Harhailevat tähdet, Tommy Orange

Harhailevat tähdet on itsenäinen jatko-osa Tommy Orangen teokselle Ei enää mitään, joka suomennettiin syksyllä 2020. Tarinassa seikkailee osin samoja hahmoja, kuten Jacquelin Red Feather ja hänen lapsenlapsensa Orvil. Itse luin vain tämän uusimman teoksen ja sen voikin hyvin lukea itsenäisenä kokonaisuutena.

Tommy Orange on itse kotoisin Oaklandista, Kaliforniasta, jonne kirja sijoittuu. Hän on osa Yhdysvaltojen alkuperäiskansaa kuuluen cheyenne- ja arapaho-heimoihin. Harhailevat tähdet kertoo erään sukulinjan tarinaa 1800-luvun puolestavälistä aina lähelle nykyhetkeä ja suku on myös cheyenne-heimon jäseniä kuten itse kirjailijakin.

“Kaikki mitä voin sinulle kertoa cheyennenä olemisesta, tulee äidiltäni, äitini ennen kuolemaansa kertomasta, ja koska hän teki kuolemaa, hän tietysti puhui minulle toisin kuin olisi muuten puhunut. Vähän niin kuin minä puhun nyt sinulle.

En siksi että tekisin kuolemaa, vaan siksi että synnyt pian.”

Teos on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa käydään läpi vuonna 1864 tapahtunutta Sand Creekin alkuperäiskansojen verilöylyä ja siitä ainoan selviytyjän, Jude Starin, matkaa siitä eteenpäin. Star lähetetään Fort Marionin vankilaan, jossa kristinuskoa tuputetaan ja omaa uskoa hälvennetään. Hän löytää kuitenkin myös yhteyksiä cheyenne-heimoonsa vankilassa olon aikana. Lisäksi eri ajassa seurataan Starin lasta ja hänen lapsen tytärtään. Starin lapsi lähetetään Carlislen intiaaniteollisuuskoulun sisäoppilaitokseen, samaan rakennukseen joka ennen toimi vankilana, ja jossa hänen isänsä oli aikoinaan vangittuna.

Toisessa osassa siirrytään vuoteen 2018 ja kuvataan kolmen nuoren veljeksen elämää, selviytymistä ja halua ymmärtää omia juuriaan. Veljekset asuvat isotätinsä kanssa, koska heidän isoäidillään on paha huumeriippuvuus ja hän on ollut pitkään poissa kuvioista, kuten myös veljesten vanhemmat. Kolmannessa osassa kuvataan lyhyesti missä hahmot ovat tulevaisuudessa.

“Eli isoisäni oli varmaankin ammuttu maissin sekaan. Mutta tarinoiden ei minusta ollut tarkoitus lohduttaa. Uskoin, mitä isäni minulle kertoi. Tarinat enemmän kuin lohduttivat. Ne vievät kuulijan mukanaan ja tuovat takaisin entistä ehompana.”

Ensimmäinen osa syventyy laajemmin Yhdysvaltojen alkuperäiskansan tarinaan ja historiaan seuratun sukulinjan kautta. Alun sukupuu ja prologi myös avaavat ja auttavat lukijaa ymmärtämään tapahtumia paremmin. Ensimmäisen osan jälkeen tarina keskittyy syvemmin yksittäisiin henkilöihin. Kirjan kappaleissa seurataan ja kuvataan aina kerralla yhden hahmon elämää ja ajatuksia.

Ajattelin teoksen olevan rankka siitä kuullun perusteella, ja sitä kirjan alkupää etenkin on. Aracelis jättikin tässä kohtaa kirjan kesken. Rankkuus ei kuitenkaan ollut läsnä koko ajan ja loppupuolella keskitytään enemmän henkilöhahmoihin ja hahmojen sisäiseen maailmaan, mikä veikin huomiota muualle alun verisistä tapahtumista. Perheen ajatusmaailmasta löytyy myös samaistuttavaa sopeutumisesta ja omien juurien hahmottamisesta.

“Esiintyminen tuntui erityisen surulliselta luokan tunnelman takia, koska hänen esitelmänsä tuli sen jälkeen, miten toiveikkaasti, kepeästi ja hauskasti Oakland oli käsitellyt etnistä alkuperää, mutta Seanin esitelmä taas selvästi tuomitsi parhaansa yrittävän järjestelmän, ja vieläpä Oaklandissa ja tässä luokassa, jossa ei kai sitten taivaan tähden olisi saanut edes hetkeä iloita pienestä edistyksestä eikä vaieta yhdestäkään ristiriidasta aina yhtä ongelmallisessa tavassamme hoitaa asioita.”

Orangen kirjoitustyyli on todella kuvailevaa ja tykkäsin siitä vaihtelevasti. Oli kappaleita, joissa uppouduin täysillä kerrontaan, hahmojen ajatusmaailmaan ja kuvailuun oman identiteetin etsimisestä. Paikoin tarina tuntui junnaavan paikoillaan ja olisin toivonut, että asiat olisi sanottu suoraviivaisemmin, eikä kiemurreltu niiden ympärillä monen sivun verran.

Teoksessa käsitellään paljon ylisukupolvisia traumoja, alkoholi- ja huumeongelmia sekä masennusta ja itsetuhoisuutta. Orange on saanut kirjoitettua teemoista osuvasti, mutta tosiaan mitään kevyintä luettavaa kirja ei ole, eikä täysin sitä meidän kohdekirjallisuutta. Oli kuitenkin kiinnostava päästä lukemaan Yhdysvaltojen alkuperäiskansaan kuuluvan kirjoittamaa teosta.

“Hän tuli ajatelleeksi, että oli tulossa riippuvaiseksi. Sana oli vanha tuttu. Sitä oli käytetty häntä vastaan puhuttaessa videopeleistä ja puhelimista, ruuduista ylipäätään. Hän tiesi riippuvuudesta verenperinnössään.”

Itselleni kalskahti korvaan, kun suomennoksessa puhutaan Amerikan alkuperäiskansoista ilmeisesti viitaten Amerikalla Yhdysvaltoihin eikä koko mantereeseen. Intiaani-sanaa jäin myös alkuun miettimään. Se esiintyy etenkin ensimmäisellä puoliskolla ja toisessa osassa veljekset toteavat isotädilleen, ettei se ole enää hyväksytty termi, joten ajattelin sen olevan kirjailijan keinoa puhua menneestä, kun termiä vielä käytettiin.

---

Harhailevat tähdet, Tommy Orange, Aula & Co, 2026

Suomentanut Terhi Kuusisto

Englanninkielinen alkuteos: Wandering Star