HAKU
Search this site
350 results found with an empty search
- Amari ja koneihmiset, B. B. Alston 12+
Nuorille suunnatun fantasiasarjan neljännessä osassa ollaan suurten päätösten äärellä. Amari on poissa tolaltaan Magnuksen kuoleman takia ja päättänyt ottaa etäisyyttä yliluonnolliseen maailmaan. Virkavapaan aikana löytynyt uintiharrastus on vienyt tytön mukanaan ja auttanut pitämään ajatukset kasassa. Taitavana uimarina Amarilla on mahdollisuus päästä arvostetulle uintileirille ja saada tulevaisuudessa jopa urheilustipendi. Uusi suunta tuntuu selkeältä ja turvalliselta. Hän ei aio palata enää virastoon. “Silti epäröin. Jäätyäni eläkkeelle en voi enää turvautua taitoihini – onhan magian käyttäminen Viraston ulkopuolella laitonta. Taikuus on yksi niistä monista asioista, joista minun on luovuttava päästäkseni eteenpäin elämässä.” Amari ei pysty menettämään enää yhtäkään läheisistään, eikä siksi halua jatkaa junioriagenttina. Pian esiin nousee kuitenkin se, että Amarin läheiset työskentelevät edelleen Yliluonnollisten asiain virastolle vaarantaen henkensä asioiden puolesta, joista Amari ei nyt tiedä mitään. Ystävillä ei ole lupaa kertoa viraston asioita ulkopuolisille. Kun kahdeksannen luokan päätyttyä vaarallinen kirous alkaa levitä yliluonnollisessa maailmassa, Amarin on tehtävä päätös palatako Yliluonnollisten asiain virastoon taistelemaan läheistensä rinnalla vai eläköityäkö junioriagentin toimesta jo 14-vuotiaana. “‘Onko meillä lopulta mitään vaihtoehtoja?’ Maria kysyy. ‘Aikaa on kulunut jo lähes vuosi, emmekä ole löytäneet vastauksia tai parannuskeinoja.’” Tarinassa käsitellään menetystä ja siihen liittyvää syyllisyyttä. Nuori päähenkilö kokee paljon vastuuta ja etsii erilaisia tapoja selvitä syyllisyyden tunteiden kanssa. Tietyt paikat, tilanteet ja ihmiset muistuttavat surusta, eivätkä anna liikkua eteenpäin. Elämä on kuitenkin rakennettava pikkuhiljaa uudelleen, ehkä jopa aloitettava alusta. Vahvana teemana tässäkin osassa on taas ystävyys ja yhteisöllisyys. Tällä kertaa ystävyyssuhteet näyttäytyvät kiinnostavalla tavalla muuttuvina. Läheisimmillä ystävillä on salaisuuksia ja yhteistyötä on tehtävä ihmisten kanssa, jotka eivät tunnu luotettavilta. Ihmissuhteiden kautta tutkitaan erilleen ja yhteen kasvamista, luottamusta sekä uskollisuutta. “Hymyilen edelleen rohkaisevasti. ‘Ymmärrän täysin, että asioita täytyy salata.’ Valehtelisin kuitenkin, jos väittäisin, etten ole pikkaisen utelias tietämään, mitä paras ystäväni oikein puuhailee.” Kirjassa on joitakin epäuskottavia kohtia ja kummallista toimintaa. Amarin äiti on taas jotenkin hahmoton. Tavallaan tukena ja joissakin tilanteissa ihanan tarkkanäköinen, mutta kuitenkin kyseenalaistamassa kaikki Amarin valinnat. Alun jälkeen koko hahmo taas unohtuu. Yksittäisistä kohdista huolimatta maailma on edelleen jännittävä ja koukuttava. Edellisten tarinoiden ja seikkailujen päälle rakennetaan uskottavasti. Silti tämän osa aloittaa kokonaan uuden mysteerin. Aikaisempia tapahtumia muistutellaan mieleen niin, että vaikka edellinen osa olisi jo osin pyyhkiytynyt muistista, tähän tarinaan pääse hyppäämään täysillä mukaan. “Quinton hymyilee suupielet nykien. ‘Olen jo oppinut, että kaikkein kummallisimmatkaan suunnitelmat eivät välttämättä ole kummallisia, jos sinä olet niiden takana.’” Amarin tiimin ja koko yliluonnollisen maailman yhteistyötä ja heidän tekemiään johtopäätöksiä on kiinnostava seurata. Kertomuksesta löytyy hauskoja väärinkäsityksiä, pakahduttavaa jännitystä, liikuttavia ihmissuhdekuvioita ja ilahduttavia oivalluksia. Jos aikaisemmista osista on nauttinut, tämä ei varmasti petä odotuksia. Amari ja koneihmiset, B. B. Alston, Otava, 2026 Suomentanut Susanna Sjöman Englanninkielinen alkuteos: Amari and the Metalwork Menace
- 10 ihastuttavaa rakkauskirjaa POC-kirjailijoilta
Helsingin kirjamessuilla kokoonnuimme Saturdays Book Clubin kanssa kahteen rakkauslukupiiriin Kallio-lavalla. Rakkauslukupiireissä pureuduimme ennalta luettuun rakkausteemaiseen kirjaan, kirjassa esitettyyn rakkauden kuvaukseen, intohimoon ja kieleen. Perjantaina rakkauslukupiiri suunnattiin nuorille ja käsittelyssä oli Alex Asterin Lightlark: Valonkiuru, romantasiateos, jonka kautta pääsimme uppoutumaan niin romanttiseen kuin toiminnalliseen jännitteeseen fantasiamaailmassa. Lauantain keskustelu suunnattiin aikuisille, kun tutkailimme Brownin siskokset -trilogian aloittavaa romanttista komediaa Hanki elämä, Chloe Brown. Romanttinen kirjallisuus herättää usein hyvin keskustelua, kun jokaisella on sille aivan omat toiveensa. Se mikä sytyttää toisen saa toisen innon lässähtämään sekunneissa. Tämän huomasimme myös meidän rakkauslukupiirimme keskusteluissa, joissa pohdimme, millä kielellä rakkaudesta on luontevinta lukea ja miten troopit näyttäytyvät kyseisissä teoksissa. Keskusteluissa kaikki olivat innoissaan luetuista kirjoista ja rakkauskirjoista puhuminen sai myös naurun raikumaan lavalla. Jos olet jäänyt kaipaamaan romanttista luettavaa omaan lukupiiriisi tai ihan vain itseksesi nautittavaksi, alta löytyy lista erilaisista teemaan sopivista teoksista, niin nuorille kuin aikuisillekin. 1. Hölmö rakkaus, Akwaeke Emezi (aikuisten rakkausromaani) Hölmö rakkaus leikittelee perinteisen rakkausromaanin kaavalla ja sen ansiosta teos on hiukan ennalta-arvaamattomampi ja realistisen tuntuinen. 29-vuotias Feyi on menettänyt viisi vuotta sitten elämänsä rakkauden onnettomuudessa ja alkaa nyt ensimmäistä kertaa olla valmis kokeilemaan deittailua. Luvassa on kuumia kohtauksia, hulppeita maisemia sekä innostuksen rinnalla kulkevan surun ja kaipauksen kuvausta. 2. Hanki elämä, Chloe Brown; Talia Hibbert (aikuisten romanttinen komedia) Chloen elämää on hidastanut krooninen sairaus, mutta jäätyään melkein auton alle hän päättää tehdä muutoksia varovaiseen elämäänsä Hanki elämä -listan kautta. Ensimmäinen askel on muutto omaan asuntoon, jossa hän tutustuu kerrostalon talonmieheen. Teoksessa käsitellään ihanan tutustumisen lisäksi kevyesti myös hankalia ihmissuhteita. 3. Ökyrikkaat aasialaiset, Kevin Kwan (aikuisten romanttinen komedia) Kirjassa, josta on tehty myös elokuva, sukelletaan ökyrikkaiden sukujen draamantäyteiseen elämään. Yhdysvalloissa asuva Rachel lähtee Singaporeen tapaamaan poikaystävänsä perhettä ja vasta perillä selviää, että perhe on todella varakas ja arvostettu. Sen lisäksi, että Rachelia ei oteta perheeseen avosylin vastaan, on suvussa menossa paljon muutakin. Tarinasta löytyy reilusti huumoria, upeaa kuvailua näyttävistä juhlista sekä koukuttavaa ihmisuuhdedraamaa. 4. Faebound – Veren erottamat, Saara El-Arifi (aikuisten romantasia) Saara El-Arifin feministisessä afro-romantasiassa seurataan haltiasiskoksia, jotka joutuvat maanpakoon ja päätyvät salaiseen keijujen valtakuntaan. Teoksen juoni liimaa kiinni sivuihin ja lisäksi se esittelee ihanasti rakkauden erilaisia muotoja, haltioiden ja keijujen joustavaa sukupuolikäsitystä sekä aidontuntuisen sisarussuhteen. 5. Tällä tavalla hävitään aikasota, Amal El-Mohtar & Max Gladstone (aikuisten scifi) Teos on kahden kirjailijan luoma maailma ja rakkaustarina, jonka kieli on kauniin maalailevaa. Kaksi aikamatkaajaa suorittavat tehtäviään ja lähettelevät toisilleen kirjeitä. Maailma on post-humanistinen ja käynnissä on kahden tahon aikasota. Ympäröiviä olosuhteita avataan vain vähän ja tarinan fokus on katkeamattomasti kahdessa hahmossa sekä heidän välisessä jännitteessään. 6. Hautausmaan pojat, Aiden Thomas (nuorten fantasia, ikäsuositus 14+) Hautausmaan pojat sijoittuu Yhdysvaltojen latinalaiseen yhteisöön ja kirjaimellisesti hautausmaalle, jossa asuu brujexien yhteisö. Brujexit ovat ihmisiä, jotka voivat parantaa sairaita sekä auttaa kuolleita siirtymään tuonpuoleiseen. Teos seuraa Yadrielia, 16-vuotiasta transpoikaa, joka suorittaa brujoille suunnatun rituaalin yhteisöltään salaa ja törmää sitten epämääräisissä olosuhteissa kuolleeseen vetovoimaiseen henkeen, Julianiin. 7. Kesä, jolloin minusta tuli kaunis, Jenny Han (nuorten rakkausromaani, ikäsuositus 12+) Kesä, jolloin minusta tuli kaunis aloittaa romanttisen trilogian, joka seuraa 15-vuotiaan Bellyn kesiä idyllisellä kesäasunnolla merenrantakaupungissa. Kesiin kuuluu ihastuksia, bileitä, rantapäiviä, riitoja, sinne tänne poukkoilevia tunteita sekä rakkautta sen eri muodoissa. 8. Lightlark: Valonkiuru, Alex Aster (nuorten romantasia, ikäsuositus 17+) Lightlark: Valonkiuru, aloittaa kirjasarjan, jossa seurataan nuoren villiläisten hallitsijan, Isla Crownin, osallistumista hengenvaaralliseen kilpailuun viiden muun hallitsijan kanssa. Tavoitteena on pitää suuri salaisuus piilossa muilta hallitsijoilta ja voittaa kaikkia kansoja piinaavat kiroukset. Luvassa on juonittelua, vaarallisia haasteita ja romantiikkaa. 9. Brielle & Bear: Olipa kerran…, Salomey Doku (nuorten sarjakuva, ikäsuositus 12+) Salomey Dokun valloittava sarjakuvasarja on täynnä lämpöisiä kuvia, yliopistoarkea ja hyvää representaatiota. Brielle on aina rakastanut satuja ja kohdatessaan kirjakaupassa Bearin, joka jättää jälkeensä satukirjan, hän kiinnostuu tyypistä oitis. Teoksessa seurataan elävin kuvin Briellen ja Bearin tutustumista toisiinsa ja toistensa ystäviin. 10. Blackout; Clayton, Jackson, Stone, Thomas, Woodfolk, Yoon (nuorten novellikokoelma, ikäsuositus 14+) Kokoelma koostuu kuuden mustan yhdysvaltalaisen kirjailijan rakkausnovelleista. Tarinat sijoittuvat samaan iltaan New Yorkissa sähkökatkoksen aikaan. Novelleissa kuvataan mustia nuoria eri elämänvaiheessaan, joilla kaikilla on omat murheensa ihastuksiin ja parisuhteisiin liittyen. Huom! Suomennetun teoksen nimi on sama kuin englanninkielisen alkuperäisteoken.
- Kompastellen, Maryam Abuzaid-Ryu 13+
Turkuun sijoittuva nuortenkirja kertoo palestiinalaisesta Riimistä ja sudanilaisesta Reelistä. Parhaiden kaverusten kautta seurataan lukioarkea, uusia ystävyyksiä, ihastumista, Palestiina-aktivismia sekä lähestyvien vanhojentanssien järjestelyä ja budjettikatastrofia. “Pojalla on yllään neuleliivi ja sen alla kauluspaita. Jalassa hänellä on suorat housut. Hän on niin smart casual, Riim huokaa mielessään ja punastuu korviaan myöten. Jamil tuoksuu raikkaalle suihkulle ja hienostuneelle mausteelle.” Kompastellen ei ole ehkä ihan sitä meidän ydinkohdekirjallisuuttamme. POC-lukupiirissä haluamme ensisijaisesti lukea kirjoja, jotka eivät keskiöi rasismikokemuksia ja joissa POC-hahmot eivät joudu kärsijän rooliin etenkään taustastaan johtuen. Mutta kuten olemme aikaisemmin useampien kotimaisten kirjojen kohdalla todenneet, tartumme toisinaan herkemmin suomalaisiin kirjoihin, vaikka luvassa olisi rasismin kuvausta tai kärsimystä. Tässä tilanteessa meitä kiinnosti erityisesti kotimainen nuortenkirjallisuus ja tosiasiassa kirjaan tarttuessamme, emme vielä tajunneet, kuinka paljon teoksessa käsitellään raskaita teemoja. “Reel tuntee kaikkien katseet itsessään. Hän kuulee kellon tikittävän. Hän ei odottanut joutuvansa tällä tavalla parrasvaloihin – siis ikävällä tavalla.” Riim on ihastunut koulukaveriinsa Jamiliin, muttei tiedä, kuinka voisi kertoa vanhemmilleen mahdollisesta seurustelusta. Oikeastaan hän ei taida olla edes varma, haluaako hän itse seurustella. Riimin navigoidessa uutta alkavaa suhdetta Reel joutuu oppilaskunnan hallituksen rahastonhoitajana keskelle vanhojentanssien budjettikatastrofia ja hallituksen hankalaa dynamiikkaa. Kaiken tämän rinnalla seurataan molempien suhteita toisiin kotimaihin, kuinka heidät kohdataan taustansa kautta ja rankkoja uutisia, joita toisista kotimaista kantautuu. Nuoret löytävät myös aktivismin Palestiinaan liittyen ja sen myötä tuodaan oppikirjamaisesti esiin erilaisia keinoja vaikuttaa. “Unohda google. Se ei kuitenkaan osaa kuvailla, kuinka lämpimälle Ma’inin kuuman lähteen vesiputouksen höyry tuntuu iholla. Tai kuinka riemastuttavaa on nähdä aasianvilliaasi keskellä Shawmarin suojelualuetta. Tai miten henkeäsalpaavan kauniita Aqaban korallit on, Riim aloittaa matkamuistelun.” Me ihmettelimme, ettei rankemmasta sisällöstä ilmoitettu takakannessa lainkaan, varsinkin kun kyse on nuortenkirjallisuudesta. Tarinan myötä käsitellään vaikeita maailmanpolitiikan asioita etenkin Palestiinan ja Sudanin kautta, ja ote niihin on raskas. Teinit kantavat valtavia taakkoja harteillaan ja toisinaan omat ongelmat ja kuviot tuntuvat tyhjänpäiväisiltä, kun samaan aikaan toisaalla ihmisiä pommitetaan. Sukulaisten ja lähipiirin kautta käsitellään kuolemaa, sotaa ja köyhyyttä. Musertavat uutiset tärähtävät keskelle iloista arkea, mikä on toki realistista, mutta voi järkyttää lukijaa. “He molemmat keskustelevat sodista, nälästä ja kansanmurhista vailla kyyneleitä. Heillä ei ole varaa sellaiseen, on ponnisteltava eteenpäin.” Tarkoitus ei ole sanoa, etteikö näistä teemoista kannattaisi kirjoittaa, vaan että jonkinlainen vihjaus sisällöstä olisi paikallaan. Takakannessa puhutaan vanhojentansseista, tyttöenergiasta ja ihastumisesta, eikä sodasta ja kansanmurhista ole lainkaan mainintaa. Joitain lukijoita kirjassa käsitellyt asiat koskettavat omakohtaisesti, aivan eri tavalla kuin toisia, ja olisikin tärkeää tarjota kaikille mahdollisuus valita, milloin haluaa tarttua näin raskaisiin aiheisiin. “Reel on juuri avaamassa englannin epäsäännöllisten verbien listaa, kun Antti, Ji-Hyee ja Marika ilmestyvät kahvioon äänekkäästi nauraen. Antti kantaa isoa Ikea-kassia, Marika on pukenut teippirullat rannekoruiksi ja Ji-Hyeellä on käsissään erimuotoisia pahvipaloja.” Yhteys toiseen maahan ja sen kulkeminen lukioarjen rinnalla on kuitenkin myös ilahduttava teema, josta löysimme samaistumisen pintaa. Nuorten elämää ja tunteita käsitellään uskottavan tuntuisesti ja loppusanoissa mainittu taustatyö lukioissa näkyy tekstissä. Nuoret tutkivat identiteettiä sekä kuulumisen ja yhteyden teemoja ja kasvavat tarinan kuluessa. He tukevat toisiaan erilaisissa arjen käänteissä, ja koulusta löytyy ihanaa yhteisöllisyyttä. Myös uskonto kulkee vahvana teemana läpi teoksen. Kirja esittelee kaipaamaamme todenmukaisempaa kuvaa Suomesta. Sivuilla vilisee hahmoja erilaisilla taustoilla ja representaatio tulee näkyväksi myös kannen ja sivujen kuvituksissa. Hahmojen perheiden kautta tuodaan esiin erilaisia tapoja elää, ajatella ja olla vanhempi nuorelle. Jonkin verran ilmaisuissa on toisteisuutta. Samoin siinä, kuinka asioita ja tunteita tuodaan ilmi. Toisteisuus näkyy myös kuvituksissa, joissa vuorosanoja toistetaan sanasta sanaan muun tekstin kanssa. Tunnelmallisesti kirja vaihtelee, kun loppua kohden alun rankemmat käänteet karisevat ja ilmapiiri muuttuu. Ote on kevyempi. “He seisovat hiljaa ja hengittävät samaa ilmaa. Riimin valtaa ennenkokematon lämpö ja hän sulaa Jamilin läheisyyteen. Aika pysähtyy ja kaikki tuntuu täydelliseltä – yhtä säröä lukuun ottamatta: Riimin sisällä kasvavaa levottomuutta.” Kompastellen, Maryam Abuzaid-Ryu, Otava, 2026
- Ylös alas – Novelleja, Can Xue
Tartuimme mielenkiinnolla Can Xuen novellikokoelmaan, jonka tarinat ovat maagisrealistisia ja juurtuvat kiinalaisiin perinteisiin. Ensimmäinen novelli ihastutti erityisesti, mutta paikoin teksteihin oli vaikea päästä sisälle. “Aikaisemmin tykkäsin haaveilla loputtomasti milloin mistäkin asiasta: mustan mullan kerrostumista, esi-isistä, isästäni, yläpuolisesta maailmasta ja niin edelleen.” Novellit ovat pituudeltaan vaihtelevia, mutta niitä yhdistää poukkoileva kuljetus tapahtumasta ja ajatuksesta toiseen sekä unenomainen absurdi tunnelma. Yhdessä hyvin ruumiillisessa kertomuksessa seurataan mustan mullan alla pieniä hyönteisiä, toisessa sairaalan viereiseltä osastolta kuuluu kummallista maukunaa ja kolmannessa eräällä kotikujalla kehrätään näkymätöntä hattaraa. Utuiset kokemukset liikkuvat arkisesta kiinnostavasti rakennettuihin pahaenteisiin ja jopa häiritseviin tunnelmiin. Useissa novelleissa on eläimiä tai eläimille tyypillistä ilmaisua. Välillä liikutaan maan alla lähellä pintaa ja toisinaan kuvataan perhesuhteita. Kuolema tuntuu olevan usein läsnä. Novelleissa on teräviä havaintoja ihmisistä ja ihmissuhteista, silti jotain jää tavoittamatta. Aina on jotakin mysteerin peittämää. Osasta novelleista löytyy alaviitteitä, joissa avataan kiinalaista kulttuuria ja käytäntöjä. Huomiot olivat meille todella hyödyllisiä ja niiden kautta huomasi heti, että novelleissa sanotaan paljon myös sellaista, joka ei suoraan aukea meille. “Musta varjo miehen takana näytti haistelevan hänen tukkaansa. Rouva Yun halusi nousta ylös, mutta hän oli kuin tuoliin naulattu. Kylmät väreet kulkivat hänen lävitseen, ja hän laski syömäpuikkonsa pöydälle.” Meidän suosikeiksemme nousivat ensimmäinen novelli Pystysuora liike, jossa pieni hyönteinen tunkeutuu maan alta kohti tuntematonta pintaa sekä Sademaisema, joka kauheudessaan ja jännittävyydessään imaisi mukaansa. Osa novelleista on laahaavia ja raskaan tuntuisia. Kerronta ei seuraa punaista lankaa ja esitellyistä asioista on vaikea saada otetta. Juonivetoisesta kirjallisuudesta nauttivalle kokonaisuutta ei ehkä kannatakaan suositella. Tekstin sekaan pitää vain heittäytyä ja antaa kummallisten jatkumoiden viedä. Tunnelmat ja hetket ovat kiinnostavia, ja Téri olisi joidenkin novellien kohdalla toivonut niiden vielä jatkuvan ja pureutuvan syvemmälle. “Puhuja oli portaikossa, mikä tarkoitti, että hän oli tyhjyyden ympäröimänä. Äänestä päätellen hän roikkui sen keskellä. En uskaltanut enää huutaa, sillä pelkäsin hänen putoavan. Mutta ehkä vaarassa ei ollutkaan hän vaan minä.” Teoksen lopusta löytyy suomentajan jälkisanat, joissa Tero Tähtinen avaa kiinnostavasti kirjailijan taustoja, työskentelytapaa ja kirjoitustyyliä. Tähtisen mukaan kokeellisuus teoksessa viittaa erityisesti siihen, että kirjailija ei tukeudu proosankerronnan perinteisiin konventioihin. Novellit eivät rakennu kulkevan juonen ympärille vaan keskittyvät erilaisten kummallisten ja häiritsevienkin tilanteiden ja tunnelmien kuvailuun. Tähtinen kertoo myös kirjailijan itse kutsuneen tekstejään “performansseiksi”, mikä kuvaa kokonaisuutta hyvin ja voi etukäteen ymmärrettynä antaa novelleille kaivattua lukuohjetta. Ylös alas – Novelleja, Can Xue, Teos, 2026 Suomentanut Tero Tähtinen
- Amuletti. Vartijoiden neuvosto, Kazu Kibuishi 8+
Amuletti-sarjakuvasarjan neljännessä osassa Emily, Navin ja kumppanit suuntaavat Cielisin kaupunkiin, jossa Allediasta selviää uusia puolia. “Väärät kysymykset voivat johtaa täällä vaikeuksiin.” Emily lennätetään Cielisiin, mutta perillä tuttu joukko erotetaan saman tien toisistaan. Cielisin akatemian sisälle pääsee vain Emily perheineen. Eläinhahmot, punaparta ja laivan kapteeni Enzo jätetään oman onnensa nojaan Cielisin kaupungin kaduille. Emilyn tavoin lukija huomaa heti, että jotain on pielessä. “En tainnut kertoa heille koko totuutta. En kertonut, millaista täällä oikeasti on.” Tuttuun tapaan tässäkin osassa seurataan vuoroin eri hahmojen matkaa. Punaparta ja Enzo yrittävät ymmärtää Cielisin kaupunkilaisten outoa käytöstä. Jotain kummallista on tekeillä, eikä kaikilla kaupungin asukkailla tai akatemian kivenvartijoillakaan ole kaikki ihan hyvin. Samaan aikaan Cielisin akatemiassa Emily viedään kokeisiin, joiden kautta hänellä on mahdollisuus päästä kivenvartijoista muodostuvan neuvoston jäseneksi ja siten vaikuttamaan koko Alledian tulevaisuuteen. Kokeet ovat kuitenkin vaarallisia ja Emily alkaa epäillä, onko neuvosto sittenkään paras tapa pelastaa maailma. Kaupungin ja akatemian salaisuudet avautuvat pikkuhiljaa tarinan kuljetuksessa, ja Emilyn tulee pohtia tarkkaan, kehen hän voi luottaa. “Kun ymmärrät tekojesi todelliset seuraukset… …sinusta tulee se ihminen, jota tämä maailma tarvitsee.” Tapahtumien tahti on edellisten osien tavoin vauhdikas, mikä saa kerronnan tuntumaan joissakin kohdissa hutaistulta. Tunteita ei jäädä märehtimään, eikä edes sulattelemaan. Nopea tahti kuitenkin mahdollistaa sen, että erilaisia hahmoja ja tarinoita ehditään esitellä reilusti ja jossain vaiheessa asiat keikautetaan vielä aivan päälaelleen. Pikaisillakin huomioilla tarinaan tuodaan syvyyttä. Cielisin kaupungin asukkaiden kautta käsitellään ennakkoluuloja, eriarvoisuutta sekä niiden taustasyitä. Äidin hahmo tuo tarinaan kiinnostavan näkökulman ongelmiin ja epäkohtiin turtumisesta. Kun Emily ja Navin yrittävät tuoda esiin Cielisin epäilyttävyyttä, äiti toppuuttelee huolta toteamalla, että kaikkialla on ongelmia ja uuteen paikkaan tulisi vain sopeutua. “Pitää vain noudattaa kunkin paikan sääntöjä ja yrittää toimia oikein. Jos vain toimii oikein, asiat kyllä kääntyvät parhain päin.” Teoksen kuvitukset ovat upeita ja mielettömän eläviä. Etenkin koko aukeaman laajuiset kuvat tuntuvat imaisevan lukijan täysin tähän kuvitteelliseen ja toisinaan karmivaankin maailmaan. Kuvien kautta välitetään paljon tietoa. Joillakin sivuilla tekstiä ei ole lainkaan ja silti tarina liikkuu eteenpäin. Kuvitus tukee myös tarinan seuraamista, etenkin jos tekstin lukemisen kanssa on hankaluuksia. Amuletti. Vartijoiden neuvosto, Kazu Kibuishi, Otava, 2025 Suomentanut Jouko Ruokosenmäki Englanninkielinen alkuteos: Amulet 4, The Last Council, 2011
- Tuikku ja lintu, Johanna Lestelä 3+
Ihana kotimainen lastenkirjasarja Tuikku on saanut taas jatkoa. Selkeiden teemojen äärelle pysähtyvät eläväisesti kuvitetut tarinat ovat monissa meidän tapahtumissamme innostaneet lapsia ja perheitä lukemaan. Nyt sarjasta löytyy jo viisi osaa, joissa kaikissa seikkailee tutut hahmot, Tuikku ja hänen äitinsä. Sarjan osat voi lukea missä tahansa järjestyksessä, sillä jokainen tarina on oma itsenäinen kertomuksensa. ”Lähimetsä on Tuikun ja äidin tuttu retkipaikka. Tuikku kutsuu sitä kotimetsäksi.” Tuikku-kirjoissa on aiemmin käsitelty riidan sopimista ystävän kanssa, nukkumaanmenoon liittyvää pimeän pelkoa, uuden harrastuksen jännittävyyttä sekä matkaa Nigeriaan ja juhlamekon likaantumisesta aiheutuvaa harmia. Tällä kertaa Tuikku ja äiti vievät lukijan mukanaan luontoon elämän kiertokulun äärelle. ”Kun on ihan rauhassa, voi kuulla metsän äänet – tuulen suhinaa ja puhinaa, lintujen laulua, ripinää ja rasahduksia.” Sadesää saa Tuikun tylsistymään sisätiloissa. Onneksi äiti keksii ehdottaa metsäretkeä syksyiseen lähimetsään, jonne kaksikko suuntaa pienestä sateesta huolimatta. Metsässä äiti ja Tuikku ihastelevat luontoa ja eläimiä. Tuikku oppii uutta ympäristöstään ja hiljentyy kuulostelemaan luonnon ääniä. Matkan varrelta löytyy kuollut pikkulintu, jolle Tuikku ehdottaa hautajaisia. Pikkulinnun kautta käsitellään lyhyesti kuolemaa, kun Tuikku ja äiti pohtivat, miksi lintu on kuollut ja mitä sille nyt tapahtuu. ”’Äiti, mitä linnulle tapahtuu, kun se on maassa?’ Tuikku kysyy, kun he jatkavat matkaa. ’Se muuttuu osaksi metsää’, äiti kertoo.” Teoksen kuvitus on edellisten osien tapaan todella kaunista, rauhallista ja selkeää. Luonnosta löytyy hauskoja yksityiskohtia: erilaisia ötököitä, eläimiä ja sieniä, joita lapsen kanssa lukiessa voi tutkailla lähemmin. Luontoon tutustutaan kutsuvasti ja tarina herättää houkutuksen lähteä tutkimaan myös omaa lähimetsää ja sen kätkemää elämää. Sarjalle tyypillisesti tekstiä on vähän. Sen parissa voi kuitenkin viettää enemmänkin aikaa etenkin kuvia tutkien. Lyhyet kirjat ovat tärkeitä perheen pienimmille ja me olemme löytäneet niitä aivan liian vähän POC-kirjailijoilta suomeksi. Tuikku-sarjan osat voivat sopia myös oman lukuharrastuksen aloitteluun, etenkin kun kuvat tukevat vahvasti tekstin ymmärrystä. “Kun katsoo oikein tarkasti, voi nähdä monta pientä metsän asukasta.” Tuikku-kirjoissa parasta on kiinnostava ja koskettava sisältö sekä vaivaton representaatio, joka syntyy siitä, että tavallisia lapsen arjen asioita käsitellään POC-hahmon kautta. Kirjailija on itse painottanut sen tärkeyttä, että vähemmistöihin kuuluvia hahmoja ei näkyisi vain tiettyjä asioita käsittelevissä yhteyksissä. POC-hahmojen on tärkeää näkyä kaikenlaisissa tarinoissa, eikä vain niissä, joissa erityisesti käsitellään moninaisuutta tai rasismia. Tuikku saakin olla oma itsensä, maailmaan innokkaasti tutustuva lapsi turvallinen aikuinen rinnallaan. Tuikku ja lintu, Johanna Lestelä, Otava, 2026
- Usko jo, Dani Brown; Talia Hibbert
Zafir rakastaa romanttista kirjallisuutta ja kaipaa elämäänsä pysyvyyttä. Dani taas keskittyy mieluummin uraansa kuin uusiin pettymykseksi paljastuviin deittailukuvioihin. Suhteista hän etsii lähinnä seksiä. Työpaikan paloharjoitus ja yllättävä sosiaalisen median huomio ajaa visusti ystävinä ennen pysyneen kaksikon esittämään pariskuntaa. Pikkuhiljaa molemmat huomaavat, että heitä yhdistää moni asia, jopa ihmissuhteissa. “Parisuhteita karttavaksi ihmiseksi Danilla tuntui olevan paljon kysyttävää parisuhteista. Mutta toisaalta irtoseksistä kiinnostumattomaksi ihmiseksi Zafilla vaikutti olevan suuria vaikeuksia käskeä Dania lopettamaan vihjailu.” Kirja noudattaa edellisestä sarjan osasta, Hanki elämä, Chloe Brown, tuttua rakkausromaanien kaavaa. Tällä kertaa fake dating -troopilla. Sarjan tarinat ovat itsenäisiä ja Usko jo, Dani Browniin voi hyvin tarttua, vaikkei olisi vielä lukenut ensimmäistä osaa. Dani Brown on 27-vuotias tohtorikoulutettava ja opettaa yliopistolla. Zafir työskentelee samalla yliopistolla vartijana lopetettuaan edellisen uransa rugbynpelaajana. Lisäksi hän on perustanut hyväntekeväisyysjärjestön, joka tukee nuorten urheilevien poikien mielenterveyttä. Ystävyyssuhteen syvenemistä on kiinnostava seurata, vaikka tarinan kaari onkin yllätyksetön ja samaan tapaan kuin edellinenkin osa, hieman epäuskottavin kääntein toteutettu. Kirja tarjoaa kuitenkin ihanan lohduttavia tunteita ja turvallisten teemojen kevyehköä käsittelyä, ja sille on siksi ehdottomasti paikkansa. “Jos yrittää kompuroida valesuhteessa naisen kanssa, johon oli oikeasti ihastunut, se että kyseinen nainen oli luonnottoman rauhallinen ja pelottavan fiksu ja vähän määräileväkin, helpotti asiaa huomattavasti.” Tarina on nopealukuinen, selkeä ja suoraviivainen. Hahmoihin on saatu moniulotteisuutta, vaikka identiteetin osien käsittely jääkin pinnalliseksi. Danin identiteetissä akateeminen ura ja noituus yhdistyvät saumattomasti ja Zafir representoi tervettä maskuliinisuuden esimerkkiä. Edellisen osan tapaan tässäkin päähenkilöt haukkovat henkeään pienimpienkin hellyydenosoitusten edessä. Hahmojen suuret oivallukset ihmissuhteista eivät myöskään ravistelleet meitä lukijoina. Toki molemmilla on, taas ykkösosan tapaisesti, vaikeat suhdetaustat ja muita kokemuksia, joilla osittain selitetään kyseisiä tunteita ja oivalluksia. Téri kiinnitti huomiota siihen, että sanoja murha ja tappaminen käytettiiin paljon hahmojen puheissa, kun he olivat ärsyyntyneitä tai himon vallassa. Se teki tekstistä toisteista ja Zafirin ja Danin näkökulmista samankaltaisia. “‘Kohteliaisuudeksiko? Viimeksi kun puhuimme, sinä sanoit, että olen emotionaalisesti epäkypsä ja että annan pelon hallita itseäni.’ Molemmat olivat täydellisen naurettavia syytöksiä ja ennen kaikkea hyvin loukkaavia.” Danin siskot jäävät tässä osassa hyvin pieneen rooliin, mikä on harmillista ottaen huomioon, että koko sarja rakentuu Brownin siskosten seuraamiselle. Siskot olivat jatkuvasti läsnä Chloen elämässä vielä edellisessä kirjassa ja siksi tuntuu kummalliselta, että Danin elämää seurattaessa siskoja hädin tuskin mainitaan. Siskojen pienen roolin, Danin parhaan ystävän ja Zafirin perheen kautta teoksessa kuitenkin sivutaan läheisten ihmissuhteiden ja perheen merkitystä myös romanttisten suhteiden ulkopuolella. “Niin pehmeä, niin hellä, kuin perhosen kosketus. Varovainen, tuskin havaittava suudelma, joka sai jonkin Danin vatsanpohjassa säkenöimään ja kihelmöimään ja hänen kätensä vapisemaan, kun hän liu’utti sormiaan Zafin karhea silkkisissä hiuksissa.” Sarjan kolmas ja viimeinen osa, Järki käteen, Eve Brown, julkaistaan jo maaliskuussa suomeksi. Trilogian viimeisessä osassa syvennytään siskoksista nuorimman elämään. Usko jo, Dani Brown; Talia Hibbert, Tammi 2026 Suomentanut Laura Haavisto Englanninkielinen alkuteos: Take a Hint, Dani Brown
- Höpersankarit 6: Pahisten koulu, Ernest Lawson 9+
Pimeydessä trenssitakkiin pukeutunut hahmo toimittaa lahjonnalla läpi menneen rakennusluvan nimettömälle hahmolle ja seuraavana aamuna höpersankarit heräävät supistuihin huhuihin uusista naapureista. Höpsövaaran ei-niin-peruskoulun viereen avataan uusi, mutta jotenkin kuitenkin ränsistynyttä kummituskartanoa muistuttava, rakennus: Pahisten koulu. “‘Toivon todella, että Pahisten koulu löytää paikkansa Höpsövaarasta ja että meistä voi tulla ystäviä.’ Hänen katseensa pysähtyi taas Kariin. ‘Sillä jos emme ole ystäviä… olemme vihollisia.’” Höpsövaaran ei-niin-peruskoulu on jo vartavasten sellaisille oppilaille, joilla on hullunkurisia ja turhia supervoimia. Pahisten koulu vie homman vielä askeleen pidemmälle. Koulussa opiskelevat hankaliksi ja vaaralliseksi leimatuilla höpervoimilla varustetut höperpahikset. Lapset, joiden voimat johtavat yleensä vaikeuksiin – ei tosin kovin erilaiseen tapaan kuin höpersankareilla. Niinpä pian kaikki joutuvat ongelmiin. Koko kaupunkia ravisuttavan tapauksen jälkeen Höpsövaaraan asettuu myös Ylitarkastaja Rauta, joka haluaa pistää höpervoimat nippuun. Hänen kädenjäljestään höpervoimien käyttöä aletaan rajoittaa erilaisilla mittareilla ja muilla valvontatoimenpiteillä. “‘Asiaan’ Rauta sanoi. ‘Höpsövaarassa on viimeisen kahden päivän aikana rekisteröity enemmän hallitsematonta voimien käyttöä kuin koko viime vuonna. Maitotulva. Elävä jättiläiskakku. Tulta syöksevä koiranpentu.’” Tässä osassa käsitellään taas muun muassa erilaisuutta ja ennakkoluuloja fantasiamaailmaan luodun asetelman kautta. Pahisten saapuminen aiheuttaa monenlaisia tunteita Höpsövaaran ei-niin-peruskoulun oppilaissa ja opettajissa, ja tunteiden muutoksia seurataan tarinan mukana. Pikkuhiljaa ne saavat uutta ymmärrystä ympärilleen. “‘Odottakaa hetki! Kuunnelkaa!’ Hän kotkotti epätoivoisena. ‘Yrittäkää ymmärtää. Joo, minä ja nämä lapset olemme pahiksia. Mutta me emme ole PAHOJA.’” Koulumaailma ja Suomi-konteksti tuovat tarinaan samaistuttavuutta tuttujen rutiinien ja hauskojen viittausten kautta. Höpersankareiden faneille luvassa on taas hauska, jännittävä ja eläytymään kutsuva seikkailu sarjakuvamaisine kuvituksineen ja hauskoine oivalluksineen. Mukaan mahtuu myös uusia höpervoimia, joista kaikki eivät ole ihan harmittomia. “Samassa söpö koiranpentu kuitenkin röyhtäisi ilmoille valtavan tulipallon. Tuli tarttui verhoihin, ja hetkessä koko lava oli ilmiliekeissä. ‘Apua!’ yksi huusi. ‘Ois viisaampi häipyy täält!’ joku ehdotti. ‘Tuo koira on… LIEKINHEITIN!’ kolmas karjui paetessaan.” Meidän suureksi iloksemme tällä kertaa tutustutaan tarkemmin myös uuteen POC-hahmoon. Uusi oppilas Aika-Ada tuo höpervoimallaan hauskan ja kiinnostavan lisän porukan seikkailuihin ja kivaa kaivattua representaatiota joukkoon. Höpersankarit 6: Pahisten koulu, Ernest Lawson, WSOY, 2026 Kuvittanut Maria Makkonen
- Vieraskynä: Fiona ‘Elōne
Kuva: Caroline Suinner Fiona ‘Elōne on tuottaja, kirjoittaja ja huolestuttavasti keskiluokkaistuva lähiömutsi. Fionan esikoisromaani Tulit luokseni kutsumatta julkaistaan elokuussa 2022. Kun aloin kirjoittaa syksyllä julkaistavaa esikoisromaaniani, en ajatellut representaatioita. En ajatellut, samaistuisiko joku tarinaani tai millaisia vaikutuksia sillä voisi olla ihmisille, joilla on yhteiskunnassa samantapainen positio kuin minulla. En ajatellut sitä, miten tarina näyttäytäytyisi yleisölle, jolle kuvailemani kokemukset ovat vieraita, enkä hetkeäkään ajatellut, miten se vaikuttaisi ihmisiin, jotka sitä lukisivat. Minä kirjoitin itselleni. Olin vastasyntyneen vauvan yksinhuoltaja vaikeasssa elämäntilanteessa. Elin pienen elämän maagisinta vaihetta ja samaan aikaan voin huonommin kuin koskaan. Minä tunsin kuinka tukehduin. Halusin tapella vastaan, mutten osannut. Pääni sisällä minä huusin tauotta, mutta ääneen en uskaltanut edes itkeä – ja niin minä kirjoitin. Mitä lähemmäksi romaanin julkaisu tulee, sitä useammin ajattelen kysymyksiä representaatioista. Ne pitävät minua hereilä öisin. Kuka kirjani lukee ja mitä hän minusta ajattelee? Kuka kirjani lukee ja – vielä pahempaa – mitä hän ajattelee sen perusteella muista minunlaisistani ihmisistä? Miten kaikki, mitä olen kirjoittanut yksilönä, voi vaikuttaa ympäröivään yhteisöön? Miten se voi vaikuttaa kaikkiin niihin, jotka eivät ole tarinani aiheita tai edes innoittajia, mutta silti nähdään jonkin epämääräisen massan jatkeena, johon meidät yhteiskunnassa liitetään? Kehotan työssäni jatkuvasti muita kertomaan omia tarinoitaan, kaivamaan syvemmälle, olemaan rohkeita ja näyttämään keskisormea yhteiskunnan vaateille olla kuuliainen ja sopiva. Kannustan unohtamaan paineen edustaa viiteryhmiään ja ottamaan tilaa yksilöinä, juuri siitä syystä, että sen iloja ei meille haluta suoda. Ja silti löydän itseni kauhuissani, pelkäämässä, mitä kaikkea mieleni valloille päästäminen voi aiheuttaa. Kirjoittamani tarina ei ole miellyttävä, se ei ole iloinen, ja vaikka sen kirjoittaminen on tuonut mukanaan monta arvokasta oppituntia, ei sen lukeminen valista ehkä ketään. Se ei ole mitään niitä asioita, joiden kautta olen oppinut mittaamaan arvoni. Romaanini on jo loppusuoralla, mutta kirjoitan tätä juttua keskellä pahinta väsymystäni sitten vuoden 2020, jolloin tein itselleni lupauksen vähentää työmääräni alle puoleen. Tein silloin niin, ja silti löysin taas itseni samojen tunteiden äärellä. Ennen kuin aloitin ehdin itkeä monta kertaa, koska epäilin, etten pystyisi. Pelkäsin, etteivät ylikuormittuneet aivoni kykenisi muodostamaan sanaakaan ja joutuisin tuottamaan pettymyksen. Istuessani koneen ääreen minä kuitenkin hengitin ensimmäistä kertaa päiviin ja sormieni hyppiessä näppäimillä ilman vaateita tuottaa kenenkään muun visiota tai palvella kenenkään muun tarpeita, minä muistin, miksi ylipäätään kirjoitan. Siksi, että se antaa minulle happea. Mahdollistaa hetken hiljaisuuden maailmassa, joka on täynnä melua. Se on minun tapani pysyä pinnalla ja olla olemassa vain itseäni varten. Juuri siinä lieneekin kirjoittamisen kauneus. Se on jotain, mitä teen ennen kaikkea itselleni, ja luulen, että se on voimakkain mahdollinen representaatio ihmisille, jotka on ehdollistettu toimimaan ainoastaan muita varten.
- Vieraskynä: Yolanda Correa
Kuva: POC-lukupiiri Yolanda Correa on itähelsinkiläinen näyttelijä, poc-lukupiiriläinen, sekä taiteen ja okkultismin rakastaja. Yolanda on osa POC-lukupiirin suljettua lukupiiriä, jonka arvioista voi nauttia kuukausittain nettisivuillamme ja somessa. Ihmisen luonnollinen halu ja tarve on tulla kuulluksi, nähdyksi ja edustetuksi niissä yhteisöissä, joissa elämme. Taiteella on ainutlaatuinen mahdollisuus sanoittaa tunteita, joita emme välttämättä itse vielä osaa artikuloida, tai jakaa kokemuksia, joiden kanssa luulimme olevan yksin. Taide kantaa mielestäni myös vastuun yhteiskunnassa osana kulttuuria palvella kaikkia sen jäseniä ja antaa tilaa erilaisille näkökulmille tulla kuulluksi. Mustana kirjallisuuden ystävänä minulle on tärkeää lukea mustien tai ruskeiden kirjailijoiden teoksia, joissa myös esiintyy mustia tai ruskeita hahmoja. Kuitenkaan vain se, että kirjan hahmot ovat mustia tai ruskeita, ei automaattisesti tee minulle kirjasta voimaannuttavaa tai samaistuttavaa. Mustien representaatio kirjallisuudessa, elokuvissa, televisiossa sekä muussa mediassa on edelleen todella rajattua ja yksiulotteista. Edelleen valikoimaa hallitsee tarinat täynnä stereotypioita; on vihaisia mustia naisia, joiden karrikoidut tunteet ovat usein yhdensuuntaisia ja irrallisia, eikä fokusta viedä vihan aiheuttajaan tai tunteen validoimiseen. On mustia ja ruskeita hahmoja, joiden mukamas voimauttava “sankaritarina” on heidän vahvuus kestää traumaa trauman perään. Mustia miehiä, jotka ovat katujengiläisiä tai rikollisia, ilman selkeää tarinankaarta siitä, miksi he ovat ylipäätänsä joutuneet yhteiskunnan ulkosyrjälle ja kuka heidät kansalaisina sekä yhteisön jäseninä on pettänyt. Rasismista puhuminen ja sen käsittely POC-hahmojen kautta on usein keino, jolla pyritään luomaan niistä samaistuttavia POC-lukijoille. Systemaattinen sorto on niin syvällä yhteiskuntamme rakenteissa sidoksissa, että se koskettaa kaikkia mustia ja ruskeita ihmisiä, välittömästi tai välillisesti. Se ei kuitenkaan ole yksilöllinen kokemus tai luonteenpiirre, toisin kuin usein kirjallisuudessa annetaan ymmärtää. Kun tiettyjä agendoja tai valtarakenteita yritetään tuoda esille mustien sekä ruskeiden hahmojen kautta, mutta heille ei anneta mitään muuta identiteettiä tai juonikaarta, nämä hahmot ovat yksiulotteisesti määriteltävissä ainoastaan rotunsa perusteella. Heiltä puuttuu täysin persoonallisuus, uniikit tavat, mieltymykset ja sisäiset ristiriidat, jotka tekisivät heistä kokonaisia ihmisiä. Halutaan, että samaistumme hahmoihin pelkästään sen perusteella, että he ovat mustia ja kokevat elämän marginalisoidun henkilön silmin. Kerrotaan mikroaggressioista ja häpeästä omaa identiteettiä kohtaan, usein erittäin samanlaisen uhritarinan kaavan mukaan (en henkilökohtaisesti ainakaan itse jaksa lukea enää yhtäkään kirjaa, jossa musta päähenkilö ihailee valkoisen parhaan ystävänsä pitkiä ja vaaleita hiuksia). Mustat ja ruskeat hahmot ovat aina jotenkin yhteiskunnallisia, aktivisteja tai jotenkin muuten tekemässä raskasta tunnetyötä liittyen ulkoiseen maailmaan. Valkoiset hahmot puolestaan harvoin tiivistetään vain heidän yhteiskunnalliseen asemaansa. Valkoisissa pää- sekä sivuhenkilöissä korostetaan heidän persoonallisuuttaan, heidän yksilöllistä identiteettiään ja uniikkia sisäistä maailmaa. Heidän mielenkiinnonkohteet, arvomaailmat ja ajatusmaailmat toimivat samaistumispintana lukijoille. Jopa rakkaustarinat mustilla ja ruskeilla hahmoilla ovat usein ongelmallisia. Minulle harvemmin tulee vastaan rakkaustarina kahden tai useamman mustan ja ruskean hahmon välillä, joka ei päättyisi traagisesti, traumaattisesti tai vaatisi muuten suuria uhrauksia matkan varrella. Sen sijaan huomaan enemmän romanttisia suhteita esimerkiksi valkoisten ja mustien hahmojen välillä, jotka saavat onnellisia loppuja. Tämä viestii vääristynyttä ajatusta siitä, että mustien ja ruskeiden ihmisten täytyy jotenkin asettaa itsensä valkoisuuden läheisyyteen saavuttaakseen onnellisuuden. Se vahvistaa voimassaolevia odotuksia mustien ja ruskeiden assimilaatiosta valkoisiin tiloihin sekä rasistista ideaa siitä, että validaatio ja hyväksyntä valkoisilta ihmisiltä on se ultimaattinen lottovoitto elämässä. En sano, etteikö rasisimikokemuksia kannattaisi käsitellä kirjallisuudessa ollenkaan, varsinkin jos tarina sijoittuu todelliseen nykymaailmaan. Marginalisoidut hahmot, jotka sijoittuvat realistiseen nykypäivään, eivätkä koe minkäänlaista syrjintää saattavat tuntua utopistisilta ja jopa naiiveilta. (Mainittakoot myös tähän väliin, että minulle mustana lukijana on myös erittäin tärkeää, että luodaan fiktiivisiä maailmoja, joissa mustat hahmot saavat elää vapaina ja rauhassa ilman sortoa. Nämä utopiat puolestaan ovat voimauttavaa eskapismia jokapäiväisestä arjesta.) Ongelma tulee vastaan siinä, kun luullaan, että rasismikokemukset ovat tarpeeksi tekemään POC-hahmosta samaistuttavan, tai kun hahmon koko tarina ja juoni pyörii niiden ympärillä. Osana omien ajattelutapojemme dekolonisointia meidän tulee kehittää kykyä haaveilla, vaatia sekä luoda uudenlaista representaatiota. Olen valmis haastamaan olemassaolevia struktuureja sekä standardeja, ja kuvittelemaan täysin uudelleen miten meidän tarinoitamme kerrotaan, sekä mitkä vaikutukset niillä on. Haluan itse nähdä enemmän mustia ja ruskeita hahmoja, jotka omistavat omat narratiivinsa; hahmoja, joiden tarinat eivät ole sidoksissa valkoisuuteen tai kerrottu valkoisen länsimaalaisen yhteiskunnan linssin läpi. Haluaisin nähdä mustia ja ruskeita hahmoja, jotka eivät joudu uhraamaan osia itsestään saadakseen onnea tai rakkautta, ja jotka voivat tuntea onnellisuutta ja saada onnellisia loppuja ilman valkoisia henkilöitä sen keskiössä tai osana sitä. Haluaisin nähdä mustia ja ruskeita hahmoja, joilla on tilaa tutkia sisäistä maailmaansa ja jossa pääsemme kuulemaan heidän henkilökohtaisista intohimoistaan ja spesifeistä mielenkiinnon kohteista. Haluaisin nähdä mustia ja ruskeita hahmoja, jotka ovat jo löytäneet keinoja elää ja toimia yhteiskunnassa itseään sekä identiteettiään rakastaen ja voimaannuttaen.
- Vieraskynä: Koko Hubara - Mielikuvituksettoman pieni vallankumous
Kuva: Otava, Jonne Räsänen Koko Hubara (s. 1984) on äiti, kirjailija, toimittaja, kirjoittamisen opettaja ja satunnainen kääntäjä, joka tunnetaan myös Ruskeat Tytöt Median yhtenä perustajana. Minulta on kysytty lukemattomia kertoja, miksi kirj0issani ei juurikaan ole valkoisia hahmoja, etenkään valkoisia miehiä. Se on aivan totta, lähes kaikessa mitä kirjoitan, ovat keskiössä poc-ihmiset, ja erityisesti mixed race -perhesiteet. Siihen on kaksi syytä. Ensinnäkin, minulla on kirjailijaksi uskomattoman huono mielikuvitus. En osaa kuvitella kauhean hyvin sellaista, mistä minulla ei ole mitään elettyä tuntumaa. Minä, valkoisen suomalaisäidin ja ruskean maahanmuuttajaisän tytär, olen itseni keskiössä, enkä muusta tiedä. Minun perheeni on idea perheestä, normi, ensimmäinen asia, mitä ajattelen jos joku lausuu sanan “perhe”. Minä tulen itseni mieleen, kun joku sanoo “ihminen”. Minusta olisi eksoottista ja lähes mahdotonta kuvitella millaista on olla valkoinen nainen, ainakaan päähenkilön verran. Kukaan sitä paitsi tuskin kysyy, miksi valkoinen mieskirjailija kirjoittaa valkoisia mieshahmoja, että miksi niissä ei ole poc-hahmoja. Valkoinen mies on edelleen kirjallisuudessa ihminen, kaikki muu on poikkeus, toinen. Toinen, vähemmän sarkastinen syy on se, että mixed-kokemuksesta käsin kirjoittaminen mahdollistaa jotakin sellaista, mikä ei ole mahdollista muuten. Aloitin tänä syksynä jatko-opintoni. Olen tekemässä väitöskirjaa yleiseen kirjallisuustieteeseen, ja aiheenani ovat valkoisten äitien ruskeiden tyttärien kertomukset tyttäryydestä. Feministinen tutkimus on ollut pitkään kiinnostunut siitä, mitä äitiys, tai pikemminkin äitiminen, on. Ajatellaan, että äitinä oleminen ei ole vain passiivista olemista lapsen saamisen jälkeen, vaan että sillä on massiivisia yhteiskunnallisia vaikutuksia. Äitinä oleminen on itse asiassa aktiivista tekemistä, hoiva on poliittista, jotakin muutakin kuin intiimiä olemista lapsen kanssa kodin ja arjen piirissä. Tästä tutkimuksesta on jäänyt puuttumaan toisen osapuolen todistus, sen pohtiminen, mitä lapseus, esimerkiksi tyttäryys on. Hypoteesini on, että tyttäryys on myös yhteiskunnallista, poliittista, aktiivista tekemistä, ei pelkästään passiivista syntymistä maailmaan, sattumanvaraisen ihmisen lapseksi. Arvelen, että äitien ja tyttärien intiimeissä suhteissa on koko yhteiskunta läsnä, ja silloin kun on kyse valkoisesta äidistä ja ruskeasta tyttärestä, läsnä ovat rodun ja sukupuolen intersektio, rasismi ja valkoinen ylivalta. Tätä koetan näyttää väitöskirjassani todeksi, tutkimalla sekä kaunokirjallisuutta että muistelmia. Uskon, että sanat, myös fiktiiviset sellaiset, tuottavat ja ylläpitävät todellisuutta. Uskon myös, että tutkimalla mixed race -kokemuksesta kertovaa proosaa, voimme näyttää jotakin olennaista yhteiskunnasta, jossa elämme. Suomessa ei kerätä etnisyystilastoja, mutta tiedämme, että täällä asuu lähes puoli miljoonaa ulkomaalaistaustaista ihmistä. Monet tulevat tänne maista, missä ihmiset ovat bipoc. Heidän jälkeläisiään, usein mixed race -ihmisiä, on Suomessa koko ajan enemmän. Pew Research Centerin mukaan Yhdysvalloissa ainakin seitsemän prosenttia aikuisväestöstä on mixed race, ja luku on kasvussa moninaistuvan ja entistä helpommin sekoittuvan yhteiskunnan myötä. Kaunokirjallisuuden yksi tehtävä on käsitellä ajan kysymyksiä ja tavallista arkea, ja mixed race -perheet ovat sitä. Idea väitöskirjaan lähti esikoisromaanistani Bechi. Siinä kolmikymppinen helsinkiläisnainen Bechi tapaa eräänä loppukesän aamuna äitinsä Shoshanan Ekbergin kahvilassa. Bechi haluaa kertoaa äidilleen uutisensa – hyvät vai huonot, siitä hän ei ole varma – eli sen, että on raskaana. Kohtaaminen käynnistää muistojen vyöryn. Shoshana on syntynyt 1950-luvun lopulla vastikään perustetussa Israelin valtiossa, ja lähtenyt sieltä parikymppisenä ensimmäisen vastaantulevan miehen matkaan. Hän olisi toivonut päätyvänsä Pariisiin, mutta mies olikin suomalainen Hannu. Shoshanan äiti Rivka, jonka luota Shoshana halusi lähteä mahdollisimman kauas, puolestaan syntyi Jemenissä, josta lähti paremman elämän lupausten toivossa Palestiinaan. Pakenemisen ja katkenneen kommunikaation yllä leijuu Shoshanan jo pikkupoikana kuolleen isoveljen, myös nimeltään Bechi, haamu. Yksi asia, jonka halusin kertoa Bechin avulla, oli se tosiasia, että jokainen ruskea ihminen kantaa harteillaan ei pelkästään omaa elämäntarinaansa, mutta myös kolonialismin koko kirjoa ja painoa. Ihmiset tulevat ja menevät, maiden rajat ja nimet vaihtuvat, lapset syntyvät ja kuolevat, äidit äitivät sekä eläviä että kuolleita lapsiaan, ja jossakin matkan varrella ihmisistä tulee mixed race, osittain ruskeita ja osittain valkoisia, osa todellisuudesta valkoisuudessa ja osa ikuisesti sen ulkopuolella. Vaikka Bechin tapauksessa asetelma on päinvastainen kuin väitöskirjassani – hänen äitinsä on ruskea ja isä valkoinen – ovat rodun ja rakenteellisen rasismin kysymykset alati läsnä, kun hän kulkee Helsingin kaduilla ja hoitaa arkisia asioitaan. Vaikka itse kirjoitan mixed race -tarinoita, tiedän, että ne ovat edelleen poikkeus suomalaisen kirjallisuuden kaanonissa. Siksi minultakin kysytään alati, millaista on kirjoittaa poc-hahmoja. Mutta kirjoittamalla heidät näkyviin voimme päästä tilanteeseen, jossa muutkin kuin valkoiset miehet ovat kaunokirjallisuudessa – ja maailmassa – ihmisiä, normi. Se on mielikuvituksettoman pieni vallankumous. KOKO HUBARAN KIRJAVINKIT Tommy Orange: Ei enää mitään Raastava kertomus Amerikan alkuperäiskansoihin kuuluvien ihmisten arjesta ja kipupisteistä tänä päivänä. Kirja kertoo useamman Oaklandissa järjestettävään powwow-tapahtumaan valmistautuvan henkilön tarinan. On rikkinäisiä perheitä, päihteitä, henkisiä kokemuksia ja humoristisiakin yrityksiä olla osa kansaa. Gloria Anzaldúa: Rajaseutu Heta Rundgrenin ja Oscar Ortiz-Niemisen hienosti suomentama feministinen perusteos, joka käsittelee rajoja monin eri tavoin. Teoksessa ollaan sekä kehollisten, maantieteellisten että identiteetin rajojen äärellä. Erityisen kiinnostavaa on kielten, suomen (alkuperäistekstissä englannin) ja espanjan sekoittaminen, joka tekee näkyväksi ne hybridiset kokemukset joissa moni mixed race -ihminen elää. Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani Tämä kirja on ilmestynyt jo noin 35 vuotta sitten, mutta se ei ole vanhentunut päivääkään. Olen lukenut sen toista kymmentä kertaa. Kertomus orjuudesta Amerikassa, mutta myös äidinrakkaudesta ja lapsista. Yksi kirjan päähenkilöistä, Beloved-vauvakummitus, tulee säännöllisesti uniini, vaikken ole nyt lukenut kirjaa pariin vuoteen.
- Vieraskynä: Vanessa Grant - Identiteetti
Kuva: Jussi Ratilainen Vanessa Grant toimii rasismin mielenterveysvaikutusten asiantuntijana Nuorten mielenterveysseura Yeesi ry:ssä. Vapaa-ajalla helsinkiläinen Vanessa kuluttaa aikaa dokkareiden ja ristikoiden parissa. Parasta Vanessan mielestä on kuitenkin olla vauhdikkaan taaperon äiti. Juhlimme viime viikolla Suomen itsenäisyyttä. Itsenäinen Suomi täytti tänä vuonna kunnioitettavat 105 vuotta. Mutta mitä se itsenäisyys ja suomalainen identiteetti merkitsevät, kun puolet sukujuurista tulevat toiselta puolelta palloa? Itsenäisyyspäivä herättää minussa paljon tunteita ja Finlandia hymni saa minut aina herkistymään. Mietin, kuinka isoisoisäni taisteli rintamalla, kunnes haavoittui. Äitini on kertonut, että Emppu-papan jalassa oli äidin nyrkin mentävä kolo seurauksena haavoittumisesta. Isoenoni on kirjoittanut kirjan Sydänääniä karjalasta, johon hän on haastatellut nuorena rintamalle joutuneita miehiä ja lottia. Isoäitini on taas mielestäni eteläkarjalaisen sukumme paras tarinankertoja. Topelius kirjoitti Maamme-kirjassa karjalaisista seuraavalla tavalla: "Karjalainen on vartaloltaan solakka, hänellä on ruskea, kähärä tukka ja eloisat, siniset silmät. Hämäläisten rinnalla karjalainen on avomielisempi, ystävällisempi, liikkuvampi ja toimeliaampi, mutta myöskin puheliaampi, kerskaavampi, uteliaampi ja pikavihaisempi. Matkustaminen ja kaupanteko ovat hänelle mieluisia, hän kulkee pitkiä matkoja omassa maassaan ja vie tavaroitaan Venäjälle asti. Hän on hellätunteinen; hän rakastaa leikkiä ja kauniita lauluja, joita hänen heimonsa omat runosepät sepittävät." Minulla ei ole solakkaa vartaloa eikä sinisiä silmiä, mutta muuten Topeliuksen kuvaus osuu oikeaan. Olen puhelias, kovaääninen ja ainakin omasta mielestäni hyvin huumorintajuinen. Olen aina valmiina auttamaan muita hädässä. Olen rohkea, reipas ja utelias luonne. Saatan olla ajoittain äkkipikainen, mutta lepyn nopeasti. Ihmisen identiteetti muodostuu useasta eri asiasta. Asiat muuttuvat elämän aikana ja niiden tärkeysjärjestys voi myös muuttua. Identiteetin muodostaminen vaatii pohjan, joka voi olla vaikea muodostaa, kun ei tunne kuuluvansa joukkoon. Ihmisten toistuva muistutus siitä, että et ole suomalainen, saa nuoren ihmisen itsetunnon matalaksi. Vanhempani tapasivat 80-luvulla, kun suomalainen äitini vieraili karibialla, Barbadoksen saarella. He rakastuivat ja menivät naimisiin. Äitini on kuvaillut, että he elivät isäni kanssa kädestä suuhun. Rahaa oli hyvin vähän ja toimeentulo oli vaikeaa. Vanhempani päättivät siis lähteä kohti äitini kotimaata, Suomea. Äitini tuli edeltä ja isä perässä. Isäni on kertonut, että hän tutisi lentokentän ulkopuolella t-paidassa odotellessaan äitiäni. Hän oli kuvitellut, että kylmyyteen tulee tottua. Tämä nauratti minua lapsena, mutta myöhemmin olen ymmärtänyt, että saapuminen Suomeen 80-luvun puolivälissä oli isälleni hyvin merkittävä asia, vaikka emme ole juuri asiasta keskustelleet. Isäni ei ollut aiemmin matkustellut, joten tullessaan Suomeen hän todella sukelsi syvään päätyyn. Suomi oli 80-luvulla hyvin valkoinen. Ihmiset osoittivat isääni kohtaan vilpitöntä kiinnostusta, mutta myös paljon silmitöntä vihaa. En usko, että isäni oli osannut odottaa sellaista vastaanottoa. Sen lisäksi, että isäni on alunperin kotoisin Barbadokselta, hän on myös rastafari. Isäni oli varmasti mielenkiintoa herättävä näky Helsingin kaduilla. Hän on lähes kaksimetrinen (hattu päässä), pukeutuu näyttävästi, käyttää koruja ja hänellä on locsit. Hän puhuu kuin saarnamies ja keräsi jo vuosikymmeniä sitten ympärilleen paljon kiinnostuneita ihmisiä. Lapsena minusta tuntui, että isäni tunsi kaikki ja kaikki tunsivat isäni. Myönnän, että lapsena minua hävetti se kaikki huomio, jota perheemme sai osakseen. Kasvaessani aikuiseksi olen kuitenkin oppinut pitämään perheeni afrokaribialaisia sukujuuria suuressa arvossa ja isona osana omaa identiteettiäni. Tämä on vaatinut paljon aikaa, kasvua ja itsereflektiota. Synnyin 80-luvun loppupuolella perheemme esikoisena. Olin eloisa ja vilkas lapsi, sanavalmis ja hieman näsäviisas. Olin toisaalta myös hyvin tunteellinen lapsi. Itku ja nauru olivat monesti herkässä. Vietin lapsena paljon aikaa isovanhempieni kanssa ja etenkin isoäitini on minulle edelleen hyvin läheinen ja tärkeä. Kesät vietimme mökillämme itä-Suomessa. Perinne jatkuu edelleen ja mökistämme on tullut rakas paikka myös omalle lapselleni. Jokaisella afrosuomalaisella lapsella on kuitenkin se kohta elämässä, jolloin ymmärtää olevansa erilainen kuin muut. En itse muista tarkkaa hetkeä, mutta muistan hyvin tapahtumia, jotka ovat vaikuttaneet identiteettini kasvuun lapsena. Erityisesti muistan sen, kuinka monien lasten vanhemmat olivat kieltäneet lapsiaan leikkimästä "muukalaisten" kanssa. Joskus leikin yhdessä näiden lasten kanssa, mutta se piti pitää salassa heidän vanhemmiltaan. Minun oli lapsena vaikea ymmärtää, miksi minua pidettiin huonompana kuin valkoisia lapsia, mutta hyväksyin asian. Vastaavia kokemuksia alkoi kertyä. Niitä tuli yllättävän paljon myös aikuisilta ihmisiltä. Vihaa, solvaamista, sylkemistä ja sanoilla alistamista. Minulle sanottiin, että älä välitä, mutta minä välitin. Tiesin, että minua ei olisi saanut kohdella tuolla tavalla, mutta en tiennyt miten taistella sitä vastaan. En muista isäni puuttuneen minuun kohdistuvaan rasismiin. Isäni ehkä luuli monen muun tavoin, että sitä tulee vain sietää, jos haluaa asua Suomessa. Äitini sen sijaan taisteli meidän lasten oikeuksien puolesta kiihkeästi. Tämä kuitenkin johti siihen, että en halunnut enää kertoa kokemastani rasismista kotona. Ajattelin, että selviydyn elämästä helpommin ja säästän vanhempani surulta, jos pidän rasismin kokemukset omana tietonani. Ajattelin, että rasismin kokemukset olivat minun taakkani kantaa. Kun aloitin koulun, tiesin jo että olin erilainen kuin muut. Aiemmin eloisasta, vilkkaasta ja ajoittain näsäviisaasta pienestä lapsesta tuli ujo, arka ja mukautuva. Kiltti, rauhallinen ja esimerkillinen. Otin uuden muodon, jossa minun oli helpompi navigoida kohti nuoruutta. Muistan saaneeni lapsena paljon hyvää palautetta kiltistä käytöksestäni. Se oli minulle hyvin tärkeää ja pidin siitä pitkään kiinni. Ajattelin, että kiltit tytöt pärjäävät aina. Kuudennella luokalla tapasin ensimmäistä kertaa minun näköisen open. Uusi koulunkäyntiavustajamme oli matemaatikko ja osasi puhua täydellisesti seitsemää kieltä. Olin taitava matemaattisissa aineissa, joten sain häneltä haastavampia tehtäviä ja lisäopetusta. Väitän, että tällä kohtaamisella on ollut suuri merkitys itsetunnolleni. Hain yläasteella matemaattis-luonnontieteelliselle luokalle ja sain pääsykokeessa huippupisteet. Hallitsin suurimman osan yläasteen matematiikasta jo ala-asteella, kiitos koulunkäyntiavustajani, joka oli ensimmäinen ope, joka näki minun potentiaalini ja johon pystyin samaistumaan. Positiivisella representaatiolla on suuri merkitys identiteetin kasvulle. Havahduin omaan vahvaan suomalaiseen identiteettiini ensimmäistä kertaa vieraillessani Barbadoksella nuorena aikuisena. Ymmärsin, että Suomessa kasvaneena olin tottunut täysin erilaiseen kulttuuriin ja tapoihin. Tunsin oloni tervetulleeksi, mutta vieraaksi. Tajusin, että minä tykkään siitä rauhasta ja hiljaisuudesta, joka kuuluu suomalaisuuteen. Tykkään suomalaisista perinteistä, saunasta ja jouluruoista. Ymmärsin sillä hetkellä, että huolimatta siitä mitä muut ajattelevat, olen suomalainen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että en voisi olla myös paljon muuta. Olen nähnyt mustien ja ruskeiden nuorten kasvoilla samaa häpeää, jota tunsin itse nuorena. Ei välttämättä häpeää omasta ihonväristään, vaan siitä kuinka se tuodaan toistuvasti esille. Olen tavannut nuoria, jotka eivät puolusta itseään kohdatessaan rasismia, koska ovat jo turtuneet siihen. Olen myös nähnyt nuoria, jotka suorittavat elämää ajatellen, että heidän tulee olla kaikessa täydellisiä, koska he eivät ikinä edusta vain itseään, vaan myös kaikkia muita itsensä näköisiä ihmisiä. Moni näistä nuorista kipuilee lisäksi sen kanssa, ovatko he identiteetiltään suomalaisia vai jotain muuta. Yksittäinen rasismin kokemus voi tuntua tipalta meressä, mutta kun kokemuksia tulee lisää ja lisää, ne alkavat väistämättä vaikuttaa nuoren ihmisen mieleen. Lähes kaikki tapaamani afrosuomalaiset ja ruskeat nuoret ovat kertoneet kokeneensa rasismia, mutta eivät ole löytäneet turvallista paikkaa puhua näistä tunteista. Tästä syystä käynnistin keväällä Nuorten mielenterveysseura Yeesi ry:llä Muudi-hankkeen. Muudin tavoitteena on edistää rasismia kokevien POC-nuorten mielenterveyttä ja hanke toteutetaan meiltä meille -periaatteella. POC-nuorilla viittaamme hankkeessamme afrosuomalaisiin ja ruskeisiin nuoriin. Muudin kohderyhmänä ovat 13-29-vuotiaat nuoret, jotka ovat kiinnostuneita tietämään lisää rasismin mielenterveysvaikutuksista ja toivovat saavansa vertaistukea muilta nuorilta rasismikokemusten käsittelemisessä. En voi luvata nuorille, että rasismi loppuu, mutta voin tarjota heille paikan purkaa kokemuksiaan turvallisessa ympäristössä, rohkeutta ja keinoja puuttua rasismiin sekä mahdollisuuden oppia rasismin vaikutuksesta mielenterveyteen. Uskon, että näillä keinoilla edistämme rasismia kokevien POC-nuorten mielenterveyttä ja tuomme heidän äänensä kuuluviin. James Baldwin onkin sanonut hienosti “Not everything that is faced can be changed. But nothing can be changed until it is faced.” Otathan seurantaan meidän IG:n ja TikTokin @sun.muudi, jotta voit tutustua toimintaamme. Mukavaa talvea kaikille!












