Aurinkopaikka hämärille tyypeille, Mariana Enríquez

POC-lukupiiri: Aracelis Correa & Téri Zambrano
11 minutes ago
2 min read

Me olemme kahdestaan lukeneet Mariana Enríquezin kaksi aikaisempaa novellikokoelmaa ja tykästyneet erityisesti ensimmäisenä suomennettuun, Mitä liekit meiltä veivät. Niinpä kun uusin novellikokoelma, Aurinkopaikka hämärille tyypeille, julkaistiin, halusimme lukea sen yhdessä koko suljetun lukupiirimme kanssa. Pyysimme kirjat lukuun WSOY:ltä ja tartuimme kauhunovelleihin niille parhaaseen aikaan, lokakuun pimenevinä syysiltoina.

Lukupiirissä tykättiin kertomuksista. Osa oli lukenut Mariana Enríquezin novelleja aikaisemminkin ja osalle ne olivat uusi tuttavuus. Kaikille suoranaista kauhua oli vähemmän, kuin mitä olimme odottaneet. Vaikka karmivia elementtejä löytyy, emme juurikaan pelänneet lukiessa. Tämä kokoelma voi siis sopia vähän säikymmällekin lukijalle.

“Kävelin lähemmäs peiliä ja panin merkille ensimmäiset mustelmat.

Ne alkoivat olkavarresta ja levittäytyivät hitaasti mutta varmasti ranteisiin,

missä ne näyttivät violeteilta rannekkeilta.”

Sen sijaan novelleista löytyy taas ilahduttavaa mielikuvituksellisuutta ja ajatuksia herättävää kommentointia. Tarinoissa soluttaudutaan kulttiin, sovitetaan kirottuja vaatteita ja nähdään aaveita.

Lukupiirissä huomasimme, että, meille tyypilliseen tapaan, eri novellit kolahtivat eri ihmisille. Aracelis tykkäsi erityisesti sellaisista, jotka herättivät moraalipohdintoja, ja olisi mielellään täysin ohittanut ällöt jutut, kuten mätänevät kasvot. Joku toinen taas oli tykästynyt juuri kasvojenmätänemisnovellin tunnelmaan ja jäänyt heti odottamaan lisää samanlaista meininkiä. Térin yhdeksi lemppariksi nousi novelli Kasvokatrastrofi, jonka tunnelma on karmiva ja kertoo perheen naisten sukupolvet ylittävästä kirouksesta.

“Äiti näki miehen’, Diego sanoi, ‘Äiti korosti moneen kertaan, että hän oli halunnut päästä kotiin päivänvalon aikaan, ennen pimeän tuloa, ja että valoa oli ollut edelleen riittävästi, koska aurinko ei ollut ehtinyt laskea joelle. Miehellä, joka oli auttanut hänet ylös, ei ollut kasvoja lainkaan.”

Enríquezin avoimiksi jäävät loput ovat jo tietysti tyyli, johon olemme tottuneet ja jota olemme oppineet myös ymmärtämään, etenkin viime vuonna tekemämme haastattelun kautta, jossa kysyimme asiasta kirjailijalta. Se ei silti tarkoita, ettemmekö olisi niitä taas kommentoineet lukupiirin keskusteluissa. Tällä kertaa pohdintaan nousi loppujen kohdalla myös sellainen ajatus, että ne tuntuivat avoimuutensa lisäksi vähän hutaistuilta. Osa novelleista tuntui loppuvan kuin töksähtäen, etenkin kun alku oli rakennettu niin taidokkaasti.

Kirjailijalla on kuitenkin kiinnostava mielikuvitus ja sen tuotoksia on ihana seurata lyhyiden näytteiden koosteena, jossa mahdollisimman monella idealla pääsee leikittelemään. Tarinat ovat erilaisia toisiinsa nähden ja osa meistä tykkäsi lukea niitä yksitellen ja toiset suoraan monta putkeen.

Teksti on todella helppolukuista, suomennos toimii hyvin ja vähän väsyneempikin lukija ahmi tarinat sujuvasti. Avoimet loput ja tulkinnanvaraisuus ovat omiaan herättämään keskustelua ja tämä teos sopikin erinomaisesti lukupiiriin luettavaksi.