HAKU

Dr. Faith Mkwesha (PhD) is a researcher at Turku University, Sociology Unit; A Gender and Inclusion in Education Expert for EU and Africa Project PEERS; and Director of SahWira Africa International NGO. She is also a Lecturer and Activist Scholar who teaches different Courses on Gender and Inclusion, Intersectionality, Postcolonial African Literature, Decolonising Knowledge, Ethnic and Racial Relations, Cultural and Racial Sensitivity. Above all, she is a mother and grandmother. These days the term “polycrisis” appears with increasing frequency as world leaders, policy makers, researchers, educators and tech industry seek to frame the current moment we’re in, with wars and geopolitical conflicts, migration, rising cost of living and economic instability, global pandemics, displacement and migration, environmental destruction, income inequality, global warming and climate change. Historian Adam Tooze, who helped popularize the term says, “At times, one feels as if one is losing one’s sense of reality.” According to Tooze, the polycrisis is a social issue, and so solutions must not ignore systemic social oppressions like race, racism, gender and class – issues at the heart of polycrisis literature from a postcolonial perspective. There is a growing sense of uncertainty of hope as the future becomes unpredictable to imagine, and many crises are happening at the same time disrupting social life and institutions. However, literature helps to re-envision the future during a polycrisis by acting as a "cultural imaginary" that navigates complexity, fosters empathy, and provides "stress inoculation" against future polycrisis shocks. It allows readers to process the emotional toll of constant uncertainty and to imagine alternative futures or solutions that are not immediately obvious from reports or news. Our research is framed with the concept of ‘polycrisis’ titled in short “Youth in Polycrisis,” to explain Polycrisis Reading from a postcolonial perspective for BIPOC- Black, Indigenous and People of Color. In this project, we aim to understand how young people aged 16 to 19 in Finland and Morocco experience social crises and how they talk about them in their daily lives using reading and discussing literature texts. We are particularly interested in crises related to security (wars, violence, extremism) and belonging (racism, hate speech, polarization). It is a multidisciplinary (sociology and literary studies) research project with four researchers from diverse backgrounds. We use Group Reading and writing, and interviews as data collection methods. We approach the texts from a postcolonial/decolonial perspective, recognizing that polycrisis is socially produced, constructed and dismantled through discourse in texts. The young readers look at discursive manifestations of polycrisis from a postcolonial perspective in the texts: “You Don’t Know What War Is: The diary of a young girl from Ukraine" by Yeva Skalietska, and graphic novel “Power Born of Dreams: My story is Palestine” by Mohammad Sabaaneh. They also contemplate on their own understanding and responses to the polycrisis in short poems and free style writing. In terms of positionality and transparency, I am a black African woman of immigrant background interested in the sociology of literature through a postcolonial and decolonial lens. Approaching Sociology of literature from a postcolonial and decolonial approach enables the reader to treat literature not merely as a reflection of society, but as a fractured mirror that exposes the lasting impact of colonial history, cultural epistemicide, identity alienation, and the dismantling of traditional power structures. This enables reading and analyzing "Polycrisis literature" from a Southern perspective focusing on how ecological, geopolitical, inequality and economic crises are interlocked and long-term realities for the Global South, rather than Eurocentric Global North articulation of seeing them as new and distinct emergencies emerging. Global South demands a decolonial approach to reading and analysing the texts and understanding that emphasizes making sense of the polycisis, resisting, and responding to the polycrisis. Thus, reading builds resilience, enables resistance, and provides radical hope in the midst of the polycrisis, and the rejection of the hopelessness of Eurocentric narratives. Sociology of Literature and the "Mirror Image" from a Postcolonial Perspective In the sociology of literature, the "mirror" motif suggests that literature represents social life, but a postcolonial perspective argues that this mirror is broken or distorted in post-colonial contexts. Colonization disrupts native culture, resulting in a "broken mirror" that creates alienation and damages the moral being of colonized peoples. This fractured image reveals the dissonance between pre-colonial identity and modern existence, disconnecting myths of origin and cultural icons. Postcolonial literature functions as a tool for reclaiming self-worth and redefining identity by analyzing the social and psychological effects of the colonial aftermath. It challenges stereotypes and dominant Eurocentric narratives by offering critical examinations of race, class, and gender. Literature behaves both as a mirror (reflecting existing socio-economic conditions of postcolonial Africa, India, Palestine, etc.) and as a lamp (illuminating new paths for resistance and social reform). Conclusion Young people are experiencing the polycrisis in different ways and they have different emotions and fears and uncertainty of hope about their futures. However, Posycrisis Reading Groups can be a safe space to build community to develop better understanding of the polycrisis. I have observed that the students who participated in the Polycrisis Reading Literature Groups were excited and curious to read the texts. They were motivated and actively engaged with the texts during the discussions, because reading from a postcolonial approach made them see the historical, economic, social and political connections of the crisis. The students were also able to write creative poems and free writing texts that helped them to process what they had read and their own lived experiences of the polycrisis. Thus, Polycrisis Reading Groups can be very supportive to young people and empower them with knowledge of the different crises, resistance and survival tools they learn from the texts and from each other. Writing and reading their texts to each other is a good way to express themselves, reclaim their voices and make sense of their emotions and feelings, thus building resilience and developing radical hope.

Me upposimme taas Höpersankareiden maailmaan, kun saimme lastenkirjasarjan viidennen osan käsiimme. Useammankin osan jälkeen sarja onnistuu ylläpitämään mielenkiintoa toisistaan hyvin erilaisilla kommelluksilla ja uusilla hahmoilla, joita esitellään jokaisessa osassa. Tällä kertaa Höpsövaaran ei-niin-peruskoulun oppilaita suuntaa avaruuteen. “Saatatte ihmetellä, että mikä ihmeen Höpsöplaneetta. No se on yksi Linnunratamme monista älyllisistä elämää kantavista miniplaneetoista. Pitkien neuvottelujen jälkeen olemme vihdoin saaneet sovittua planeettojemme välisen oppilasvaihdon.” Presidentti Alexandra Stubb on päättänyt järjestää Höpsöplaneetan kaikin-puolin-peruskoulun kanssa planeettojen välisen oppilasvaihdon. Avaruudesta Höpsövaaran kouluun saapuu kaksi oppilasta ja avaruuteen taas suuntaa kirjan tuttu kolmikko: Taavi, Korianteri-Kiia ja Nauru-Noel. Tarinaa seurataan kahdessa paikassa. Eri kappaleissa kerrotaan, kuinka avaruudesta saapuneet vaihto-oppilaat pärjäävät maan kamaralla ja tutut höpersankarit uudella planeetalla. “Suurin osa ruokailijoista nautti lounaasta tyytyväisinä, mutta Zlörpiä lähimpänä olevat lapset huomasivat jotain outoa ja nousivat pelokkaina ylös paikoiltaan.” Teoksessa käsitellään taas kivasti erilaisuutta vielä aivan uudella tasolla nyt, kun Höpsöplaneetan vaihto-oppilaat yrittävät sopeutua maan lasten kouluarkeen ja kolmikko taas asettua avaruuteen. Kaikenlaisia hankaluuksia syntyy maassa vaihto-oppilaiden kanssa, vaikka aikeet ovatkin hyvät. Maailmat ovat vain niin erilaiset. Höpsövaaran koulussa on onneksi totuttu vaikka ja mihin oppilaiden erilaisista kyvyistä johtuen, joten opettajien hermot kestävät kiperämmätkin tilanteet. “‘Saatte tavaranne poistuessanne takaisin. Muistakaa vain rapsuttaa oikeaa liskoa sen vatsasta, ja se sylkee laukkunne heti ulos’, Nebu neuvoi.” Tässä osassa pääroolissa ovat suuremmat tapahtumat yksittäisten hahmojen sijaan. Alku etenee rauhallisesti. Lukijalle esitellään avaruuden ongelmia ja kauniita maisemia, vaihto-oppilaisiin ja uuteen kouluun tutustutaan. Loppua kohden tapahtumien tahti kiihtyy ja päätös tuntuu vähän turhankin nopealta. Mutkia vedetään suoriksi ja Aracelis jäi kaipaamaan etenkin joidenkin hyödynnettyjen höpervoimien tarkempaa avaamista. Huumoria löytyy taas reilusti ja sen välineeksi on valjastettu etenkin avaruudesta löytyvä Höpsöplaneetta. Avaruus tuo tarinaan uusia mielikuvituksellisia elementtejä, esimerkiksi Läksyplaneetan ja liskonaulakot, jotka syövät oppilaiden reput päivän ajaksi. Avaruudesta löytyy myös kolmikolle jotakin tuttua, mikä on hauska yllätys sarjaa pidempään lukeneille. Taavin ja isän suhde on ollut alusta asti lämmin ja sama rakkaus pilkahtelee edelleen tarinassa. “Isän halaus oli juuri sellainen kuin Taavi oli muistellutkin. Viikset kutittivat, parta raapi ja ote oli niin tiukka, että oli vaikea saada henkeä. Eli kaikin puolin täydellinen.” Sarjan kuudes osa julkaistaan jo syksyllä ja tämän osan lopussa Karva-Kari saa puhelun, joka antaa jo vähän esimakua siitä, mitä tuleva kirja pitää sisällään. Höpersankarit 5: Maailmojen moka, Ernest Lawson, WSOY, 2026 Kuvitus Maria Makkonen

Aamupalaporukan tutkimukset jatkuu tällä kertaa ilman aikaisempien osien kirjailijaa Alex Falase-Koyaa. Hänen paikkansa on täyttänyt Isaac Hamilton-McKenzie. Tarina jatkuu noudattaen samaa kaavaa, mutta jotain tuntuu puuttuvan. “Lise hymyili. ‘Upeaa! Me kaikki haluamme, että näet, minkä parissa työskentelemme.’ vaikka et kuulukaan näytelmäkerhoon, me olemme silti samaa tiimiä, vai mitä?’” Aikaisemmissakin osissa on esitelty koulun erilaisia kerhoja ja tällä kertaa valokeilaan nousee uusi näytelmäkerho. Kaikki aamupalaetsivät ovat innokkaina kerhossa mukana, Marcusta lukuun ottamatta. Marcus kamppailee ulkopuolisuuden tunteiden kanssa, mutta löytää pian tien takaisin porukkaan, kun teatterissa alkaa kummitella ja koko esitys on vaarassa peruuntua. “Paetkaa henkenne edestä!” Lawson rääkäisi tunkeutuessaan näyttelijöiden ohi ja juostessaan alas lavalta. Hän syöksyi heidän ohitseen kohti uloskäyntiä. “Teatterissa kummittelee!” Teoksen mysteeri noudattaa edellisistä osista tuttua kaavaa, eikä siksi juuri ylläpidä jännitystä aikuiselle lukijalle. Téri kuitenkin piti kummittelun alkulähteen selvittämistyötä kiinnostavana. Seinien läpi liihottelevan kummituksen kiinni saaminen ei ole ihan yksinkertaista ja aiheuttaa suurta päänvaivaa kaveriporukalle. “‘Otetaan kummitus kiinni’, Stacey lausui urhoollisesti, vaikka Marcus huomasikin, kuinka hänen kätensä vapisi, kun hän otti viitan vastaan.” Etenkin Araceliksen mielestä tarina jää laihaksi, kun mysteerin selviämistä odotellessa ei tarjoilla tarpeeksi kiinnostavaa sisältöä. Ensimmäisissä osissa pelottavan arvoituksen ohella on tutustuttu hahmoihin ja käsitelty erilaisia ystävyyteen ja lasten elämään liittyviä tunteita. Nyt hahmot jäävät etäisiksi. Kehenkään ei oikein syvennytä, eikä hahmoihin tutustuta lisää, vaikka tilaa henkilöhahmojen syventämiseen olisi. Sarjan kaikki osatkin lukeneelle päähenkilöt eivät vieläkään ole kovinkaan tuttuja tai monitahoisia. Myös kriisit jäävät ohuiksi, kun niitä ei sidota henkilökohtaiselle tasolle tai ne ohitetaan nopeasti, kuten Marcuksen alun ulkopuolisuuden tunteen kokemukset. Toki teoksesta löytyy edelleen myös koulun ja yläkoululaisten nuorten ihastuttavaa yhteishenkeä ja yhdessä tekemisen meininkiä. Myös Marcuksen äiti on lyhyesti läsnä kivasti sanoittamassa Marcuksen tunteita. “‘Sinä tunnet itsesi ulkopuoliseksi, siitäkö tässä on kyse?’ Marcus nyökkäsi kevyesti ja painautui äidin olkapäätä vasten.” Sarjan aikaisemmissa osissa on käsitelty vaikeita tunteita ja rakennettu hahmojen välisiä suhteita mysteerien ratkomisen ohella. Toivottavasti suuntana ei nyt ole se, että samalla kaavalla tuutataan ulos yksittäisiä mysteerejä rakentamatta sen ympärille kokonaisuutta tai esimerkiksi osasta toiseen jatkuvia kehityskaaria. Sarjan seuraava osa, Ilkiön kosto, julkaistaan suomeksi jo elokuussa, joten pian nähdään, mihin suuntaan tästä ollaan menossa. Päätön kummitus – Aamupalaporukan tutkimukset 5, Marcus Rashford & Isaac Hamilton-McKenzie, Hertta, 2026 Suomentanut Mika Kivimäki Kuvittanut Marta Kissi Englanninkielinen alkuteos: The Breakfast Club Adventures 5: The Headless Ghost, 2024

Tyttö joka tahtoi tanssia on Sanna Pelliccionin ja Safa Solatin yhdessä kirjoittama lastenkirja, joka sopii viisivuotiaille ja sitä vanhemmille lukijoille. Safa on pieni tyttö, joka oppii tanssimaan, ennen kuin oppii kävelemään ja laulamaan, ennen kuin oppii puhumaan. Hän tanssii kaikkialla ja rakastaa sitä. Niinpä hätä on suuri, kun ovelle ilmestyvät miehet univormuissaan ja ilmoittavat, että tanssiminen, musiikki ja juhlat on kielletty. “Safa ei saa huudolta selvää mistä on kyse, mutta kun äiti sulkee oven, hän näkee että jokin on muuttunut.” Safa ei voi kuvitella elävänsä ilman tanssia, joten kun hänen äitinsä paljastaa hänelle salaisuuden kaukaisista kaupungeista, joissa tanssiminen on sallittu, Safa lähtee tanssin voimalla lentoon kohti tanssivia ihmisiä. Uudessa kaupungissa Safa tanssii palatseissa ja puutarhoissa, mutta kuulee lopulta äitinsä ja kotinsa kutsun. Kirjassa ei puhuta maista tai kaupungeista nimillä, mikä toimii hyvin, etenkin kun teokseen on yhdistetty vähän fantasiaa: tyypillistä fantasiaa lentämisen muodossa ja lohduttavaa toiveikkuuden muodossa. Vaikeitakin asioita käsittelevällä tarinalla on onnellinen loppu, kun Safa palaa kotiinsa, jossa ihmiset taas tanssivat vapaina. Toinen kirjailijoista, Safa Solati, on kuitenkin kasvanut Iranissa ja puhunut paljon rajoitteista, joita Iranissa on asetettu taiteen harjoittamiselle. Aikuisen ei siis ole vaikeaa päätellä, mistä inspiraatio tarinalle on syntynyt. Teoksen loppusanoissa myös mainitaan, että Nainen, elämä, vapaus -liike on antanut alkuinnoituksen kirjalle ja kuvataan, kuinka maailmassa on monia paikkoja, joissa tanssimista ja pukeutumista rajoitetaan. Loppusanoissa myös kerrotaan teoksen olevan unelma siitä, että kaikki saisivat olla vapaita. “He tanssivat yhdessä vuosia. Mutta aina iltaisin Safa etsii puun, nojaa siihen ja katsoo taivaalle. Ja hän muistaa: kotipuutarhan yllä loistaa sama kuu.” Téri tykästyi kirjan kauniiseen kuvitukseen ja sen sävyihin, jotka osaltaan pehmittävät teoksen sanomaa ja tuovat intoa ja hempeyttä Safan innostuneeseen tanssiin. Sivujen teksti on kuitenkin pientä ja vähän koukeroista, mikä hankaloittaa lukemista etenkin nuoremmille lukijoille, jotka haluaisivat kuvakirjojen kautta harjoitella itsenäistä lukemista. Me luimme kirjan meidän 9-vuotiaan testilukijan kanssa ja hän ihasteli etenkin hentoja vesivärein tehtyjä kuvituksia ja tanssivaa päähenkilöä. 9-vuotias ihmetteli paljonkin kohtaa, jossa santarmit tulevat Safan kotiin ja kieltävät tanssin ja musiikin. Tyttö, joka tahtoi tanssia kirjaa voikin hyvin käyttää keskustelun avauksena jutellakseen erilaisista maailman tilanteista ja epäkohdista. “Puutarhassa soi musiikki. Safa tanssii ja pyörii muiden mukana… kunnes hän törmää pää pyörällä serkkuunsa! He kaatuvat kameliapuun alle kikattamaan. Kameliankukat suitsuttavat tuoksuaan ilmaan ja tuntuvat hymyilevän puutarhan yllä.” Tyttö joka tahtoi tanssia, Sanna Pelliccioni & Safa Solati, Teos, 2026

Kolumbialaisyhdysvaltalaisen Alex Asterin nuorille aikuisille suunnattu romantasia, Lightlark: Valonkiuru, aloittaa kirjasarjan, johon on julkaistu alkuperäiskielellä jo neljä osaa. Isla Crown on villiläisten kansan hallitsija, mutta joutunut elämään koko elämänsä vankina omassa linnassaan. Ainoat ihmiset, jotka tietävät hänen linnassaan piilottelemansa salaisuuden, ovat hänen kasvattajansa ja Islan henki riippuu siitä, että kukaan muu ei saa tietää. Kasvattajat ovat kouluttaneet Islasta vahvaa, taistelutaitoista hallitsijaa, joka Valonkiurun saaren kilpailun alkaessa voisi pelastaa villiläisten kansan sitä piinaavalta kiroukselta. Satapäiväisen kilpailun alkaessa, Isla lähtee sekä hallitsijan velvollisuudesta, että vapauden kaipuun sysäämänä Valonkiurun saarelle päämääränään säilyttää salaisuutensa ja purkaa kansansa kirous. Viiden muun hallitsijan kanssa Isla pyrkii suorittamaan erilaisia tehtäviä ja ymmärtämään arvoitusta, joka on kirousten purkamisen ytimessä. Samalla selviää, että muillakin hallitsijoilla on omat salaisuutensa. “Celeste ei ollut kertaakaan vaatinut esinettä itselleen, vaikka se kuuluikin tähteläisille. Siitä heidän ystävyytensä oli alkanut. Kaksi hallitsijaa, joiden valtakunnat olivat satojen kilometrien päässä toisistaan mutta joita yhdisti yksi asia: kumpaakin ajoi epätoivoinen halu murtaa kiroukset näissä Satapäiväisissä.” Korkean fantasian alkuun suunnilleen kuuluu jonkin mittainen osuus, kun maailma on vielä täysin vieras ja tuntuu, ettei lukiessa ymmärrä vielä yhtään mitään. Tämän teoksen kohdalla se osuus on lyhyt. Alussa puuttuu vielä paljon tietoa ja sitä keräillään pikkuhiljaa koko kirjan läpi, mutta tapahtumat lähtevät nopeasti käyntiin ja nappaavat lempeästi lukijankin mukaansa. Satapäiväisten kilpailu alkaa lähes välittömästi ja erilaisten tehtävien, juonittelujen ja Valonkiurun saaren tutkimisen ohella tutustutaan myös päähenkilöön ja tämän kilpailua edeltävään elämään. “Satapäiväiset tarkoittivat montaa asiaa. Se oli peli. Tilaisuus murtaa kuutta valtakuntaa koettelevat lukuisat kiroukset. Mahdollisuus voittaa ylivertainen mahti. Kuuden hallitsijan kohtaaminen. Sata päivää kirotulla saarella, joka tuli näkyviin vain kerran sadassa vuodessa. Islalle se merkitsi… Lähes varmaa kuolemaa.” Teksti on selkeää ja helppolukuista. Lyhyet kappaleet tekevät lukemisesta joutuisan tuntuista. Alussa kummastelimme joitakin kuvailuja ja valittuja kielikuvia. Hahmojen välinen jännite ja epätietoisuus, jossa lukijaa pidetään, saa haluamaan kahlaamaan sivuja vauhdilla eteenpäin. Toisinaan se sai meidät myös ärsyyntymään päähenkilöön, joka ei tunnu olevan tarpeeksi kiinnostunut hankkimaan vastauksia sellaisella vauhdilla, joka tyydyttäisi lukijaa. “Isla oli niin keskittynyt juonimaan ja teeskentelemään olevansa kiinnostunut ennustuksesta, ettei kuullut omaa nimeään ennen kuin se toistettiin niin kovaan ääneen, että hän säikähti.” Parikymppisen päähenkilön naivius korostuu vuosisatoja vanhojen hallitsijoiden rinnalla ja pidimme siksi Islaa myös epäluotettavana kertojana. Ehkä tästä syystä kaikki juonenkäänteet eivät tuntuneet aivan yhtä yllättäviltä meille kuin Islalle, mutta myös yllätyksiä löytyy. Joitakin vihjeitä olisi myös ollut luettavissa espanjan kielestä juonnetuista hahmojen nimistä, joita me osasimme arvostaa vasta asioiden paljastuessa. “Azul, taivaskansan hallitsija. Isla oli oppinut hallitsijoiden nimet heti opittuaan puhumaan. Azul ja Grim olivat kumpikin ikivanhoja, yli viisisataavuotiaia. Elossa päivänä, jolloin kiroukset langetettiin. He olivat legendoja. Isla ei ollut kukaan heihin verrattuna.” Tässä osassa romansseja ei vielä ehditty syventää. Tapahtumien fokus on kilpailussa, juonittelussa ja maailmaan tutustumisessa. Seksuaalisen jännitteen, toiselle ärisemisen ja täpäristä tilanteista yhdessä selviämisen lisäksi olisimme kaivanneet enemmän yhteyden muotoutumisen näyttämistä, esimerkiksi keskusteluin tai Térin kaipaamin pienin hellin elein. Toinen osa sarjasta, Lightlark: Kirotut yöt, julkaistaan suomeksi jo syksyllä, ja me tartumme siihen varmasti. Lightlark: Valonkiuru, Alex Aster, WSOY, 2026 Suomentanut Aila Herronen Englanninkielinen alkuteos: Lightlark

Kuvaaja: Minna Salami Minna Salami on nigeriansuomalainen ja ruotsalainen kirjailija, jolta on julkaistu suomeksi Aistien viisaus: Mustan feminismin näkökulma kaikille. Suomennetun tietokirjan lisäksi hän on julkaissut englanniksi myös toisen teoksen keväällä 2025 Can Feminism Be African?: A Most Paradoxical Question sekä kirjoittanut blogia vuodesta 2010. Tapaamme pääsiäisloman jälkeen ja kirjailija kertoo palanneensa juuri tasapainottelemaan monen erilaisen projektin parissa. Useampi projekteista liittyy kirjoittamiseen ja Salami kuvaakin kirjoittamisen olleen aina osa hänen elämäänsä. “Olen rakastanut kirjoittamista niin kauan kuin muistan. Opin lukemaan ja kirjoittamaan verrattain nuorena, neljävuotiaana. Ja silloin kirjoitin lastenkirjoja. Luin lastenkirjoja ja sitten halusin myös kirjoittaa niitä itse”, Salami muistelee. Lastenkirjojen kirjoittamisesta hän siirtyi kirjoittamaan henkilökohtaista päiväkirjaa, sitten koulun lehteen. Hän kirjoitti pitkään vain itselleen ja aloitti parikymppisenä kirjoittamaan ammattimaisesti. Tavoitteellisen kirjoittamisen pääkanaviksi valikoituivat oma blogi sekä tietokirjat. Molemmilla alustoilla kirjailija käsittelee samankaltaisia asioita, mutta niiden vastaanotto on ollut hyvin erilainen. “Blogeja ei otettu kovinkaan tosissaan pitkään aikaan. Puhumattakaan siitä, että olet musta tai ruskea nainen, joka kirjoittaa blogia”, Salami kertoo. Hänen populaarikulttuuria tarkasteleva bloginsa haluttiin laittaa tietynlaisiin kategorioihin, vaikka sisältö oli samalla tavalla genrerajoja rikkovaa feminististä tarkastelua kuin hänen kirjallisuutensa. Blogien ja kirjojen kirjoittaminen on myös erilaista. Suurin ero niissä on julkaisutahti. Blogitekstin saa julkaistua hetkessä verrattuna kirjan kirjoittamisen prosessiin. “Kun jotakin tapahtuu maailmassa tai populaarikulttuurissa ja kirjoitan siitä, kirjan kanssa minun on odotettava ehkä vuosia, että se julkaistaan”, kirjailija naurahtaa. Hän kertoo myös oppineensa erilaisia asioita vuosien aikana, joina hän on julkaissut blogia ja kirjallisuutta. “Blogin kanssa olet itse tekstin tuottaja, toimittaja ja julkaisija. Se on tehnyt minusta vahvemman kirjoittajan. Kirjaa kirjoittaessa työskentelet kustannustoimittajien, agenttien ja graafisten suunnittelijoiden kanssa. Siinä taas olen oppinut sen, kuinka hyödyllistä tekstille on, että useampi silmäpari lukee sen läpi”, Salami pohtii. Kun kysymme, kenelle Salami kirjoittaa, hän kertoo kirjoittavansa ensisijaisesti versioille itsestään. “Kuvittelen, että sadan vuoden päästä on pieni tyttö nimeltään Minna. Mietin, mistä hän tarvitsisi, että kirjoittaisin tänään, jotta hänellä voisi olla vapaampi, ilontäyteinen elämä – jotta hän voisi elää paremmassa maailmassa. Usein myös kirjoitan itselleni tässä hetkessä. Haluan vastata kysymyksiin, joiden kanssa kamppailen”, hän kertoo. Kirjoittajan ääni on erilainen teksteissä, joita tuotetaan blogiin kuin tekstissä, joka julkaistaan kirjana. Blogitekstejä kirjoittaessa on tunne siitä, että puhuu ihmisille suoraan. Teksti on dialogista ja keskustelevaa. Samat ihmiset saattavat kommentoida tekstejä usein ja niin heistä muodostuu myös jonkinlainen lukija, jota Salami ajattelee kirjoittaessaan. “Välillä saatan jopa kuulla mielessäni lukijan äänen ja miettiä, että hän tulee pitämään tästä tai tämän asian kanssa hän ei tule olemaan samaa mieltä. Kaikenlaisia ihmisiä putkahtelee mieleen kirjoittaessa: perheenjäsenet, ihmiset, joita ei ole ajatellut pitkää aikaan, eksätkin”, Salami naurahtaa. Kirjan kanssa kokemus on toisenlainen. “Ajallisuus kirjan kirjoittamisen kanssa on erilainen. Minusta saattaa tuntua, että kirjoitan jollekin menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Tekstissä on enemmän pitkäikäisyyttä”, hän avaa. Aistien viisaus julkaistiin vuonna 2020 ja kirjailija kertoo työstäneensä sitä vuodesta 2017. “Samaan aikaan, haluan melkein sanoa, että Aistien viisaus on kirja, jota olen kirjoittanut tavallaan siitä asti, kun synnyin. Aistien viisaus on tapa, jolla elän ja miten näen maailman”, hän lisää. Aistien viisaudella Salami halusi luoda pohjan kaikelle, mitä tulisi kirjoittamaan tulevaisuudessa. Se oli myös teos, jonka kohdalla hän sai huomata, kuinka paljon kirjan kirjoittaminen erosi blogitekstien julkaisusta. “Rakastuin kirjojen kirjoittamiseen sen jälkeen ja halusin vain kirjoittaa lisää ja lisää kirjoja. Se on ehdottomasti minun juttuni, vaikka se oli myös vaikeaa. Välillä tuli hetkiä, jolloin ajattelin, etten pysty tähän”, hän muistelee. Kustannussopimuksen allekirjoitettuaan Salami sai vuoden aikaa kirjoittaa kirjan. Tiukka aikataulu tuntui myös sosiaalisessa elämässä. Vaikka aikaa oli reilusti enemmän, kuin hänen tavoitteissaan kirjoittaa viikoittain julkaisu blogiin, hän uppoutui kirjaan täysin. Runollinen ja leikkisä teos vei mukanaan unenomaiseen tilaan. Aistien viisaus keskittyy vahvasti mustaan feminismiin. Salami kuvaa, että kuten kirjoittaminenkin, feminismi on aina ollut osa hänen elämäänsä. “Minun aivan ensimmäinen muistoni on, että olin vihainen. Minulle sanottiin, etten saanut tehdä jotain ja muistan vastanneeni, että pojat saavat tehdä niin. Niinpä voisi sanoa, että ensimmäinen muistoni on feministinen muisto”, hän toteaa. Hän kokee syntyneensä feministinä, vaikkei käyttänytkään kyseistä sanaa vielä lapsena ja nuorena. Ensimmäisen kerran hän törmäsi sanaan parikymppisenä opiskellessaan valtiotieteitä. Luennoitsija puhui miehisestä katseesta ja siihen liittyvistä feministisistä teorioista. “Muistan kuinka tuntui, että hän olisi ottanut kaiuttimen vain sitä sanaa varten. Se todella kaikui mielessäni. Luennon jälkeen kiirehdin kirjastoon ja pyysin kaikki mahdolliset feministiset kirjat. Sitten vietin seuraavat kuukaudet lukien”, Salami muistelee. Ensin kaikki hänen löytämänsä kirjallisuus oli valkoisten feministien kirjoittamaa, olihan hän Ruotsissa, mutta yhtenä päivänä kirjaston työntekijä antoi hänelle Angela Davisin kirjan. “Se tutustutti minut mustaan feminismiin ja kuin seuraavalle ulottuvuudelle kuulumisen ja kodin tunteesta.” Mustassa feminismissä Salami kertoo pystyneensä tunnistamaan itsensä ja omat ajatuksensa. Siitä lähtien hän on jatkanut sen tutkimista aktiivisesti. Aistien viisaudessa Salami käsittelee sitä, kuinka kolonisaation myötä paljon kirjoja ja tietoa on hävitetty tahallaan. Hän näkee tärkeänä kansantarinoiden ja alkuperäiskansojen tiedon elvyttämisen ja niiden roolin menneisyyden ja tulevaisuuden käsitysten muuttamisessa. “Kertomalla tarinoita saamme käsityksen siitä, keitä me olemme, missä olemme olleet ja minne olemme menossa. Suuri osa vallan ongelmasta on ollut se, että mustille ja ruskeille ihmisille, alkuperäiskansojen yhteisöille, LGBTQ-yhteisöille ja muille marginalisoiduille ryhmille ei olla annettu tilaa kertoa tarinoita, vaan heidän tarinoitaan on vaiennettu”, hän kiteyttää. Salami kuitenkin näkee myös riskejä tarinoiden elvyttämisellä. “Se mitä yritin tehdä Aistien viisaudessa on elvyttää joitakin vanhoja tarinoita, mutta nykyajan kriittisellä linssillä ja feministisellä herkkyydellä. Monesti ne ovat hyvin essentialistisia ja patriarkaalisia ja etenkin jos ne kehystetään dekoloniaalisina, niiden kyseenalaistamiseen liittyy tiettyä vastahakoisuutta”, hän huomauttaa. Salami tuntee itse suurta vastuuta kirjailijana, mutta ei halua langettaa sitä muille, eikä usko, että se kaikille kuuluukaan. Ihmiset kirjoittavat monista eri syistä ja erilaisilla tarkoituksilla. Hän itse pyrkii muuttamaan maailmaa parempaan suuntaan, osa taas pyrkii muutoksen sijaan vahvistamaan nykyisiä valta-asetelmia. “On todella palkitsevaa ottaa tuo vastuu ja tuntea, varsinkin naisena, että kirjoitat kaanoniin, joka on vasta muodostumassa tai suhteellisen uusi. Se on pelottavaa ja väsyttävääkin, mutta se on myös jännittävää, koska se on tila, joka on täynnä niin paljon mahdollisuuksia”, hän kertoo. Salami paljastaa meille työskentelevänsä jo kolmannen kirjansa parissa, mutta vielä on liian aikaista paljastaa siitä sen enempää. Lisäksi hän mainostaa toista kirjaansa, tutkii uutta julkaisukanavaansa Substackia ja suunnittele ensi vuonna alkavaa kurssia. Meitä kiinnostaa, onko Salami kiinnostunut palaamaan lapsuutensa harrastukseensa fiktion pariin. Hän kertoo, että on julkaissut runokirjan ja kirjoittanut muutamia novelleja sanomalehtiin. “Se on ehdottomasti jotain, mitä olen tutkinut aiemmin ja mitä haluaisin tehdä myös jossain vaiheessa tulevaisuudessa”, hän toteaa. Lopuksi Salami haluaa vielä kiittää lukijoita ja kannustaa kaikkia lukemaan. “Olemme menettämässä fyysisten kirjojen lukemisen kaunista ja ikivanhaa perinnettä sosiaaliselle medialle ja parhaimmillaan e-kirjojen lukemiselle, mikä on toki edelleen hyvä. Haluaisin kannustaa ihmisiä lukemaan niin paljon kuin mahdollista.” MINNA SALAMIN KIRJAVINKIT Self Portrait in Green – Marie Ndiaye "Tajunnanräjäyttävä. Suosittelen ehdottomasti tätä kirjaa." Seeking Sexual Freedom – Nana Darkoa Sekyiamah “Nana Darkoa on Ghanasta ja tämä niin rohkea ja epäkunnioittava kirja. On niin virkistävää lukea hänen tekstejään ja kirjan lukemisen jälkeen tuntuu todella voimaantuneelta." Sula – Toni Morrison "Rakastan tätä kirjaa niin paljon, koska se on teos mustan naisen radikaalin ja normeja rikkovan elämän suunnattomasta kauneudesta ja voimasta.”

Ensimmäistä kertaa luimme suljetun lukupiirimme kanssa dekkarin, ja lähes kaikkien mielestä tämä Femi Kayoden esikoisromaani Pimeän jäljillä oli hyvä sellainen. Pimeän jäljillä kertoo Philip Taiwosta, nigerialaisesta psykologista, joka on erikoistunut tutkimaan väkijoukkojen käyttäytymistä. Taiwo on elänyt pitkään Yhdysvalloissa ja on vuosi sitten muuttanut takaisin Nigeriaan. Hän muutti yhdessä vaimonsa Folaken ja heidän kolmen lapsensa kanssa, ja Nigeriaan uudelleen sopeutuminen vaatii vielä totuttelua. “Kerro, että pidät huolen siitä, että kansaani ei rangaista itsensä suojelemisesta heiltä, jotka tulivat ottamaan sellaista, joka ei kuulu heille.” Pari vuotta sitten Okrikassa, nigerialaisessa yliopistokaupungissa, kolme nuorta yliopisto-opiskelijaa murhattiin väkivaltaisesti. Murhat ikuistettiin sosiaalisen median kanaville ja itse tapahtumapaikalla oli paljon kaupungin asukkaita. Motiivia murhille ei ole kuitenkaan voitu selvittää. Yhden murhatun opiskelijan isä, Emeka Nwamadi, haluaa oikeutta pojalleen ja tekijät vastuuseen. Nwamadi palkkaa Taiwon selvittämään murhapäivän tapahtumia, sillä hän uskoo poikansa olevan syytön ryöstöihin, joista tätä syytettiin, ja kuolleen turhaan. “En ole vieläkään toipunut siitä, kun näin Emekan pojan ensi kertaa videolla, jonka hänen isänsä minulle näytti.” Taiwo saa kuskikseen Chikan, yllättävän neuvokkaan miehen, joka osoittautuu suureksi avuksi selvitystyössä. Okrikan kaupunkilaiset suojelevat kuitenkin voimakkaasti omaa selustaansa ja ovat haluttomia yhteistyöhön ulkopuolisena nähdyn Taiwon kanssa. “En tiedä, miten Mercyn tapaaminen selventäisi, mutta kysymys siitä, miten Kevinistä tuli osa Okrikan kolmikkoa jäytää minua.” Pimeän jäljillä veti lukijan hyvin mukaansa. Kappaleet ovat lyhyitä, mikä teki pidemmän kirjan lukemisesta entistä helpompaa. Tarina oli juonivetoista ja kerronta tasaista ja yksioikoista. Kirja alkaa väkivaltaisella kuvauksella opiskelijoiden kuolemasta ja joukkolynkkauksesta. Tämä hätkähdytti, mutta vaikka se tuntuisikin itselle turhan raa’alta, suosittelemme jatkamaan lukemista. Väkivaltaa on kirjassa suhteellisen vähän ja mitään alkua vastaavaa ei tule enää vastaan kirjassa. Jännitystä löytyy kyllä muuten ja tunnelma on toisinaan tukala. “Katsahdan vielä viimeisen kerran Folakea. Hänen kasvonsa ovat kyynelten tahrimat, ja päätän, ettei tämä jää viimeiseksi kuvaksi vaimostani.” Meidän oli vaikea samaistua tarinan hahmoihin ja henkilöt jäivät muutenkin vähän etäisiksi. Vaikka Taiwo ei ollutkaan kenenkään lempihahmo kirjassa, moni meidän lukupiirissä tykkäsi Taiwon ja Chikan dynamiikasta. Joidenkin mielestä Taiwo tuntui niinkin turhauttavalta tyypiltä, että se oli vaikuttanut lukukokemukseen. Muutenkaan hahmovetoisista kirjoista pitäville lukijoille ei voida tätä mutkatta suositella. Yleisesti kuitenkin nautimme teoksesta. Suurimmalle osalle lukupiiristä lukeminen oli tuntunut vaivattomalta ja halu tietää tapauksesta lisää oli toiminut tarinaan vetävänä voimana. Teoksesta onkin luvassa jatkoa, mutta Pimeän jäljillä tuntuu toimivan myös itsenäisenä kirjana hyvin. Pimeän jäljillä, Femi Kayode, Bazar, 2022 Suomentanut Kristiina Vaara Englanninkielinen alkuteos: Lightseekers, 2021

Jokin aika sitten kirjailija Satu Blomerus vinkkasi meille hänen kirjoittamiaan teoksia, ja yksi niistä oli Kulje kanssamme: Suomen romanien historiaa lapsille, vuonna 2018 julkaistu oppikirja. Teos on alakouluikäisille suunnattu kiinnostava kokonaisuus romanien historiasta Suomessa ja myös me aikuisina opimme siitä paljon uutta tietoa. Teos pohjaa pääasiallisesti Suomen kirjallisuuden seuran vuonna 2012 julkaisemaan teokseen Suomen romanien historia. Lisäksi sen rakentamisessa on hyödynnetty haastatteluaineistoja. “Me Suomen romanit olemme romaneita ja suomalaisia. Meillä on sekä oma historiamme että pitkä yhteinen historia muiden suomalaisten kanssa.” Romanien historiaan tutustutaan 1500-luvulta lähtien eri teemojen kautta. Ihan ensimmäisenä teoksessa ilahduttaa hauskasti toteutettu sisällysluettelo, jossa myös myöhemmin teoksessa seikkailevat lapset esittelevät kirjan sisällöt ja teemat. Teemoina löytyy muun muassa romanikieli, perhe ja suku, työ ja toimeentulo, pukeutuminen ja asuminen, uskonto sekä musiikki. Myös syrjintää ja tasa-arvoa käsitellään lapsentahtisesti. “Suomen romanikieli, kaaleen kieli, on yksi Euroopassa puhutuista kielistä. Suomen kieli on vaikuttanut Suomen romanikieleen paljon, ja lainasanoja on tullut paljon myös ruotsin kielestä ja nykyisin englannista.” Sarjakuvamainen teos ylläpitää mielenkiintoa yksityiskohtaisilla kuvituksilla ja tekstillä, joka myös puhuttelee lasta suoraan. Teoksessa seikkailevat lapset ottavat yhdessä lukijan kanssa selvää menneestä ajasta ja esittelevät elämäänsä ja perhettään. Myös lukijalle heitetään kysymyksiä ja kannustetaan kertomaan omasta perheestään ja kulttuuristaan. Paljon tietoa tuodaan kuvien kautta ja etenkin pukeutuminen ja käsityöt avautuvatkin paremmin nimenomaan visuaalisesti. “Kukahan on keksinyt mallit näihin vaatteisiin? Lähdenpä kysymään mummolta, hän osaa varmasti kertoa enemmän.” Erityisen kiinnostavaa teoksessa on kotimainen konteksti. Romanien historia on tärkeä osa Suomen historiaa ja kirjassa se nidotaan selkeästi osaksi muita historiallisia tapahtumia. Romanikulttuuri esitetään arvokkaana, lämpimänä ja ylpeydellä, silti hankaluuksia ja esimerkiksi romanien kohtaamaa syrjintää täysin sivuuttamatta. Kirjassa käytetään joitakin kertoja vanhahtavaa sanaa romaneista. Alussa selvennetään, että sana on vanhentunut ja käytössä on nykyään sana romani. Vanhentunut nimitys esiintyy kuitenkin myöhemmin sarjakuvahahmojen puheessa ja pohdimme, voiko se tuntua joillekin nuoremmille lukijoille hämmentävältä. Kulje kanssamme: Suomen romanien historiaa lapsille, Satu Blomerus, Helena Korpela, Seija Roth ja Irmeli Matilainen, Opetushallitus, 2018

Think Africa on julkaissut The Joy We Bring värityskirjan lapsille ja perheille. Kirjassa on englanniksi kirjoitettu runo ilosta. Mitä ilo on, mikä sitä synnyttää ja miten se kytkeytyy osaksi elämää. Tarinan mukana tutkitaan, kuinka iloa synnyttää jaettu elämä, ympärillä olevat ihmiset, aurinko, musiikki ja vaikka kuinka moni muu asia. Tärkeimpänä viestinä on yhteisöllinen elämä ja niin ilojen kuin surujenkin jakaminen muiden kanssa. “Joy comes from community. We eat well, and together, because food is life. And life is for everyone, and always better shared.” Teoksen sanoma on vilpitön ja hellyyttävä. Yhteinen jaettu ilo suorastaan huokuu sivuilta ja kauniisti muotoilluista sanoista ja virkkeistä. Tekstiä on kokonaisuudessa vähän ja väritettäviä kuvia löytyy jokaiselta aukeamalta. Värityskuvissa herätetään hauskasti eloon tekstin sanoma ja kuvat ovat täynnä yksityiskohtia ja iloisia ihmisiä. Hahmoilla on ihania asuja ja niissä kauniita yksityiskohtia. Tekstistä voi saada vihjeitä sivujen värittämiseen. Representaatio on tässä värityskirjassa juuri sellaista mitä me etsimme: vaivatonta ja positiivista. Teosta markkinoidaan ensisijaisesti lapsille ja perheille, mutta kannen mukaan teos sopii kaikenikäisille, ikäluokille 3–99. “Joy comes from sunlight and plenty. Green fields and blue skies. Curious neighbours and giving hands. Fresh fruit and warm smiles.” Myriam Munezeron tuottamaa värityskirjaa on ollut mukana tekemässä useampi henkilö: taiteilija ja kuvittaja Sunday Ngakama, kirjoittaja ja tarinankertoja Ondi Madete sekä muotisuunnittelija Liz Ndegwa. Kaikki kirjan tekijät esitellään lyhyesti teoksen viimeisellä sivulla. “Do you remember your Aunty´s wedding? All the colours and singing? And playing with your cousins? And dancing with your friends? The Joy We Bring; Sunday Ngakama, Ondi Madete, Liz Ndegwa & Myriam Munezeron, Think Africa, 2026

Akunna Onwen on yhdenvertaisuuden asiantuntija, joka tarkastelee yhteiskuntaa kriittisesti ja empaattisesti. Akunna uskoo, että kestävä yhteiskunnallinen muutos syntyy yhtä lailla rakenteiden ravistelusta kuin arkisista oivalluksista. Suomalaisessa koulukeskustelussa kolonialismia käsitellään usein etäisenä ilmiönä, jonakin joka tapahtui ”muualla”. Tämä narratiivi on rakentanut mielikuvan Suomesta sivustakatsojana, viattomana pohjoisena poikkeuksena, tasa-arvon tyyssijana ja maailman onnellisimpana maana. Koulukirjojen maailmassa tällainen neutraaliuden illuusio ei ole harmiton. Kun kolonialismi esitetään poissaolevana, siitä tulee näkymätön rakenne, joka jatkaa vaikuttamistaan nykypäivän ajattelussa, käsitteissä, rakenteissa ja kohtaamisissa. Siksi antirasismi ei voi olla opetuksen sivujuonne tai yksittäinen teemapäivä. Sen on oltava osa opetuskirjallisuuden ydintä: sitä tapaa, jolla lapset ja nuoret oppivat hahmottamaan maailmaa, historiaa ja omaa asemaansa siinä. Kolonialistiset kertomukset elävät oppikirjoissa yhä Oppikirjat muovaavat sitä, mitä pidämme normaalina ja neutraalina. Kun Afrikka esitetään vain luonnonvarojen varastona, köyhyyden tyyssijana tai konfliktien näyttämönä, tai kun suomalaisuutta kuvataan homogeenisena ja historiallisen eristyksen muovaamana, opetuskirjallisuus jatkaa kolonialististen kategorioiden ylläpitoa. Se ei ehkä tee sitä avoimen rasistisesti, mutta vaikutus on sama. Kolonialismin perintö näkyy myös siinä, mitä jätetään sanomatta. Mietin usein, mitä opin ihan suomalaisesta kolonialismista koulukirjoissa. Miten esimerkiksi saamelaisten, romanien tai tataarien sorto on näkynyt opetusmateriaalissa? Omalla kohdallani vastaus on, että nämä ovat jätetty pois. Sanomatta jättämällä jätetään isoja osia historiaa täysin opetuksesta ulos. Minkälaisia keskusteluja saamelaisten suomalaistaminen esimerkiksi nostaisi esiin? Minkälaisia ajatuksia se lapsissa herättäisi? Antirasismin tavoitteena ei ole syyllistäminen vaan totuudenmukaisuus Usein antirasistisen opetuksen vastustajat väittävät, että rasismin käsittely luo vastakkainasettelua tai rasismi on liian vakava aihe oppilaille. Todellisuudessa antirasismi ei lisää konflikteja vaan nimeää ne, jotka ovat jo olemassa. Ongelmat eivät synny tiedosta, vaan vaikenemisesta. Globaalisti näemme polarisoinnin syventyvän ja vastakkainasettelun kasvavan. Miten siis opetuskirjoja voisi tehdä antirasistisesti varsinkin nopeasti muuttuvassa maailmassa? Antirasismi opetuskirjoissa ei tarkoita sormella osoittamista, vaan seuraavia perusperiaatteita: Historiallinen rehellisyys: kolonialismin vaikutusten kuvaaminen avoimesti. Representaatioiden monipuolistaminen: ihmisiä ei esitetä pelkkinä ongelmina, uhreina tai stereotypioina. Kriittinen lukutaito: ymmärrys siitä, että eriarvoisuus ei ole sattumaa. Toimijuuden vahvistaminen: oppilaat näkevät, että maailmaa voi myös muuttaa. Näiden tavoitteiden vastustaminen ei ole puolustelua neutraaliudelle, vaan haluttomuutta tarkastella vallan rakenteita. Suomi ei ole ikinä ollut kolonialismin ulkopuolella Vaikka Suomi ei ollut laajamittainen siirtomaavalta, se ei todellakaan ole elänyt kolonialismin ulkopuolella. Suomi on osallistunut koloniaalisiin järjestelmiin talouden, tieteen, kulttuuristen representaatioiden ja kansainvälisen politiikan kautta ja tekee niin edelleen. Kun opetuskirjat sivuuttavat tämän, oppilaille jää käsitys, että rasismi on aina muiden ongelma. Samalla suomalaiset rodullistetut nuoret jäävät yksin kokemustensa kanssa, sillä heidän arkitodellisuutensa ei näy koulun virallisissa tarinoissa. Mitä tarvitsemme? Rohkeutta sanoittaa maailmaa uudelleen Antirasistisen opetuskirjallisuuden pitäisi tehdä näkyväksi kysymykset, joita olemme liian pitkään väistelleet: Miten valta rakentuu tiedossa ja historiankirjoituksessa? Kenen näkökulmat ovat hallinneet oppikirjoja ja ketkä puuttuvat? Miten voimme opettaa historiaa ilman hierarkkisia kategorioita ”meistä” ja ”heistä”? Miten nuoret voivat oppia elämään moninaisessa ympäristössä, jos koulukirjat eivät sitä näytä? Antirasistinen opetus ei ole ideologista yhtä paljon kuin kolonialismin normalisoiminen on. Se on opetuksen ydintehtävä: kyky opettaa maailmaa sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin sen olisi kolonialistisen katseen mukaan pitänyt olla. Lopuksi: Opetuskirjallisuus voi olla muutosvoima Jos koulukirjojen tehtävä on avata maailmaa, niiden on myös avattava valtarakenteet, jotka sitä ohjaavat. Kolonialismi ei ole vain menneisyyden ilmiö vaan nykyisyyttä muovaava näkymätön pohja. Siksi antirasismi ei ole erityisteema, vaan opetuksen ehto ja sen tulee näkyä myös opetusmateriaaleissa. Opetuskirjallisuus voi joko vahvistaa vanhoja kertomuksia tai purkaa niitä. Nyt on aika valita. AKUNNA ONWENIN LUKUVINKIT Second Class Citizen – Buchi Emecheta The Misadventures of Awkward Black Girl – Issa Rae Mom & Me & Mom – Maya Angelou

Brittiläisen Talia Hibbertin romanttinen aikuisille suunnattu romaani Hanki elämä, Chloe Brown oli yksi meidän tämän kevään odotetuimmista suomennoksista, emmekä joutuneet pettymään. Kirja imaisi meidät heti mukaansa ja Aracelis ei melkein malttanut mennä nukkumaankaan kirjan aloitettuaan. “Olipa kerran Chloe Brown, joka kuoli. Melkein. Se tapahtui eräänä tiistai-iltapäivänä, kuinkas muutenkaan. Järkyttävät asiat tuntuivat aina tapahtuvan tiistaisin. Chloe epäili viikonpäivän olevan kirottu, mutta toistaiseksi hän oli kertonut epäilyksistään vain tietyillä nettifoorumeilla – sekä Danille, oudommalle kahdesta hyvin oudosta pikkusiskostaan.” Teos aloittaa kirjasarjan Brownin siskoksista, joista ensimmäinen kertoo Chloesta. Chloen elämää on jarruttanut krooninen sairaus ja muut asiat, mutta kun Chloe melkein jää auton alle, hän päättää tehdä varovaiseen elämäänsä muutoksia – listallisen verran. Kolmekymppinen järjestelmällinen nainen kirjoittaa läheltä piti -kokemuksen aikaansaamassa päättäväisyyden puuskassa Hanki elämä -listan, jonka ensimmäinen kohta on omaan asuntoon muuttaminen. Varakkaan perheen hienosta talosta muutto kerrostaloasuntoon tuo arkeen suuren muutoksen ja myös komean talonmiehen, jonka Chloen siskot heti bongaavat. Hanki elämä -listan kautta Chloe saa rohkeutta kokeilla uusia asioita. Tehtävien myötä myös töykeästi käyttäytyvä talonmies Red pelmahtaa mukaan kuvioihin. “Kun hän oli alkanut laatia listaansa, jonka avulla hankkisi itselleen elämän, oman asunnon löytäminen oli ollut ensimmäinen kohta. Tavoite oli saavutettu ja – hermostuttavaa talonmiestä lukuunottamatta – kokemuksesta oli vain hyvää sanottavaa.” Teksti on sujuvaa, helppolukuista ja huumoriakin löytyy. Tapahtumia seurataan vuoroin Chloen ja vuoroin Redin silmin ja nykyhetken tapahtumien lomassa lukijalle avataan pikkuhiljaa molempien aikaisempia suhteita ja muuta elämää. Samalla kaksikko tulee toisilleen tutuksi. Teokseen mahtuu paljon ihania kohtauksia ja söpöilyä. Chloen ja Redin hahmot ovat hellyyttäviä ja heidän välisensä dialogi nokkelaa ja jouhevaa. Myös Chloen ja hänen sisarustensa välisten suhteiden seuraaminen on todellista hyvän mielen luettavaa, vaikka ne jäävätkin selvästi pienempään rooliin. “Chloen katse ei missään nimessä osunut Redin hauisten liikkeeseen tai vahvojen kyynärvarsien kohollaan oleviin suoniin. No, osui se, mutta ihan vain hetkeksi.” Hetkittäin päähenkilöt vaikuttavat ikäistään nuoremmilta. Ikkunasta toisen vilkuilusta tulee skandaalimaista tirkistelyä ja hahmot ovat haltioissaan toistensa käytöksestä, joka meille vaikuttaa vain ihan tavalliselta toisen huomioimiselta. Taustatarinoilla pyritään selittämään kummallista ihailua, mutta sitä oli silti vähän kiusallista seurata. “Red oli kai pahimman laatuinen hirviö, kun piti Chloea uskomattoman seksikkäänä, vaikka tämä oli kipeä. Sitten Red muisti, että Chloe oli aina kipeä, joten ehkä huono vointi ei tehny kestään epäseksikästä.” Chloe sairastaa fibromyalgiaa ja siihen liittyvää kroonista kipua kuljetetaan mukana läpi teoksen. Sairaudella ja kivulla ei mässäillä, vaan niiden kanssa elämistä kuvataan realistisesti ja aidon tuntuisesti. Kipu on arkinen ongelma, jossa rakkaat siskot ja muu perhe ovat tukena. Muutkin painavammat teemat jäävät ilahduttavasti sivurooliin niin, että rakkaustarinaan voidaan keskittyä genrelle tyypillisellä tavalla. Mustan ja valkoisen hahmon suhteessa ei juututa puimaan ihonväriä ja vaikka tarina ei sijoitu rasismista vapaaseen fantasiamaailmaan, ei sitäkään juurikaan käsitellä. Hibbert hipaisee myös luokkaa, kivasti valkoisen osapuolen kautta. “Chloe ei ollut koskaan ennen nähnyt hänen tekevän niin. Olipa onnekasta, että kun hän ensi kerran sai todistaa sitä, hänellä oli yllään massiivinen määrä pörröistä kangasta, joka kätki hänen nänniensä reaktion.” Seksikohtaukset on tuotu tarinaan hauskasti mukaan ensin hahmojen fantasioissa ja sitten tositoimissa. Loppua kohden kuumia hetkiä alkoi olla meidän makuumme jopa vähän liikaa, kun tarina tuntui junnaavan lakanoissa. Aracelis myös vähän oudoksui rakkauden ja seksuaalisten himojen jatkuvaa yhdistämistä syömiseen. Ensimmäisen kerran Redin peniksen nähtyään vesi herahtaa Chloen kielelle ja jossain vaiheessa hän myös julistaa rakastavansa Redford Morgania “samalla tavalla kuin ihmissyöjätiikeri rakastaa pehmeitä ja lihaisia olkavarsia”. Okei. “Hän ei ollut ottanut huomioon sitä, miten helvetin vastustamattomalta Chloe näyttäisi nuollessaan tahmeaa valkoista herkkua huuliltaan, tai sitä, miten liekkien loimu saisi Chloen ihon hehkumaan kiillotetun mahongin lailla ja Chloen silmät loistamaan savuisen meripihkan sävyissä.” Englanniksi Brownin siskokset kirjasarjaa on jo julkaistu kaksi seuraavaa osaa. Suomeksi kakkososa tulee jo syksyllä. Me jäämme odottamaan suomennoksia ja tartumme varmasti Chloen siskosta kertovaan teokseen syksyllä. Hanki elämä, Chloe Brown; Talia Hibbert, Tammi 2026 Suomentanut Laura Haavisto Englanninkielinen alkuteos: Get a Life, Chloe Brown

Kirjojen kautta voi päästä kurkistamaan ihan erilaisiin maailmoihin ja elämiin. Agenttipariskunnan kirjoittamaan muistelmateokseen tarttuessani lähdin hakemaan juuri sitä. Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu CIA on suunnilleen viimeinen paikka, jonne oikeasti haluaisin itse päästä, mutta vakoojaleffat, salaliittoteoriat ja CIA:n historia ovat saaneet minut kiinnostumaan sen verran, että halusin kirjan avulla kurkistaa pinnan alle nähdäkseni, mitä siellä tapahtuu. Andy ja Jihi Bustamante ovat entisiä CIA:n agentteja, jotka aikanaan (2010) joutuivat pahan tiedustelukriisin keskelle ja avainasemaan sen ratkaisussa. Teoksen mukana seurataan pariskunnan uudenlaista tapaa toteuttaa vakoilua ja oman vakoojasolunsa perustamista. “Lopultakin joku tajusi minua – ja voi pyhä jysäys, se oli CIA, voi jumalauta! Olin ollut ihan paskana, mutta nyt olin onneni kukkuloilla. Elämäni seuraava näytös oli alkamassa, ja olin päättänyt näytellä roolini täydellisesti. Kun astelin rennosti Langleyyn sinä ensimmäisenä toukokuisena päivänä, olin innokas pelastamaan maailman tai päätymään tähdeksi seinälle sitä yrittäessäni. Tuumin, että minua odottaisi kunnia kummassakin tapauksessa.” Teos alkaa kirjailijoiden huomautuksella, josta ymmärsin heti, ettei kyseessä ollut ihan sellainen paljastuskirja, jota olin toivonut. Kirjailijat painottavat jo kättelyssä, kuinka tärkeää heille on ollut palvella rakasta kotimaataan ja kuinka ylpeitä he ovat omasta työstään ja kaikesta, mitä CIA:ssa tehdään. Tämän jälkeen en odottanut kovinkaan kriittistä lähestymistapaa CIA:han tai Yhdysvaltojen toimintaan, mutta täysi kritiikittömyys pidemmällekin lukiessa alkoi tuntua ontolta. Teos on kuitenkin nopealukuinen ja tarpeeksi kiinnostava, että lukaisin sen parilla otteella loppuun asti. “Kun meidän piti keskustella luottamuksellisista asioista kotona, menimme yhdessä suihkuun. Emme siksi, että sellainen on seksikästä (vaikka oli siitäkin etua) vaan siksi, että suihkuja on vaikeampi salakuunnella. Höyry tyhjentää paristoja, vesi tuhoaa muistisiruja ja suihkun ääni pilaa salakuuntelun.” Andy ja Jihi päätyvät molemmat omia teitään CIA:lle töihin eri hommiin. Parin taustatarinat käydään läpi lyhyesti ja sitten seurataan työn muotoutumista uusissa salaisissa tehtävissä. Molemmat tuntuvat sokeasti haluavan CIA:n meriittejä, hyväksyntää ja tunnustusta. Andyn kohdalla epävakautta selitetään suoraviivaisemmin ja Jihinkin kohdalla tarpeen synnyt ja syyt ovat luettavissa rivien välistä. Taustatarinoiden avulla tuodaan esille, minkälaiset ihmiset saattavat ajautua kyseiselle alalle. “Välitin työstäni paljon vähemmän kuin ennen, joten käytin hyväkseni jokaisen tilaisuuden hengailla tyttöystäväni kanssa. Tavallisena työpäivänä Jihi ja minä vietimme tunnin tai kaksi yhdessä aamiaisen, lounaan, kahvin ja käytävillä kävelyn merkeissä. Väliajalla lähetin hänelle söpöjä viestejä talon sisäisessä chatissa.” CIA:ssa aloitettuaan Andy käy läpi Farmin, jonkinlaisen koulutuksen vakoojille, muttei valmistu käsittelijäksi. Farmin käyminen on meriittinä suuri, mutta jää epämääräiseksi lukijalle. Koulutuksen sisältöä ei voida avata yksityiskohtaisesti ja sen merkitys on lähinnä tulkittavissa siitä, kuinka usein se mainitaan kirjan edetessä. Etenkin Andya seurataan myös kentällä, mikä oli ainakin minulle teoksen kiinnostavin osuus. Vakoilun myötä seurataan, kuinka valepersoona luodaan ja miten vastavakoilijoita bongaillaan ollessa itse vakoilemassa toisessa maassa. Jännitystäkin on mukana, kun vakoojat joutuvat täpäriin tilanteisiin. CIA:n hommien lomassa seurataan pariskunnan romanssia ensi tapaamisesta lähtien. Romanssin vaiheet herättivät minussa tunteita kiusaantuneisuudesta ihastukseen ja toivat tarinaan inhimillisen tason, johon kiinnittyä. “Kun pisarat putoilivat kehoillemme, sovimme sanovamme suurimmat pelkomme ääneen.” Teoksen kieli on toteavaa. Etenkin alussa töksähtelevä teksti ja kömpelöt ilmaisut hankaloittivat tarinan mukaan imautumista. Kahden kertojan näkökulmat sulautuvat yhteen, mikä johtaa siihen, että tarina soljuu mukavasti eteenpäin katkoitta. Toisaalta hyvin samankaltaiset kerrontatyylit myös hankaloittivat lukemista. Vaikka kertojat on merkattu selkeästi, meinasin silti välillä unohtaa kenen ajatuksia nyt luen. Kertomus on poukkoilevaa ja etenkin alussa oli vaikea hahmottaa, mikä on oleellista. Mukana on sivujuonia ja lyhyitä kertomuksia muiden agenttien kohtaloista, jotka toki rikastavat kuvattua maailmaa ja ovat varmasti jollekin toiselle lukijalle mielenkiintoisia. “Jatkoin työssäni terroristien jahtaamista. Henkilökohtaisessa elämässäni ryhdyin toisenlaiseen tehtävään, jossa toivoin onnistuvani paljon todennäköisemmin kuin töissä: aioin kosia Jihiä ja varmistaa, että se olisi hänelle ilahduttava yllätys.” Teos toimii tosi hyvin myös äänikirjana ja on ihan kiinnostava kuvaus kahden ihmisen kokemuksista CIA:n palveluksessa. Vakoojasolu, Andrew Bustamante & Jihi Bustamante , Atena, 2026 Suomentanut Ari Väntänen Englanninkielinen alkuteos: Shadow Cell: An Insider Account of America's New Spy War