Vieraskynäteksti: Ivan Maniraho - Vapaan kirjoittamisen puolesta, ensikirjailijan näkökulma

Kuva: Jonne Räsänen / Otava

Ivan Maniraho on helsinkiläinen sosiaaliohjaaja ja esikoiskirjailija. Hän syntyi Kigalissa, Ruandassa, missä hän vietti ensimmäiset kahdeksan sotaisaa vuotta. Maniraho muutti perheineen Suomeen vuonna 1997, ja on siitä asti asunut eri puolella stadia. Manirahon toinen romaani, Pimeyden mustuus, ilmestyy keväällä 2026.

Tykkään ajatella, että ihmiset operoivat pääosin samanlaisella pohjavireellä suhteessa toisiinsa, siis että jos sitä esiintyy minussa, niin voi päätellä, että sitä on myös muissa. Siispä ehkä joku muukin on pohdiskellut kysymystä, mitä meille jää jäljelle, jos paraskin vaihtoehto toteutuu: tekoäly tulee ja rikastuttaa meidät kaikki niin, ettei kenenkään tarvitse tehdä pakosta enää mitään?

Minulta kysytäänkin usein minkä vuoksi kirjoitin kirjan. Riippuen yleisöstäni saatan vastata, että halusin motivoida nuoria lukemaan, tai tuoda maahanmuuttajien olosuhteita enemmän päivänvaloon tai olla ensimmäinen afrikkalaissyntyinen jäsen Suomen Kirjailijaliitossa. En usein kerro syyksi vain sitä, että halusin tuntea oloni paremmaksi. Nuorena, keskellä kriisien, ajattelin ihan oikein, että tuomalla ajatuksia ulos paperille ne lakkaavat riivaamasta pääni sisällän niin paljon. 

Minulle vapaan kirjoittamisen tavoitteena ei ole kustannussopimus tai kirjamessuilla esiintyminen, vaan se, miten se tuo itsellenikin piilotettuja puolia näkyville. Kun kirjoittaa vapaasti ja pitkään, mitään ei voi pitää salassa, kaikki tulee jotenkin esille, ja se voi yllättää, pelottaa tai jopa iljettää, mutta ei koskaan pettää.

Kun olin pienokainen tein päätöksen, että halusin olla hyvä suomen kielessä, etten jäisi ulkopuolelle. Tein uhrauksen, jota en voi välttämättä suositella kaikille, priorisoida yksi kieli kaikkien yli, ja antaa muiden heiketä. Aikuisena voin antaa itselleni arvosanan siitä, miten meni. Voin sanoa, että jäin tavoitteestani kauas. Oikeinkirjoitustaitoni on surkea, mutta saavutin sitä tavoitellessa jotain arvokkaampaa. Kieli on työkalu, jolla viestitään niitä epämääräisiä kaavoja, kuvioita ja liikkeitä, joita jokaisen pään sisällä pyörii. Kielellä viestitään ideoita. Kun oppii etsimään mitä haluaa viestiä, tulee hyväksi kielenkäyttäjäksi. Ja hyvä kielenkäyttö kehittää ajattelutaitoa.

Kaiken, mikä ihmisiä kiinnostaa, voi jakaa karkeasti kahteen kategoriaan, itseensä, ja kaikkeen muuhun sen ulkopuolella. En ole omaksunut kirjailijan identiteettiä, enkä ehkä koskaan tulekaan omaksumaan. Sekin sanottuna haluaisin oikaista muutaman ennakkoluulon kirjailijoista. On kiistämättä totta, että elämäni on ollut niin monisävyistä, että se on toiminut aika hyvänä lähteenä kirjoituksilleni. Lahjaksi kamppailuistani sain vastaraitistuneen mielen, joka olikin sitten mielenkiintoinen paikka. Sanoisin kuitenkin, että kirjan kirjoittaminen oli helpoin vaikea asia, minkä olen koskaan tehnyt. Ehkä on hyve olla vähän outo, jos haluaa kirjailijaksi, mutta se ominaisuus yksinään ei riitä. Kirjoittamiseni ei tapahdu satumaisella tavalla tiettyyn aikaan, pehmeässä valossa, lukuisien auki olevien kirjojen ympäröimänä. Hyvät ideat eivät katso aikaa, vaan ne tulevat uusille ideoille valmistuneeseen mieleen, kesken treenien, kävelyillä, elokuvissa ja hyvien keskustelujen kesken. Eli inspiraationi lähde ja kaikkien loppuunsaatettujen projektieni perusta on hyvät elämäntavat ja avara mieli, siinä kaikki.

Onneksi uskalsin tehdä asioita niin sanotusti ilman lupaa. Itselleni tärkeitä asioita luovuuden ravitsemisemiseen on ollut oman rauhan suojeleminen, ja raittius. Minulla ei ole mitään sellaista koulutustaustaa, jonka voisi luulla olevan välttämätön kirjojen kirjoittamiselle. En ole dramaturgi tai opiskellut yliopistossa. Olen katsonut vain todella paljon leffoja ja sarjoja, ja aina rakastanut tarinoita ja fiktion kykyä ottaa puheeksi kuumia aiheita, kuten maahanmuutto tai seksuaalisuus, jotka yleensä jakavat ihmiset heti eri leireihin. Sinullakaan ei tarvitse olla koulutusta tai lupaa lähettää kustantajalle käsikirjoituksesi.

Se, mikä kaunokirjallisuudessa ja vapaassa kirjoittamisessa onkin parasta, on, että lähteenä voi käyttää mitä vain. Tarinoiden ei tarvitse olla totta ollakseen koskettavia. Lähteenä voi käyttää sitä, mitä musiikki saa tuntemaan, katkelmia arjesta, meemejä tai Youtube-videoita. Uteliaisuus on hyve, neuvoi ensimmäinen sosiaalialan esihenkilöni. Uteliaisuus muiden elämiä, kohtaloita ja elintapoja kohtaa, rajoja kunnioittaen, on jokaiselle saatavilla oleva ja laadukas inspiraation lähde. Ja muutenkin hyvä elämänasenne.

Yleensä välttelen ottamasta kantaa siihen, mikä on muka luonnollista ihmiselle, mutta tässä tapauksessa se on niin selkeää minulle, että teen poikkeuksen. Kirjoittaminen tarinankerronnan muotona, ja tapana dokumentoida ja jalostaa omia ajatuksia, on ihmisessä niin alkukantaista toimintaa, että sanoisin sen olevan osa luontoamme. Kirjoittaminen tulee suoraan puhumisen jatkeena. Siitäkin syystä olen surullinen kuullessani, kuinka luku- ja kirjoitustaito laskevat, ja siitä johtuva aivomätä lisääntyy. Meidän on puolustauduttava teknologiajättien vaikuttamisyrityksiltä ihmiskokemukseemme.

Otsikon nimi olisi voinut olla ”Miksi kirjoittaminen on tärkeää tekoälyn aikakaudella”. Vaikka tekoäly on tullut jäädäkseen, luultavasti tulee aikakausi tekoäly-hypen viilentymisen jälkeenkin, ja silloinkin kirjoittaminen kannattaa. Voi olla viisaampaa varautua siihen vaihtoehtoon, että teknologiset kehitykset tulevat nopeammin kuin ihmiskunta ehtii niihin sopeutua, ja uusien työkalujen myötä emme rakenna tulevaisuuden utopiaa, vaan samat ongelmat ja taloudellista epätasa-arvoa kasvattavat mekanismit seuraavat meitä myös ajassa eteenpäin. Keksittiinpä mitä tahansa mullistavia työkaluja, todennäköisesti sinä ja minä seisomme samalla viivalla niiden käytön suhteen. Ainoa ero tulee jatkossakin olemaan jokaisen individualistinen kyky soveltaa annettuja resursseja muuttuvassa maailmassa. Ja ainoa työkalu, joka ihmisellä sitä varten on, on hänen ajattelunsa.

Tässä on kirjailija, jonka mielestä kaikkien kannattaisi kirjoittaa, ei ehkä kovin ravisuttava kannanotto. Perimmäinen viestini on kuitenkin seuraavankaltainen: meidän on säädeltävä suhdettamme teknologiaan samaan tahtiin kuin se kehittyy, tai riskeeraamme sen ottavan haltuun sen, mikä on meille tärkeintä, oman ihmisyytemme. Liikutamme kehojamme urheilussa, kävelyssä tai tanssissa, vaikka syke olisi Himalajassa ja hiki lentää, koska se on mukavaa ja se auttaa pitämään meidät terveinä. Sitä kirjottaminen on aivoille.

Lopuksi esitän saman pyynnön, jonka kustannustoimittajani esitti minulle ensitapaamisella: kirjoita, ja sitten kirjoita lisää, ja lisää kunnes siitä tulee tapa, jota ilman et koe päivän olleen normaali. Kirjoita vapaasti ja pitkään. Kirjoita niin kuin minä tein, tunteen kiihkossa kolmelta yöllä, tajunnan ollessa jossakin muussa tilassa kuin hereillä tai unessa, mutta raittiina, välittämättä pätkääkään kieliopista, koska kirjan kirjoittaminenhan on oikeasti uudelleen kirjoittamista.

Ja kun minulta kysytään, käytänkö tekoälyä kirjoitukissani siihen vastaan, että mihin sitä tarvitaan, kun meillä on älyä kotona.

---

IVAN MANIRAHON LUKUVINKIT

Kirjoja, jotka Ivan Manirahon mukaan jokaisen tulisi lukea.

Sadan vuoden yksinäisyys – Gabriel García Márquez

Kaikki hajoaa – Chinua Achebe