HAKU

Jokin aika sitten kirjailija Satu Blomerus vinkkasi meille hänen kirjoittamiaan teoksia, ja yksi niistä oli Kulje kanssamme: Suomen romanien historiaa lapsille, vuonna 2018 julkaistu oppikirja. Teos on alakouluikäisille suunnattu kiinnostava kokonaisuus romanien historiasta Suomessa ja myös me aikuisina opimme siitä paljon uutta tietoa. Teos pohjaa pääasiallisesti Suomen kirjallisuuden seuran vuonna 2012 julkaisemaan teokseen Suomen romanien historia. Lisäksi sen rakentamisessa on hyödynnetty haastatteluaineistoja. “Me Suomen romanit olemme romaneita ja suomalaisia. Meillä on sekä oma historiamme että pitkä yhteinen historia muiden suomalaisten kanssa.” Romanien historiaan tutustutaan 1500-luvulta lähtien eri teemojen kautta. Ihan ensimmäisenä teoksessa ilahduttaa hauskasti toteutettu sisällysluettelo, jossa myös myöhemmin teoksessa seikkailevat lapset esittelevät kirjan sisällöt ja teemat. Teemoina löytyy muun muassa romanikieli, perhe ja suku, työ ja toimeentulo, pukeutuminen ja asuminen, uskonto sekä musiikki. Myös syrjintää ja tasa-arvoa käsitellään lapsentahtisesti. “Suomen romanikieli, kaaleen kieli, on yksi Euroopassa puhutuista kielistä. Suomen kieli on vaikuttanut Suomen romanikieleen paljon, ja lainasanoja on tullut paljon myös ruotsin kielestä ja nykyisin englannista.” Sarjakuvamainen teos ylläpitää mielenkiintoa yksityiskohtaisilla kuvituksilla ja tekstillä, joka myös puhuttelee lasta suoraan. Teoksessa seikkailevat lapset ottavat yhdessä lukijan kanssa selvää menneestä ajasta ja esittelevät elämäänsä ja perhettään. Myös lukijalle heitetään kysymyksiä ja kannustetaan kertomaan omasta perheestään ja kulttuuristaan. Paljon tietoa tuodaan kuvien kautta ja etenkin pukeutuminen ja käsityöt avautuvatkin paremmin nimenomaan visuaalisesti. “Kukahan on keksinyt mallit näihin vaatteisiin? Lähdenpä kysymään mummolta, hän osaa varmasti kertoa enemmän.” Erityisen kiinnostavaa teoksessa on kotimainen konteksti. Romanien historia on tärkeä osa Suomen historiaa ja kirjassa se nidotaan selkeästi osaksi muita historiallisia tapahtumia. Romanikulttuuri esitetään arvokkaana, lämpimänä ja ylpeydellä, silti hankaluuksia ja esimerkiksi romanien kohtaamaa syrjintää täysin sivuuttamatta. Kirjassa käytetään joitakin kertoja vanhahtavaa sanaa romaneista. Alussa selvennetään, että sana on vanhentunut ja käytössä on nykyään sana romani. Vanhentunut nimitys esiintyy kuitenkin myöhemmin sarjakuvahahmojen puheessa ja pohdimme, voiko se tuntua joillekin nuoremmille lukijoille hämmentävältä. Kulje kanssamme: Suomen romanien historiaa lapsille, Satu Blomerus, Helena Korpela, Seija Roth ja Irmeli Matilainen, Opetushallitus, 2018

Think Africa on julkaissut The Joy We Bring värityskirjan lapsille ja perheille. Kirjassa on englanniksi kirjoitettu runo ilosta. Mitä ilo on, mikä sitä synnyttää ja miten se kytkeytyy osaksi elämää. Tarinan mukana tutkitaan, kuinka iloa synnyttää jaettu elämä, ympärillä olevat ihmiset, aurinko, musiikki ja vaikka kuinka moni muu asia. Tärkeimpänä viestinä on yhteisöllinen elämä ja niin ilojen kuin surujenkin jakaminen muiden kanssa. “Joy comes from community. We eat well, and together, because food is life. And life is for everyone, and always better shared.” Teoksen sanoma on vilpitön ja hellyyttävä. Yhteinen jaettu ilo suorastaan huokuu sivuilta ja kauniisti muotoilluista sanoista ja virkkeistä. Tekstiä on kokonaisuudessa vähän ja väritettäviä kuvia löytyy jokaiselta aukeamalta. Värityskuvissa herätetään hauskasti eloon tekstin sanoma ja kuvat ovat täynnä yksityiskohtia ja iloisia ihmisiä. Hahmoilla on ihania asuja ja niissä kauniita yksityiskohtia. Tekstistä voi saada vihjeitä sivujen värittämiseen. Representaatio on tässä värityskirjassa juuri sellaista mitä me etsimme: vaivatonta ja positiivista. Teosta markkinoidaan ensisijaisesti lapsille ja perheille, mutta kannen mukaan teos sopii kaikenikäisille, ikäluokille 3–99. “Joy comes from sunlight and plenty. Green fields and blue skies. Curious neighbours and giving hands. Fresh fruit and warm smiles.” Myriam Munezeron tuottamaa värityskirjaa on ollut mukana tekemässä useampi henkilö: taiteilija ja kuvittaja Sunday Ngakama, kirjoittaja ja tarinankertoja Ondi Madete sekä muotisuunnittelija Liz Ndegwa. Kaikki kirjan tekijät esitellään lyhyesti teoksen viimeisellä sivulla. “Do you remember your Aunty´s wedding? All the colours and singing? And playing with your cousins? And dancing with your friends? The Joy We Bring; Sunday Ngakama, Ondi Madete, Liz Ndegwa & Myriam Munezeron, Think Africa, 2026

Akunna Onwen on yhdenvertaisuuden asiantuntija, joka tarkastelee yhteiskuntaa kriittisesti ja empaattisesti. Akunna uskoo, että kestävä yhteiskunnallinen muutos syntyy yhtä lailla rakenteiden ravistelusta kuin arkisista oivalluksista. Suomalaisessa koulukeskustelussa kolonialismia käsitellään usein etäisenä ilmiönä, jonakin joka tapahtui ”muualla”. Tämä narratiivi on rakentanut mielikuvan Suomesta sivustakatsojana, viattomana pohjoisena poikkeuksena, tasa-arvon tyyssijana ja maailman onnellisimpana maana. Koulukirjojen maailmassa tällainen neutraaliuden illuusio ei ole harmiton. Kun kolonialismi esitetään poissaolevana, siitä tulee näkymätön rakenne, joka jatkaa vaikuttamistaan nykypäivän ajattelussa, käsitteissä, rakenteissa ja kohtaamisissa. Siksi antirasismi ei voi olla opetuksen sivujuonne tai yksittäinen teemapäivä. Sen on oltava osa opetuskirjallisuuden ydintä: sitä tapaa, jolla lapset ja nuoret oppivat hahmottamaan maailmaa, historiaa ja omaa asemaansa siinä. Kolonialistiset kertomukset elävät oppikirjoissa yhä Oppikirjat muovaavat sitä, mitä pidämme normaalina ja neutraalina. Kun Afrikka esitetään vain luonnonvarojen varastona, köyhyyden tyyssijana tai konfliktien näyttämönä, tai kun suomalaisuutta kuvataan homogeenisena ja historiallisen eristyksen muovaamana, opetuskirjallisuus jatkaa kolonialististen kategorioiden ylläpitoa. Se ei ehkä tee sitä avoimen rasistisesti, mutta vaikutus on sama. Kolonialismin perintö näkyy myös siinä, mitä jätetään sanomatta. Mietin usein, mitä opin ihan suomalaisesta kolonialismista koulukirjoissa. Miten esimerkiksi saamelaisten, romanien tai tataarien sorto on näkynyt opetusmateriaalissa? Omalla kohdallani vastaus on, että nämä ovat jätetty pois. Sanomatta jättämällä jätetään isoja osia historiaa täysin opetuksesta ulos. Minkälaisia keskusteluja saamelaisten suomalaistaminen esimerkiksi nostaisi esiin? Minkälaisia ajatuksia se lapsissa herättäisi? Antirasismin tavoitteena ei ole syyllistäminen vaan totuudenmukaisuus Usein antirasistisen opetuksen vastustajat väittävät, että rasismin käsittely luo vastakkainasettelua tai rasismi on liian vakava aihe oppilaille. Todellisuudessa antirasismi ei lisää konflikteja vaan nimeää ne, jotka ovat jo olemassa. Ongelmat eivät synny tiedosta, vaan vaikenemisesta. Globaalisti näemme polarisoinnin syventyvän ja vastakkainasettelun kasvavan. Miten siis opetuskirjoja voisi tehdä antirasistisesti varsinkin nopeasti muuttuvassa maailmassa? Antirasismi opetuskirjoissa ei tarkoita sormella osoittamista, vaan seuraavia perusperiaatteita: Historiallinen rehellisyys: kolonialismin vaikutusten kuvaaminen avoimesti. Representaatioiden monipuolistaminen: ihmisiä ei esitetä pelkkinä ongelmina, uhreina tai stereotypioina. Kriittinen lukutaito: ymmärrys siitä, että eriarvoisuus ei ole sattumaa. Toimijuuden vahvistaminen: oppilaat näkevät, että maailmaa voi myös muuttaa. Näiden tavoitteiden vastustaminen ei ole puolustelua neutraaliudelle, vaan haluttomuutta tarkastella vallan rakenteita. Suomi ei ole ikinä ollut kolonialismin ulkopuolella Vaikka Suomi ei ollut laajamittainen siirtomaavalta, se ei todellakaan ole elänyt kolonialismin ulkopuolella. Suomi on osallistunut koloniaalisiin järjestelmiin talouden, tieteen, kulttuuristen representaatioiden ja kansainvälisen politiikan kautta ja tekee niin edelleen. Kun opetuskirjat sivuuttavat tämän, oppilaille jää käsitys, että rasismi on aina muiden ongelma. Samalla suomalaiset rodullistetut nuoret jäävät yksin kokemustensa kanssa, sillä heidän arkitodellisuutensa ei näy koulun virallisissa tarinoissa. Mitä tarvitsemme? Rohkeutta sanoittaa maailmaa uudelleen Antirasistisen opetuskirjallisuuden pitäisi tehdä näkyväksi kysymykset, joita olemme liian pitkään väistelleet: Miten valta rakentuu tiedossa ja historiankirjoituksessa? Kenen näkökulmat ovat hallinneet oppikirjoja ja ketkä puuttuvat? Miten voimme opettaa historiaa ilman hierarkkisia kategorioita ”meistä” ja ”heistä”? Miten nuoret voivat oppia elämään moninaisessa ympäristössä, jos koulukirjat eivät sitä näytä? Antirasistinen opetus ei ole ideologista yhtä paljon kuin kolonialismin normalisoiminen on. Se on opetuksen ydintehtävä: kyky opettaa maailmaa sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin sen olisi kolonialistisen katseen mukaan pitänyt olla. Lopuksi: Opetuskirjallisuus voi olla muutosvoima Jos koulukirjojen tehtävä on avata maailmaa, niiden on myös avattava valtarakenteet, jotka sitä ohjaavat. Kolonialismi ei ole vain menneisyyden ilmiö vaan nykyisyyttä muovaava näkymätön pohja. Siksi antirasismi ei ole erityisteema, vaan opetuksen ehto ja sen tulee näkyä myös opetusmateriaaleissa. Opetuskirjallisuus voi joko vahvistaa vanhoja kertomuksia tai purkaa niitä. Nyt on aika valita. AKUNNA ONWENIN LUKUVINKIT Second Class Citizen – Buchi Emecheta The Misadventures of Awkward Black Girl – Issa Rae Mom & Me & Mom – Maya Angelou

Brittiläisen Talia Hibbertin romanttinen aikuisille suunnattu romaani Hanki elämä, Chloe Brown oli yksi meidän tämän kevään odotetuimmista suomennoksista, emmekä joutuneet pettymään. Kirja imaisi meidät heti mukaansa ja Aracelis ei melkein malttanut mennä nukkumaankaan kirjan aloitettuaan. “Olipa kerran Chloe Brown, joka kuoli. Melkein. Se tapahtui eräänä tiistai-iltapäivänä, kuinkas muutenkaan. Järkyttävät asiat tuntuivat aina tapahtuvan tiistaisin. Chloe epäili viikonpäivän olevan kirottu, mutta toistaiseksi hän oli kertonut epäilyksistään vain tietyillä nettifoorumeilla – sekä Danille, oudommalle kahdesta hyvin oudosta pikkusiskostaan.” Teos aloittaa kirjasarjan Brownin siskoksista, joista ensimmäinen kertoo Chloesta. Chloen elämää on jarruttanut krooninen sairaus ja muut asiat, mutta kun Chloe melkein jää auton alle, hän päättää tehdä varovaiseen elämäänsä muutoksia – listallisen verran. Kolmekymppinen järjestelmällinen nainen kirjoittaa läheltä piti -kokemuksen aikaansaamassa päättäväisyyden puuskassa Hanki elämä -listan, jonka ensimmäinen kohta on omaan asuntoon muuttaminen. Varakkaan perheen hienosta talosta muutto kerrostaloasuntoon tuo arkeen suuren muutoksen ja myös komean talonmiehen, jonka Chloen siskot heti bongaavat. Hanki elämä -listan kautta Chloe saa rohkeutta kokeilla uusia asioita. Tehtävien myötä myös töykeästi käyttäytyvä talonmies Red pelmahtaa mukaan kuvioihin. “Kun hän oli alkanut laatia listaansa, jonka avulla hankkisi itselleen elämän, oman asunnon löytäminen oli ollut ensimmäinen kohta. Tavoite oli saavutettu ja – hermostuttavaa talonmiestä lukuunottamatta – kokemuksesta oli vain hyvää sanottavaa.” Teksti on sujuvaa, helppolukuista ja huumoriakin löytyy. Tapahtumia seurataan vuoroin Chloen ja vuoroin Redin silmin ja nykyhetken tapahtumien lomassa lukijalle avataan pikkuhiljaa molempien aikaisempia suhteita ja muuta elämää. Samalla kaksikko tulee toisilleen tutuksi. Teokseen mahtuu paljon ihania kohtauksia ja söpöilyä. Chloen ja Redin hahmot ovat hellyyttäviä ja heidän välisensä dialogi nokkelaa ja jouhevaa. Myös Chloen ja hänen sisarustensa välisten suhteiden seuraaminen on todellista hyvän mielen luettavaa, vaikka ne jäävätkin selvästi pienempään rooliin. “Chloen katse ei missään nimessä osunut Redin hauisten liikkeeseen tai vahvojen kyynärvarsien kohollaan oleviin suoniin. No, osui se, mutta ihan vain hetkeksi.” Hetkittäin päähenkilöt vaikuttavat ikäistään nuoremmilta. Ikkunasta toisen vilkuilusta tulee skandaalimaista tirkistelyä ja hahmot ovat haltioissaan toistensa käytöksestä, joka meille vaikuttaa vain ihan tavalliselta toisen huomioimiselta. Taustatarinoilla pyritään selittämään kummallista ihailua, mutta sitä oli silti vähän kiusallista seurata. “Red oli kai pahimman laatuinen hirviö, kun piti Chloea uskomattoman seksikkäänä, vaikka tämä oli kipeä. Sitten Red muisti, että Chloe oli aina kipeä, joten ehkä huono vointi ei tehny kestään epäseksikästä.” Chloe sairastaa fibromyalgiaa ja siihen liittyvää kroonista kipua kuljetetaan mukana läpi teoksen. Sairaudella ja kivulla ei mässäillä, vaan niiden kanssa elämistä kuvataan realistisesti ja aidon tuntuisesti. Kipu on arkinen ongelma, jossa rakkaat siskot ja muu perhe ovat tukena. Muutkin painavammat teemat jäävät ilahduttavasti sivurooliin niin, että rakkaustarinaan voidaan keskittyä genrelle tyypillisellä tavalla. Mustan ja valkoisen hahmon suhteessa ei juututa puimaan ihonväriä ja vaikka tarina ei sijoitu rasismista vapaaseen fantasiamaailmaan, ei sitäkään juurikaan käsitellä. Hibbert hipaisee myös luokkaa, kivasti valkoisen osapuolen kautta. “Chloe ei ollut koskaan ennen nähnyt hänen tekevän niin. Olipa onnekasta, että kun hän ensi kerran sai todistaa sitä, hänellä oli yllään massiivinen määrä pörröistä kangasta, joka kätki hänen nänniensä reaktion.” Seksikohtaukset on tuotu tarinaan hauskasti mukaan ensin hahmojen fantasioissa ja sitten tositoimissa. Loppua kohden kuumia hetkiä alkoi olla meidän makuumme jopa vähän liikaa, kun tarina tuntui junnaavan lakanoissa. Aracelis myös vähän oudoksui rakkauden ja seksuaalisten himojen jatkuvaa yhdistämistä syömiseen. Ensimmäisen kerran Redin peniksen nähtyään vesi herahtaa Chloen kielelle ja jossain vaiheessa hän myös julistaa rakastavansa Redford Morgania “samalla tavalla kuin ihmissyöjätiikeri rakastaa pehmeitä ja lihaisia olkavarsia”. Okei. “Hän ei ollut ottanut huomioon sitä, miten helvetin vastustamattomalta Chloe näyttäisi nuollessaan tahmeaa valkoista herkkua huuliltaan, tai sitä, miten liekkien loimu saisi Chloen ihon hehkumaan kiillotetun mahongin lailla ja Chloen silmät loistamaan savuisen meripihkan sävyissä.” Englanniksi Brownin siskokset kirjasarjaa on jo julkaistu kaksi seuraavaa osaa. Suomeksi kakkososa tulee jo syksyllä. Me jäämme odottamaan suomennoksia ja tartumme varmasti Chloen siskosta kertovaan teokseen syksyllä. Hanki elämä, Chloe Brown; Talia Hibbert, Tammi 2026 Suomentanut Laura Haavisto Englanninkielinen alkuteos: Get a Life, Chloe Brown

Kirjojen kautta voi päästä kurkistamaan ihan erilaisiin maailmoihin ja elämiin. Agenttipariskunnan kirjoittamaan muistelmateokseen tarttuessani lähdin hakemaan juuri sitä. Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu CIA on suunnilleen viimeinen paikka, jonne oikeasti haluaisin itse päästä, mutta vakoojaleffat, salaliittoteoriat ja CIA:n historia ovat saaneet minut kiinnostumaan sen verran, että halusin kirjan avulla kurkistaa pinnan alle nähdäkseni, mitä siellä tapahtuu. Andy ja Jihi Bustamante ovat entisiä CIA:n agentteja, jotka aikanaan (2010) joutuivat pahan tiedustelukriisin keskelle ja avainasemaan sen ratkaisussa. Teoksen mukana seurataan pariskunnan uudenlaista tapaa toteuttaa vakoilua ja oman vakoojasolunsa perustamista. “Lopultakin joku tajusi minua – ja voi pyhä jysäys, se oli CIA, voi jumalauta! Olin ollut ihan paskana, mutta nyt olin onneni kukkuloilla. Elämäni seuraava näytös oli alkamassa, ja olin päättänyt näytellä roolini täydellisesti. Kun astelin rennosti Langleyyn sinä ensimmäisenä toukokuisena päivänä, olin innokas pelastamaan maailman tai päätymään tähdeksi seinälle sitä yrittäessäni. Tuumin, että minua odottaisi kunnia kummassakin tapauksessa.” Teos alkaa kirjailijoiden huomautuksella, josta ymmärsin heti, ettei kyseessä ollut ihan sellainen paljastuskirja, jota olin toivonut. Kirjailijat painottavat jo kättelyssä, kuinka tärkeää heille on ollut palvella rakasta kotimaataan ja kuinka ylpeitä he ovat omasta työstään ja kaikesta, mitä CIA:ssa tehdään. Tämän jälkeen en odottanut kovinkaan kriittistä lähestymistapaa CIA:han tai Yhdysvaltojen toimintaan, mutta täysi kritiikittömyys pidemmällekin lukiessa alkoi tuntua ontolta. Teos on kuitenkin nopealukuinen ja tarpeeksi kiinnostava, että lukaisin sen parilla otteella loppuun asti. “Kun meidän piti keskustella luottamuksellisista asioista kotona, menimme yhdessä suihkuun. Emme siksi, että sellainen on seksikästä (vaikka oli siitäkin etua) vaan siksi, että suihkuja on vaikeampi salakuunnella. Höyry tyhjentää paristoja, vesi tuhoaa muistisiruja ja suihkun ääni pilaa salakuuntelun.” Andy ja Jihi päätyvät molemmat omia teitään CIA:lle töihin eri hommiin. Parin taustatarinat käydään läpi lyhyesti ja sitten seurataan työn muotoutumista uusissa salaisissa tehtävissä. Molemmat tuntuvat sokeasti haluavan CIA:n meriittejä, hyväksyntää ja tunnustusta. Andyn kohdalla epävakautta selitetään suoraviivaisemmin ja Jihinkin kohdalla tarpeen synnyt ja syyt ovat luettavissa rivien välistä. Taustatarinoiden avulla tuodaan esille, minkälaiset ihmiset saattavat ajautua kyseiselle alalle. “Välitin työstäni paljon vähemmän kuin ennen, joten käytin hyväkseni jokaisen tilaisuuden hengailla tyttöystäväni kanssa. Tavallisena työpäivänä Jihi ja minä vietimme tunnin tai kaksi yhdessä aamiaisen, lounaan, kahvin ja käytävillä kävelyn merkeissä. Väliajalla lähetin hänelle söpöjä viestejä talon sisäisessä chatissa.” CIA:ssa aloitettuaan Andy käy läpi Farmin, jonkinlaisen koulutuksen vakoojille, muttei valmistu käsittelijäksi. Farmin käyminen on meriittinä suuri, mutta jää epämääräiseksi lukijalle. Koulutuksen sisältöä ei voida avata yksityiskohtaisesti ja sen merkitys on lähinnä tulkittavissa siitä, kuinka usein se mainitaan kirjan edetessä. Etenkin Andya seurataan myös kentällä, mikä oli ainakin minulle teoksen kiinnostavin osuus. Vakoilun myötä seurataan, kuinka valepersoona luodaan ja miten vastavakoilijoita bongaillaan ollessa itse vakoilemassa toisessa maassa. Jännitystäkin on mukana, kun vakoojat joutuvat täpäriin tilanteisiin. CIA:n hommien lomassa seurataan pariskunnan romanssia ensi tapaamisesta lähtien. Romanssin vaiheet herättivät minussa tunteita kiusaantuneisuudesta ihastukseen ja toivat tarinaan inhimillisen tason, johon kiinnittyä. “Kun pisarat putoilivat kehoillemme, sovimme sanovamme suurimmat pelkomme ääneen.” Teoksen kieli on toteavaa. Etenkin alussa töksähtelevä teksti ja kömpelöt ilmaisut hankaloittivat tarinan mukaan imautumista. Kahden kertojan näkökulmat sulautuvat yhteen, mikä johtaa siihen, että tarina soljuu mukavasti eteenpäin katkoitta. Toisaalta hyvin samankaltaiset kerrontatyylit myös hankaloittivat lukemista. Vaikka kertojat on merkattu selkeästi, meinasin silti välillä unohtaa kenen ajatuksia nyt luen. Kertomus on poukkoilevaa ja etenkin alussa oli vaikea hahmottaa, mikä on oleellista. Mukana on sivujuonia ja lyhyitä kertomuksia muiden agenttien kohtaloista, jotka toki rikastavat kuvattua maailmaa ja ovat varmasti jollekin toiselle lukijalle mielenkiintoisia. “Jatkoin työssäni terroristien jahtaamista. Henkilökohtaisessa elämässäni ryhdyin toisenlaiseen tehtävään, jossa toivoin onnistuvani paljon todennäköisemmin kuin töissä: aioin kosia Jihiä ja varmistaa, että se olisi hänelle ilahduttava yllätys.” Teos toimii tosi hyvin myös äänikirjana ja on ihan kiinnostava kuvaus kahden ihmisen kokemuksista CIA:n palveluksessa. Vakoojasolu, Andrew Bustamante & Jihi Bustamante , Atena, 2026 Suomentanut Ari Väntänen Englanninkielinen alkuteos: Shadow Cell: An Insider Account of America's New Spy War

Pimeyden mustuus jatkaa Eliaksen tarinaa Auringon syystä . Edellisen kirjan tapaan tässäkin on taas upeat kannet ja kiinnostava nimi. Tarina myös alkaa väkivaltaisella kuvauksella menneestä. Tällä kertaa paljon kauempaa menneestä, vuodesta 1952, nykyisen Ruandan tasavallan alueella. Muusta tarinasta irralliset kertomukset ovat kiinnostavia menneisyyteen kurkistuksia, jotka selittävät, mistä päähenkilö tulee. Alun pätkä ohjaa myös lukijaa teoksessa käsiteltävän ylisukupolvisuuden äärelle. “Kaksi sukupolvea myöhemmin M-juna toi Mooseksen Pohjois-Haagan asemalle, josta hänellä oli lyhyt matka Lassilan sosiaalikeskukseen. Siellä hänet otti vastaan vahtimestari ja kaksi vartijaa.” Eliaksen elämää seurataan tuetusta asunnosta matkalle isänsä hautajaisiin, intistä alkoholismin kierteisiin ja sosiaaliohjaajaksi. Alussa tapahtumien tahti on hyppivää. Yhdestä hetkestä siirrytään toiseen ja väleissä on kulunut aikaa. Meillä lukeminen tuntui katkeilevan lyhyiden kohtauksien välillä, kun piti taas orientoitua uuteen aikaan, tapahtumiin ja ihmisiin. Myös tunteet päähenkilöä kohtaan seilaavat. Välillä hahmo tuntuu luotaantyöntävältä, jopa vastenmieliseltä. Sitten alkoholismin tuoman ällöttävyyden kaiken hukuttava vaikutus siirtyy hetkeksi sivuun ja alta kuultaa fiksu ja hauska tyyppi, joka herättää ylpeyttä ja sympatiaa. Nuoren ajatukset saivat meidät naurahtelemaan ja edellisestä osasta tuttu yhteiskunnallinen kommentointi kuuluu edelleen osana päähenkilön ja muiden hahmojen puhetta ja ajatuksia. “Yhteiskunnalliset ongelmat alkavat, kun nuorilla miehillä on tylsää. Perjantain työvuoron ja salin jälkeen Elias korkkasi heti oluen. Viikonloput olivat edelleen hänen elämänsä keskipiste.” Loppupuoli kirjasta tuntuu pysähtyvän. Samoja asioita pyöritellään pitkään ja hartaasti. Rankkoja teemoja käsitellään paljon. Mielenterveysongelmia, riippuvuuksia, itsemurhaa, yksinäisyyttä. Alkoholi ja muut päihteet värittävät Eliaksen elämää ja mielenterveyspalvelut paljastuvat kerta toisensa jälkeen aivan järjettömän riittämättömiksi. Työtä sosiaaliohjauksessa seurataan myös runsaasti: asiakkaita ja hakemusten käsittelyä, vähän työyhteisöäkin. “Yhtenä maaliskuisena päivänä kevät näytti viimein saapuneen eteläiseen Suomeen. Hölmöt helsinkiläiset olivat täynnä toivoa ja riemua, vaikka todellisuudessa kestäisi yli neljä ja puoli miljardia vuotta, vielä kauan ihmiskunnan katoamisen jälkeen, että Linnunrata törmäisi Andromedaan synnyttäen uuden galaksin, Lintudromedan, ja vasta silloin aurinkokuntamme pääsisi lämpimämpään tähtinaapurustoon ja Helsinkiin saapuisi oikea kevät.” Tämä osa on lohduttomampi kuin edellinen emmekä teokseen tarttuessamme olleet ihan valmiita siihen, kuinka synkkää se pimeyden mustuus tosiaan on. Kirjan tapahtumat vievät hankaliin tilanteisiin ja kuvaavat todenmukaisesti sitä, minne riippuvuudet ja mielenterveysongelmat voivat pahimmillaan viedä. Kirjoitustyyli on edelleen rikasta ja leikittelevää. Edellisen osan tapaan tekstin seasta löytyy huumoria ja viittauksia pop-kulttuuriiin sekä kirjallisuuteen ja avaruteen. Minäkertojasta on tässä osassa luovuttu kokonaan ja pohdimme, karisiko muista irrallinen minuus lapsuuden mukana, tai haluttiinko sillä etäyttää lukijaa rankemmasta kokonaisuudesta. Toki tarinasta löytyy myös ilon pilkahduksia ja ihmissuhteet, mahdollisuudet ja kohtaamiset tuovat rämpimisen keskelle tilaa hengittää. Pimeyden mustuus, Ivan Maniraho, Like 2026

Kuva: Irina Kolomijets @Valokuvaamo Luova Khaya Ronkainen is a South African poet, writer, and creative professional based in Finland. Drawing inspiration from cross-cultural experiences, among others, her writing often examines hybrid identity, home, and belonging. Her first novel, “Distorted Is The View”, will be published in 2026. Learn more about her writing at https://www.khayaronkainen.fi . During my short stint working in Finnish schools many years ago, I was struck by an absence of book offerings that catered to pupils of immigrant backgrounds. In some schools, the library was tucked in a corner where few visited. No librarian. No inviting space. Just a locked door and dusty shelves. That image stayed with me. Since then, I’ve been asking the same question to everyone who works with young learners: Who does your school library actually serve? Because if the simple act of borrowing a book requires finding a teacher to unlock a door, something is already broken. And if shelves don’t carry books that reflect diverse childhood experiences, how can children develop a love for reading? Finland’s education system is celebrated worldwide. Finland also boasts a vibrant literary culture. Libraries are everywhere, like points of light across the landscape. They’re symbols of democratic access to knowledge. And yet, amidst all the celebration, there’s an underserved and silent minority. Readers and writers whose stories don’t make it onto those curated shelves. Some organizations have recognized this gap and are trying to bridge it. The Finnish-African Society runs a project called FALA—the Finnish-African Literature Art Project. FALA works to bring African literary works to Finnish audiences. Books from the continent. Books from the diaspora. Stories that otherwise wouldn’t make it here. Whose Stories Are Missing? I’ve seen the joy on readers’ faces—young and old—when they find books with characters that look like them or reflect their lived experiences. But this isn’t only about readers who see themselves in these stories. It’s for people across all generations and backgrounds who want to diversify their bookshelves, learn, and expand their worldview. The Helsinki Book Fair’s 2025 theme was Learning and Joy. Literature sat at the centre of it all—culture, education, joy intertwined. But here’s the uncomfortable question: whose joy are we talking about? For us—BIPOC and Afro-Nordic writers in Finland—the answer is painfully clear. The non-existent statistical data tells us we don’t exist. We’re like unicorns, invisible and mythical, yet we live and write here. That invisibility keeps us firmly in the margins. And it’s not just about invisibility. It’s about what gets pushed as “diverse literature.” When refugee and migration narratives centered on trauma become the default, we fall short of representing the full range of immigrant lives in Finland. Diversity isn’t a single story. It never was. The Real Cost This is an issue of access. Physical space that welcomes you in. Books that reflect a wide range of experiences. Reading material that supports learners in the classroom and beyond it. I think about my own childhood. Books transported me to places I’d never visit. Stories sparked curiosity and fed my imagination. That’s the power of reading. Every child deserves it, regardless of background. Yes, children’s and young adult literature is becoming more diverse. But the representation is still limited and inconsistent. And it relies on local efforts rather than being built into the system itself. Yet by teaching diverse works, educators can create awareness, appreciation, and ultimately demand that publishers will have to meet. But where do educators get these books to begin with? It’s the classic chicken and egg problem. Libraries can be a source of joy for anyone, without having to shell out money on expensive books every time. That’s what makes this topic so close to my heart. Not only because I’m a writer, but because I know what’s at stake when that door stays locked. As writers, it’s not enough to merely expose the absence of our voices. We also need to find ways to connect with readers who seek representation in literature. What Now? So here’s the question for everyone involved in creating books: Have you checked your blind spot? Who are you missing? Have you asked them what stories they want to read but cannot find? If not, there’s your blue ocean—less competition, and readers already craving what you could offer. And for everyone who cares about literature: What can you do, even in a small way, to help young readers of all backgrounds experience the joy of reading and feel part of the whole? In the end, the question isn’t whether Finland can afford to include more voices. It’s whether it can afford not to. KHAYA RONKAISEN LUKUVINKIT Weeping Becomes a River – Siphokazi Jonas Poetry Collection incl. storytelling Who's Loving You: Love Stories by Women of Colour – Sareeta Domingo Anthology Somewhere Soft to Land – kai alonté Novel, coming out end of April

Harhailevat tähdet on itsenäinen jatko-osa Tommy Orangen teokselle Ei enää mitään, joka suomennettiin syksyllä 2020. Tarinassa seikkailee osin samoja hahmoja, kuten Jacquelin Red Feather ja hänen lapsenlapsensa Orvil. Itse luin vain tämän uusimman teoksen ja sen voikin hyvin lukea itsenäisenä kokonaisuutena. Tommy Orange on itse kotoisin Oaklandista, Kaliforniasta, jonne kirja sijoittuu. Hän on osa Yhdysvaltojen alkuperäiskansaa kuuluen cheyenne- ja arapaho-heimoihin. Harhailevat tähdet kertoo erään sukulinjan tarinaa 1800-luvun puolestavälistä aina lähelle nykyhetkeä ja suku on myös cheyenne-heimon jäseniä kuten itse kirjailijakin. “Kaikki mitä voin sinulle kertoa cheyennenä olemisesta, tulee äidiltäni, äitini ennen kuolemaansa kertomasta, ja koska hän teki kuolemaa, hän tietysti puhui minulle toisin kuin olisi muuten puhunut. Vähän niin kuin minä puhun nyt sinulle. En siksi että tekisin kuolemaa, vaan siksi että synnyt pian.” Teos on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa käydään läpi vuonna 1864 tapahtunutta Sand Creekin alkuperäiskansojen verilöylyä ja siitä ainoan selviytyjän, Jude Starin, matkaa siitä eteenpäin. Star lähetetään Fort Marionin vankilaan, jossa kristinuskoa tuputetaan ja omaa uskoa hälvennetään. Hän löytää kuitenkin myös yhteyksiä cheyenne-heimoonsa vankilassa olon aikana. Lisäksi eri ajassa seurataan Starin lasta ja hänen lapsen tytärtään. Starin lapsi lähetetään Carlislen intiaaniteollisuuskoulun sisäoppilaitokseen, samaan rakennukseen joka ennen toimi vankilana, ja jossa hänen isänsä oli aikoinaan vangittuna. Toisessa osassa siirrytään vuoteen 2018 ja kuvataan kolmen nuoren veljeksen elämää, selviytymistä ja halua ymmärtää omia juuriaan. Veljekset asuvat isotätinsä kanssa, koska heidän isoäidillään on paha huumeriippuvuus ja hän on ollut pitkään poissa kuvioista, kuten myös veljesten vanhemmat. Kolmannessa osassa kuvataan lyhyesti missä hahmot ovat tulevaisuudessa. “Eli isoisäni oli varmaankin ammuttu maissin sekaan. Mutta tarinoiden ei minusta ollut tarkoitus lohduttaa. Uskoin, mitä isäni minulle kertoi. Tarinat enemmän kuin lohduttivat. Ne vievät kuulijan mukanaan ja tuovat takaisin entistä ehompana.” Ensimmäinen osa syventyy laajemmin Yhdysvaltojen alkuperäiskansan tarinaan ja historiaan seuratun sukulinjan kautta. Alun sukupuu ja prologi myös avaavat ja auttavat lukijaa ymmärtämään tapahtumia paremmin. Ensimmäisen osan jälkeen tarina keskittyy syvemmin yksittäisiin henkilöihin. Kirjan kappaleissa seurataan ja kuvataan aina kerralla yhden hahmon elämää ja ajatuksia. Ajattelin teoksen olevan rankka siitä kuullun perusteella, ja sitä kirjan alkupää etenkin on. Aracelis jättikin tässä kohtaa kirjan kesken. Rankkuus ei kuitenkaan ollut läsnä koko ajan ja loppupuolella keskitytään enemmän henkilöhahmoihin ja hahmojen sisäiseen maailmaan, mikä veikin huomiota muualle alun verisistä tapahtumista. Perheen ajatusmaailmasta löytyy myös samaistuttavaa sopeutumisesta ja omien juurien hahmottamisesta. “Esiintyminen tuntui erityisen surulliselta luokan tunnelman takia, koska hänen esitelmänsä tuli sen jälkeen, miten toiveikkaasti, kepeästi ja hauskasti Oakland oli käsitellyt etnistä alkuperää, mutta Seanin esitelmä taas selvästi tuomitsi parhaansa yrittävän järjestelmän, ja vieläpä Oaklandissa ja tässä luokassa, jossa ei kai sitten taivaan tähden olisi saanut edes hetkeä iloita pienestä edistyksestä eikä vaieta yhdestäkään ristiriidasta aina yhtä ongelmallisessa tavassamme hoitaa asioita.” Orangen kirjoitustyyli on todella kuvailevaa ja tykkäsin siitä vaihtelevasti. Oli kappaleita, joissa uppouduin täysillä kerrontaan, hahmojen ajatusmaailmaan ja kuvailuun oman identiteetin etsimisestä. Paikoin tarina tuntui junnaavan paikoillaan ja olisin toivonut, että asiat olisi sanottu suoraviivaisemmin, eikä kiemurreltu niiden ympärillä monen sivun verran. Teoksessa käsitellään paljon ylisukupolvisia traumoja, alkoholi- ja huumeongelmia sekä masennusta ja itsetuhoisuutta. Orange on saanut kirjoitettua teemoista osuvasti, mutta tosiaan mitään kevyintä luettavaa kirja ei ole, eikä täysin sitä meidän kohdekirjallisuutta. Oli kuitenkin kiinnostava päästä lukemaan Yhdysvaltojen alkuperäiskansaan kuuluvan kirjoittamaa teosta. “Hän tuli ajatelleeksi, että oli tulossa riippuvaiseksi. Sana oli vanha tuttu. Sitä oli käytetty häntä vastaan puhuttaessa videopeleistä ja puhelimista, ruuduista ylipäätään. Hän tiesi riippuvuudesta verenperinnössään.” Itselleni kalskahti korvaan, kun suomennoksessa puhutaan Amerikan alkuperäiskansoista ilmeisesti viitaten Amerikalla Yhdysvaltoihin eikä koko mantereeseen. Intiaani-sanaa jäin myös alkuun miettimään. Se esiintyy etenkin ensimmäisellä puoliskolla ja toisessa osassa veljekset toteavat isotädilleen, ettei se ole enää hyväksytty termi, joten ajattelin sen olevan kirjailijan keinoa puhua menneestä, kun termiä vielä käytettiin. Harhailevat tähdet, Tommy Orange, Aula & Co, 2026 Suomentanut Terhi Kuusisto Englanninkielinen alkuteos: Wandering Star

Viime vuonna haastattelimme Helsingin Kirjamessujen ohjelmajohtajaa Ville Blåfieldia ja kysyimme häneltä, miksi vuoden 2024 kirjamessuilla oli niin vähän representaatiota mustista ja ruskeista kirjailijoista. Vuoden 2025 messuille Blåfield lupasi enemmän osallisuutta ja meidän näkökulmastamme kirjamessut lunastivat lupauksen. Suunta on nyt oikea. Silti tietynlaiseksi katoksi kirjamessujen ja muidenkin kirjallisten tapahtumien representaatiolle laskeutuu aina se, millaista kirjallisuutta Suomessa julkaistaan. On hankala nostaa esiin mustia ja ruskeita kirjailijoita, jos heidän kirjojaan ei ole vielä olemassa. Me päätimme ottaa yhteyttä Suomen suurimpiin kustannuslaitoksiin Otavaan, WSOY:hyn ja Tammeen ja kysyä missä mättää. Vuonna 2024 me laskimme POC-kirjailijoiden osuuksia Otavan, Tammen ja WSOY:n katalogeissa ja kokosimme niistä julkaisun nettisivuillemme . Olemme sittemmin jatkaneet prosenttien laskemista, mutta haastatteluissamme selviää, että kustantamot itse eivät sitä tee. He ovat kuitenkin tietoisia tilanteesta. “Lukuja ei tavallaan tarvitse seurata, kun tietää että on todella vähän. Tänä vuonna tulee vain Randa Al-Dawoudin kirja Gazan naiset. Ensi vuonna tulee kaksi esikoista, mistä olen todella onnellinen. Kotimaisia POC-kirjailijoita on etsitty ja on päätetty, että tähän asiaan halutaan panostaa. Mutta, kuten sanottu, teoksia voisi olla enemmänkin ja uskon, että niille olisi lukijoita ja ne saisivat hyvin mediaa, mikä on kotimaisessa kirjallisuudessa tärkeää”, kertoo Tammen kustantaja Petra Maisonen, jonka vastuulla on erityisesti luoda kotimaisen kirjallisuuden julkaisulistaa. Edelleen vuonna 2025 POC-kirjailijoiden osuudet katalogeissa jäivät Tammella, WSOY:llä ja Otavalla alle yhdeksän prosentin. Huonoin osuus oli Tammella, jonka kustantamista kirjoista vuonna 2025 POC-kirjailijoita oli vain noin 2,7%. Haastateltavat kuitenkin kertovat arvostavansa moninaista kirjallisuutta. “Näen vahvan arvon POC-kirjailijoiden kirjojen kustantamiselle. Alalla seurataan paljon yhteiskunnallisia muutoksia ja pyritään löytämään näihin kysymyksiin vastauksia. Me emme näe tai hoksaa kaikkea ja siksi keskustelu onkin todella tärkeää. Olen aika vakuuttunut, että moni näkökulma jää itseltänikin huomaamatta, mutta yritämme löytää mahdollisimman monipuolisesti tekijöitä”, WSOY:n lasten- ja nuortenkirjallisuuden julkaisemisesta vastaava kustantaja Paula Halkola toteaa. “Me Otava-kustantamoissa haluamme julkaista laajasti moniäänistä kirjallisuutta ja kuulla tarinoita joita ei ole aiemmin kuultu. Siksi on tärkeää, että myös kirjailijamme tulevat laajasti erilaisista taustoista”, kommentoivat Otavan kaunokirjallisuuden kustannusjohtaja Antti Kasper sekä lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustannusjohtaja Kaisu-Maria Toiskallio. Kasper ja Toiskallio kertovat, että he ovat viime vuosien aikana julkaisseet usean POC-kirjailijan teoksen sekä aikuisten että lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Meille prosentit näyttävät edelleen lannistavilta, mutta he näkevät luvuissa myös myönteisen trendin: ne ovat nousemaan päin. “Uskomme että tämä kehityssuunta jatkuu. Suomessa POC-väestön kasvu on tapahtunut pääasiassa vasta viime vuosikymmenten aikana. Siksi olemme monessa suhteessa eri vaiheessa kuin esimerkiksi Ruotsi tai englanninkielinen maailma, joissa historia on pidempi ja kerrostuneempi. Oma ääni ja sanottava löytyy ja kehittyy ajan kanssa: kun kieli, oma kirjallinen näkemys ja sukupolvien kokemus alkavat rakentua. Nyt ollaan juuri siinä vaiheessa, jossa nuo äänet alkavat nousta näkyviin, ja jossa on tärkeää, että niille on tilaa, tukea ja mahdollisuuksia”, Kasper ja Toiskallio pohtivat. Kustantajat tosiaan raportoivat, että kotimaisia POC-kirjailijoilta on vaikea löytää. “Mielelläni tekisin paljon enemmän POC-kirjailijoiden kirjoja, mutta todellisuus on se, että meille ei tule käsikirjoituksia. Olemme usein miettineet, mikä olisi se kanava, josta löytäisimme kirjoittajia, koska niitä ei meidän sähköpostiimme tule. Meille tulee melkein 1500 käsikirjoitusta vuodessa ja voin sanoa, että joukossa on yksi tai kaksi POC-kirjailijan kirjoittamaa käsikirjoitusta. Ja senkin voin sanoa, että ne luetaan kyllä todella tarkasti, koska haluaisimme tehdä niitä. Ihan senkin takia, että on huomattu, että niille on tosi iso yleisö. Ihmisiä kiinnostaa. Ei vain POC-ihmisiä vaan myös muita lukijoita”, Maisonen kertoo. Myös WSOY:n Paula Halkola toteaa, että moninaisten näkökulmien ruokkiminen vaatii tietoista työtä. Hän kertoo, että lastenkirjoja on lähdetty kysymään tekijöiltä, ja että kotimaisen lastenkirjallisuuden puolelta lähes kaikki teokset ovat tulleet niin, että keskustelu kirjasta on lähtenyt kustantamon aloitteesta. Ongelma on siis rakenteellisempi. “Näen, että ydinkysymyksenä on, miten kustantamo ja kirjailija saadaan löytämään toisensa, eli kirjailijuuden syntyminen. Miten luontevaksi vähemmistöjen edustajat kokevat ihan sen, että kirjoitan kirjan ja tarjoan sitä kustantajalle. Siinä on sellainen piste, johon olisi kiva löytää toimenpiteitä. Siinä, miten me olemme yhteydessä yhteisöihin, voisi olla merkittävä kehittämisen paikka”, Halkola pohtii. Myös Otavalla on huomattu sama kehittämisen piste ja aikaisemmin pyritty tukemaan kotimaisten POC-kirjailijoiden äänten löytymistä yhteistyöllä Ruskeiden Tyttöjen RT LIT Akatemian kanssa. “Tämä on asia johon olemme panostaneet voimakkaasti. Olemme tehneet usean vuoden ajan yhteistyötä Ruskeat Tytöt ry:n kanssa ja järjestäneet muun muassa kaksi master class -ohjelmaa sekä open call -ohjelman ei-valkoisille kirjoittajille. Ohjelmat ovat toimineet erinomaisesti, ja olemme niiden kautta löytäneet monia kiinnostavia ja lahjakkaita kirjoittajia. Tämä on pitkäjänteistä työtä, niin kuin kustantaminen aina. Polku ensimmäisestä käsikirjoitusversiosta julkaistavaksi esikoisteokseksi kestää usein vuosia, täysin kirjoittajan taustaan katsomatta”, Otavan Kasper ja Toiskallio kuvaavat. Tammella katse suunnataan eteenpäin. Heillä pohdinnassa olevista tavoista tavoittaa POC-kirjailijoita Maisonen ei voi vielä paljastaa enempää, mutta lähettää meidänkin kautta terveiset kirjailijuudesta haaveileville, että kotimaisia POC-kirjailijoita toivotaan. Suomessa on totta, että mustat ja ruskeat ihmiset ovat vähemmistö. Sama ei kuitenkaan päde maailmalla. Tästä syystä olemme ihmetelleet, miksi käännöskirjallisuuttakin julkaistaan POC-kirjailijoilta niin vähän. Kustannustoimittajat avaavat meille prosesseja, joita käännöskirjallisuuden julkaisuun liittyy. “Käännöskirjan takana on valtava kansainvälinen koneisto, jossa käsikirjoitukset seuloutuvat niin, että kirjoittavan henkilön täytyy ensin onnistua hankkimaan agentti ja sitten nousta seuraavalle portaalle eli ylittää julkaisukynnys. Sitten pitäisi vielä päästä kyseisen maan kirjallisuusmaailmassa sellaiselle tasolle, että saa ulkomaan edustuksen ja käsikirjoitusta aletaan myydä maailmalle”, Tammen suomennetun kaunokirjallisuuden kustantaja Päivi Koivisto-Alanko aloittaa. “En voi sanoa, että aina etsisimme POC-kirjallisuutta. Tavallaan kirjallisuuden maailma on värisokea, koska kirjat tulevat luettavaksi niin, että emme välttämättä heti tiedä tätä asiaa kirjailijasta. Sitten on sekin puoli, että kaikki anglosaksinen hallitsee käännöskirjamarkkinoita. Ihan jo siksikin, että suurin osa koneistoa, joka sitä tuottaa, on anglosaksista.” Tämän olemme huomanneet myös nuortenkirjallisuuden kohdalla, kun olemme kaivanneet sitä, no etenkin Suomesta, mutta myös Afrikasta, Aasiasta ja Etelä-Amerikasta. “Yhdysvalloista tulee paljon POC-nuortenkirjallisuutta, koska siellä on vahva ja aktiivinen keskustelu representaatioista. Aasiasta ja Afrikasta tulevien nuortenkirjojen kohdalla haasteita ovat muun muassa kielimuuri, käännösoikeuksien saatavuus ja se, että monissa maissa nuortenkirjallisuus ei ole yhtä vahvasti eriytynyt omaksi genrekseen”, Kasper ja Toiskallio selventävät. Koivisto-Alangon näkemys asiasta poikkeaa tästä hieman. Hän toteaa aasialaisella kirjallisuudella olevan suurempi kansainvälinen noste, joka osaltaan johtaa myös aasialaisten nuortenkirjojen nousuun. “Afrikkalaisista kirjailijoista monet ovat sellaisia, jotka ovat päätyneet asumaan Yhdysvaltoihin tai Britanniaan ja sitä kautta suuren koneiston äärelle”, hän kertoo. Harmillista ja huolestuttavaa on se, että Halkola on ihmetellyt Yhdysvalta-painotteista nuortenkirjallisuutta jo kymmenen vuotta sitten, siirtyessään Lastenkirjainstituutilta WSOY:lle. “Tämä oli yksi isoimmista kysymyksistäni kun tulin Lastenkirjainstituutista. Miksi ihmeessä tämä on näin ja ihan hirvittävää miten kulttuurillisesti monotonista nuortenkirjallisuus on. Tähän kuitenkin vaikuttaa tarjonta ja lähestyttävyys. Englanninkielinen kirjallisuus on kaikista lähestyttävintä, ilmiönä isoimpia, kustantamot ovat isoimpia ja heillä on mekanismit sille, miten he lähestyvät meitä. Siinä on pitkä historia ja ihan samalla tavalla miten kaikessa kulttuurissa korostuu englanninkielinen lähtökulttuuri, samassa veneessä mekin olemme”, Halkola harmittelee. Muutama vuosi sitten monotoniaan vastatakseen, Halkola perusti WSOY:llä Palkittua lasten- ja nuortenkir jallisuutta maailma lta -sarjan. Sarjasta on julkaistu kaksi POC-kirjailijan kirjaa: nuorille Kaikki mitä kaipasimme Blessing Musaririlta , jonka luimme viime vuoden lopulla ja lapsille Taikakaramellit Heena Baekilta , joka jul kaistiin vuosi sitten keväällä. “Kun lähdimme tekemään sarjaa, minulle konkretisoitui, kuinka järjetön työ on lähteä kustantamosta käsin sukeltamaan eri kirjallisiin kulttuureihin ja hahmottaa sitä, mitä nämä kustantamot täällä ovat ja mitä ne ovat tehneet. Sitten vielä kun ei ole englanninkielisiä versioita kirjoista. On aika hankala ostaa teosta jota ei pysty lukemaan. Vaikka löytäisi kääntäjänkin, on hankalaa saada otetta siitä, onko tämä nyt se kirja minkä me haluamme”, Halkola kuvaa. Myös Tammen Koivisto-Alanko puhuu samasta ongelmasta: resursseista ja kaupallisuudesta. Kustantamot ovat yrityksiä ja niissä on aina mietittävä myös myyntiä. Maisonen toteaa, että nuortenkirjojen markkinat ovat pienet ja kirjoja myydään vähän. Käännösten tuottaminen on kallista, eikä siksi aina kannattavaa. “Lastenkirjoja menee kirjastoihin paljon ja sen lisäksi vanhemmat ja isovanhemmat ostavat niitä lapsille. Nuortenkirjojen alue on jo sellainen, että vanhemmat eivät välttämättä osta enää kirjoja, nuorilla ei ole rahaa ja isovanhemmatkin menettävät kosketuksen nuorisokulttuuriin”, Koivisto-Alanko komppaa. Kaupallisuuden kanssa tasapainottelee myös Halkola, vaikka kertookin pystyvänsä tekemään myös tärkeäksi kokemaansa kulttuurityötä. “Me julkaisemme vajaat 150 uutuuskirjaa minun listallani vuosittain, mikä on aika hurja määrä. Julkaisemme kirjoja käytännössä nolla vuotiaasta parikymppiseen kaikissa eri genreissä, niin kyllä sitä diversiteettiä tarvitaan. Olen aika ylpeä siitä, että voin rakentaa listaa, jossa on tietyt kaupalliset menestyjät ja se mahdollistaa sen, että voidaan tehdä myös kirjoja, joiden ei välttämättä ensisijaisesti tarvitse tuottaa meille rahaa. Näin pystymme kokonaisuudessa myös huolehtimaan kulttuurisesta merkityksellisyydestä”, Halkola kertoo. Toteamme lopulta, että pääosin haastateltavistamme huokuu tahtotila ja toivo siitä, että POC-kirjailijoiden kirjoja saataisiin lisää. Kaikki uskovat siihen, että mustien ja ruskeiden kirjailijoiden osuus Suomen markkinoilla tulee ensi vuonna ja tulevaisuudessa kasvamaan. Muutos tulee vain olemaan hidasta. “Pitää uskoa, että tulevaisuus on parempi. Olisi mahtavaa, että meillä olisi monia erilaisia tekijöitä ja tarinoita”, Maisonen toivoo. WSOY:n Halkolalta muistamme vielä lopuksia kysyä, onko talossa mustia ja ruskeita kustantajia ja uskooko hän, että tämä voisi vaikuttaa saatavilla olevaan representaatioon. “Ihan varmasti vaikuttaa. Tällä hetkellä ei ole. Haussa tämä on yritetty ottaa huomioon, mutta helposti meillä on etenkin lastenkirjapuolella paljon keski-ikäisiä valkoisia naisia. Haluaisin kyllä todella mielelläni siihen diversiteettiä ja uskon, että se pikkuhiljaa muuttuu, mutta se ei ole nopea prosessi”, Halkola myöntää. Ehkä tässä onkin jotain, mistä lähteä liikkeelle. KUSTANTAJIEN KIRJAVINKIT Antti Kasper ja Kaisu-Maria Toiskallio (Otava) Third Culture Kids – Kiia Beilinson, Mona Eid, Koko Hubara ja Caroline Suinner Kärsimyskukkauuteaddiktio – Adile Sevimli & Oona Pohjolainen Hayati, rakkaani – Amani Al-Mehsen Bechi – Koko Hubara Petra Maisonen ja Päivi Koivisto-Alanko (Tammi) Paratiisiin – Hanya Yanagihara Gazan naiset – Randa Al-Dawoudi Hanki elämä – Chloe Brown; Talia Hibbert Kaikki rakastavaiset yössä – Mieko Kawakami Paula Halkola (WSOY) Kaikki mitä kaipasimme – Blessing Musariri Höpersankarit – Ernest Lawson Taikakaramellit – Heena Baek

Hodan on terveydenhoitaja, jolla on intohimo kirjallisuuteen. Runous on hänelle uusi kirjallisuuden muoto, joka tuo hänelle itseilmaisua, reflektointia ja iloa. Summertime The birds, the trees, the skies, the breeze. the grass, the green the air is clean the warmth, the sun it has begun the storm, the rain the sweat, the stain the forest, the fire the heat, goes higher the tick, the virus the season, upon us The sun shining too brightly on my face, what a beautiful problem Repose My heart yearns for a full nights sleep. I feel my spirit pulled down to a soft depth. My eyelids carrying two elephants, my feet cold as icepacks. My muscles soft like liquid. Im planning what pleasant vision I will dream about. To an unvisited land colored by my imagination. I wake up to the taste of my dream still on me, temporarily unplugged from the world. I lift up my head to see my window, sun peeking through the trees. Trees swaying to the flow of Gods choosing. How lucky am I to have experienced this slice of calm and peace, this rebirth? HODANIN KIRJAVINKIT "Nämä kirjat ovat olleet minun lukulistalla tänä vuonna." From a Crooked Rib - Nuruddin Farah 100 Years' War on Palestine - Rashid Khalidi Bless the Daughter Raised by a Voice in Her Head - Warsan Shire

Kuva: Jonne Räsänen / Otava Ivan Maniraho on helsinkiläinen sosiaaliohjaaja ja esikoiskirjailija. Hän syntyi Kigalissa, Ruandassa, missä hän vietti ensimmäiset kahdeksan sotaisaa vuotta. Maniraho muutti perheineen Suomeen vuonna 1997, ja on siitä asti asunut eri puolella stadia. Manirahon toinen romaani, Pimeyden mustuus, ilmestyy keväällä 2026. Tykkään ajatella, että ihmiset operoivat pääosin samanlaisella pohjavireellä suhteessa toisiinsa, siis että jos sitä esiintyy minussa, niin voi päätellä, että sitä on myös muissa. Siispä ehkä joku muukin on pohdiskellut kysymystä, mitä meille jää jäljelle, jos paraskin vaihtoehto toteutuu: tekoäly tulee ja rikastuttaa meidät kaikki niin, ettei kenenkään tarvitse tehdä pakosta enää mitään? Minulta kysytäänkin usein minkä vuoksi kirjoitin kirjan. Riippuen yleisöstäni saatan vastata, että halusin motivoida nuoria lukemaan, tai tuoda maahanmuuttajien olosuhteita enemmän päivänvaloon tai olla ensimmäinen afrikkalaissyntyinen jäsen Suomen Kirjailijaliitossa. En usein kerro syyksi vain sitä, että halusin tuntea oloni paremmaksi. Nuorena, keskellä kriisien, ajattelin ihan oikein, että tuomalla ajatuksia ulos paperille ne lakkaavat riivaamasta pääni sisällän niin paljon.  Minulle vapaan kirjoittamisen tavoitteena ei ole kustannussopimus tai kirjamessuilla esiintyminen, vaan se, miten se tuo itsellenikin piilotettuja puolia näkyville. Kun kirjoittaa vapaasti ja pitkään, mitään ei voi pitää salassa, kaikki tulee jotenkin esille, ja se voi yllättää, pelottaa tai jopa iljettää, mutta ei koskaan pettää. Kun olin pienokainen tein päätöksen, että halusin olla hyvä suomen kielessä, etten jäisi ulkopuolelle. Tein uhrauksen, jota en voi välttämättä suositella kaikille, priorisoida yksi kieli kaikkien yli, ja antaa muiden heiketä. Aikuisena voin antaa itselleni arvosanan siitä, miten meni. Voin sanoa, että jäin tavoitteestani kauas. Oikeinkirjoitustaitoni on surkea, mutta saavutin sitä tavoitellessa jotain arvokkaampaa. Kieli on työkalu, jolla viestitään niitä epämääräisiä kaavoja, kuvioita ja liikkeitä, joita jokaisen pään sisällä pyörii. Kielellä viestitään ideoita. Kun oppii etsimään mitä haluaa viestiä, tulee hyväksi kielenkäyttäjäksi. Ja hyvä kielenkäyttö kehittää ajattelutaitoa. Kaiken, mikä ihmisiä kiinnostaa, voi jakaa karkeasti kahteen kategoriaan, itseensä, ja kaikkeen muuhun sen ulkopuolella. En ole omaksunut kirjailijan identiteettiä, enkä ehkä koskaan tulekaan omaksumaan. Sekin sanottuna haluaisin oikaista muutaman ennakkoluulon kirjailijoista. On kiistämättä totta, että elämäni on ollut niin monisävyistä, että se on toiminut aika hyvänä lähteenä kirjoituksilleni. Lahjaksi kamppailuistani sain vastaraitistuneen mielen, joka olikin sitten mielenkiintoinen paikka. Sanoisin kuitenkin, että kirjan kirjoittaminen oli helpoin vaikea asia, minkä olen koskaan tehnyt. Ehkä on hyve olla vähän outo, jos haluaa kirjailijaksi, mutta se ominaisuus yksinään ei riitä. Kirjoittamiseni ei tapahdu satumaisella tavalla tiettyyn aikaan, pehmeässä valossa, lukuisien auki olevien kirjojen ympäröimänä. Hyvät ideat eivät katso aikaa, vaan ne tulevat uusille ideoille valmistuneeseen mieleen, kesken treenien, kävelyillä, elokuvissa ja hyvien keskustelujen kesken. Eli inspiraationi lähde ja kaikkien loppuunsaatettujen projektieni perusta on hyvät elämäntavat ja avara mieli, siinä kaikki. Onneksi uskalsin tehdä asioita niin sanotusti ilman lupaa. Itselleni tärkeitä asioita luovuuden ravitsemisemiseen on ollut oman rauhan suojeleminen, ja raittius. Minulla ei ole mitään sellaista koulutustaustaa, jonka voisi luulla olevan välttämätön kirjojen kirjoittamiselle. En ole dramaturgi tai opiskellut yliopistossa. Olen katsonut vain todella paljon leffoja ja sarjoja, ja aina rakastanut tarinoita ja fiktion kykyä ottaa puheeksi kuumia aiheita, kuten maahanmuutto tai seksuaalisuus, jotka yleensä jakavat ihmiset heti eri leireihin. Sinullakaan ei tarvitse olla koulutusta tai lupaa lähettää kustantajalle käsikirjoituksesi. Se, mikä kaunokirjallisuudessa ja vapaassa kirjoittamisessa onkin parasta, on, että lähteenä voi käyttää mitä vain. Tarinoiden ei tarvitse olla totta ollakseen koskettavia. Lähteenä voi käyttää sitä, mitä musiikki saa tuntemaan, katkelmia arjesta, meemejä tai Youtube-videoita. Uteliaisuus on hyve, neuvoi ensimmäinen sosiaalialan esihenkilöni. Uteliaisuus muiden elämiä, kohtaloita ja elintapoja kohtaa, rajoja kunnioittaen, on jokaiselle saatavilla oleva ja laadukas inspiraation lähde. Ja muutenkin hyvä elämänasenne. Yleensä välttelen ottamasta kantaa siihen, mikä on muka luonnollista ihmiselle, mutta tässä tapauksessa se on niin selkeää minulle, että teen poikkeuksen. Kirjoittaminen tarinankerronnan muotona, ja tapana dokumentoida ja jalostaa omia ajatuksia, on ihmisessä niin alkukantaista toimintaa, että sanoisin sen olevan osa luontoamme. Kirjoittaminen tulee suoraan puhumisen jatkeena. Siitäkin syystä olen surullinen kuullessani, kuinka luku- ja kirjoitustaito laskevat, ja siitä johtuva aivomätä lisääntyy. Meidän on puolustauduttava teknologiajättien vaikuttamisyrityksiltä ihmiskokemukseemme. Otsikon nimi olisi voinut olla ”Miksi kirjoittaminen on tärkeää tekoälyn aikakaudella”. Vaikka tekoäly on tullut jäädäkseen, luultavasti tulee aikakausi tekoäly-hypen viilentymisen jälkeenkin, ja silloinkin kirjoittaminen kannattaa. Voi olla viisaampaa varautua siihen vaihtoehtoon, että teknologiset kehitykset tulevat nopeammin kuin ihmiskunta ehtii niihin sopeutua, ja uusien työkalujen myötä emme rakenna tulevaisuuden utopiaa, vaan samat ongelmat ja taloudellista epätasa-arvoa kasvattavat mekanismit seuraavat meitä myös ajassa eteenpäin. Keksittiinpä mitä tahansa mullistavia työkaluja, todennäköisesti sinä ja minä seisomme samalla viivalla niiden käytön suhteen. Ainoa ero tulee jatkossakin olemaan jokaisen individualistinen kyky soveltaa annettuja resursseja muuttuvassa maailmassa. Ja ainoa työkalu, joka ihmisellä sitä varten on, on hänen ajattelunsa. Tässä on kirjailija, jonka mielestä kaikkien kannattaisi kirjoittaa, ei ehkä kovin ravisuttava kannanotto. Perimmäinen viestini on kuitenkin seuraavankaltainen: meidän on säädeltävä suhdettamme teknologiaan samaan tahtiin kuin se kehittyy, tai riskeeraamme sen ottavan haltuun sen, mikä on meille tärkeintä, oman ihmisyytemme. Liikutamme kehojamme urheilussa, kävelyssä tai tanssissa, vaikka syke olisi Himalajassa ja hiki lentää, koska se on mukavaa ja se auttaa pitämään meidät terveinä. Sitä kirjottaminen on aivoille. Lopuksi esitän saman pyynnön, jonka kustannustoimittajani esitti minulle ensitapaamisella: kirjoita, ja sitten kirjoita lisää, ja lisää kunnes siitä tulee tapa, jota ilman et koe päivän olleen normaali. Kirjoita vapaasti ja pitkään. Kirjoita niin kuin minä tein, tunteen kiihkossa kolmelta yöllä, tajunnan ollessa jossakin muussa tilassa kuin hereillä tai unessa, mutta raittiina, välittämättä pätkääkään kieliopista, koska kirjan kirjoittaminenhan on oikeasti uudelleen kirjoittamista. Ja kun minulta kysytään, käytänkö tekoälyä kirjoitukissani siihen vastaan, että mihin sitä tarvitaan, kun meillä on älyä kotona. IVAN MANIRAHON LUKUVINKIT Kirjoja, jotka Ivan Manirahon mukaan jokaisen tulisi lukea. Go Tell It on the Mountain – James Baldwin Sadan vuoden yksinäi syys – Gabriel García Márquez Kaikki hajoaa – Chinua Achebe

Kuva: Esma Alouet Filippa Vink on suomalaisnigerialainen laillistettu psykologi, joka asuu ja työskentelee Alankomaissa. Hän luo päivätyönsä ohella POC-ihmisille ja muille monikulttuurisille suomalaisille kohdistettua sisältöä Instagram-tilillään @thebrownpsychologist. Inventaariolla tarkoitetaan omaisuuden tai varaston läpikäyntiä ja luettelointia. Yksilötasolla  voidaan puhua inventaariosta esimerkiksi häkkivaraston läpikäymisen yhteydessä; mitä turhaa on tullut kerrytettyä vuosien varrella ja kuinka paljon se tällä hetkellä vie tilaa kodistani. Luopuminen ylimääräisestä motivoi urakkaan. Uuden vuoden alussa pohdin luopumista oman ammattini näkökulmasta. Keskityn siihen, mitä tapahtuu mielessä, kun päästämme irti, ja miten se voi tukea psyykkistä hyvinvointia.  Ymmärtääksesi oman mielesi hyvin- ja pahoinvointia, kannustan sinua tänä vuonna  priorisoimaan aikaa oman monikulttuurisen minäsi ’inventaarioon’ – mikä minusta tekee minut, kuinka näen itseni ja mistä asioista olen valmis luopumaan, päästämään irti.   Kasvaessamme pikkulapsesta teini-iän kautta aikuisuuteen ympäröivä maailma muokkaa paljolti identiteettimme eli omakuvamme muodostumista. Kuka minä olen ja mitä rooleja tunnistan itselläni suhteessa muihin ihmisiin? Identiteetti on esimerkiksi niitä sanoja, joita aikuisena käytämme kuvaamaan itseämme – olen sisko kolmelle pikkuveljelleni, avovaimo puolisolleni, luokanopettaja 4.-luokkalaisille, olen käsityöintoilija. Olen suomalaisghanalainen, olen biseksuaali, olen itsenäinen nainen, olen muslimi. Identiteetissä on monia ulottuvuuksia, jotka kehittyvät usein eri tahtiin. On esimerkiksi todennäköistä, että nuori ymmärtää jo jotakin kulttuuri-identiteetistään ennen kuin oma seksuaali-identiteetti alkaa selkeytymään.  Monikulttuurisena ihmisenä Suomessa identiteetin muodostumiseen vaikuttavat monet  yhteiskunnalliset tekijät. Jo 5-vuotias lapsi voi toistuvien kokemusten kautta ymmärtää, että  häntä ja hänen isäänsä puhutellaan lähijunassa eri tavoin kuin muita ympärillä olevia. Rakenteellinen rasismi sekä sen seuraukset, kuten toiseuttaminen ja ylisukupolvinen trauma, ovat kokemuksia, joita monikulttuuriset ihmiset Suomessa usein kohtaavat. Nämä mielen pahoinvointia lisäävät tekijät voivat vaikuttaa siihen, että vaikkapa Kouvolassa kasvava monikulttuurinen nuori tulee syrjityksi thaimaalaisuutensa vuoksi ja pyrkii ottamaan etäisyyttä tähän osaan itsessään. Ne voivat näkyä myös siinä, että nigerialaisen äidin tytär ei halua aiheuttaa rasismikokemusten kuormittamalle äidilleen lisähuolta, vaan huolehtii nuoruuden kokemisen sijaan siitä, että on kympin tyttö sekä koulussa että sen ulkopuolella.  On myös mielen hyvinvointia ja omakuvan kehittymistä tukevia asioita, joita  monikulttuurisena suomalaisena voi jäädä kaipaamaan. Näitä voivat olla esimerkiksi roolimallit tai representaatio. Muistan itse hämmentyneeni matkustaessani alakouluikäisenä pieneltä kotipaikkakunnaltani ensimmäisiä kertoja Helsinkiin ja nähdessäni ruokakaupassa nuoren tummaihoisen kassatyöntekijän. Olin omalla kotipaikkakunnallani kokenut rasismin lohduttomat vaikutukset työelämässä vanhempieni kautta ja nähnyt minun näköisiä ihmisiä ainoastaan siistijän tehtävissä. Muistan hämmennyksen sekaisen ilon – tuo on siis myös minulle mahdollista.  Ympäröivä yhteiskunta, yksilöiden asenteet ja lainsäädäntö vaikuttavat paljon siihen, kuinka minäpystyvyysuskomuksemme ja omanarvontuntomme muodostuu.   Miten nyt siis lähteä toimimaan? Voit ottaa tavoitteeksi kaksi asiaa: (1) tiedostaa paremmin sisäisiä uskomuksia, jotka eivät (enää) palvele hyvinvointiasi ja (2) keskittyä tunnistamaan  asioita, jotka vahvistavat (monikulttuurista) minuuttasi ja täten lisäävät hyvinvointiasi. Haluan mainita, että oman minuuden tutkiskelu ei välttämättä johda suorinta reittiä paratiisiin. On usein kivuliasta huomata jääneensä paitsi tietyistä asioista tai kantaneensa mukanaan taakkaa, joka on jollain tavalla vaikeuttanut omaa elämää tai vienyt sitä ’väärään’ suuntaan. Mutta oppia ikä kaikki – oma mielemme päästää asioita usein pintaan silloin, kun se on turvallista ja sille on tilaa.   Ensin niistä uskomuksista. Mitä lapsuudessa ’ohjelmoituja’ toimintamalleja tai sisäisiä  sääntöjä voit tunnistaa ja ehkä noudatat edelleen? Jokainen ihminen toimii emotionaalisesti haastavissa tilanteissa hyödyntäen tiettyjä selviytymiskeinoja, jotka jossakin elämän vaiheessa ovat olleet välttämättömiä. Jos olet esimerkiksi lapsena seurannut kädettömänä sivusta vanhempiesi kamppailua maahanmuuttajina, saatat omalla toiminnallasi tänäkin päivänä tuntea vastuuta siitä, minkälaisen kuvan ihmiset saavat maahanmuuttajista. ’Muista hymyillä, älä vie liikaa tilaa, tarjoa aina ensin muille ennen kuin otat itsellesi.’ Saatat kokea olevasi  ’kakkosluokan kansalainen’ ja ehkä tiedostamatta tyytyä vähempään kuin mihin sinulla olisi oikeus. On tärkeää lempeästi tarkastella ja pyrkiä päästämään irti uskomuksista ja toimintamalleista, jotka aiheuttavat tai pitävät yllä pahoinvointia.  Ja lopuksi niistä mielen hyvinvointia lisäävistä tekijöistä. Vahva toimijuuden tunne ja  elämäntyytyväisyys ovat yhteydessä toisiinsa. Jos sinulla on kokemus siitä, että teoillasi on  vaikutusta omaan hyvinvointiisi, olet usein tyytyväisempi elämääsi. Tekoja, jotka a) lisäävät  toimijuuden tunnettasi ja b) voivat auttaa omakuvan selkeytymisessä ovat esimerkiksi kulttuurin (suur)kuluttaminen: lue romaaneja ja elämäkertoja, katso elokuvia, nauti musiikista, tanssi, taiteile, runoile. Kulttuuri tarjoaa representaatiota, samaistumispintaa ja mahdollisuuden moninaisten tunnekokemuksien ulospäästämiseen. Sen lisäksi kokemus yhteisöllisyydestä – ’minä olen, koska me olemme’ – edistää ihmisen hyvinvointia. Muun muassa ’Mixed Finns’ - yhteisö luo vertaistukitapahtumia POC-ihmisille, mutta yhteisöllisyyden kokemus voi syntyä mitä erilaisimmissa ympäristöissä; lukupiiristä kuoroon ja höntsäfutiksesta pihatalkoisiin. Myös aktiivinen antirasistinen toiminta omassa elinympäristössä tai sosiaalisessa mediassa voi vahvistaa omanarvontuntoa ja toimijuuden kokemusta.   Kannustan sinua ryhtymään toimeen oman mielesi hyvinvoinnin puolesta. Haluan muistuttaa, että monikulttuurisena ihmisenä tietyistä toimintamalleista luopuminen on erityislaatuista. Puhumme silloin uskomuksista, jotka ehkä päättyvät sinuun, mutta ovat alkaneet jo (esi)isiemme kehon ja sielun taisteluista. Suothan siis itsellesi kärsivällisyyttä. FILIPPA VINKIN LUKUVINKIT Tyttö, nainen, toinen – Bernardine Evaristo  Häivähdys purppuraa – Alice Walker    Aistien viisaus – Minna Salami