiirin. Heidän on kuitenkin vaikea pysyä erossa kaupungin epäilyttävistä tapahtumista, kun erään heistä pihalle ilmaantuu ruumis. Sisareni sarjamurhaaja, Oyinkan Braithwaite Lyhyistä katkelmamaisista kappaleista koostuva kuvaus sisaruksista, joista toisen poikaystävät tuppaavat aina kuolemaan pian suhteen alettua. Varkaiden valtias, Kayvion Lewis (Ikäsuositus 15+) Nuorille aikuisille suunnattu rikostrilleri kertoo maineikkaaseen varkaiden sukuun kuuluvasta Rossista, joka tempautuu mukaan nuorten varkaiden maailmanlaajuiseen kilpailuun ja sen kiinnostaviin suhdekiemuroihin. Novellit: Aito huijaus: kymmenen novellia nyky-Intiasta Kymmenen intialaisen kirjailijan maagiset ja seesteiset novellit pitävät sisällään muun muassa tarinoita petoksesta, vampyyreista, rakkaudesta ja runoudesta. Aurinkopaikka hämärille tyypeille, Mariana Enríquez Aikuisille suunnattu kauhunovellikokoelma tarjoilee ilahduttavaa mielikuvituksellisuutta ja herättää ajatuksia. Tarinoissa soluttaudutaan kulttiin, sovitetaan kirottuja vaatteita ja nähdään aaveita. Blackout; Clayton, Jackson, Stone, Thomas, Woodfolk, Yoon (Ikäsuositus 14+) Aikuisille suunnattu kauhunovellikokoelma tarjoilee ilahduttavaa mielikuvituksellisuutta ja herättää ajatuksia. Tarinoissa soluttaudutaan kulttiin, sovitetaan kirottuja vaatteita ja nähdään aaveita. Fantasia: Ennen kuin kahvi jäähtyy, Toshikazu Kawaguchi Kahvila Funiculì Funiculàssa vallitsee pehmeä ja viipyilevä tunnelma. Tarkkoja sääntöjä noudatettaessa sieltä on myös mahdollisuus matkustaa ajassa. Neljän henkilön kautta seurataan lyhyitä kertomuksia joissa nykyisyys ja menneisyys kietoutuvat toisiinsa. Venus ja minä, Emi Yagi Rika, joka kantaa yllään aina keltaista sadetakkia, ottaa vastaan osa-aikaisen työn museossa Venus-patsaan keskustelukumppanina. Maagisrealistinen kirja sanoo paljon lyhyessä ajassa. Kolmen kappaleen probleema, Liu Cixin Trilogian aloittava scifi-teos seuraa kahta päähenkilöä eri ajassa. Toinen työskentelee salaisella tutkimusasemalla Punaisella rannikolla ja toinen taas on nanotutkija, joka alkaa selvittämään mystistä lähtölaskentaa. Amari ja yön veljet, B. B. Alston (Ikäsuositus 12+) Nuorille suunnattu fantasiaseikkailu kertoo 13-vuotiaasta Amarista, joka kadonnutta veljeään etsiessään päätyy Yliluonnollisten asiain viraston kesäleirille. Taikakoulu, Amarin periksiantamaton luonne, uudet ystävät ja juonenkäänteet takaavat erinomaisen fantasiatarinan. Kärsimyskukkauuteaddiktio, Adile Sevimli & Oona Pohjolainen (Ikäsuositus 14+) Maagista realismia sisältävä romaani kertoo urbaaneista noidista. Tarina sisältää ihmissuhdedraamaa, luontosuhteen merkityksen pohdintaa sekä tietysti magiaa. Veren ja luun lapset, Tomi Adeyemi (Ikäsuositus 16+) Orishan valtakunnasta magia on karkotettu ja kaikki sitä harjoittaneet “majit” surmattu. Zelie, nuori tuleva maji, törmää verivihollisena pitämäänsä prinsessaan torin kaaoksessa ja kohtaaminen sysää heidät vaaralliselle matkalle, päämääränä palauttaa magia maan päälle. Romantasia: Faebound - Veren erottamat, Saara El-Arifi Aikuisille suunnattu afro-romantasia seuraa kahta haltiasiskosta, jotka siepataan salaiseen keijujen maailmaan. Teoksen juoni liimaa kiinni sivuihin ja lisäksi se esittelee ihanasti rakkauden erilaisia muotoja, haltioiden ja keijujen joustavaa sukupuolikäsitystä sekä aidon tuntuisen sisarussuhteen. Lightlark: Valonkiuru, Alex Aster (Ikäsuositus 17+) Nuorille aikuisille suunnattu vauhdikas ja koukuttava romantasia aloittaa kirjasarjan. Isla Crown on villiläisten kansan hallitsija, joka lähtee Satapäiväisten kilpailun alkaessa Valonkiurun saarelle päämääränään säilyttää salaisuutensa ja purkaa kansaansa piinaava kirous. Romantiikka: Hölmö rakkaus, Akwaeke Emezi Aikuisille suunnattu rakkausromaani, rikkoo hieman perinteisen rakkausromaanin kaavaa. Teos alkaa kuumalla seksikohtauksella ja tarinan aikana pääsee kuolaamaan myös upeille maisemille ja maukkaille ruokakuvauksille. Suru seuraa rakkauden ja onnellisuuden rinnalla, niin kuin monesti oikeassakin elämässä. Ökyrikkaat aasialaiset, Kevin Kwan Rachel lähtee poikaystävänsä Nickin kanssa Yhdysvalloista Singaporeen ja saa vasta perillä tietää, kuinka rikas Nickin suku onkaan. Kirja on pitkä, mutta kevyttä, draamantäyteistä ja super koukuttavaa luettavaa. Tästä on myös tehty elokuva. Brielle & Bear: Olipa kerran…, Salomey Doku (Ikäsuositus 12+) Nuorille suunnatussa romanttisessa sarjakuvasarjan aloituksessa satuja rakastava Brielle kohtaa kirjakaupassa Bearin. Rugbypelaaja jättää jälkeensä satukirjan ja Brielle kiinnostuu tyypistä saman tien. Kesä jolloin minusta tuli kaunis, Jenny Han (Ikäsuositus 12+) Lyhyistä kappaleista koostuva romaani kertoo 15-vuotiaan Bellyn leppoisista kesäpäivistä, lämpimästä vedestä, sisarillisista suhteista, bileistä, riidoista ja rakkaudesta – sen erilaisissa muodoissa.

Brielle & Bear: Olipa kerran… aloitti syötävän suloisen nuorille suunnatun romanttisen sarjakuvasarjan, jota nyt toinen osa Satujen säännöt jatkaa. Brielle ja Bear ovat löytäneet toisensa ja ymmärtävät molemmat viihtyvänsä toistensa seurassa todella hyvin. Kumpikaan ei kuitenkaan ole ottanut suoraan puheeksi ihastumistaan, eikä seurustelusta ole sovittu. Pari leijuu epätietoisuuden ilmapiirissä ja molemmat yrittävät löytää oikean tavan ja hetken kertoa toiselle tunteistaan. Brielle hukkuu opintoihinsa ja muihin vastuisiinsa. Yrittäessään helpottaa Briellen taakkaa Bear päätyy pyytämään oikolukuapua Sashalta. Samaan aikaan Brielle lähentyy Pavãon kanssa yhteisen menneisyyden ja hankalan tilanteen yhteen tuomana. Väärinkäsitykset johtavat Briellen ja Bearin etääntymiseen, eikä olekaan varmaa, päätyykö pari sittenkään koskaan yhteen. “No hei, ei me tiedetä mitä tuolla tapahtui. Älä tee hätäisiä johtopäätöksiä!” Uuden osan paksuus yllätti meidät. Se on lähes kaksi kertaa pidempi kuin ensimmäinen osa, mikä oli tietysti hyvä uutinen meidän kannaltamme. Me olisimme jaksaneet kelliä Olipa kerran -yliopiston maailmassa ja suhdekiemuroissa vielä paljon pidempäänkin. Kuvitus on taas valloittavaa ja hahmot suloisia ja ihanan hyväntahtoisia. Konfliktit syntyvät lähinnä väärinymmärryksistä. Väärinymmärrykset juonenkäänteinä ovat tavallaan turhauttavia, mutta niiden ansiosta kaikkien hahmojen aikeet voivat pysyä puhtaina ja sitä kautta tunnelma myös utopistisena ja lämpimänä. Representaation kannalta teos on monella tavalla ihana. Hahmokaarti on valtava ja useassa asiassa on selvästi mietitty moninaisuutta. Varmasti moni lukija voi nähdä itsestään erilaisia osia kuvituksessa ja tekstissä. Jäimme kuitenkin ihmettelemään, puuttuvatko sarjakuvasta queer-hahmot kokonaan. “Voisit kirjoittaa Briellelle runon! Joka kertoisi niin kuin siitä, mitä tunnet!” Jonkin verran koimme lukiessa sekavuutta. Etenkin Aracelis on edelleen aika kokematon sarjakuvien lukija ja meni välillä sekaisin siinä, missä järjestyksessä ruudut tai puhekuplat tulisi lukea milläkin sivulla. Hahmoja on myös niin paljon, että kun jostakin henkilöstä puhuttiin vain nimellä, oli vaikea muistaa, kenestä on kyse. “Olenko muka väärässä? Olet vältellyt minua. Ja te molemmat näytitte nauttivan äskeisestä, sitä minä vaan.” Tässä osassa keskitytään niin paljon Briellen ja Bearin etääntymiseen ja kuviota sotkeviin muihin ihmissuhteisiin, että heidän välisensä vetovoima ehtii oikeastaan unohtua. Briellellä tuntuu olevan enemmän kemiaa Pavãon kanssa ja vaikka heidän suhteensa muutoksia on hauska seurata, jäimme me kaipaamaan Briellen ja Bearin lämpimien välien näyttämistä. “Onko satujen sankarittarilla yleensä näin paljon ongelmia?” Lopusta löytyy taas pieni tieto-osuus, tällä kertaa brasilialaisista bahia-rannekkeista sekä hahmogalleria Prinssien rygbyjoukkueesta, jota olisikin varmasti kannattanut hyödyntää jo lukiessa. Brielle & Bear: Satujen säännöt, Salomey Doku, Otava, 2026 Suomentanut Viivi Ängeslevä Englanninkielinen alkuteos: Brielle & Bear: Project Fairytale, 2026

Kuonokamujen viidennessä osassa juhlitaan VUHHin ensimmäistä vuotta. Vuoteen on mahtunut paljon ja koiranulkoilutusyrityksen ympärille on rakentunut lämmin yhteisö. Tytöt, vanhemmat, asiakkaat ja koirat ovat kaikki kokoontuneet yhteen juhlimaan yrityksen merkkipäivää. Samalla vähän muistellaan edellisten osien tapahtumia. Lämmin ja leppoisa tunnelma kääntyy kuitenkin nopeasti päälaelleen ja muun osan teosta vallitsee kireä ja kyräilevä meininki. Sarjan kirjoissa seurataan tapahtumia aina eri henkilön näkökulmasta. Tällä kertaa keskiössä on Gabby, kuten oli ihan ensimmäisessäkin osassa. Lisäksi tapahtumia kurkistellaan Gabbyn arkkivihollisen, Leon, näkökulmasta. “Pojat selvästi juonittelevat jotakin. Tulkaa! Seurataan heitä!” Gabby ja muut VUHHin jäsenet törmäävät koiria ulkoiluttaessaan Leoon, joka innostuneesti alkaa leikittämään koiria. Leon kanssa aina kinasteleva Gabby ei halua Leoa lähellekään ja tilanne eskaloituu riidaksi. Leo päättää perustaa ystäviensä kanssa oman koiranulkoilutusyrityksen, Jeppen, ja lopun kirjaa seurataankin tiukkaa reviirikiistaa ja erilaisia sabotaasiyrityksiä puolin ja toisin. “He yrittävät tuhota meidän yrityksemme! He luulevat olevansa meitä parempia ja haluavat vallata alueemme! VUHHin ja Jeppen kilpailua johtavat etenkin pitkäaikaiset kilpakumppanit Gabby ja Leo. Gabby on luonteltaan hyvin ehdoton ja äkkipikainen, mikä johtaa moniin väärinkäsityksiin ja kiistoihin. Muut yrittävät parhaansa mukaan navigoida tilannetta ja löytää myös sopua. Tarinassa käydään läpi kahdesta eri näkökulmasta sitä, miten erimielisyydet ovat alkaneet Gabbyn ja Leon välillä ja kuinka ihmiset lukevat tilanteita aina omista lähtökohdistaan. Avoimella keskustelulla voitaisiin välttää monet kiistat. “Yritän vain sanoa, että me kaikki keksimme selityksiä teoillemme. Ja ne selitykset vaikuttavat siihen, miten me näemme ja muistamme asioita.” Koirien kanssa on edelleen samanlaisia hauskoja kommelluksia. Tässä osassa kuitenkin reviirikiista vie lähes kaiken huomion. Juoni ei ole edellisiin osiin verrattuna niin monisyinen, kun kaikki pyörii yhden konfliktin ympärillä ja osa hahmoista lähes unohtuu tarinasta. Lyhyesti seurataan Mindyn ja Brandonin tutustumista yhteisen kouluprojektin äärellä ja varovasti kommentoidaan keikkatyösovelluksia. Tarina tuntuu kuitenkin junnaavan pitkään samassa negatiivisessa kierteessä, jolle etenkin Aracelis olisi kaivannut joko nopeampaa ratkaisua tai kokonaan uutta tasoa. Gabby on kuitenkin edelleen riemastuttava hahmo kaikessa epätäydellisyydessään. Hahmon käytöksestä johtuva vähän epätyydyttävä loppu ihmetytti Tériä, mutta ilahdutti realistisuudessaan Aracelista. “Halusin vain pitää hauskaa ja tienata vähän rahaa, mutta koko touhu levisi käsiin.” Jatkossa Nathan Fairbairn jää pois Kuonokamu-sarjakuvan kirjoittamisesta ja Michele Assarasakorn jatkaa sarjan kirjoittamista yksin. On kiva päästä näkemään, miten sarja jatkuu taustalla tapahtuvien muutosten jälkeen. Kuonokamut – Riitaa reviiristä, Michele Assarasakorn & Nathan Fairbairn, Otava, 2026 Suomentanut Jouko Ruokosenmäki Englanninkielinen alkuteos: PAWS, The Trouble with Leo, 2026 Kuvitus Michele Assarasakorn

Carmen Baltzarin esikoisromaani carmen oli kiinnostava yllätys. Kun saimme kirjan käsiimme, ensimmäiseksi huomiomme kiinnittivät sivuille ripotellut valokuvat ja teksti, joka ei noudata perinteisiä muotoja tai sääntöjä. “ennen kuin romahdin kadulle, olin työstänyt itseäni ulos avaruuden synnytyskanavasta noin viikon. kuinka pitkälle pääsinkään oli elämäni suurin saavutus. kun kerroin M:lle puhelimessa, että minulla menee niin lujaa, hän ehdotti virkkaamista.” C jää jumiin avaruuden synnytyskanavaan ja palattuaan omaan ulottuvuuteensa ja residenssiin Heidelbergiin hän alkaa kirjoittaa kirjeitä museoille. C uskoo ruumiinsa kuuluvan museon säilytettäväksi ja ensimmäiset osat seurataan kirjeitä ohjeista ja kriteereistä, joita taiteilija museoille latelee. Kirjeiden kautta päähenkilöstä ja tämän elämästä alkaa muodostua häilyvä kuva. Myöhemmin dialogin kautta poraudutaan ihmissuhteeseen, joka on C:lle merkittävä ja paljastaa hänestä lukijalle lisää. Keskustelujen kautta syvistä vesistä valutaan pinnalle, triviaalienkin asioiden äärelle. Abstraktin ja konkretian tuoma kontrasti on kiinnostava, vaikka me nautimmekin enemmän ensimmäisten osien epämääräisyydestä ammentavasta kuvauksesta. “kävelen lumessa. näin kylmällä haluan metsään. puiden lomassa on jatkumo. tällaista se oli. esivanhempani kestivät kylmää. en tule ikinä ymmärtämään miten on mahdollista että olen tässä. olen kävelevä ihme. miten en ole museossa?” Teoksessa on paljon tunnistettavia elementtejä ja kuvaavaa symboliikkaa. Kirjeiden toiveet ovat niin osuvia, että ne herättivät meissä hilpeyttä. Luetteloista löytyy asioita, joita me kaikki varmasti toivoisimme. Samalla ne tuntuvat olevan yksilökeskeisen kulttuurimme tiivistymä. Kirja tarjoilee katkelmamaisia kurkistuksia ajatuksiin, kuvitelmiin, tilanteisiin ja ihmissuhteisiin. Se rakentaa ihanan surrealistisia kuvia ja käsinkosketeltavia tunnelmia. Lähes kenestäkään ei käytetä nimiä. Vain yhtä kirjainta tai kuvaavampaa nimitystä kuten “puoskari” tai “haamukirjailija”. Romanien historia kietoutuu puhujan omaan menneisyyteen ja sisäiseen lapseen. Luettavissa on myös taidemaailman kritiikkiä, trauman käsittelyä ja aikamme kommentointia. “muistatteko kun soittelitte minulle jatkuvasti kun olin omilla teilläni ja sanoitte – jos et nyt tuu takaisin kummitustaloon susta tulee pian flamingo. mitä lintua sanoisitte minun muistuttavan eniten tällä hetkellä?” Isot alkukirjaimet, välimerkit ja muutkin säännöt saavat kyytiä. Silti teksti on soljuvaa, eikä sitä ole hankala lukea. Asioita ei selitellä, vaan lukijan vastuulle jää paljon ja kaikki varmasti tulkitsevat asioita vähän omasta vinkkelistään. Meille jäi luettuamme paljon kysymyksiä. Se saattaakin tehdä tästä kiinnostavan lukupiirikirjan. carmen, Carmen Baltzar, Kosmos, 2026

Dr. Faith Mkwesha (PhD) is a researcher at Turku University, Sociology Unit; A Gender and Inclusion in Education Expert for EU and Africa Project PEERS; and Director of SahWira Africa International NGO. She is also a Lecturer and Activist Scholar who teaches different Courses on Gender and Inclusion, Intersectionality, Postcolonial African Literature, Decolonising Knowledge, Ethnic and Racial Relations, Cultural and Racial Sensitivity. Above all, she is a mother and grandmother. These days the term “polycrisis” appears with increasing frequency as world leaders, policy makers, researchers, educators and tech industry seek to frame the current moment we’re in, with wars and geopolitical conflicts, migration, rising cost of living and economic instability, global pandemics, displacement and migration, environmental destruction, income inequality, global warming and climate change. Historian Adam Tooze, who helped popularize the term says, “At times, one feels as if one is losing one’s sense of reality.” According to Tooze, the polycrisis is a social issue, and so solutions must not ignore systemic social oppressions like race, racism, gender and class – issues at the heart of polycrisis literature from a postcolonial perspective. There is a growing sense of uncertainty of hope as the future becomes unpredictable to imagine, and many crises are happening at the same time disrupting social life and institutions. However, literature helps to re-envision the future during a polycrisis by acting as a "cultural imaginary" that navigates complexity, fosters empathy, and provides "stress inoculation" against future polycrisis shocks. It allows readers to process the emotional toll of constant uncertainty and to imagine alternative futures or solutions that are not immediately obvious from reports or news. Our research is framed with the concept of ‘polycrisis’ titled in short “Youth in Polycrisis,” to explain Polycrisis Reading from a postcolonial perspective for BIPOC- Black, Indigenous and People of Color. In this project, we aim to understand how young people aged 16 to 19 in Finland and Morocco experience social crises and how they talk about them in their daily lives using reading and discussing literature texts. We are particularly interested in crises related to security (wars, violence, extremism) and belonging (racism, hate speech, polarization). It is a multidisciplinary (sociology and literary studies) research project with four researchers from diverse backgrounds. We use Group Reading and writing, and interviews as data collection methods. We approach the texts from a postcolonial/decolonial perspective, recognizing that polycrisis is socially produced, constructed and dismantled through discourse in texts. The young readers look at discursive manifestations of polycrisis from a postcolonial perspective in the texts: “You Don’t Know What War Is: The diary of a young girl from Ukraine" by Yeva Skalietska, and graphic novel “Power Born of Dreams: My story is Palestine” by Mohammad Sabaaneh. They also contemplate on their own understanding and responses to the polycrisis in short poems and free style writing. In terms of positionality and transparency, I am a black African woman of immigrant background interested in the sociology of literature through a postcolonial and decolonial lens. Approaching Sociology of literature from a postcolonial and decolonial approach enables the reader to treat literature not merely as a reflection of society, but as a fractured mirror that exposes the lasting impact of colonial history, cultural epistemicide, identity alienation, and the dismantling of traditional power structures. This enables reading and analyzing "Polycrisis literature" from a Southern perspective focusing on how ecological, geopolitical, inequality and economic crises are interlocked and long-term realities for the Global South, rather than Eurocentric Global North articulation of seeing them as new and distinct emergencies emerging. Global South demands a decolonial approach to reading and analysing the texts and understanding that emphasizes making sense of the polycisis, resisting, and responding to the polycrisis. Thus, reading builds resilience, enables resistance, and provides radical hope in the midst of the polycrisis, and the rejection of the hopelessness of Eurocentric narratives. Sociology of Literature and the "Mirror Image" from a Postcolonial Perspective In the sociology of literature, the "mirror" motif suggests that literature represents social life, but a postcolonial perspective argues that this mirror is broken or distorted in post-colonial contexts. Colonization disrupts native culture, resulting in a "broken mirror" that creates alienation and damages the moral being of colonized peoples. This fractured image reveals the dissonance between pre-colonial identity and modern existence, disconnecting myths of origin and cultural icons. Postcolonial literature functions as a tool for reclaiming self-worth and redefining identity by analyzing the social and psychological effects of the colonial aftermath. It challenges stereotypes and dominant Eurocentric narratives by offering critical examinations of race, class, and gender. Literature behaves both as a mirror (reflecting existing socio-economic conditions of postcolonial Africa, India, Palestine, etc.) and as a lamp (illuminating new paths for resistance and social reform). Conclusion Young people are experiencing the polycrisis in different ways and they have different emotions and fears and uncertainty of hope about their futures. However, Posycrisis Reading Groups can be a safe space to build community to develop better understanding of the polycrisis. I have observed that the students who participated in the Polycrisis Reading Literature Groups were excited and curious to read the texts. They were motivated and actively engaged with the texts during the discussions, because reading from a postcolonial approach made them see the historical, economic, social and political connections of the crisis. The students were also able to write creative poems and free writing texts that helped them to process what they had read and their own lived experiences of the polycrisis. Thus, Polycrisis Reading Groups can be very supportive to young people and empower them with knowledge of the different crises, resistance and survival tools they learn from the texts and from each other. Writing and reading their texts to each other is a good way to express themselves, reclaim their voices and make sense of their emotions and feelings, thus building resilience and developing radical hope.

Me upposimme taas Höpersankareiden maailmaan, kun saimme lastenkirjasarjan viidennen osan käsiimme. Useammankin osan jälkeen sarja onnistuu ylläpitämään mielenkiintoa toisistaan hyvin erilaisilla kommelluksilla ja uusilla hahmoilla, joita esitellään jokaisessa osassa. Tällä kertaa Höpsövaaran ei-niin-peruskoulun oppilaita suuntaa avaruuteen. “Saatatte ihmetellä, että mikä ihmeen Höpsöplaneetta. No se on yksi Linnunratamme monista älyllisistä elämää kantavista miniplaneetoista. Pitkien neuvottelujen jälkeen olemme vihdoin saaneet sovittua planeettojemme välisen oppilasvaihdon.” Presidentti Alexandra Stubb on päättänyt järjestää Höpsöplaneetan kaikin-puolin-peruskoulun kanssa planeettojen välisen oppilasvaihdon. Avaruudesta Höpsövaaran kouluun saapuu kaksi oppilasta ja avaruuteen taas suuntaa kirjan tuttu kolmikko: Taavi, Korianteri-Kiia ja Nauru-Noel. Tarinaa seurataan kahdessa paikassa. Eri kappaleissa kerrotaan, kuinka avaruudesta saapuneet vaihto-oppilaat pärjäävät maan kamaralla ja tutut höpersankarit uudella planeetalla. “Suurin osa ruokailijoista nautti lounaasta tyytyväisinä, mutta Zlörpiä lähimpänä olevat lapset huomasivat jotain outoa ja nousivat pelokkaina ylös paikoiltaan.” Teoksessa käsitellään taas kivasti erilaisuutta vielä aivan uudella tasolla nyt, kun Höpsöplaneetan vaihto-oppilaat yrittävät sopeutua maan lasten kouluarkeen ja kolmikko taas asettua avaruuteen. Kaikenlaisia hankaluuksia syntyy maassa vaihto-oppilaiden kanssa, vaikka aikeet ovatkin hyvät. Maailmat ovat vain niin erilaiset. Höpsövaaran koulussa on onneksi totuttu vaikka ja mihin oppilaiden erilaisista kyvyistä johtuen, joten opettajien hermot kestävät kiperämmätkin tilanteet. “‘Saatte tavaranne poistuessanne takaisin. Muistakaa vain rapsuttaa oikeaa liskoa sen vatsasta, ja se sylkee laukkunne heti ulos’, Nebu neuvoi.” Tässä osassa pääroolissa ovat suuremmat tapahtumat yksittäisten hahmojen sijaan. Alku etenee rauhallisesti. Lukijalle esitellään avaruuden ongelmia ja kauniita maisemia, vaihto-oppilaisiin ja uuteen kouluun tutustutaan. Loppua kohden tapahtumien tahti kiihtyy ja päätös tuntuu vähän turhankin nopealta. Mutkia vedetään suoriksi ja Aracelis jäi kaipaamaan etenkin joidenkin hyödynnettyjen höpervoimien tarkempaa avaamista. Huumoria löytyy taas reilusti ja sen välineeksi on valjastettu etenkin avaruudesta löytyvä Höpsöplaneetta. Avaruus tuo tarinaan uusia mielikuvituksellisia elementtejä, esimerkiksi Läksyplaneetan ja liskonaulakot, jotka syövät oppilaiden reput päivän ajaksi. Avaruudesta löytyy myös kolmikolle jotakin tuttua, mikä on hauska yllätys sarjaa pidempään lukeneille. Taavin ja isän suhde on ollut alusta asti lämmin ja sama rakkaus pilkahtelee edelleen tarinassa. “Isän halaus oli juuri sellainen kuin Taavi oli muistellutkin. Viikset kutittivat, parta raapi ja ote oli niin tiukka, että oli vaikea saada henkeä. Eli kaikin puolin täydellinen.” Sarjan kuudes osa julkaistaan jo syksyllä ja tämän osan lopussa Karva-Kari saa puhelun, joka antaa jo vähän esimakua siitä, mitä tuleva kirja pitää sisällään. Höpersankarit 5: Maailmojen moka, Ernest Lawson, WSOY, 2026 Kuvitus Maria Makkonen

Aamupalaporukan tutkimukset jatkuu tällä kertaa ilman aikaisempien osien kirjailijaa Alex Falase-Koyaa. Hänen paikkansa on täyttänyt Isaac Hamilton-McKenzie. Tarina jatkuu noudattaen samaa kaavaa, mutta jotain tuntuu puuttuvan. “Lise hymyili. ‘Upeaa! Me kaikki haluamme, että näet, minkä parissa työskentelemme.’ vaikka et kuulukaan näytelmäkerhoon, me olemme silti samaa tiimiä, vai mitä?’” Aikaisemmissakin osissa on esitelty koulun erilaisia kerhoja ja tällä kertaa valokeilaan nousee uusi näytelmäkerho. Kaikki aamupalaetsivät ovat innokkaina kerhossa mukana, Marcusta lukuun ottamatta. Marcus kamppailee ulkopuolisuuden tunteiden kanssa, mutta löytää pian tien takaisin porukkaan, kun teatterissa alkaa kummitella ja koko esitys on vaarassa peruuntua. “Paetkaa henkenne edestä!” Lawson rääkäisi tunkeutuessaan näyttelijöiden ohi ja juostessaan alas lavalta. Hän syöksyi heidän ohitseen kohti uloskäyntiä. “Teatterissa kummittelee!” Teoksen mysteeri noudattaa edellisistä osista tuttua kaavaa, eikä siksi juuri ylläpidä jännitystä aikuiselle lukijalle. Téri kuitenkin piti kummittelun alkulähteen selvittämistyötä kiinnostavana. Seinien läpi liihottelevan kummituksen kiinni saaminen ei ole ihan yksinkertaista ja aiheuttaa suurta päänvaivaa kaveriporukalle. “‘Otetaan kummitus kiinni’, Stacey lausui urhoollisesti, vaikka Marcus huomasikin, kuinka hänen kätensä vapisi, kun hän otti viitan vastaan.” Etenkin Araceliksen mielestä tarina jää laihaksi, kun mysteerin selviämistä odotellessa ei tarjoilla tarpeeksi kiinnostavaa sisältöä. Ensimmäisissä osissa pelottavan arvoituksen ohella on tutustuttu hahmoihin ja käsitelty erilaisia ystävyyteen ja lasten elämään liittyviä tunteita. Nyt hahmot jäävät etäisiksi. Kehenkään ei oikein syvennytä, eikä hahmoihin tutustuta lisää, vaikka tilaa henkilöhahmojen syventämiseen olisi. Sarjan kaikki osatkin lukeneelle päähenkilöt eivät vieläkään ole kovinkaan tuttuja tai monitahoisia. Myös kriisit jäävät ohuiksi, kun niitä ei sidota henkilökohtaiselle tasolle tai ne ohitetaan nopeasti, kuten Marcuksen alun ulkopuolisuuden tunteen kokemukset. Toki teoksesta löytyy edelleen myös koulun ja yläkoululaisten nuorten ihastuttavaa yhteishenkeä ja yhdessä tekemisen meininkiä. Myös Marcuksen äiti on lyhyesti läsnä kivasti sanoittamassa Marcuksen tunteita. “‘Sinä tunnet itsesi ulkopuoliseksi, siitäkö tässä on kyse?’ Marcus nyökkäsi kevyesti ja painautui äidin olkapäätä vasten.” Sarjan aikaisemmissa osissa on käsitelty vaikeita tunteita ja rakennettu hahmojen välisiä suhteita mysteerien ratkomisen ohella. Toivottavasti suuntana ei nyt ole se, että samalla kaavalla tuutataan ulos yksittäisiä mysteerejä rakentamatta sen ympärille kokonaisuutta tai esimerkiksi osasta toiseen jatkuvia kehityskaaria. Sarjan seuraava osa, Ilkiön kosto, julkaistaan suomeksi jo elokuussa, joten pian nähdään, mihin suuntaan tästä ollaan menossa. Päätön kummitus – Aamupalaporukan tutkimukset 5, Marcus Rashford & Isaac Hamilton-McKenzie, Hertta, 2026 Suomentanut Mika Kivimäki Kuvittanut Marta Kissi Englanninkielinen alkuteos: The Breakfast Club Adventures 5: The Headless Ghost, 2024

Tyttö joka tahtoi tanssia on Sanna Pelliccionin ja Safa Solatin yhdessä kirjoittama lastenkirja, joka sopii viisivuotiaille ja sitä vanhemmille lukijoille. Safa on pieni tyttö, joka oppii tanssimaan, ennen kuin oppii kävelemään ja laulamaan, ennen kuin oppii puhumaan. Hän tanssii kaikkialla ja rakastaa sitä. Niinpä hätä on suuri, kun ovelle ilmestyvät miehet univormuissaan ja ilmoittavat, että tanssiminen, musiikki ja juhlat on kielletty. “Safa ei saa huudolta selvää mistä on kyse, mutta kun äiti sulkee oven, hän näkee että jokin on muuttunut.” Safa ei voi kuvitella elävänsä ilman tanssia, joten kun hänen äitinsä paljastaa hänelle salaisuuden kaukaisista kaupungeista, joissa tanssiminen on sallittu, Safa lähtee tanssin voimalla lentoon kohti tanssivia ihmisiä. Uudessa kaupungissa Safa tanssii palatseissa ja puutarhoissa, mutta kuulee lopulta äitinsä ja kotinsa kutsun. Kirjassa ei puhuta maista tai kaupungeista nimillä, mikä toimii hyvin, etenkin kun teokseen on yhdistetty vähän fantasiaa: tyypillistä fantasiaa lentämisen muodossa ja lohduttavaa toiveikkuuden muodossa. Vaikeitakin asioita käsittelevällä tarinalla on onnellinen loppu, kun Safa palaa kotiinsa, jossa ihmiset taas tanssivat vapaina. Toinen kirjailijoista, Safa Solati, on kuitenkin kasvanut Iranissa ja puhunut paljon rajoitteista, joita Iranissa on asetettu taiteen harjoittamiselle. Aikuisen ei siis ole vaikeaa päätellä, mistä inspiraatio tarinalle on syntynyt. Teoksen loppusanoissa myös mainitaan, että Nainen, elämä, vapaus -liike on antanut alkuinnoituksen kirjalle ja kuvataan, kuinka maailmassa on monia paikkoja, joissa tanssimista ja pukeutumista rajoitetaan. Loppusanoissa myös kerrotaan teoksen olevan unelma siitä, että kaikki saisivat olla vapaita. “He tanssivat yhdessä vuosia. Mutta aina iltaisin Safa etsii puun, nojaa siihen ja katsoo taivaalle. Ja hän muistaa: kotipuutarhan yllä loistaa sama kuu.” Téri tykästyi kirjan kauniiseen kuvitukseen ja sen sävyihin, jotka osaltaan pehmittävät teoksen sanomaa ja tuovat intoa ja hempeyttä Safan innostuneeseen tanssiin. Sivujen teksti on kuitenkin pientä ja vähän koukeroista, mikä hankaloittaa lukemista etenkin nuoremmille lukijoille, jotka haluaisivat kuvakirjojen kautta harjoitella itsenäistä lukemista. Me luimme kirjan meidän 9-vuotiaan testilukijan kanssa ja hän ihasteli etenkin hentoja vesivärein tehtyjä kuvituksia ja tanssivaa päähenkilöä. 9-vuotias ihmetteli paljonkin kohtaa, jossa santarmit tulevat Safan kotiin ja kieltävät tanssin ja musiikin. Tyttö, joka tahtoi tanssia kirjaa voikin hyvin käyttää keskustelun avauksena jutellakseen erilaisista maailman tilanteista ja epäkohdista. “Puutarhassa soi musiikki. Safa tanssii ja pyörii muiden mukana… kunnes hän törmää pää pyörällä serkkuunsa! He kaatuvat kameliapuun alle kikattamaan. Kameliankukat suitsuttavat tuoksuaan ilmaan ja tuntuvat hymyilevän puutarhan yllä.” Tyttö joka tahtoi tanssia, Sanna Pelliccioni & Safa Solati, Teos, 2026