HAKU

Me olemme lukeneet R. F. Kuangilta aikaisemmin Babelin ja Aracelis on lukenut myös The Poppy Warin . Molemmat teokset ovat fantasiaa, vaikka niissä käsitellään myös meidän maailmamme ilmiöitä ja ongelmia. Yellowface on näistä todella erillainen ja oli hauska lukea Kuangilta jotakin ihan uudenlaista. Yellowface ei ole fantasiaa, vaan se sijoittuu nykyhetken kustannusmaailmaan ja kommentoi sitä rakentaen osuvia ihmiskuvia. Me yllätyimme kun kirjan alussa tajusimme, että teoksen päähenkilö on valkoinen. Yleensä meitä harmittaa, jos POC-kirjailija on kirjoittanut valkoisen päähenkilön teokseensa, koska me haemme kirjallisuutta nimenomaan representaatio edellä ja haluamme lukea tarinoita, joissa voimme nähdä itsemme. Nopeasti kuitenkin huomasimme, että Yellowfacen valkoinen päähenkilö ja hänen kauttaan kerrottava tarina ovat niin osuvia, ettei sitä voi harmitella. Tätä tarinaa ei myöskään olisi voinut kertoa mitenkään muuten. “This industry is built on silencing us, stomping us into the ground, and hurling money at white people to produce racist stereotypes of us.” Päähenkilö, June, on kolmekymppinen vastavalmistunut kirjailija, joka on tyytymätön siihen, missä pisteessä hänen uransa on. Hänen opiskelukaverinsa, kiinalais-amerikkalainen Athena Liu, elää Junen unelmaelämää menestyneenä kirjailijana ja saa kaiken, mistä June vain haaveilee. Menestys on tehnyt Athena Liusta myös sietämättömän ihmisen. Athena ei kuuntele Junea, tai ota hänen ongelmiaan tosissaan. Athena ylenkatsoo Junea jatkuvasti ja hieroo omia saavutuksiaan tämän naamaan. Athena on myös epäaito ja usein esimerkiksi liioittelee omaa epävarmuuttaan tai muita murheitaan. Kaikki tämä on totta, ainakin Junen näkökulmasta. Kun Athena yhteisen illanvieton päätteeksi kutsuu Junen kotiinsa, June ei voi vastustaa kiusausta nähdä, millaisessa asunnossa menestynyt Athena asuu. Junella ja Athenalla onkin yllättäen kiva ilta ja Athena kertoo uusimmasta käsikirjoituksestaan Junelle. Kun illan päätteeksi Athena tapaturmaisesti menehtyy Junen silmien edessä, Junelle avautuu tilaisuus varastaa Athenan vielä julkaisematon käsikirjoitus. “It all boils down to self-interest… If publishing is rigged, you might as well make sure it's rigged in your favor.” Teos seuraa Junen ajatuksia ja kustannusmaailman rattaiden pyörimistä, kun keskivertokirjailijasta June Hayworthista syntyykin hittikirjailija Juniper Song Athena Liulta varastetulla teoksella, joka käsittelee kiinalaisia työntekijöitä ensimmäisen maailmansodan aikana. June on vastenmielinen päähenkilö, jonka ajatuksenkulkua ei ollut kuitenkaan lainkaan puuduttavaa tai tympeää seurata. Muutenkin tarina soljuu ripeää tahtia eteenpäin ja ylläpitää jatkuvaa mielenkiintoa, kun seurataan kustannusalan ja Junen päänsisäisiä draamoja. Aracelis kuunteli äänikirjan kirjaimellisesti kahdessa päivässä, koska teos imaisi kuin huomaamatta mukaansa. Kirjan kustannusprosessin myötä seurataan erilaisia tapoja, joilla kustannusala ja markkinointi toimivat. Tarinassa käsitellään paljon ilmiöitä, joihin mekin olemme POC-lukupiiri projektin myötä törmänneet kirjallisuuskentällä ja siksi romaania oli jotenkin todella validoivaa ja hauska lukea. Yellowface on kirjoitettu satiirimaiseksi ja viihdyttävästi niin, että vaikka se sisältää painavaa kritiikkiä ja tuo esiin isoja ongelmia ja epäkohtia, tarina tuntuu lopulta hyvällä tavalla tosi kevyeltä. “dozen, maybe hundreds, maybe thousands of strangers are out there, mining your personal information, worming their ways into your life, looking for ways to mock, humiliate, or worse, endanger you. You come to regret everything you’ve ever shared about yourself... because the trolls will find them.” Sosiaalista mediaa ja sen vaikutusta tuodaan myös kirjassa paljon esiin. Kirjailija lukee obsessiivisesti Goodreads arvioita ja seuraa tykkäyksiään Twitterissä. Me tykättiin Junen hahmosta. June on luotu hienosti överiksi valkoiseksi hahmoksi, joka ei hahmota kaikkea ympäristössään ja on klassinen esimerkki vanhasta kunnon “piilorasistista”. Olemme harvoin lukeneet näin oivaltavista valkoisista hahmoista. Ja jos Yellowfacen huumori ja tapa tarkastella valkoisuutta iskee myös sinuun, suosittelemme lukemaan myös Kiley Reidin Such a fun age , jossa samankaltaisia teemoja käsitellään myös valkoisen pahaa tarkoittamattoman hahmon kautta. Yellowface julkaistaan suomennettuna Teos kustantamon toimesta lokakuun 2024 aikana, joten kohta kirjan pääsee lukemaan myös suomeksi. Yellowface, Rebecca F. Kuang, 2023

Rebecca F. Kuang on meille tuttu kirjailija hänen aikaisemmin suomennettujen teostensa, Yellowfacen ja Babelin , kautta. Lisäksi Aracelis on lukenut häneltä englanniksi fantasiaromaanin The Poppy Wa r . Etenkin Yellowface nostatti odotuksemme korkeiksi ja tartuimme innolla kirjailijan uuteen fantasiateokseen Katabasis – Matka manalaan. “Cambridge, syyslukukausi, lokakuu. Tuuli viilsi, aurinko piileksi, ja opetuksen alkamispäivänä, kun Alice Law’n olisi pitänyt olla saarnaamassa opiskelijoille siitä, millaisia vaaroja on kartesiolaisessa dualismiloitsussa, jos sitä käyttää pänttäämiseen ilman pissataukoja, hän lähtikin pelastamaan väitöskirjaohjaajansa sielua Manalasta. Helvetin kahdeksasta piiristä.” Alice ja Peter ovat Cambridgen yliopiston jatko-opiskelijoita matkalla huippututkijoiksi analyyttisen magian alalla. Alice on syntynyt ja kasvanut Yhdysvalloissa, mutta päätynyt opiskelemaan Englantiin kärkimaagikon Jacob Grimesin oppiin. Grimes on pahamaineinen, mutta arvostettu professori. Huhut uupuvista opiskelijoista ja alhaisesta valmistumisprosentista eivät säikäyttäneet tunnollista Alicea tai täydellisyyden perikuva Peteriä, joille akatemia on koko elämä. Kun Grimes tapaturmaisesti kuolee, hänen uskolliset ohjattavansa suuntaavat Manalaan. Ilman Grimesin suosituskirjettä Alicen ura on käytännössä laskusuuntainen. Pelastusmatka Manalaan tuntuu siis ainoalta järkevältä vaihtoehdolta, vaikka siitä joutuukin maksamaan kalliin hinnan. Matkalle lähtee myös Peter, syistä, jotka hän pitää omana tietonaan.  Maagikoita on matkannut Manalaan ennenkin, mutta moni ei ole palannut. Kaksikko on kolunnut kaiken kirjoitetun aineiston aikaisemmista matkoista Manalaan ja aikovat sen turvin selvitä Grimesin luokse ja elävinä takaisin. “Alice muisteli ´ Autiota maata ’, viimeisintä tallennettua manan matkaajan kertomusta. Varjo, joka aamuisin harppoo takanasi , Eliot kirjoitti. Varjo, jonka iltaisin kohtaat edessäsi . Alicea puistatti hänen tähyillessään dyynien yli.  Näytän sinulle pelon kourallisessa tomua .” Katabasis on menevä seikkailufantasia, joka pitää kiinnostusta yllä. Fantasiamaailman magiaa, jota käytetään liidun voimalla, on kiehtovaa seurata. Magia on tuotu luonnolliseksi osaksi meille tuttua yhteiskuntaa ja perustuu pitkälti matemaattisiin kaavoihin, olettamuksiin ja sanakäänteisiin. Se on yksi yliopiston tutkimushaara muiden joukossa. Teoksessa vastaan tulee myös tuttuja tutkijoita, ajattelijoita ja teoksia, jotka sitoutuvat osaksi Kuangin luomaa maailmaa. Maan päällä aika sijoittuu muutaman vuosikymmennen takaiseen maailmaan ja sen myötä käsitellään myös naisen asemaa akateemisessa maailmassa. “Peterin kasvoilla välähti jotain vaikeasti tulkittavaa. ‘Pakotti Grimes sinut?’ ‘Ei, vaan minä halusin itse’, Alice vastasi, ja tunsi kuuman, inhan rummutuksen rinnassaan. Kyllä, niin se oli, hän tiesi, että oli. ‘Annoin luvan.’” Tarinan aikana parasta oli oppia hahmoista pikkuhiljaa erilaisten paljastusten kautta. Alussa Alicesta, Peteristä ja sivuhahmoista annetaan tietynlainen kuva, joka rikkoutuu ja muovautuu, kun hahmoista selviää lisää tarinan edessä. Taustatarinat ja takaumat keikauttavat dynamiikkoja ja uudelleenmuovaavat käsityksiä hahmoista. Joitakin asioita jää myös mysteeriksi ja lukijan itse täydennettäviksi. “Alice kavahti taaksepäin. Älä syytä minua , hän halusi vaikertaa, en tiedä, mitä olen tekemässä, en ole toimiva objek t i, en ole edes läsnä . Korvissa jymisi valtava pauhu. Kädet tuntuivat kaukaisilta. Alice pakotti itseään keskittymään, mutta hän ei nähnyt, mistä ne alkoivat, missä raja kulki hänen ja ympäröivän maailman välillä, missä menneisyys päättyi ja nykyhetki jatkoi kulkuaan.” Manala on kiinnostava leikkikenttä, johon on hauskasti yhdistetty eri uskontojen ja kulttuurien käsityksiä tuonpuoleisesta. Lisäksi Manalaan on tiukasti kiedottu akateeminen maailma ja sen tuomat haasteet. Manala jakautuu eri osiin joita matkaajat lähtevät käymään läpi: ensin ylpeys, siitä himoon, ahneuteen ja niin edelleen. Kirjan sisäkansista löytyy Alicen ja Peterin piirtämät kartat Manalasta, joita voi lukiessa tutkailla. Kaksikko loitsii itsensä Manalaan ja sen onnistuttua Alice ja Peter päätyvät ensiksi odotushuoneeseen, jossa on sieluja odottamassa ylösnousemusta. Siitä Alice ja Peter jatkavat Manalan opetuksiin ja rangaistuksiin suuren muurin taakse. Manalan ja rangaistusten merkityksiä ja toimintaperiaatteita pohditaan jonkin verran. Elämän ja kuoleman merkityksellisyyttä pohditaan Alicen ja Peterin ajatuksissa, mutta myös heidän kohtaamiensa sivuhahmojen kautta. “‘Mutta onhan tämä nyt ärsyttävää’, Alice puuskahti. ‘Tutkijoilla on ties mitä teorioita – synnistä, karmasta, katumuksesta – ja sitten tänne Manalaan tulee ja huomaa, että kyse on pelkistä jumalten oikuista. Minusta vähän tuntuu, että jos kuka vain infernologi oikeasti tulisi käymään täällä, hän tuikkaisi tuleen kaiken, mitä on siihen mennessä kirjoittanut.“ Katabasis tuntuu paljon suoraviivaisemmalta verrattuna kirjailijan aiempaan fantasiateokseen Babeliin. Ensinnäkin lukemista rikkovat viittaukset puuttuvat kokonaan, teoksessa on vähemmän päähenkilöitä ja päätarina tapahtuu lyhyen aikajänteen sisällä. Päätarinasta poukkoillaan välillä takaumiin, mutta ne erottuvat selkeästi nykyhetkestä ja rakentavat lähinnä Alicen, Peterin ja Grimesin hahmoja. Hahmoilla ja tarinan kululla on selkeät tavoitteet ja juoni pääpiirteissään kulkee jopa ennakoitavasti.  Me tykkäsimme tästä enemmän kuin pari vuotta sitten lukemastamme Babelista ja tähän on varmasti helpompi tarttua etenkin jos fantasiaa on aikasemmin lukenut vähemmän.  Katabasis - Matka manalaan, Rebecca F. Kuang , Teos, 2025 Suomentanut Veera Kaski Englanninkielinen alkuperäisteos: Katabasis, 2025

Atlas – Kompleksi päättää aikuisille suunnatun fantasiatrilogian, joka koostuu edellä mainitun lisäksi teoksista Atlas – Valitut ja Atlas – Paradoksi . Saatuani kolmannen osan käsiini ihastuin ensimmäisenä teoksen pituuteen. Paksut kirjat usein vähän epäilyttävät minua, mutta olin jo niin investoitunut sarjan maailmaan ja hahmoihin, etten malttanut odottaa, että saisin viettää mahdollisimman pitkän ajan niiden parissa. Lisäksi sisäkannesta löytyi lainaus edellisestä arviostani ja sekös ilahdutti myös lukemisen aloittamisen hetkellä. Tuntui kutkuttavalta päästä takaisin maagiseen maailmaan ja ihastelemaan kirjoitustyyliä, joka edellisten osien tapaan on maalailevaa ja kielikuvilla leikittelevää, mutta silti vauhdilla eteenpäin syöksyvää. Etenkin väsyneenä tuntui, että piti koko ajan keskittyä lukemiseen kunnolla, jotta pysyisin tarinassa mukana, enkä siltikään aina pysynyt. Samat abstraktit teoriat ja taikuutta ja filosofiaa yhdistävät pohdinnat ovat mukana niin hahmojen puheessa kuin tarinassa muutenkin ja välillä olin aivan kujalla, että mitkä asiat tapahtuvat oikeasti ja mitkä vain teoreettisesti tai ehkä jollain toisella todellisuuden tai tietoisuuden tasolla. “Sharonia ei kiinnostanut, loisiko Nico uuden maailman ja tuhoaisi sen. Sharonia näytti kiinnostavan vain se, että Nico ja Nicon ihmeellinen taikuus – korvaamaton, vertaansa vailla oleva tieto siitä, että hän oli pystynyt johonkin, mitä saattoi tuskin kuvitella – eivät astuisi parvekkeelta ja antautuisi auliisti tyhjyyden syliin, sillä se olisi huono tuotto seuran investoinnille. Siitä seuraisi rutkasti paperitöitä, eikä sellaista haaskausta voinut antaa anteeksi tai kääntää voitoksi.” Tarinaan tarttuessani huomasin, että olin kätevästi jo unohtanut, kuinka edellinen osa oli päättynyt. Alussa kuitenkin anteliaasti kerrataan edellisen osan käänteitä ja tapahtumat palautuivat sen avulla nopeasti mieleen. Nico ja Gideon ovat vihdoin saaneet toisensa ja olin aivan haltioissani siitä, että pääsisin seuraamaan pitkän ystävyyden kehittymistä entistä romanttisempaan suuntaan. Libby on myös kiinnostava hahmo käytyään läpi niin suuria muutoksia. Osa aistii pimeän puolen Libbyssä, mutta hän ei tahdo oikein myöntää sitä itselleenkään. Porukka alkaa pikkuhiljaa taas kokoontua kartanolle, tai ainakin osa siitä. Tämä tuntui tavallaan loogiselta ja helpolta, mutta olin myös vähän pettynyt samaan miljööseen palaamiseen. Olin ollut innoissani siitä, että maailma tosiaan aukeaisi kaikille Alexandria-seuran uusille jäsenille. “Tarinan opetus on tämä: varo häntä, joka kohtaa sinut aseitta. Tarinan opetus on myös tämä: varo yhteisiä, haavoittuvaisia hetkiä kahden aikuisen miehen välillä, joiden äidit ovat iäksi mennyttä.” Moneen sataan sivuun ei tunnu tapahtuvan juuri mitään. Atlaksen suuri suunnitelma mietityttää ja kokeen suorittamista pyöritellään erilaisilla kokoonpanoilla. Parisa ja Dalton ovat yhdessä mahdollisimman kaukana seuran kartanosta. Libby ja Tristan seurustelevat, mutta eivät juuri herätä tunteita. Nico ja Gideon pyörivät myös kartanolla. Kummallisin kaksikko ovat Callum ja Reina, jotka ovat lyöneet hynttyyt yhteen Reinan maailman parantamissuunnitelmaa varten. Kieli on nerokasta ja viihdyttävää ja hahmojen pohdinnat taas ajatusta herätteleviä. Mietin lukiessa, että kirjailijan leikittelevien lauseiden kääntäminen on varmasti ollut hankalaa ja joissain kohdissa epäilin vääntyykö suomen kieli ihan oikeasti noinkin päin. Tavallisen kerronnan välissä on rikkovia kappaleita, joissa puhutellaan lukijaa, hyödynnetään listauksia ja sukelletaan syvemmälle kiinnostavien sivuhahmojen, kuten Atlaksen, menneisyyteen. “Atlas Blakely on neuroottinen, epätoivoisesti merkitystä kaipaava, kaksikymmentä ja risat (kaksikymmentäviisi), päissään ainakin kolmen eri aineen vaikutuksesta ja ensimmäisen ihka oikean ystävänsä seurassa, ja kun hän ensimmäisen kerran sanoo sen, hän ei ajattele seurauksia. Hän ei vielä ymmärrä seurauksia! Hänhän on kakara, käytännössä idiootti, hän on nähnyt inhimillisestä kokemuksesta pikkuruisen siivun eikä tajua olevansa tomua, hiekanjyvä, pelkkiä vitun matoja.” Jossain teoksen keskivaiheilla aloin harmitella tarinan hidasta tahtia, kun kaikki hahmot tuntuivat taas olevan jotenkin jumissa ja lempihahmojani ei mielestäni seurattu tarpeeksi. Tapahtumissa ja etenkin ajatuksissa on toistoa, joka kävi jossain vaiheessa turhauttavaksi ja menetti nopeasti teränsä. Lopussa tapahtumien tahti taas kiihtyy ja päätös on yllättävä, mutta kuitenkin jotenkin niin järkeenkäypä. Tämä omituinen kokonaisuus ei olisi voinut saada muuta kuin omalaatuisen lopetuksen. “Kaikki mitä tarvittiin – ja Nico voisi ottaa ohjat, mutta hän odotti Libbyn tekevän sen, ties miksi, ehkä koska oli pitkästynyt tai halusi sanoa sillä jotain, tai ehkä vain koska oli oma itsensä ja ärsyttävä – oli voima.” Viimeisenkin osan kohdalla oli taas ihanaa se, kuinka kaikki hahmot ovat niin seksuaalisesti vapaita. Seksuaalista suuntautumista ei pohdita eikä hahmoja luokitella lokeroihin. Ihmiset vain kokevat vetoa ihmisiin ja rakastuvat toisiinsa ilman sen suurempia mutkia. Rakkauteen ja suhteisiin liittyen onkin joitakin kiinnostavia ajatuksia. Samoin etuoikeuksiin ja niihin liittyviin valintoihin. Kirjailijan loppusanat tuovat myös vielä yhden tason lisää, kun kirjailija kertoo mistä tarina kumpusi. Loppuun päästyäni jäi sellainen olo, että tästä olisi ihana päästä puhumaan jonkun toisen kanssa, joka trilogian on lukenut. Atlas – Kompleksi, Olivie Blake, Aula & Co, 2025 Suomentanut Kaisa Ranta Englanninkielinen alkuteos: Atlas Complex, 2024

Kuva: Jonne Räsänen / Otava Ivan Maniraho on helsinkiläinen sosiaaliohjaaja ja esikoiskirjailija. Hän syntyi Kigalissa, Ruandassa, missä hän vietti ensimmäiset kahdeksan sotaisaa vuotta. Maniraho muutti perheineen Suomeen vuonna 1997, ja on siitä asti asunut eri puolella stadia. Manirahon toinen romaani, Pimeyden mustuus, ilmestyy keväällä 2026. Tykkään ajatella, että ihmiset operoivat pääosin samanlaisella pohjavireellä suhteessa toisiinsa, siis että jos sitä esiintyy minussa, niin voi päätellä, että sitä on myös muissa. Siispä ehkä joku muukin on pohdiskellut kysymystä, mitä meille jää jäljelle, jos paraskin vaihtoehto toteutuu: tekoäly tulee ja rikastuttaa meidät kaikki niin, ettei kenenkään tarvitse tehdä pakosta enää mitään? Minulta kysytäänkin usein minkä vuoksi kirjoitin kirjan. Riippuen yleisöstäni saatan vastata, että halusin motivoida nuoria lukemaan, tai tuoda maahanmuuttajien olosuhteita enemmän päivänvaloon tai olla ensimmäinen afrikkalaissyntyinen jäsen Suomen Kirjailijaliitossa. En usein kerro syyksi vain sitä, että halusin tuntea oloni paremmaksi. Nuorena, keskellä kriisien, ajattelin ihan oikein, että tuomalla ajatuksia ulos paperille ne lakkaavat riivaamasta pääni sisällän niin paljon.  Minulle vapaan kirjoittamisen tavoitteena ei ole kustannussopimus tai kirjamessuilla esiintyminen, vaan se, miten se tuo itsellenikin piilotettuja puolia näkyville. Kun kirjoittaa vapaasti ja pitkään, mitään ei voi pitää salassa, kaikki tulee jotenkin esille, ja se voi yllättää, pelottaa tai jopa iljettää, mutta ei koskaan pettää. Kun olin pienokainen tein päätöksen, että halusin olla hyvä suomen kielessä, etten jäisi ulkopuolelle. Tein uhrauksen, jota en voi välttämättä suositella kaikille, priorisoida yksi kieli kaikkien yli, ja antaa muiden heiketä. Aikuisena voin antaa itselleni arvosanan siitä, miten meni. Voin sanoa, että jäin tavoitteestani kauas. Oikeinkirjoitustaitoni on surkea, mutta saavutin sitä tavoitellessa jotain arvokkaampaa. Kieli on työkalu, jolla viestitään niitä epämääräisiä kaavoja, kuvioita ja liikkeitä, joita jokaisen pään sisällä pyörii. Kielellä viestitään ideoita. Kun oppii etsimään mitä haluaa viestiä, tulee hyväksi kielenkäyttäjäksi. Ja hyvä kielenkäyttö kehittää ajattelutaitoa. Kaiken, mikä ihmisiä kiinnostaa, voi jakaa karkeasti kahteen kategoriaan, itseensä, ja kaikkeen muuhun sen ulkopuolella. En ole omaksunut kirjailijan identiteettiä, enkä ehkä koskaan tulekaan omaksumaan. Sekin sanottuna haluaisin oikaista muutaman ennakkoluulon kirjailijoista. On kiistämättä totta, että elämäni on ollut niin monisävyistä, että se on toiminut aika hyvänä lähteenä kirjoituksilleni. Lahjaksi kamppailuistani sain vastaraitistuneen mielen, joka olikin sitten mielenkiintoinen paikka. Sanoisin kuitenkin, että kirjan kirjoittaminen oli helpoin vaikea asia, minkä olen koskaan tehnyt. Ehkä on hyve olla vähän outo, jos haluaa kirjailijaksi, mutta se ominaisuus yksinään ei riitä. Kirjoittamiseni ei tapahdu satumaisella tavalla tiettyyn aikaan, pehmeässä valossa, lukuisien auki olevien kirjojen ympäröimänä. Hyvät ideat eivät katso aikaa, vaan ne tulevat uusille ideoille valmistuneeseen mieleen, kesken treenien, kävelyillä, elokuvissa ja hyvien keskustelujen kesken. Eli inspiraationi lähde ja kaikkien loppuunsaatettujen projektieni perusta on hyvät elämäntavat ja avara mieli, siinä kaikki. Onneksi uskalsin tehdä asioita niin sanotusti ilman lupaa. Itselleni tärkeitä asioita luovuuden ravitsemisemiseen on ollut oman rauhan suojeleminen, ja raittius. Minulla ei ole mitään sellaista koulutustaustaa, jonka voisi luulla olevan välttämätön kirjojen kirjoittamiselle. En ole dramaturgi tai opiskellut yliopistossa. Olen katsonut vain todella paljon leffoja ja sarjoja, ja aina rakastanut tarinoita ja fiktion kykyä ottaa puheeksi kuumia aiheita, kuten maahanmuutto tai seksuaalisuus, jotka yleensä jakavat ihmiset heti eri leireihin. Sinullakaan ei tarvitse olla koulutusta tai lupaa lähettää kustantajalle käsikirjoituksesi. Se, mikä kaunokirjallisuudessa ja vapaassa kirjoittamisessa onkin parasta, on, että lähteenä voi käyttää mitä vain. Tarinoiden ei tarvitse olla totta ollakseen koskettavia. Lähteenä voi käyttää sitä, mitä musiikki saa tuntemaan, katkelmia arjesta, meemejä tai Youtube-videoita. Uteliaisuus on hyve, neuvoi ensimmäinen sosiaalialan esihenkilöni. Uteliaisuus muiden elämiä, kohtaloita ja elintapoja kohtaa, rajoja kunnioittaen, on jokaiselle saatavilla oleva ja laadukas inspiraation lähde. Ja muutenkin hyvä elämänasenne. Yleensä välttelen ottamasta kantaa siihen, mikä on muka luonnollista ihmiselle, mutta tässä tapauksessa se on niin selkeää minulle, että teen poikkeuksen. Kirjoittaminen tarinankerronnan muotona, ja tapana dokumentoida ja jalostaa omia ajatuksia, on ihmisessä niin alkukantaista toimintaa, että sanoisin sen olevan osa luontoamme. Kirjoittaminen tulee suoraan puhumisen jatkeena. Siitäkin syystä olen surullinen kuullessani, kuinka luku- ja kirjoitustaito laskevat, ja siitä johtuva aivomätä lisääntyy. Meidän on puolustauduttava teknologiajättien vaikuttamisyrityksiltä ihmiskokemukseemme. Otsikon nimi olisi voinut olla ”Miksi kirjoittaminen on tärkeää tekoälyn aikakaudella”. Vaikka tekoäly on tullut jäädäkseen, luultavasti tulee aikakausi tekoäly-hypen viilentymisen jälkeenkin, ja silloinkin kirjoittaminen kannattaa. Voi olla viisaampaa varautua siihen vaihtoehtoon, että teknologiset kehitykset tulevat nopeammin kuin ihmiskunta ehtii niihin sopeutua, ja uusien työkalujen myötä emme rakenna tulevaisuuden utopiaa, vaan samat ongelmat ja taloudellista epätasa-arvoa kasvattavat mekanismit seuraavat meitä myös ajassa eteenpäin. Keksittiinpä mitä tahansa mullistavia työkaluja, todennäköisesti sinä ja minä seisomme samalla viivalla niiden käytön suhteen. Ainoa ero tulee jatkossakin olemaan jokaisen individualistinen kyky soveltaa annettuja resursseja muuttuvassa maailmassa. Ja ainoa työkalu, joka ihmisellä sitä varten on, on hänen ajattelunsa. Tässä on kirjailija, jonka mielestä kaikkien kannattaisi kirjoittaa, ei ehkä kovin ravisuttava kannanotto. Perimmäinen viestini on kuitenkin seuraavankaltainen: meidän on säädeltävä suhdettamme teknologiaan samaan tahtiin kuin se kehittyy, tai riskeeraamme sen ottavan haltuun sen, mikä on meille tärkeintä, oman ihmisyytemme. Liikutamme kehojamme urheilussa, kävelyssä tai tanssissa, vaikka syke olisi Himalajassa ja hiki lentää, koska se on mukavaa ja se auttaa pitämään meidät terveinä. Sitä kirjottaminen on aivoille. Lopuksi esitän saman pyynnön, jonka kustannustoimittajani esitti minulle ensitapaamisella: kirjoita, ja sitten kirjoita lisää, ja lisää kunnes siitä tulee tapa, jota ilman et koe päivän olleen normaali. Kirjoita vapaasti ja pitkään. Kirjoita niin kuin minä tein, tunteen kiihkossa kolmelta yöllä, tajunnan ollessa jossakin muussa tilassa kuin hereillä tai unessa, mutta raittiina, välittämättä pätkääkään kieliopista, koska kirjan kirjoittaminenhan on oikeasti uudelleen kirjoittamista. Ja kun minulta kysytään, käytänkö tekoälyä kirjoitukissani siihen vastaan, että mihin sitä tarvitaan, kun meillä on älyä kotona. IVAN MANIRAHON LUKUVINKIT Kirjoja, jotka Ivan Manirahon mukaan jokaisen tulisi lukea. Go Tell It on the Mountain – James Baldwin Sadan vuoden yksinäi syys – Gabriel García Márquez Kaikki hajoaa – Chinua Achebe

Yhteiset lukuhetket -hanke osoittautui meille todella merkitykselliseksi kokeiluhankkeeksi. Taiteen edistämiskeskus myönsi POC-lukupiiri rylle vuodelle 2025 lasten- ja nuortenkulttuurin hankeavustuksen ja sen puitteissa toteutimme yhteensä 14 yhdenvertaisuuden ja monimuotoisuuden lisäämiseen tähtäävää vierailua peruskouluissa ympäri Suomen. Hankkeessa olivat yhteistyökumppaneina mukana Kustannusosakeyhtiö Otava, WSOY, Hertta kustannus, Aviador kustannus ja Into kustannus , jotka mahdollistivat mahdollisimman monipuoliset ja määrältään suuret kirjapaketit lahjoitettavaksi kouluille vierailujen yhteydessä. Iso kiitos vielä yhteistyökumppaneille ja tietysti myös kouluille ja opettajille, jotka ottivat meidät avosylin vastaan. Hankkeessa vierailimme Suomen seitsemässä suurimmassa kaupungissa : Helsingissä, Espoossa, Vantaalla, Tampereella, Turussa, Oulussa ja Jyväskylässä, sekä ekstrana Keravalla, koska sinne meitä erityisesti toivottiin vierailulle. Tapasimme oppilaita kakkosluokkalaisista ysiluokkalaisiin.  Kaikilla vierailuillamme konsepti oli suunnilleen samanlainen, pienin muutoksin. Me esittelimme lyhyesti POC-lukupiirin, puhuimme rasismista, representaatiosta ja lukemisesta, esittelimme kirjat, jotka olimme tuoneet luokkaan mukanamme ja sen jälkeen oppilaat saivat tutustua itsenäisesti kirjoihin ja lukea niitä hetken aikaa. Lopussa kävimme läpi lyhyesti, miltä kirjat olivat vaikuttaneet ja oppilaat saivat etsiä kirjojen joukosta luokalle jäävät teokset sekä napata itselleen POC-lukupiirin kirjanmerkin. Vinkkasimme POC-kirjailijoiden kirjoja ikäluokille sopivasti ja myös lukutaitotaso huomioiden, jos vain olimme saaneet siitä etukäteen tietoa opettajalta. Lisäksi nuorimmille lukijoille, kakkosluokkalaisille, luimme myös ensimmäisen kappaleen Ernest Lawsonin Höpersankarit: Opejahti kirjasta . Oli hauska huomata, että joissakin kouluissa Höpersankarit ja Kuonokamut olivat jo tuttuja sarjoja.  Yläastelaiset taas tiesivät Jenny Hanin ihanan romanttisen teoksen, Kesä jolloin minusta tuli kaunis , josta on tehty myös TV-sarja. Tutut ihmiset ja elementit saivat myös innostumaan tietyistä kirjoista, esimerkiksi Marcus Rashford Aamupalaporukan tutkimukset -sarjasta. Lapsissa näkyi innostus, kun me hehkutimme kirjoja, joista he ovat myös itse tykänneet ja he vinkkasivat innoissaan myös toisilleen luettavaa, jos joukosta löytyi tuttu kirja. Silti suurin osa meidän tuomistamme kirjoista oli ihan uusia niin oppilaille kuin opettajillekin.  Tämä oli tietysti kiva asia siinä mielessä, että saimme vinkattua paljon uutta luettavaa, mutta harmillista siksi, että se kertoo, kuinka vaikeaa POC-kirjailijoiden kirjoja on löytää ja kuinka vähän ne ovat esillä. Moni oppilas ei ollut uskoa, kun kerroimme, että samat teokset löytyvät myös kirjaston valikoimasta. Erityistä ihastusta vierailuilla herättivät Aamupalaporukan tutkimusten, Kuonokamujen ja Höpersankarien lisäksi ala-asteella Lolan suuri salaisuuus , Pikku avokadon tarina , Amuletti sarjakuvasarja ja Iman oppii uutta , joka etenkin kirvoitti ihastuneita huudahduksia siitä, että kannen hahmolla on huivi ja “ se näyttää ihan multa ”. Yläasteella Kesä jolloin minusta tuli kaunis romaanin lisäksi kiinnostivat erityisesti Minuutin mittainen ikuisuus , Betoniruusu , Brielle & Bear: Olipa kerran… sekä Tokion prinsessa . Me opimme hankkeen aikana paljon ja teimme vuoden aikana jo pieniä muutoksia vierailuihin.  Parasta positiivista palautetta oli kuitenkin se, miten lähes poikkeuksetta oppilaat juoksivat hakemaan kirjoja luettavaksi, eivät malttaneet lopettaa lukemista, halusivat hamstrata kirjoja omaan pulpettiinsa ja kiittivät meitä vielä lopuksi erikseen siitä, että tulimme vierailulle. Oppilaat intoilivat kirjoista, joissa hahmot näyttivät heiltä itseltään ja joissa vilahteli tuttuja nimiä. Joissain kouluissa tunnin jälkeen välitunnilla kävi kuhina ja meitä olisi toivottu käymään muillekin luokille. Toivottavasti pääsemme tulevaisuudessa jatkamaan kouluvierailuja. Tämä vuosi osoitti vahvasti sen, kuinka merkityksellisiä vierailut ovat oppilaille, jotka löytävät itsensä ja toisensa kirjallisuudesta, sekä opettajille, jotka raportoivat saaneensa kaivattua apua ja vinkkejä moninaiseen kirjallisuuteen ja sen käsittelyyn opetuksessa.

Kaikki mitä kaipasimme on nuorille suunnattu maagisrealistinen romaani zimbabwelaiselta kirjailijalta. Teos on palkittu ja tartuin siihen kovin odotuksin. “Tässä lyhyt versio: Chichi kirosi baballe ja baba sai raivarin.” 14-vuotiaan Matin äiti on kuollut ja koko perhe on hajalla. Isosisko Chichi sekoilee kavereiden ja poikien kanssa. Pikkuveli Tana oireilee myös. Mati on keskimmäinen lapsi, vähän sivuun jäävä ja unohtuva, koska on hiljainen eikä pura tunteitaan yhtä äänekkäästi kuin muut sisarukset. Matin kuohunnat tapahtuvat ajatuksissa, joista suurin osa tarinasta koostuu. Äidin kuoleman jälkeen moni asia on väärin. Isän ja Chichin välillä kiehuu ja se johtaa Isoon riitaan. Matin elämään ilmestyy mysteerinä pitkään pysyvä hahmo, Meticais, jota kukaan muu ei näe. Sitten isä ilmoittaa, että perhe lähtee matkalle Zimbabween. Nykyajassa perhe matkustelee Zimbabwessa, käy safarilla katsomassa leijonia, nukkuu autossa ja asuu hotelleissa. Samalla Matin ja Meticaisin keskusteluissa käydään läpi menneitä tapahtumia. “Baba pysäköi meidät reppureissaajien alueelle. Ymmärrän nyt, miten tämän matkan on tarkoitus mennä. Siitä tulee ongelma. Chichi tietysti näki kuorma-auton ja sen muutetun takaosan, mutta ei luultavasti halunnut uskoa, miten tässä toimittaisiin.” Tarinassa kuvataan hyvin sitä, kuinka isoja asioita on vaikea sisäistää kerralla. Mati kertoo Meticaisille pikkuhiljaa palasia äidin kuolemasta ja sen jälkeisistä tapahtumista. Hän pohtii myös ystävyyttä, rakkautta ja tarinoita, joita ihmiset kertovat itsestään ja toisista. Samalla yrittäen muodostaa omaa tarinaansa. Hän pohtii kahden kulttuurin välillä elämistä ja sitä, miten kokee Zimbabwen niin kotoisaksi vaikka onkin asunut koko elämänsä Englannissa. Kulttuurit kietoutuvat toisiinsa perheen arjessa ja ajatuksissa. Identiteetistä kertova tarina rakentuu pikkuhiljaa. Matista muotoutuu myös kuva muiden perheenjäsenten puheiden ja toimien kautta, joka osittain eroaa tämän omasta kokemuksesta itsestään. “Minulla on kolme elämää: ensinnäkin olen kahden zimbabwelaisen lapsena zimbabwelainen: toiseksi olen maahanmuuttajien lapsena Britannian kansalainen: ja kolmanneksi olen ihminen noiden määreiden takana. Voin valita. Voin olla englantilainen Mati ja zimbabwelainen Mati, koska meillä kotona ollaan Zimbabwessa, ja heti oven ulkopuolella on Englanti.” Teoksessa on kuvattu tunnistettavia asioita perheestä ja sisarussuhteista, niin hyvässä kuin pahassakin. Perheen rumat puolet tuodaan esiin kaunistelematta, mutta matka myös yhdistää kuoleman rikki repinyttä perhettä. Kirja on suhteellisen lyhyt, mutta silti minun makuuni tiedonmurusia jaetaan alussa liian niukasti. Lukijaa lähinnä kiusoitellaan tiedolla siitä, että jotakin on vielä tulossa. Pikkuhiljaa asiat kuitenkin avautuvat ja tiedonjyväset kääntävät maailman välillä ihan päälaelleen. Lopulta ymmärsin, miksi tarina on kolahtanut moneen. Kaikki mitä kaipasimme, Blessing Musariri, WSOY 2025 Suomentanut Helene Bützow Englanninkielinen alkuteos: All That It Ever Meant 2022

Tyrannosaurus ja kirjojen mahti on osa lastenkirjasarjaa, jossa päähenkilönä on musta lapsi ja hänen kaverinaan vaihtelevasti eri dinosaurus. Tässä sarjan ensimmäisenä julkaistussa teoksessa seikkailee tyrannosaurus. Tässä ensimmäisessä teoksessa pohditaan, mitä tapahtuisi, jos tyrannosaurus oppisi lukemaan ja kiinnostuisi kirjoista. Tarinan leikkimielisessä varoituksessa neuvotaan, ettei dinosaurusta kannata opettaa lukemaan, koska siitä voi seurata vaikka ja mitä. Seurausten mukana esitellään, minne kaikkialle lukuharrastus voi johtaakaan. “Ja jos opettaisit sen lukemaan… …se innostuisi kirjoista toden teolla ja tahtoisi lukea LISÄÄ. Niinpä sinun pitäisi salakuljettaa se kirjastoon” Kun tyrannosaurus innostuu lukemisesta, se täytyy viedä salaa kirjastoon lainaamaan kotiin korkeat pinot kirjoja. Erilaisia teoksia lukemalla tyrannosauruksesta tulee niin fiksu, että se johtaa lopulta dinosaurusten ja kirjastojen vallankumoukseen, mikä taas laittaa maailman ihan päälaelleen. Kirjassa on hauskuutta kerronnan ja kuvien kautta. Kuvitus onkin tässä ihanan yksityiskohtaista ja lyhyiden tekstien lisäksi voi paneutua tarkastelemaan kuvien yksityiskohtia, jotka saavat aikuisetkin hymähtelemään. “Ja jos lainaisit KAIKKI NE KIRJAT… …sinun tulisi piilottaa ne KAIKKI JA tyrannosaurus omaan huoneeseesi, etteivät vanhempasi saisi tietää niistä mitään, tai muuten olisit PAHASSA PULASSA.” Ihanaa, että tämä sarja on suomennettu. Olemme huomanneet tapahtumissa, että monia lapsia kiehtoo dinosaurukset, mutta meillä on aikaisemmin ollut vinkata vain yksi suomenkielinen dinosauruskirja POC-kirjailijalta. Siinä ei kuitenkaan ole ihmishahmoja, joten representaation kannalta se ei ole paras mahdollinen. Tässä sarjassa taas on ihana afrohiuksinen päähenkilö ja muutenkin näkyy mustia ja ruskeita ihmisiä kirjan sivuilla. Sarjasta löytyy myös osat Stegosaurus ja numeroiden mahti sekä Diplodocus ja taiteen mahti . “Tämä on omistettu kaikille kirjastovirkailijoille. Olette MAHTAVIA!” Tyrannosaurus ja kirjojen mahti, Rashmi Sirdeshpande, Kustannus-Mäkelä Oy, 2021 Kuvittaja: Diane Ewen Suomentanut Terhi Leskinen Englanninkielinen alkuteos: Never Show a T-Rex a Book, 2020

Stegosaurus ja numeroiden mahti on hauska lastenkirja, joka kannustaa numeroiden ja laskemisen pariin. Lapsi ja stegosaurus tutustuvat numeroihin ja tarinassa käydään läpi, mitä kaikkea saattaa tapahtua, jos stegosauruksen antaa innostua numeroista. Lapsi ja dino päätyvät uskomattomalle seikkailulle aina avaruuteen asti. “Odotahan vain, kun se keksii miten numeroita voi hyödyntää oikein toden teolla, ja alkaa ratkoa salakirjoituksia…” Stegosaurus ja numeroiden mahti on osa kirjasarjaa, jossa sama lapsi seikkailee erilaisten teemojen ympärillä eri dinosaurusten kanssa. Sarjasta löytyvät osat Tyrannosaurus ja kirjojen mahti sekä Diplodocus ja taiteen mahti .  Tässä osassa on mukana dinosauruksen lisäksi robotteja, avaruusolioita ja numeroita. Jos joku näistä teemoista kiinnostaa lasta, teos on varmasti mieluinen. “No, sitten robotteja on KAIKKIALLA ja tilanne saattaa karata ihan pikkuriikkisen käsistä…” Kertomuksessa tuodaan hauskalla tavalla esille, mitä kaikkea matematiikalla ja numeroilla voi saada aikaan, lähtien arvoitusten ratkaisusta ja leipomisesta aina avaruusraketin rakentamiseen asti.  Tämän kivan opetuksen lisäksi kirja normalisoi sitä, ettei kaikki aina onnistu ensimmäisellä kerralla ja kannustaa jatkamaan epäonnistumisista huolimatta. Stegosauruskin on kärsivällinen ja yrittää uudelleen niin kauan, että onnistuu lopulta tehtävässään. “HUPS. Ei hätää. Jos homma ei onnistu ensimmäisellä kerralla, stegosaurus yrittää uudelleen.” Meille on tullut paljon ihania lastenkirjoja vastaan englanniksi ja siksi olimmekin iloisesti yllättyneitä, kun löysimme tämän dinosauruksia sisältävän kirjasarjan, jonka kaikki kolme osaa on käännetty myös suomeksi.  Olemme tapahtumissamme törmänneet lapsiin, jotka mielellään lukisivat dinosauruksista kertovia kirjoja. Nyt meillä on vinkata heille POC-kirjailijan kirjoittama dinosauruskirja, jossa on dinosaurusten lisäksi myös ihmishahmoja ja sen myötä positiivista representaatiota mustista ja ruskeista ihmisistä. “Kukapa olisi arvannut, että numeroilla voi saada aikaan kaikkea tällaista?” Stegosaurus ja numeroiden mahti, Rashmi Sirdeshpande, Kustannus-Mäkelä Oy, 2022 Kuvittaja: Diane Ewen Suomentanut Terhi Leskinen Englanninkielinen alkuteos: Never Teach a Stegosaurus to Do Sums, 2021

Diplodocus ja taiteen mahti on osa lapsille suunnattua kirjasarjaa. Jokaisessa osassa käydään läpi mielikuvitusleikki, mitä tapahtuisi, jos dinosaurukselle opettaisi jotakin uutta. Sarjan toisissa osissa seurataan, mitä tapahtuisi, jos tyrannosauruksen opettaisi lukema an ja minne stegosaurus päätyisi, jos sille opettaisi numeroita . Tässä osassa mukana seikkailee diplodocus, joka oppii taiteesta. Värikkäin kuvin ja lyhyin virkkein käydään läpi, mitä kaikkea taide voi olla: erilaisia materiaaleja ja erilaisia tekniikoita. Muista taiteilijoista voi saada inspiraatiota ja lopulta diplodocuskin löytää oman tyylinsä. Kuten muissakin sarjan osissa, tässäkin asiat eskaloituvat ja pian väriliituja vasta käyttämään oppinut diplodocus on maailmankuulu taiteilija, jonka töitä on kaikkialla. Maalitehdas ylikuumenee ja räjähtää, ja lopulta päähenkilö joutuu siivoamaan seuraukset suurella vesiletkulla. Meitä nauratti, kuinka myös taidemaailman kapitalismi on tuotu pienesti osaksi tarinaa. “Sitten se saattaisi testailla maaleja. HUPS. Ehkä pienempikin määrä riittäisi.” Tässäkin osassa kuvat ovat eläviä ja mukaansatempaavia. Taidemaailma ja sen mahdollisuudet esitellään hauskan tarinan kautta ja lapselle sopivalla tavalla. Lukija saattaa saada itsekin inspiraation ryhtyä taiteilijaksi niinkuin diplodocus tai ainakin innostua piirtämään kirjan lukemisen jälkeen. “Kun se viimein onnistuisi tavoitteessaan, se olisi niin ikionnellinen, että saattaisi jopa rutistaa sinut suureen, lämpimään syliinsä!” Kuvituksessa näkyy kivasti representaatio. Päähenkilönä sarjassa on dinosaurusten lisäksi musta lapsi, jonka kuvitelmissa seikkaillaan. Kuvituksessa näkyy myös muita ihmisiä, joissa ei olla unohdettu mustia ja ruskeita hahmoja. Kirjan dinosaurus on utelias ja kokeilee innokkasti uusia asioita. Tämä on hyvä esimerkki myös lukijalle. Dinosaurukset kiehtovat monia lapsia ja onkin hauska miten niiden kautta voidaan saada luotua kiinnostusta myös muiden teemojen ympärille. Diplodocus ja taiteen mahti, Rashmi Sirdeshpande, Kustannus-Mäkelä Oy, 2023 Kuvittaja: Diane Ewen Suomentanut Terhi Leskinen Englanninkielinen alkuteos: Never Let a Diplodocus Draw, 2022

Kuvaaja: Kira Björklund / WSOY Vy Tram on turkulainen esikoiskirjailija, joka oli tänä vuonna ensimmäistä kertaa Helsingin kirjamessuilla sekä käymässä, että esiintymässä. Tramin häpeää, kuulumattomuutta ja uushenkisyyttä käsittelevä romaani, Stigma , julkaistiin huhtikuussa 2025 ja pikkuhiljaa myös kirjailija on tottunut sen tuomaan esillä oloon. “Olen vähän sellainen, että haluan tietää etukäteen mitä tapahtuu. Luen paperilta ja seuraan käsikirjoitusta, ja menen ihan lukkoon, jos kysytäänkin jotain muuta. Nyt olen vähän oppinut rentoutumaan”, Tram kuvaa naurahtaen. Kaikki alkoi Ruskeiden tyttöjen RT LIT Akatemian ja Otavan yhteisellä master classilla.  Siellä syntyi ajatus omasta romaanista. “Se oli tosi hauskaa. Meillä oli muistaakseni kerran kuussa tapaaminen ja saimme palautetta käsikirjoituksesta. Se oli oikeastaan alkusysäys sille, että aloin kirjoittaa romaania”, kirjailija muistelee. Aluksi suunnitelmissa oli ollut novellikokoelma tai fragmentaarinen teos. Vasta kurssin aikana syntyi selkeä halu kirjoittaa juonellinen romaani. Sen muovautuminen lopulliseen muotoonsa oli kuitenkin monivaiheisen projektin tulos. “Silloin hahmoilla oli eri nimet ja vähän eri kuviot. Kirjan päähenkilö oli mutkattomampi ja muistutti kommelluksineen Birdget Jonesia. Mutta sitten yhtäkkiä vuodet kuluivat ja kirjasta tulikin tosi synkkä ja masentava”, Tram nauraa. Muutokseen vaikutti moni asia: elämäntilanteet, oman ajattelun muutokset ja ratkaisut, joita oli tehtävä tarinan kannalta. Prosessin aikana romaanin päähenkilö, Chi, muotoutui omaksi itsekseen, hyvin erilaiseksi ihmiseksi kuin hahmon luonut kirjailija.  Silti moni on arvuutellut kirjan olevan omaelämäkerrallinen . Osa on ehkä löytänyt yhtäläisyyksiä päähenkilön ja kirjailijan välillä, mutta todennäköisesti muutkin asiat vaikuttavat. “Luulen, että nykyään ihmiset lukevat sellaisesta lähtökohdasta, että asiat ovat henkilökohtaisia tai omakohtaisia”, Tram pohtii. Kirjailija ja päähenkilö jakavat taustan suomenvietnamilaisuudesta ja me mietimme, ajattelevatko lukijat, ettei mustia ja ruskeita hahmoja voi kuvitella. Mielikuvituksen tuotteena tulisi olla valkoinen hahmo tai muuten kyseessä on oltava tekijä itse. “Tuntuu, että POC-kirjailijoilla tekeminen on aika rajoittunutta. Me kirjoitamme lähtökohtaisesti Suomen kirjamarkkinoilla, jossa lukijat ovat pääosin suomalaisia valkoisia ihmisiä. Joillakin lukijoilla on oletus, että tietyn taustaisen ihmisen täytyy kirjoittaa tietyistä asioista tai omaelämäkerrallisista asioista ollakseen relevantti”, Tram kuvaa.  “Minua ei sinänsä haittaa olla suomenvietnamilainen kirjailija , mutta sitten ihmiset olettavat, että kirjoitan tietyistä asioista: rasismista, kahden kulttuurin välillä olemisesta tai tietystä etnisestä kokemuksesta. Vaikka oikeasti minua kiinnostaa moni muukin asia. On jonkinlainen raami, jonka sisälle kirjailija laitetaan ja sieltä odotetaan, että tekee jotakin tietynlaista.” POC-kirjailijaan kohdistuvat odotukset ovat olleet julkaisun jälkeen haastavia, koska esikoisen kohdalla Tram koki olevansa vapaa kirjoittamaan mistä haluaa. Julkaisun jälkeen ihmisten odotukset ovat konkretisoituneet.  “Olen miettinyt myös sitä, että jos kirjoittaisin tietokirjan, en usko, että ihmiset silloin odottaisivat, että kirjoittaisin taustastani tai kokemuksestani. Mutta jostain syystä kaunokirjallisuudessa minulta odotetaan tietynlaista kokemusta. Moni on olettanut ja odottanut, että kirjoittaisin vietnamilaisen pakolaisuuden kokemuksesta, mutta ei se kiinnosta minua niin paljon, että saisin siitä kokonaisen romaanin aikaiseksi”, hän kertoo. Ennen tätä haastattelua kuuntelimme Takakansi-podcastia, jossa Tram oli kesäkuussa vieraana . Keskustelussa Tram avaa kirjoitusprosessiaan ja sen kuunneltua, tuntuu hölmöltä ajatella, että kyseessä voisi olla omaelämäkerta.  Tram kertoo halunneensa käsitellä teoksessaan jollain tavalla self helpiä ja lähteneensä kirjastoon tekemään taustatutkimusta. Self help -hyllyn vierestä löytyivät new age -kirjat. Kustannustoimittaja oli toivonut että hahmoa motivoitaisiin enemmän ja manifestoinnista ja selfhelpistä tuli keino siihen. Mutkattomammasta päähenkilöstä tuli epätäydellinen, monisyisempi ja self helpistä apua kaipaava. Chistä tuli henkilö, joka herättää tunteita. Tarinaa lukiessa päähenkilö ensin ärsytti, sitten vähän pelotti ja lopuksi hän sai kaikki sympatiamme puolelleen. Hahmon luonut kirjailija tietää, miltä se tuntuu. “Olen kirjoittaessa käynyt läpi kaikki Chin tunteet, mutta vähän pilke silmäkulmassa. Niin että, ihanaa että hahmo on niin ärsyttävä! Ihanaa, että tämä on niin outo, että lähtee stalkkaamaan!” hän nauraa. “Ja sitten, kauheaa, kun tälle tapahtuu näitä asioita!” Tarkoituksena ei ollutkaan kirjoittaa mukavaa hahmoa, joka olisi kaukana todellisuudesta eikä haastaisi lukijaa epämukavuudellaan. Masennukseen ja muihin kirjan teemoihin liittyy stigmaa ja samoin on myös self help ja new age -kirjallisuuden.  Kirjaa varten tehdyn taustatyön myötä Tramille selvisi, kuinka laajan kirjon erilaisia teoksia kyseiset kategoriat sisältävät. Yhtenä kamalana kirjana mieleen jäi Jen Sinceron You Are a Badass – Lopeta itsesi vähättely ja elä täysillä , jonka ohjeet tuntuivat vastuuttomilta ja voimalauseet huvittavilta. Sen sijaan kiinnostaviakin teoksia löytyy, kunhan on utelias. “Yksi tosi kiinnostava omakustanne oli Terhi Susannan Kun minä löysin Itseni . Teksti oli niin aitoa ja raakaa”, Tram kuvailee. Eniten hän kertoo kuitenkin hyödyntäneensä Shalila Sharamonin ja Bodo J. Baginskin Chakra käsikirjaa  sekä Rhonda Byrnen Salaisuutta  Stigmaa työstäessä. Kyseiset teokset herättivät taustatyötä tehdessä monenlaisia tunteita. Tram tunnistaa, että teokset ovat osa laajempaa ilmiötä, joka liittyy esimerkiksi yksilökeskeiseen kulttuuriin, mutta samaan aikaan niiden lukeminen oli viihdyttävää ja niistä sai paljon materiaalia Stigmaa varten. Stigma on puhututtanut tänä vuonna ja lukijoilta palautetta on tullut laidasta laitaan. “On ollut sellaista vuoristorataa. Tuntuu, että ei ihan ymmärtänyt, mihin on itsensä laittanut. On kiva, että ihmiset lukevat Stigmaa, mutta samalla olen saanut paljon kritiikkiä asioista, jotka ovat olleet kustantamon vastuulla. Olen luottanut liikaa, että kaikki asiat hoidettaisiin ammattimaisesti. Kannessa on minun nimeni, jolloin otan myös vastaan iskut muiden mokista”, Tram kertoo. Nyt hän on todennut, ettei oikeastaan enää lue palautteita. “Syynä ihan vain se, että pääsisin eteenpäin ja jatkamaan toista työtä”, hän tiivistää. Seuraavan teoksen kanssa lähtötilanne on erilainen. Esikoisen kanssa Tram joutui käymään palkkatöissä kirjoittamisen ohella, mikä hidasti kirjoittamista. Nyt toiveikkuus apurahasta ja kirjoittamiseen keskittymisestä on askeleen lähempänä, kun ensimmäinen romaani on pohjalla. Myös kirjamaailma, teoksen julkaisu ja muut kirjoittamisen oheisprosessit ovat tutumpia. “Tämä oli niin pitkä ja kauhea prosessi. On ihanaa, että tämä on nyt ohi ja pääsee keskittymään seuraavaan kirjaan”, Tram naurahtaa. Seuraavasta teoksesta hän ei paljasta vielä mitään. Kirjailija kertookin, että ehkä tärkein oppi, jonka hän sai esikoisen julkaisusta, on pitää käsikirjoitus itsellään niin pitkään kunnes on varma, mistä haluaa kirjoittaa ja mistä teoksessa on kyse.  “Asiat voivat muuttua niin hetkessä, että sitten menen sanomaan jotain, mitä ei tule kuitenkaan. Lopputulos voi käytännössä olla mitä vain ja sen takia yritän malttaa pitää suuni kiinni, vaikka innostaisikin”, kirjailija toteaa.

Ensimmäistä kertaa luimme suljetun lukupiirimme kanssa dekkarin, ja lähes kaikkien mielestä tämä Femi Kayoden esikoisromaani Pimeän jäljillä oli hyvä sellainen. Pimeän jäljillä kertoo Philip Taiwosta, nigerialaisesta etsivästä, joka on erikoistunut tutkimaan väkijoukkojen käyttäytymistä. Taiwo on elänyt pitkään Yhdysvalloissa ja on vuosi sitten muuttanut takaisin Nigeriaan. Hän muutti yhdessä vaimonsa Folaken ja heidän kolmen lapsensa kanssa, ja Nigeriaan uudelleen sopeutuminen vaatii vielä totuttelua. “Kerro, että pidät huolen siitä, että kansaani ei rangaista itsensä suojelemisesta heiltä, jotka tulivat ottamaan sellaista, joka ei kuulu heille.” Pari vuotta sitten Okrikassa, nigerialaisessa yliopistokaupungissa, kolme nuorta yliopisto-opiskelijaa murhattiin väkivaltaisesti. Murhat ikuistettiin sosiaalisen median kanaville ja itse tapahtumapaikalla oli paljon kaupungin asukkaita. Motiivia murhille ei ole kuitenkaan voitu selvittää. Yhden murhatun opiskelijan isä, Emeka Nwamadi, haluaa oikeutta pojalleen ja tekijät vastuuseen. Nwamadi palkkaa Taiwon selvittämään murhapäivän tapahtumia, sillä hän uskoo poikansa olevan syytön ryöstöihin, joista tätä syytettiin, ja kuolleen turhaan. “En ole vieläkään toipunut siitä, kun näin Emekan pojan ensi kertaa videolla, jonka hänen isänsä minulle näytti.” Taiwo saa kuskikseen Chikan, yllättävän neuvokkaan miehen, joka osoittautuu suureksi avuksi selvitystyössä. Okrikan kaupunkilaiset suojelevat kuitenkin voimakkaasti omaa selustaansa ja ovat haluttomia yhteistyöhön ulkopuolisena nähdyn Taiwon kanssa. “En tiedä, miten Mercyn tapaaminen selventäisi, mutta kysymys siitä, miten Kevinistä tuli osa Okrikan kolmikkoa jäytää minua.” Pimeän jäljillä veti lukijan hyvin mukaansa. Kappaleet ovat lyhyitä, mikä teki pidemmän kirjan lukemisesta entistä helpompaa. Tarina oli juonivetoista ja kerronta tasaista ja yksioikoista. Kirja alkaa väkivaltaisella kuvauksella opiskelijoiden kuolemasta ja joukkolynkkauksesta. Tämä hätkähdytti, mutta vaikka se tuntuisikin itselle turhan raa’alta, suosittelemme jatkamaan lukemista. Väkivaltaa on kirjassa suhteellisen vähän ja mitään alkua vastaavaa ei tule enää vastaan kirjassa. Jännitystä löytyy kyllä muuten ja tunnelma on toisinaan tukala. “Katsahdan vielä viimeisen kerran Folakea. Hänen kasvonsa ovat kyynelten tahrimat, ja päätän, ettei tämä jää viimeiseksi kuvaksi vaimostani.” Meidän oli vaikea samaistua tarinan hahmoihin ja henkilöt jäivät muutenkin vähän etäisiksi. Vaikka Taiwo ei ollutkaan kenenkään lempihahmo kirjassa, moni meidän lukupiirissä tykkäsi Taiwon ja Chikan dynamiikasta. Joidenkin mielestä Taiwo tuntui niinkin turhauttavalta tyypiltä, että se oli vaikuttanut lukukokemukseen. Muutenkaan hahmovetoisista kirjoista pitäville lukijoille ei voida tätä mutkatta suositella. Yleisesti kuitenkin nautimme teoksesta. Suurimmalle osalle lukupiiristä lukeminen oli tuntunut vaivattomalta ja halu tietää tapauksesta lisää oli toiminut tarinaan vetävänä voimana. Teoksesta onkin luvassa jatkoa, mutta Pimeän jäljillä tuntuu toimivan myös itsenäisenä kirjana hyvin. Pimeän jäljillä, Femi Kayode, Bazar, 2022 Suomentanut Kristiina Vaara Englanninkielinen alkuteos: Lightseekers, 2021

Fantasiaa, kasvutarinaa, dekkaria ja yhteiskunnallista kommentointia taitavasti yhdistelevä Multasuu on argentiinalaisen Dolores Reyesin esikoisteos, johon me reagoimme alussa ihan eri tavoin. “Maa on auki kuin haava. Ja minä yritän estää häntä vajoamasta, vedän kaikin voimin, vaikka kuoppa on minua monin verroin suurempi. Äiti putoaa kuitenkin.” 200 sivuinen romaani koostuu kolmesta osasta, joissa seurataan nimettömäksi jäävän päähenkilön elämää sen eri vaiheissa. Tarinan alussa nuori tyttö hautaa väkivaltaisesti kuolleen äitinsä ja syö sitten maata nähdäkseen, onko hänen isänsä vielä elossa. Veli Walter ja täti, monen muun tavoin, raivostuvat mullan syömisestä ja tyttö kamppailee häpeän ja toisaalta voimakkuuden tunteiden parissa. Maan syöminen aiheuttaa vatsakipuja, mutta myös vastustamatonta halua syödä sitä lisää. Myöhemmin Multasuuksi kutsutun tytön pihalle alkaa kasaantua maalla täytettyjä pulloja, joita läheisiään etsivät ihmiset jättävät hänelle sen toivossa, että tyttö auttaisi heitä löytämään kadonneet perheenjäsenet. “Monet eivät uskaltaneet astua edes portista sisään vaan jättivät kadonneiden hiekat pullossa portinpieleen. Pullonkaulassa roikkui aina kortti ja nimilappu. Keräsin pullot kasaan kasvien juurelle. Ne kimaltelivat auringossa. Kun satoi kaatamalla, vesi kertyi pulloihin ja tulvi yli, niin että pulloihin kerätty maa sekoittui omaani.” Suomennettu teksti yhdistelee puhekieltä kirjakieleen. Kieli on kuvailevaa ja epämääräistä ja se jättää paljon tulkinnan varaan. Kappaleet ovat lyhyitä ja katkelmanomaisia, mikä tekee tapahtumien temposta nopean. Mariana Enríquezin helppolukuisen novellikokoelman jälkeen Téri ei vielä ensimmäisissä kappaleissa lämmennyt Multasuun kielelle. Aracelis taas tykästyi heti kerrontatyyliin, joka sai tunnelman vaikuttamaan kiehtovalta. Lopulta puhekielisyyden merkitys kuitenkin avautui molemmille ja Térikin tempautui täysillä tarinaan. Kirja lähtee käyntiin vauhdikkaalla sysäyksellä ja etenkin Aracelis onnistui kiintymään päähenkilöön ensimmäisistä riveistä lähtien. Dekkarimaisuus tuo tarinaan koukuttavuutta, kun ei malta odottaa että saa tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Samalla seurataan tytön kasvua nuoreksi naiseksi ja tämän ja isoveljen muodostaman rakastavan perheen liikkumista läpi erilaisten ennakkoluulojen, ystävien ja rakastajien. “Mutta ei me sitä kaivattu. Joskus tuntui siltä, ettemme kaivanneet enää mitään, että sopeuduimme mihin tahansa kunhan vain pysyttelimme yhdessä, Walter ja minä.”  Kieli on kuvailevaa, mutta kerronta toteavaa. Päähenkilö on vähän kylmän oloinen, mikä osaltaan vaikuttaa kerronnan toteavuuteen. Tunteita ei juurikaan märehditä; asiat vain tapahtuvat ja niistä liikutaan eteenpäin. Vaikka Multasuuksi kutsuttu tyttö kohtaa kaikenlaista vaikeaa ja traumaattistakin, hän ei ole lannistettu, vaan neuvokas ja eteenpäin suuntaava. Tarinan rinnalla kulkevat unet ja niissä tavattava señorita Ana, kertojalle tärkeä opettaja, joka on ainut pysyvä ihminen päähenkilön elämässä veli Walterin lisäksi. Romaanista löytyy muitakin kiinnostavia hahmoja, ja ihmisten saapuminen ja sitten häviäminen elämästä tuntuu uskottavalta kuvaukselta. Hahmoista on saatu lyhyilläkin kuvauksilla kiinnostavia sillä, että kukaan ei ole vain hyvä. “Hyväilin maata joka antoi minun nähdä uusin silmin ja näytti näkyjä joita vain minä saatoin nähdä. Tiesin kuinka kipeää teki ryöstettyjen ruumiiden vaikerrus.”  Teoksen lopusta löytyvät suomentajan jälkisanat, jotka avaavat lyhyesti romaanin taustoja, kirjailijan ajatuksia ja Argentiinan yhteiskunnallista tilannetta, joka voi auttaa laittamaan tarinaa paremmin kontekstiin. Multasuu, Dolores Reyes, Aviador, 2025 Suomentanut Anna-Leea Häkli Espanjankielinen alkuteos: Cometierra