HAKU

Heena Baekin Taikakaramellit on taianomainen ja pelkistetty tarina kolmevuotiaille ja sitä vanhemmille lukijoille. “Ei yksin leikkimisessä ole mitään vikaa!  Kaverit ei tajua, miten kivaa on leikkiä marmorikuulilla.” Taikakaramellit kertoo lapsesta, joka leikkii usein yksinään. Dongdong tykkää leikkiä yksin marmorikuulilla, vaikka jääkin silloin vähän ulkopuoliseksi muiden lasten leikeistä. Kun uusille marmorikuulille tulee tarve, hän saakin tavallisten marmorikuulien sijaan outoja marmorikuulia muistuttavia karamelleja. Kun päähenkilö nappaa karamellin suuhunsa, hän alkaa kuulla esineiden, eläinten ja ihmisten ajatuksia. Ympärillä alkaa tapahtua jänniä asioita ja ääneen lausumattomat ajatukset vievät lapsen mukanaan. “Klups! Kun karamelli sulaa suussani, ääni hiipuu pois. Onpa omituisia karkkeja!” Teos on herkkä ja kuvitus hauskasti toteutettu. Tekstin ja kuvan yhdistelmillä on kuvattu osuvasti lapsen tunteita. Isän jatkuvat kehotukset ja käskyt tuntuvat koko sivun täyttävältä tympeältä tekstiltä, mutta sitten isän ajatuksissa kuuluukin Dongdongia kohtaan tunnettu rakkaus. “Vaikka olen asunut Palleron kanssa jo kahdeksan vuotta, tänään on ensimmäinen kerta kun juttelemme.” Kirjassa käytetyt valokuvat ovat valtavan upeita ja yksityiskohtaisia. Ne luovat sivuille oman ulottuvuuden, jonka ihailuun voisi käyttää loputtomasti aikaa. Kirjan kuvitus on raikas tuulahdus meidän tottumaan lastenkirjojen kuvitukseen. Teos on suunnattu pienemmille lapsille, mutta meidän 8-vuotias testilukija viihtyi myös tarinan parissa. Hän tykkäsi erityisesti kertomuksen hienoisesta huumorista sekä kuvituksen ja tekstin kanssa tehdyistä luovista ratkaisuista. “Karkkeja on jäljellä enää muutama. Tässä lähellä ei ole mitään vaaleanpunaista, joten otan vaaleanpunaisen karkin. Kenenköhän äänen minä tällä kertaa kuulen?” Taikakaramelli, Heena Baek, WSOY, 2024 Suomentanut Riina Vuokko ja Janne Tynkkynen Koreankielinen alkuteos: Al-sa-taang

Viime vuonna me jäimme Térin kanssa kaipaamaan POC-kirjailijoilta etenkin kotimaisia teoksia ja tänä vuonna olemmekin innostuneet erityisesti Suomessa kirjoitetuista kirjoista. Tilasin innoissani arvostelukappaleen Ivan Manirahon esikoisromaanista Auringon syy, enkä onnekseni joutunut pettymään. “‘Kuuntele tarkkaan, poika. Daavid on tullut hyvin kaukaa luoksemme. Tiedätkö missä Eurooppa on? Hän on pian palaamassa sinne ja haluaa ottaa sinut mukaansa’, äiti sanoi onnenkyynelten alkaessa muodostua ripsien alla.” Auringon syyn aiheet ovat rankkoja. Ruandan sisällissodan lapsena kokenut Mooses lähetetään enonsa kanssa Suomeen ja tarinassa seurataan mustan ruandalaispojan sopeutumista aivan totutusta erilaiseen maailmaan uuden valheellisen identiteetin ja taustatarinan suojissa. “Vähitellen ihmiset palasivat takaisin koteihinsa. Kuin pienet purot, jotka yhdistyivät, heitä alkoi virrata takaisin kaupunkeihin. Tyhjiin taloihin muutti asumaan perheitä, joiden kodit oli tuhottu. Kumolleen kaatuneet tuolit nostettiin pystyyn, ikkunat paikattiin laudoilla, lasinsirpaleet luututtiin lattioilta. Toisena aamuna torille saapui myyjiä ja asiakkaita, kaikki aluksi hiljaa, mutta kun väkeä alkoi tulla enemmän, myyjät uskaltautuivat mainostamaan tuotteitaan yhä kovempaan ääneen. Elämä syntyi uudelleen suoraan kuoleman päälle.” Teos alkaa lyhyellä kuvauksella Ruandasta ja sisällissodasta. Sotaa kuvataan lapsen silmin ja maalailevalla kielellä, mikä vähän etäyttää kauheuksia. Sisällissotaa kuvataan kuitenkin raa’an rehellisesti niin romaanin alussa kuin lopussakin ja lukijan kannattaa olla varautunut väkivaltaisuuksien kuvaukseen teokseen tarttuessa. Sodan päätyttyä pieni Mooses revitään yhtäkkiä perheestään Suomeen, jossa hänen täytyy sisäistää valhe Lekalaun perheestä. Lekalaun perheessä eno onkin isä ja tuntematon tyttö sisko Sara. Lapsuudessa alkavat valheet, joista riippuu koko perheen Suomessa olo, repivät poikaa sisältäpäin ja synnyttävät tarpeen kontrolliin, joka purkautuu vasta vuosien päästä. “Liban tervehti aina sanoilla ‘Whats up my niga’, ja opetti minulle hienoja käsitervehdyksiä. Kysyin Libanilta, kuka on niga, ja hän vastasi, että minä olin niga ja tilanne oli niin sekava, että annoin sen olla.” Eliaksen kasvaessa teini-ikään erilaiset haasteet nostavat päätään. Masennus, rasismi ja päihteet saavat roolia pojan elämässä. Sisäistetty rasismi alkaa kuultaa läpi kerronnasta ja myös poliittisemmat ajatukset ja yhteiskunnallinen kommentointi vakiintuvat selkeämmäksi osaksi teosta. “Muistin julisteen, jonka olin nähnyt koulun seinällä. Siinä opetettiin, kuinka maadoitusharjoitus tehtiin paniikkikohtauksen sattuessa. Julisteessa neuvottiin luettelemaan viisi esinettä, joita näki ympärillään. Katsoin käsiäni ja aloin luetella: Käsi Sormenpää Ihosolu DNA Hiiliatomi Pistepartikkeli ??? Elias laski seitsemän sormea kädessään. Ei hyvä.” Kipeistä aiheista kerrotaan kauniilla kielellä ja huumorin kautta, mikä tekee teoksesta kevyemmän tuntuisen, eikä se sisällöstään huolimatta tunnu niin raskaalta, kuin voisi kuvitella. Teoksessa on hauskoja huomioita Suomesta ja mustana elämisestä ja naurahtelin monesti ääneen Eliaksen ajatuksia lukiessani. Ihastuksen tunteet, vahva ystävyys ja oman identiteetin tutkiminen kulkevat kasvamisen rinnalla alusta loppuun. Etenkin ystävyyssuhteisiin liittyy paljon huumoria ja myös hellyyttävää huolenpitoa ja lohdullisuutta. “Marjatan lempiväri oli violetti, sama kuin jumalalla.” Kerronnan näkökulma vaihtelee minäkertojan ja kaikkitietävän kertojan välillä. Kertojatyyppi vaihtuu jopa yksittäisten lukujen sisällä ja ensin se tuntui mielestäni kummalliselta ja vei huomiota lukukokemuksesta. Näkökulman vaihtuessa yritin selvittää, mistä se johtuu ja aluksi perusteluja tuntui hankalalta löytää. Alussa tapahtumia kuvataan vain Mooseksen/Eliaksen näkökulmasta, joten kaikkitietävä kertoja minäkertojan rinnalla tuntui turhalta.  Kaikkitietävä kertoja pääsee kuitenkin oikeuksiinsa, kun tapahtumia kuvataan myös uuden isän, Daavidin, Saran ja muiden sivuhahmojen näkökulmista. Siinä vaiheessa kertojatyypin vaihdos alkoi tuntua kiinnostavalta efektiltä. Tapahtumia tarkastellaan kuin lintuperspektiivistä ja välillä zoomataan suoraan lapsen pään sisään ja tunnetiloihin, jossa tuntemukset koetaan intensiivisemmin, syvemmin ja tarkemmin. “Abdi piti meille räpin 101-alkeiskurssin Windows Media Playerilla ja opetti muutenkin kaiken räpistä. Abdin mielestä räpin paras puoli oli se, ettei kaikista jutuista saanut koskaan kiinni ensimmäisellä kuuntelukerralla. Runoja melodian päällä, niin hän kutsui sitä.” Lyöntivirheet, joita oli pitkin kirjaa vähän harmittivat, vaikkeivät pilanneet lukukokemusta. Virheitä ei löytynyt joka luvusta, mutta joitakin kirjaimia ja välimerkkejä puuttuu. Téri alkoi kuunnella tarinaa äänikirjana ja myös siinä oli toisinaan joitakin häiritseviä taukoja. Téri pohti teosta kuunnellessa, kenelle se on kirjoitettu ja teoksen alussa hän pohti, onko tarina suunnattu enemmän valkoiselle lukijalle. Hän pelkäsi alun kärsimyksen kantavan läpi koko kirjan. Lopulta tykästyimme kuitenkin molemmat teokseen ja viihdyimme tarinan mukana. En lukenut tarinaa mitenkään yhdeltä istumalta ja lukukertojen välissä tarina pyöri mielessä ja odotin pääseväni jatkamaan lukemista. Auringon syy, Ivan Maniraho, Like 2025

Elokuussa nähdään on Gabriel Garciá Márquezin postuumisti julkaistu teos. Alkuperäiskielellä espanjaksi kirja on ilmestynyt vuonna 2024 ja teos on julkaistu suomeksi nyt keväällä 2025. Teoksen esipuheen ovat kirjoittaneet García Márquezin lapset ja lopusta löytyvät kirjan toimittajan jälkisanat, joissa avataan  teoksen syntyä ja sen loppuun saattamista. Teksti on kirjailijan viimeisiä luomuksia ja hän työsti teosta viimeisinä elinvuosinaan sairastaessaan muistisairautta. Teos jäi kesken kirjailijan ollessa vielä elossa, mutta hänen lapsensa päättivät julkaista teoksen kymmenen vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Tuttu kustannustoimittaja muokkasi vielä viimeiset vaiheet tekstistä kunnioittaen kirjailijan omia huomautuksia ja merkintöjä, joita oli tehty keskeneräiseen tekstiin. “Emme kuitenkaan hävittäneet tekstiä, vaan jätimme sen syrjään siinä toivossa, että ajan kuluminen ratkaisee puolestamme sen kohtalon. Luettuamme käsikirjoituksen uudelleen, kun tekijän kuolemasta oli jo liki kymmenen vuotta, tajusimme että siinä on monia hyvin nautittavia piirteitä.” Elokuussa nähdään kirjassa Ana Magdalena Bach on ollut pitkään onnellisesti naimisissa ja hänen lapsensa ovat ehtineet kasvaa teini-ikäisiksi. Hän kaipaa kuitenkin jotain uutta jännitystä, himoa ja kipinää arkiseen elämäänsä. Ana Magdalena päättää, että kerran vuodessa, aina elokuun 16. päivänä, hän matkaa yhdeksi yöksi Karibianmerellä sijaitsevalle osin turistintäyteiselle saarelle. Saarelle on haudattuna  hänen äitinsä ja Ana Magdalena tuntee joitakin saarelaisia äitinsä kautta. Saarella hän vie äidilleen kukkia haudalle ja valitsee vuosittain vaihtelevasti majapaikan, toisinaan todella vanhan ja ränsistyneen hotellin tai uuden viiden tähden majoituksen. Omalla minilomallaan Ana Magdalena on vapaa ainakin vaimon ja äidin rooleista. Ana Magdalena etsii itselleen sänkykumppanin yhdeksi yöksi, mielellään jonkun itselleen tuntemattoman, turvallisen tuntuisen ja hurmaavan miehen, jonka kanssa voi saada monta orgasmia yhden yön aikana. Teoksessa on paljon kuvailua seksistä, himosta ja läheisyydestä.  “Hän meni huoneeseensa mieli täynnä suloista kauhua, jollaista ei ollut tuntenut hääyönsä jälkeen. Hän käynnisti kattotuulettimen, mutta ei sytyttänyt valoja, riisui kaikessa kiireessä pimeyden keskellä ja jätti lattialle kylpyhuoneeseen johtavan vaatevanan.” Positiivista oli lukea vaihteeksi vanhemman naisen vapautumisesta ja siitä, kuinka hän on sinut oman kehonsa, seksuaalisuutensa ja itsensä kanssa. Elokuisten sallittujen syrjähyppyjen kautta hän myös ymmärtää paremmin omaa avioliittoaan ja löytää itsestään uusia puolia. Ana Magdalenan pohdintoja oli kiinnostava seurata ja löytyi sieltä itselleni myös samaistumisen pintaa äitiydestä, vastuusta ja siitä, miten tulisi opetella kuuntelemaan omia tunteita. Kirja on lyhyt, vähän yli 100 sivua, ja se liikkuu sujuvasti eteenpäin. Teos koostuu vähän kuin minitarinoista, joissa käsitellään yhtä elokuista vuorokautta ja lyhyesti palataan myös menneisiin tapahtumiin Ana Magdalenan kotona. Teos sijoittuu Karibianmeren saarelle ja oli ihana kuvitella itsensä tälle saarelle banaanipuiden alle ja haaveilla samalla tulevasta kesästä! “Ana Magdalena huokaisi. Hän oli odottanut hartaasti tätä elokuun kuudettatoista, vaikka olikin saanut vakuuttavan opetuksen siitä, kuinka järjetöntä oli odottaa kokonainen vuosi ja panna loppuelämä yhden yön satunnaisen kohtaamisen varaan.” Gabriel Garciá Márquez tunnetaan maagisesta realismista, ja vaikka tässä teoksessa sitä ei juurikaan ole, tulee muutamia erikoisia hetkiä, joita olen jäänyt miettimään lukemisen jälkeenkin. Etenkin lopun symboliikkaa jäin pohtimaan ja olisi kiinnostava jutella siitä muidenkin kanssa, jotka kirjan ovat jo ehtineet lukea. Elokuussa nähdään, Gabriel García Márquez, WSOY, 2024 Suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä Espanjankielinen alkuteos: En agosto nos vemos

Helmikuun lukupiirikirjana luimme Zadie Smithin Swing time romaania. Kirjan nimi on sama suomeksi ja englanniksi ja me tartuimme kaikki tällä kertaa suomennettuun versioon. Osa meistä on lukenut Zadie Smithin kirjoja aikaisemminkin ja totesimme aikaisempien kokemustemme perusteella, ettei Smithin romaaneja ole aina helpointa ymmärtää. Niinpä päätimme tarttua tähän haasteeseen mahdollisimman turvallisella maaperällä, suomeksi. Swing time ei kuitenkaan ollut meille hankala rakenteeltaan tai kieleltään, vaikka sen virkkeet ovatkin monipolvisia. Teos myös liikkuu useammassa ajassa, mutta liikuskelua oli helppo seurata ja lukeminen soljui mukavasti eteenpäin. Silti vain yksi meistä oli lukenut kirjan loppuun asti lukupiiritapaamiseen mennessä. Useammalta kirja oli jäänyt kesken siitä syystä, että aika oli loppunut kesken. Teos on pitkä ja tapahtumien tempo myös hidastuu etenkin viimeisen kolmanneksen osalla. Lisäksi tarinaa oli kiva makustella pikkuhiljaa. Kirjailija on rakentanut romaaniin niin tarkkanäköisiä ihmiskuvauksia, että niitä on mielekästä ihastella ja seurata tarkemmin. Totesimme yhdessä, että oli virkistävää lukea vähän vanhempi suomennos. Joissakin uudemmissa käännöksissä olemme joutuneet harmittelemaan käännöksen laatua, jonka uskomme johtuvan nykyisestä kiireestä, resurssipulasta ja tekoälyavusteiden käytöstä. Swing timen kieli on kaunista ja käännös laadukas. “Myös Lontoossa oli tapahtunut niinä kuukausina paljon sellaista mikä tuntui henkeäsalpaavalta: olin luopunut vihdoin asunnostani, joka oli käyttämättömänä, ja seissyt tungoksessa vaalitilaisuudessa odottamassa kaiken yötä, että sinisolmioinen mies nousisi lavalle ja myöntäisi punapukuisen äitini voittaneen.” Tapahtumia seurataan nimettömäksi jäävän hahmon näkökulmasta, tämän lapsuudesta aikuisuuteen. Lapsuudessa elämää määrittää ystävyys Tracyyn, toiseen mustaan tyttöön, poliittisista ja sosiaalisista asioista kiinnostuneen mustan äidin tarkkailu sekä valkoisen isän hoiva, joka loppuu, kun isän läsnäolo pikkuhiljaa kuihtuu päähenkilön elämästä. Tracy ja päähenkilö haaveilevat molemmat tanssijan urasta. He käyvät tanssitunneilla, jäljittelevät elokuvien ja musiikkivideoiden liikkeitä ja etsivät etenkin itsensä näköisiä esikuvia. Tracy vaikuttaa kuitenkin olevan ainoa, jolla on riittävät lahjat tanssijan uraan. Lisäksi päähenkilön äiti toivoo päähenkilölle aivan toisenlaista tulevaisuutta. “Ja sitten kokouksen ollessa lopuillaan, tapahtui jotain ihmeellistä: Zoe liukui alas pöydältä, jolla oli siihen asti istunut nahkahousut jalassa ja yllään tuubitoppi – jonka alta saattoi nähdä vilauksen ruskeasta, timmistä vatsasta sekä jalokivimäisestä napakorusta –, ravisteli leijonanharjamaista puolikaribialaista kiharapehkoaan, kääntyi minuun päin huolettomasti aivan kuin ei mitään ja sanoi: ‘Saat hakea hänet silloin alakerrasta ja viedä hänet B-12 studioon, olla seurana ja hankkia hänelle mitä ikinä hän tahtookin.’” Nuorena aikuisena päähenkilö on päätynyt kuuluisan poplaulajan avustajaksi, supertähti Aimeen varjoon. Valkoinen nainen johdattaa päähenkilöä ympäri Lontoota ja myös Länsi-Afrikkaan mukaan koulunrakennusprojektiin. Tracyyn päähenkilö ei ole pitänyt lainkaan yhteyttä. Silti ystävysten yhteys ei ole täysin kadonnut. “Mutta minä en kertonut Aimeelle siitä, vaan Traceysta. Kuvitella, Traceystä. Kerroin koko yhteisen historiamme, tapahtumien järjestys liukui sekavasti edestakaisin ajassa ja vodkapöhnässä, kaikki kauna suurempana, meluisat asiat joko pienentyneinä tai tuhottuina, ja mitä pitempään puhuin, sitä selvemmin huomasin ja ymmärsin – ikään kuin totuus olisi ollut upoksissa ja pulpahtanut esiin vodkakaivosta –, että oikeastaan Lontoossa oli sattunut vain yksi asia: olin nähnyt Traceyn.” Lukupiirissä pidimme erityisesti Tracyn hahmosta ja kaverusten kiinnostavasta dynamiikasta, jossa heijastuu lapsuuden ystävyssuhteisiin kuuluvat erilaiset tunteet sekä laajemmin perheiden taustan, kasvatuksen ja varallisuuden erot. Tracyn hahmo tuntui mielestämme ilahduttavan uskottavalta ja hänen käytöksensä osuvan kuvaavalta. Aikuisuudessakin kiinnostavaa oli edelleen suhde Tracyyn, vaikka se onkin päähenkilön elämässä jäänyt taka-alalle. Aimeen hahmo taas ei kiinnostanut kaikkia ja vaikka Länsi-Afrikassa vietettyä aikaa oli ihana seurata, käytettiin Aimeen juonikuvioihin osan mielestä ihan liikaa aikaa. “Lähes huomaamattani olin antanut ystävyyssuhteiden kuihtua. Niinpä menin sinne yksin, hankkiuduin humalaan ja päädyin makaamaan portsarin, Philadelphiasta olevan ison amerikkalaisen kanssa, joka väitti pelanneensa joskus ammattilaiskoripalloa. Kuten useimmat sen alan ihmiset – kuten myös Granger –, mies oli palkattu työhön pituutensa ja ihonvärinsä, uhkaavaksi mielletyn yhdistelmän, vuoksi. Sauhuteltuani hänen kanssaan kaksi minuuttia huomasin, että hän oli rooliinsa huonosti sopiva lempeäsieluinen tyyppi, joka eli sovussa maailmankaikkeuden kanssa.” Afrikan maata, jossa kirjassa vietetään aikaa, ei missään vaiheessa nimetä, mutta meidän lukupiirissämme se tunnistettiin Gambiaksi. Pohdimme lukupiirissä syitä sille, miksei maan nimeä missään vaiheessa mainita. Tykkäsimme Gambian elämään liittyvistä kertomuksista ja koimme samaistumisen tunteita, vaikkeivät kaikki meistä ole juuri Gambiassa käyneetkään. Olisimme kuitenkin siis tarvinneet lisää aikaa kirjan lukemiselle. Yksi kuukausi ei ainakaan meille tämän kanssa riittänyt ja moni sanoi tapaamisessa aikovansa jatkaa teoksen lukemista vielä loppuun asti. Tarinan tahti kuitenkin selvästi hidastuu loppua kohden ja alun innostus tuntui vähän osalta hiipuneen. Katsotaan siis tuleeko viimeisetkin sivut vielä luettua, vai jääkö tämä joiltakin vain rehellisesti kesken. Swing Time, Zadie Smith, WSOY, 2017 Suomentanut Irmeli Ruuska Englanninkielinen alkuteos: Swing time, 2016

Viimeisen parin vuoden aikana Kustantamo S&S on kääntänyt ja julkaissut useamman Jamaica Kincaidin teoksen . Olen kolme edellistä jo lukenut ja tykästynyt Kincaidin maalailevaan ja rauhalliseen kerrontaan, joten päätin tähänkin teokseen tarttua. Äitini omaelämäkerta sijoittuu Dominican saarelle ja kertoo mustan naisen, Xuelan, elämästä. Hän on päähenkilönä etäinen ja piiloutunut kuorensa alle, mutta fiksu, vahva ja päättäväinen. Xuelan äiti on menehtynyt synnytyksessä ja isä ollut etäinen koko Xuelan elämän ajan. Ensimmäiset vuotensa Xuela asuu erossa isästään, mutta tämän mentyä uusiin naimisiin Xuela muuttaa asumaan isänsä ja isän uuden perheen pariin.  “En koskaan oppinut rakastamaan sitä naista, jonka hoiviin isä minut jätti, naista, joka ei ollut epäystävällinen mutta joka ei voinut olla lempeä siksi ettei osannut – ja voi olla, etten rakastanut häntä siksi että minäkään en osannut rakastaa.” Xuelan tarina on paikoin rankka. Hän oppii selviämään kaikesta itsekseen ilman muiden apua tai huolenpitoa. Isän vaimo ja uudet sisarukset eivät hyväksy häntä kunnolla perheeseen ja Xuela jää ulkopuolelle perheen toiminnasta. Nuoren tytön elämässä on muutamia ihmisiä, joihin hän luo ystävyyssuhteen kaltaisia suhteita. Monia tapahtumia katsotaan kuitenkin etäisesti ja tarina vähän kuin vain lipuu eteenpäin. Rankkoja asioita tapahtuu, mutta niihin ei sen enempää syvennytä. “Hän teki minulle lahjaksi kaulakorun kuivatuista marjoista, kiillotetusta puusta, pikkukivistä ja näkinkengistä. Koru oli kaunis, liian kaunis lapselle, mutta lapsi, oikea lapsi, olisi häikäistynyt siitä, langennut sen lumoon ja ripustanut sen kaulaansa saman tien. Minä en ollut oikea lapsi.” Kirjassa kuvataan Xuelan ajatusmaailmaa hänen vanhemmistaan, vanhemmuudesta yleensäkin ja ihmissuhteista. Muutama mies on myös läsnä tarinassa, toinen joka palvoo Xuelaa ja toinen, jota Xuela rakastaa palavasti.  Tavallaan Xuelan hälläväliä asenne on kiehtova. Se, kuinka hän vain katsoo nykyhetkeä tai tulevaisuutta, miettimättä mennyttä. Teoksessa on kivasti kuvailtu myös ihmisiä ja Xuelalla on terve tapa nähdä itsensä kauniina, vaikka hänen ympärillään onkin paljon koppavia valkoisia naisia ja kauneusihanteet poikkeavat hänen omista piirteistään. Xuelan äiti oli karibialaista kansaa ja isän isä taas valkoinen mies englannista. “hän ei verrannut sen pintaa satiiniin tai silkkiin, sillä äitiin ei ollut liitetty erityistä kallisarvoisuutta tai kauneutta, hänen ihonvärinsä – ruskea, auringonlaskun lopun syvä oranssi” Huomaan, että paikoin kirjaa odotin jotain tapahtuvan, mutta teos on selkeästi vain enemmän kuvailua, joka on ollut tyypillistä kirjailijalle. Odotin kuitenkin enemmän jotain punaista lankaa tai muutakin kuin vain ajatuksen virtaa. Tykkäsin kuitenkin tästäkin teoksesta ja aina paikoin uppouduin täysillä kirjan ihanaan kuvailuun. Tähän hetkeen olisin kaivannut jotain menevämpää teosta. Tämä taas sopisi mielestäni paremmin pysähtyneisiin kesäpäiviin, jolloin tämän tyyppiseen kerrontaan on aikaa uppoutua.  Kincaidin tyyli kirjoittaa kuitenkin edelleen vetoaa minuun ja suomennoksen kanssa on tehty hyvää työtä. Teksti on ilmavaa ja soljuu kauniisti eteenpäin, vaikka teoksissa käsitellään myös rankkojakin yhteiskunnallisia ajatuksia ja asioita. Äitini omaelämäkerta, Jamaica Kincaid, S&S, 2025 Suomentanut Kaijamari Sivill ja Helka Sivill Englanninkielinen alkuteos: My Mother, 1996

Liian kaukana on Blacklist-sarjan toinen ja viimeinen osa. Me aloitimme sarjan lukemisen kesällä 2024, kun sen ensimmäinen osa, Niin lähellä , julkaistiin suomeksi. Ensimmäisen osan tahti oli meille alussa aivan liian hidas. Paljon aikaa kului seksikohtauksia ja epämiellyttävien hahmojen ajatuksia seuratessa, mutta ihan lopussa meininki yhtäkkiä muuttui. Lukijalle paljastui suuria salaisuuksia, sivuille ilmestyi toimintaa ja tapahtumiin päästiin kunnolla käsiksi. Loppuosa houkuttelikin meidät tarttumaan sarjan tuoreeseen päätösosaan. Toivoimme, että Liian kaukana jatkaisi suoraan ensimmäisen osan toiminnasta, mutta aivan niin ei käynyt. Toisessa osassa on samankaltainen rakenne kuin ensimmäisessä, eli kunnon toiminta odotutti itseään pitkälle yli puolenvälin kirjaa. “Kane, olen tehnyt lopun kaikesta ja kaikista, joista olen ikinä välittänyt, suojellakseni pakkomiellettä sinusta. Siitä huolimatta mikään ei ole koskaan ollut yhtä vaikeaa kuin nähdä sinun lähtevän – vaikka sitten ihan vain arkisesti töihin, niin kuin tänään.” Tarinaa seurataan edelleen Lilyn, Aliyahin, Amyn ja Witten näkökulmista. Meitä edellisessä kirjassa turhauttaneita elementtejä löytyy kerronnasta edelleen. Kaikkia panettaa jatkuvasti, muiden seksielämää ja vetovoimaa ruoditaan oikein roppakaupalla ja naisten näkökulmista kuultaa vihaa ja katkeruutta toisia naisia kohtaan. Tässä osassa hahmoissa tapahtuu kuitenkin myös kehitystä ja muutosta kiinnostavampiin suuntiin. Naisten taustatarinoihin keskitytään enemmän. Lilystä paljastuu paljon uusia salaisuuksia menneisyyden kautta. Hänen mysteerinsä selviää vihdoin, ja jo kohtuu varhaisessa vaiheessa kirjaa. Amyn ympärillä alkaa tapahtua kummia ja hän epäilee jonkun yrittävän peukaloida elämäänsä. Aliyahin hahmo on kärsinyt aikalailla menneisyydessään ja myös lukijan on seurattava tätä kärsimystä jonkin verran. “Toisinaan, yleensä loma-aikoina, katselin neljää lastani ja ajattelin, etteivät he milloinkaan saisi aidosti tuntea minua. Tein kaikkeni varmistaakseni sen. Olihan tyytyväisen esittäminen yksinäistä, mutta se oli hinta, jonka sain maksaa varjellakseni heidän lapsuuttaan kaikelta rumalta.” Ensimmäisen osan tavoin teksti on sujuvaa, nopeaa ja helppolukuista. Tarina on toimiva myös äänikirjana. Etenkin jos ensimmäisestä kirjasta tykkäsi, tämä on varmasti iloinen yllätys, vaikka seksiä ja sen kuvailua tässä on selvästi vähemmän kuin ykkösessä. Tarinaan saadaan kuitenkin toivotut paljastukset ja hahmojen ajatuksiin pääsee uppoutumaan vielä hetkeksi. “”Juuri tässä, Kane. Juuri nyt!’ Nykäisin sinut kasvokkain kanssani, tulin aivan lähellesi ja suutelin sinua kostealla, avosuisella halulla.” Liian Kaukana, Sylvia Day, Tammi, 2024 Suomentanut Taimi Tornikoski Englanninkielinen alkuteos: Too Far, 2023

Lähikaupan nainen kertoo nimensä mukaisesti naisesta, joka työskentelee vuorotyöntekijänä lähikaupassa Tokiossa. Keiko on 36-vuotias ja on työskennellyt samassa tokiolaisessa lähikaupassa 18 vuotta. Sama lähikauppa, jota moni nuori käyttää ponnahduslautana tulevaisuuden opiskeluille ja ammateille, on ollut Keikolle juuri sopiva paikka ja tuntuu olevan tulevaisuudessakin. “Aloin kaivata kobinin ääntä, ja paluumatkalla Mihon luota piipahdin myymälässä alkuillasta. `Mitä nyt, onko jotain sattunut?` iltavuoron lukiolaistyttö hymyili siivoustyön lomasta minut huomattuaan. `Eikö sinulla ole tänään vapaapäivä?`” Teos tuntui jotenkin erityiseltä. Sen tyyli on tyyni, rauhallinen ja observoiva, mutta se vetää lukijan syvälle tarinan syövereihin, sen arkisiin tapahtumiin ja tunteisiin. Kieli on myös mukavaa, soljuvaa ja yksinkertaisuudessaan kaunista. Kirja on kaunis kuvaus kuulumattomuudesta: yhteiskunnan tiukoista normeista ja henkilöstä, joka ei sopeudu niiden raameihin. Päähenkilö ei kuitenkaan ole kärsivä tai lannistettu, vaan tyytyväinen itse antamiensa merkitysten keskellä. Keiko elää paljon itsekseen muttei ole selkeästi yksinäinen, vaikka näin ulkopuolisin silmin hänen elämänsä saattaakin näyttäytyä. Lähinnä hän toivoisi, että muut antaisivat hänen elää omannäköistänsä elämää rauhassa. “Kombinissa työskennellessä sai usein kohdata ihmisiä, jotka halveksivat tätä työtä. Minusta oli oikeastaan mukava katsoa halveksivaa ihmistä, koska se oli mielenkiintoista. Siinä tiivistyi jotain olennaista ihmisyydestä” Vaikka kirja sijoittuukin Tokioon, voisi sen mieltää tapahtuvaksi missä päin maailmaa tahansa. Teos keskittyy kuvaamaan lähinnä Keikon elämää, maailmaa ja yhteiskuntaa hänen näkökulmastaan. Lähikaupan naisessa on vain muutama juonenkäänne. Se on pitkälti arjen kuvausta ja elämän lipumista rauhallisen tasapaksusti eteenpäin. Kirjan tunnelma piti silti otteessaan, eikä se tuntunut tylsältä, vaikka olikin hidastempoinen. Lisäksi se on tyyliinsä nähden sopivan mittainen: vain vähän päälle 100 sivua ja alle nelisen tuntia äänikirjana. Tarinaa oli mukava lukea ja etenkin kuunnella. “Päällikkö puhui usein siitä, olivatko työntekijät hyödyllisiä, joten tulin usein miettineeksi, olinko minä sellainen. Ehkä työskentelin, koska halusin olla hyödyllinen väline.” Lähikaupan nainen, Sayaka Murata, Gummerus, 2021 Suomentanut Raisa Porrasmaa Japaninkielinen alkuteos: Konbini ningen, 2016

Lapsena Rikan ylle ilmestyy keltainen sadetakki, jonka muovinen huppu ja toisinaan kiristyvä vetoketju eivät ole jättäneet tätä rauhaan aikuisuuteenkaan mennessä. Nuorena aikuisena yliopistossa latinaa opiskellut Rika saa työtehtäväkseen Venus-patsaan keskustelukumppanina toimimisen. Maanantaisin, kun museo on suljettuna, Rika keskustelee upean ja sulokkaan Venuksen kanssa, joka kykenee liikuttamaan kylmää ja kovaa kehoaan vain kaulasta ylöspäin. Muina päivinä Rika työskentelee osa-aikaisesti pakkasvarastolla, jossa sadetakin hiostava kangas ei aiheuta hävettävää hikoilua vaan takaa lämpöä. “‘Voi anteeksi’, Venus puhkesi jälleen puhumaan. Hänen leukansa liikkui hyvin pehmeästi hartioiden pysyessä täysin jäykkinä.” Venus ja minä on lyhyt ja osuva romaani. Päähenkilön ja Venus-patsaan välille syntyy jännite, jonkalaista Rika ei koe muiden elämässään olevien ihmisten kanssa. Kuten naapurinsa vanhan rouva Serikon, jonka puheesta puuttuvat lähes kaikki u-kirjaimet tai yläkerran pienen lapsen, jolla on yllättävän tarkkaavainen katse. Teokseen on ripoteltu pieniä kummallisuuksia, jotka tuntuvat samaistuttavilta ja hyvin ympäröivää maailmaa kuvaavilta. Ahdistuksesta kiristyvä vetoketju, häpeästä kasvojen eteen valahtava muovihuppu, kaikkialle seuraava hienhaju, jota muut eivät välttämättä haista, ja toisen ihmisen kosketus, joka tuntuu melkein läpäisevän keltaisen sadetakin muovin. “Venus naurahti, ja nauru ropisi sateen lailla. Mieleni rauhoittui epämääräisesti. Sadetakin vetoketju löystyi ja avautui hieman.” Yhteiskuntaan vähän sopimaton, ulkopuolinen päähenkilö toi alussa vahvasti mieleen Sayaka Muratan teokset , etenkin Lähikaupan naisen . Molemmissa teoksissa päähenkilö on myös osa-aikatyössä kaupan alalla ja syö lähinnä vain valmisruokia. Hetken aikaa Aracelis ehti pelätä, ettei Venus ja minä erottuisi tästä tarpeeksi, mutta ajatus jäi onneksi lyhyeksi. Yhteiskunnallinen kommentaari jää kevyempään rooliin ja sen sijaan pureudutaan henkilökohtaiseen. Fantasiaelementit etäyttävät ahdistavampia ja vaikeampia aiheita ja tärkeässä osassa on kiinnostavan ihmissuhteen kehittyminen sekä hahmojen väliset keskustelut. Lyhyeen kirjaan mahtuu yllättävän paljon asiaa ja käänteitä. Teos on myös hauskasti kirjoitettu ja sisältää paljon erilaista kuvailua ja sanankäänteitä. Puolen välin jälkeen alkaa tapahtua vauhdilla ja loppua kohden etenkin Térin oli vaikea laskea kirjaa käsistä.  “Totta kai. Liiankin inhottavaa, vai mitä? Joutua päivästä toiseen tuntemattomien ihmisten tuijotuksen kohteeksi paikassa, jossa kukaan muu kuin karmiva kuraattori ei ymmärrä kieltäsi. Omituisessa asennossa hartiatkin kipeytyvät kamalasti.” Venus ja minä, Emi Yagi, Otava 2024 Suomentanut Raisa Porrasmaa Japaninkielinen alkuteos: 休館日の彼女たち (Kyuukanbi no kanojotachi) 2023

Aikuisille suunnatussa fantasiaromaanissa kuusi nuorta aikuista valitaan kokelaiksi salaiseen Aleksandrian seuraan. Libby, Nico, Tristan, Callum, Parisa ja Reina ovat pari-kolmekymppisiä omilla aloillaan voimakkaimpia medeialaisia, kotoisin eri puolilta maailmaa. Heillä on kaikilla erilaiset taikavoimat. Aleksandrian seuraan valitaan kymmenen vuoden välein kuusi voimakasta medeialaista, joista viisi vihitään vuoden jälkeen seuran jäseniksi. Jäsenille luvataan pääsy salaiseen kirjastoon ja sen tiedon tarjoamaan maineeseen ja vaikutusvaltaan. “Nico oli valtavan miellyttävä, jopa epäreiluuteen asti, ja vaikka Libby olisi miten älykäs tai pätevä, sekä opiskelijat että henkilöstö yksinkertaisesti pitivät Nicosta enemmän. Mikä Nicon lahja sitten olikin, se oli kuin Midaan kosketus. Nicolla oli vaivaton kyky muuttaa hölynpöly kullaksi.” Teoksen alussa hahmot ja heidän taikavoimansa esitellään lyhyesti. Libby ja Nico, mahtavat fysikalistit, ovat juuri valmistuneet New Yorkin taikayliopistosta, jossa he ovat olleet toistensa pahimmat kilpailijat. Muut tulevat eri puolilta maailmaa, eivätkä tunne toisiaan etukäteen. He osaavat lukea ajatuksia, puhua kasveille ja vaikuttaa toisten tunnetiloihin. Medeialaisten taikavoimilla höystetty maailma tuntui kiinnostavalta jo heti ensimmäisissä luvuissa. Teos nappasi minut otteeseensa ja hahmojen esittelyvaiheessa minulle nousi omat lemppari- ja inhokkihahmot, jotka kuitenkin ehtivät vaihtua useaan kertaan teoksen edetessä. Odotin esittelyn jälkeen innostuneena hahmojen tapaamista ja heidän keskinäisen dynamiikan rakentumista, mutta jouduin aluksi pettymään. Kaikki suhtautuvat toisiinsa varautuneesti ja negatiivisesti. Hahmojen välille syntyy välittömästi kilpailuasetelma ilman, että lukijalle jaetaan sille selkeää syytä. Lukuunottamatta tietysti sitä, että yhtä heistä ei vuoden jälkeen valita akatemian jäseneksi. Silti, niin suuri vihamielisyys heti alussa toisia kohtaan ei tuntunut mielestäni uskottavalta. Mitä pidemmälle tarinaa lukee, sitä paremmin hahmoja ja heidän motivaatioitaan alkaa kuitenkin ymmärtää. Valtavat taikavoimat eivät ole välttämättä tehneet elämästä helppoa tai ihmisestä miellyttävää. “Sitä mukaa kun käsitys maailmasta laajeni Babylonian, Karthagon ja Konstantinopolin kirjastojen rajojen ulkopuolelle kattamaan myös islamilaisten ja aasialaisten kirjastojen kokoelmat, jotka katosivat sittemmin imperialismin syövereihin, laajenivat myös Aleksandrian kirjaston arkistot. Medeialaisten vaikutusvalta kasvoi, ja samoin kasvoi niin sanottu Aleksandria-seura.” Teoksen alussa muutamat pienet jutut ihmetyttivät ja vähän naurattivat. Jostain syystä useampikin hahmo vihaa syvästi Libbyn otsatukkaa ja sitä, kuinka tämä jatkuvasti hipelöi hiuksiaan. Myös se hämmästytti, kuinka kaikki hahmot lähtevät akatemian juttuihin mukaan kysymyksiä kyselemättä. Kokelailta vaaditaan esimerkiksi salaisen kirjaston suojelua oman henkensä uhalla, eikä kukaan kyseenalaista tätä tai pane vastaan. He eivät kirjaimellisesti tiedä seurasta tai kirjaston sisällöstä mitään, joten tuntui epäuskottavalta, että kaikki kuusi suostuisivat vaaralliseen tehtävään tietämättä edes täysin, mitä suojelevat. Joka tapauksessa hieman epäuskottavan alun jälkeen oli viihdyttävää heittäytyä seuraamaan hahmojen välisiä suhteita, päänsisäisiä ajatuksia ja tutkimuksia taikuudesta, taikuuden filosofiasta ja fysiikan rajoista. Kokelaat tutkivat luonnonlakeja ja sitä miten niitä voisi venyttää. Pohditaan aikaa, unia ja astraalitasoja. Myös tarinan tapahtumiin on hauskasti kiedottu joitakin filosofian ja fysiikan peruskysymyksiä. “Kerran Parisa oli kaatanut itselleen lasillisen juotavaa ja istunut Daltonin seurassa toisella puolella huonetta liikkumatta ja puhumatta. Hän oli nostanut sampanjalasin huulilleen ja antanut juoman valua kielelleen. Hän oli tuntenut Daltonin ajatusten väreilyn ja heidän välillään vallitsevan jännitteen, joka esti miestä keskittymästä. Dalton oli lukenut saman lauseen kahdeksantoista kertaa.” Tykkäsin myös siitä, että hahmot tulevat eri puolilta maailmaa: Havannasta, Teheranista, Tokiosta, Pittsburghista, Cape Townista ja Lontoosta. Jokaisella on oma tapansa ymmärtää ja jäsentää maailma. Omat motiivit, joista toki toisiin keskitytään enemmän kuin muihin. Harmillisesti jokaisen näkökulmasta huokuva vihamielisyys ja kilpailullisuus vähän sulauttavat näkökulmia yhteen, mutta kaikilta löytyy pikkuhiljaa omat piirteensä ja alun karikatyyrimaisuus karisee loppua kohti. Heti kirjan luettuani jatkoin lukemista seuraavaan osaan: Atlas – Paradoksi . Atlas – Valitut, Olivie Blake, Aula & Co 2023 Suomentanut Sarianna Silvonen Englanninkielinen alkuteos: The Atlas Six , 2020

Olen jo hyväksynyt sen tosiasian, että trilogioiden keskimmäiset osat ovat suunnilleen aina heikkoja. Hahmot ja maailma on jo esitelty, joten uutuuden jännittävyys ei enää kanna. Toisaalta mehukkaimmat käänteet ja loppuratkaisut on säästettävä päätösosaan. Usein toinen osa tuntuu tarinan turhalta venyttämiseltä ja vähän sama tuntu tuli tästäkin teoksesta. Atlas – Paradoksi ei kuitenkaan suoraan ollut huono. Olin sen aloittaessani jo niin investoitunut hahmoihin, heidän välisiin suhteisiinsa ja ensimmäisessä kirjassa rakennettuun maailmaan, että vaikka juuri mitään ei tapahtunut, se ei minua haitannut. Olin vain tyytyväinen että sain kölliä sarjan maailmassa ja seurata sen hahmoja. Tämä ei silti ollut yhtä hyvä kuin ensimmäinen osa ja odotan enemmän myös trilogian viimeiseltä osalta. Jota en muuten malta odottaa. Tämän kirjan lopussa tunnuttiin pääsevän vasta asiaan, ja saatiin myös ihana romanttinen käänne, josta ei ehditty nauttia vielä alkuunkaan tarpeeksi. “Kuten aina, Tristanin pään sisus oli sumea pyörre täynnä rämisevää raivoa, jossa jylisi myös tavallinen cocktail ilkeyttä, kipua ja loukkaantuneisuutta. Mutta nyt siinä tuntui jotain muutakin. Tekstuuri, jota Parisa ei tunnistanut.” Paradoksi alkaa siitä, että Libby on jumissa menneisyydessä ja Callum, Nico, Parisa, Tristan ja Reina on vihitty Alexandrian seuran jäseniksi. Nico on aivan rikki Libbyn poissaolosta ja Libbyn jättämä tyhjyys ajaa hänet kaveeraamaan Tristanin kanssa. Myös Gideon on enemmän läsnä tässä osassa, hänen auttaessa Nicoa paikantamaan Libbyä. Ensimmäisessä osassa tuntui, että hahmot alkoivat vähän lämmetä toisilleen ja myös avautua monisyisemmiksi. Tässä osassa mentiin suunnilleen takapakkia näissä asioissa. Iänikuinen vihaaminen kävi joissain vaiheissa vähän tylsäksi. Miksi te vihaatte kun voisitte tehdä yhteistyötä? Myös akateemiseen tutkimukseen käytetty vuosi, jonka nyt vihityt jäsenet käyttävät seuran kartanon seinien sisällä, tuntui jotenkin lässähtävän. Kellään ei ole suuntaa, intohimoa, toiveita tai päämääriä. Kaikki vain kelluvat ajassa. “Jokin lävisti Gideonin kaulan, juuttui hänen kurkkuunsa ja vahingoitti hänen hengitysteitään. Hä tunsi tukehtuvansa, painoi kiireesti haavaa ja pakottautui regeneroitumaan nopeammin. Unet eivät olleet totta, haava ei ollut totta – totta oli vain kamppailu, ja siihen hän antautui epäröimättä.” Edellisessä osassa pysyin hyvin mukana hahmojen opintojen höpinöissä ja teorioissa siitä, mitä tulee luonnonlakien suhteesta taikavoimiin, mutta tässä osassa huomasin, että annoin teorioiden mennä toisesta silmästä sisään ja toisesta ulos. Olinko siis jotenkin laiskempi vai olivatko teoriat todella sekavampia ja korkealentoisempia? Luettuani muutaman muun lukijan ajatuksia teoksesta veikkaan jälkimmäistä. “Hän avasi oven ja valmistautui sanomaan Reinalle, että vastoin yleistä käsitystä aamukuudelta ei ollut hyvät aika harjoitella ja voisiko tämä mieluummin tulla takaisin myöhemmin, kun heidän ei tarvitsisi kilpailla auringonnousun kanssa. Mutta vastoin kaikkia odotuksia se ei ollutkaan Reina.” Seuran ovien sisällä tapahtuvia kiinnostavia asioita ovat edelleen ihmissuhteet ja niihin liittyvät jännitteet. Kuka panee ketä? Mutta myös seurassa korkeammassa asemassa olevilla ja toisaalta seuran vastustajilla on mielenkiintoisia suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Lukijana olin tietysti varautunut seuraa kohtaan jo ensimmäisessä osassa ja siksi ärsyttikin, ettei samaa epäilevyyttä löytynyt yhdestäkään hahmosta. Viimeistään kuitenkin tässä osassa myös joidenkin hahmojen on kiinnostuttava seuran ja sen jäsenten motiiveista ja kyseenalaistettava asioita. “Mikä siinä päivässä, jona he olivat löytäneet Libby Rhodesin ruumiin, sai Parisan oikein miettimään sitä yhä uudestaan? Jokin kalvoi hänen ajatuksiaan, sai ne kiertämään kehää.” Libbyn elämä menneisyydessä oli yllättävän kiinnostavaa seurattavaa. Jossain vaiheessa lakkasin toivomasta, että Libby nyt vain äkkiä löytäisi keinon palata kotiin ja heittäydyin seuraamaan hahmon sinnikästä elämänrakennusta ajassa, joka ei ole hänen omansa. Toki rakentaen kaiken valheelle syvimpänä motivaationaan päästä takaisin omaan aikaansa. Vaikkei Paradoksi ollutkaan mikään uusi lempikirjani, jäin heti kaipaamaan kirjan maailmaan ja kävin jo selaamassa Aulan kevään kirjakataloginkin sen toiveessa, että kolmas osa julkaistaisiin jo keväällä suomeksi. Ei sitä kuitenkaan vielä löytynyt, eli täytyy malttaa odotella, tai sitten lukea se englanniksi. The Atlas Complex, trilogian päätösosa, on julkaistu alkuperäiskielellä viime vuonna, 2024. Atlas – Paradoksi, Olivie Blake, Aula & Co 2024 Suomentanut Kaisa Ranta Englanninkielinen alkuteos: The Atlas Paradox, 2022

Demi & Ace on Laura Eklund Nhagan luoma sarja lyhyitä äänikirjoja. Teokset ovat noin 15-30 minuutin mittaisia ja kertovat parhaista ystävistä Demistä ja Acesta. Demi ja Ace on parikymppisiä nuoria, jotka kirjasarjan aikana pohtivat paljon omaa seksuaalisuuttaan ja identiteettiään. Ace identifioituu aromanttiseksi ja aseksuaaliksi ja Demi taas demiromanttiseksi demiseksuaaliksi. Puolet kirjoista on kerrottu Acen näkökulmasta ja puolet Demin. Ensimmäisessä kirjassa kertojana toimii Ace, joka on viihdyttävä ja oivaltava hahmo. Acen ajatuksenjuoksua oli hauska seurata ja huomiot, joita hahmo tekee maailmasta ja itsestään, olivat jotenkin todella osuvia ja kiinnostavia. Demin näkökulmasta kerrottu toinen osa oli jopa aika informatiivinen, mutta hänenkin elämäänsä avataan syvemmin muissa osissa. Mitään suurempia tapahtumia tai käänteitä ei teoksista löydy, mutta pohdintaa sitäkin enemmän. Rakkaus ja ihmissuhteet ovat kirjan pääteemoja ja tunnelma vaihtelee lämpimästä lohduttomaan. Kirjat ovat lyhyitä, mikä on tavallaan ihanaa, koska niihin voi olla helppo tarttua, vaikkei lukeminen olisikaan niin tuttua. Me kuitenkin melkein parkaisimme ääneen aina kun kirja loppui, koska Demin ja Acen ajatuksenjuoksua olisi mieluusti seurannut vähän pidempäänkin. Lisää materiaalia Demistä ja Acesta löytyy myös Instagramista ja Youtubesta. Eli ehkä ystävysten tarinaa täytyy seurata seuraavaksi jossain muussa muodossa! Teokset voi kuunnella äänikirjapalveluista suomeksi tai englanniksi. Laura Eklund Nhaga on alkuperäiset tekstit kirjoittanut englanniksi. Suomennoksen on toteuttanut Laura Eklund Naga itse yhdessä Riie Heikkilän kanssa. Demi & Ace, WSOY, 2022 Suomentajat Riie Heikkilä ja Laura Eklund Nhaga Englanninkielinen alkuteos: Demi & Ace

Me olemme lukeneet Aamupalaporukan tutkimukset sarjan kaksi ensimmäistä osaa, Peto aidan takana ja Riivaaja koulussa , ja nyt kirjasarja sai loppuvuodesta taas jatkoa. Haamuvaras jatkaa tarinaa saman kaavan mukaisesti. APElla, eli Aamupalaetsivillä, on taas mysteeri ratkottavana, mutta tällä kertaa tapaus tuntuu melkein mahdottomalta. Asim on etsiväporukan lisäksi myös taidekerhossa, josta mystisesti katoaa taideteos muutamia päiviä ennen tulevaa näyttelyä. APE on paikalla, kun katoamistemppu tapahtuu ja tulevan näyttelyn häämöttäessä, porukalle tulee kiire löytää teos ja sen varastanut henkilö. Muistakin kerhoista katoaa esineitä ja kaverukset eivät tiedä mistä lähteä selvittämään varkaan henkilöllisyyttä. Lisää paineita aamupalaetsiville syntyy siitä, että yhtä heistä syytetään mahdolliseksi haamuvarkaaksi. “Kaikki tuijottivat maassa makaavaa henkilöä. Hänen kasvonsa olivat pitkän viitan peitossa. Nyt oli aika ratkaista arvoitus lopullisesti ja saattaa tapaus päätökseen.” Aikuiselle lukijalle syyllinen paljastuu jo vähän turhan aikaisin. Tarinaa oli silti hauska seurata ja tempauduimme mukaan kirjan jännitykseen ja käänteisiin. Meidän 8-vuotias testilukija ei ollut miettinyt lukiessa syyllistä vaan uppoutunut täysillä tarinaan ja elänyt jännityksessä siitä, mitä seuraava kappale taas paljastaa. “‘Hetkinen, odottakaapa nyt. Me emme ole suostuneet minkäänlaiseen yhteistyöhön teidän kanssanne. Emmehän me edes tiedä, onko HAAMUVARASTA oikeasti olemassa’, Carina pisti väliin.” Kirjasarjassa on käsitelty kivasti lasten tunteita ja sama jatkuu taas tässäkin osassa. Ryhmä puuttuu hienosti tilanteisiin, joissa joku käyttäytyy ilkeästi tai purkaa muihin omaa turhautumistaan. Teoksesta löytyy lapsille hyviä roolimalleja ja vähän kuin jonkinlainen utopia, ideaali koulumaailma, ilman kiusaamista ja hyvällä yhteishengellä. Suureksi osaksi tästä syystä kirjaa onkin ihana lukea ja voimme suositella sarjaa lämmöllä. “Lise laski kätensä hänen olalleen. ‘Mehän olemme vasta aloittaneet tutkimuksemme, kyllä se selvitämme kaiken pohjia myöten, älä ole huolissasi.’” Kuvitus on taas kerran hauskaa ja eläväistä. Kahdeksanvuotiaan mielestä kuvia olisi saanut olla vähän enemmänkin, mutta onneksi kuvattomatkin aukeamat sisältävät eri tavoin korostettuja sanoja ja lauseita, mikä tekee lukemisesta varmasti lapsillekin hauskempaa. Kappaleet ovat lyhyitä, joten aloittelevakin lukija voi edetä kirjan kanssa mukavasti omaan tahtiin. “‘Nyt on aika’, Marcus sanoi ja sai heidät reipastumaan. He lähtivät marssimaan kohti matikkakerhoa täynnä uutta päättäväisyyttä.” Aamupalaporukan tutkimukset saa jatkoa suomeksi jo huhtikuussa, sitä siis odotellessa! Haamuvaras – Aamupalaporukan tutkimukset 3, Marcus Rashford & Alex Falase-Koya Suomentanut Mika Kivimäki, Hertta, 2024 Englanninkielinen alkuteos: The Breakfast Club Adventures 3: The Phantom Thief, 2023 Kuvitus Marta Kissi