HAKU

Ensimmäistä kertaa luimme suljetun lukupiirimme kanssa dekkarin, ja lähes kaikkien mielestä tämä Femi Kayoden esikoisromaani Pimeän jäljillä oli hyvä sellainen. Pimeän jäljillä kertoo Philip Taiwosta, nigerialaisesta etsivästä, joka on erikoistunut tutkimaan väkijoukkojen käyttäytymistä. Taiwo on elänyt pitkään Yhdysvalloissa ja on vuosi sitten muuttanut takaisin Nigeriaan. Hän muutti yhdessä vaimonsa Folaken ja heidän kolmen lapsensa kanssa, ja Nigeriaan uudelleen sopeutuminen vaatii vielä totuttelua. “Kerro, että pidät huolen siitä, että kansaani ei rangaista itsensä suojelemisesta heiltä, jotka tulivat ottamaan sellaista, joka ei kuulu heille.” Pari vuotta sitten Okrikassa, nigerialaisessa yliopistokaupungissa, kolme nuorta yliopisto-opiskelijaa murhattiin väkivaltaisesti. Murhat ikuistettiin sosiaalisen median kanaville ja itse tapahtumapaikalla oli paljon kaupungin asukkaita. Motiivia murhille ei ole kuitenkaan voitu selvittää. Yhden murhatun opiskelijan isä, Emeka Nwamadi, haluaa oikeutta pojalleen ja tekijät vastuuseen. Nwamadi palkkaa Taiwon selvittämään murhapäivän tapahtumia, sillä hän uskoo poikansa olevan syytön ryöstöihin, joista tätä syytettiin, ja kuolleen turhaan. “En ole vieläkään toipunut siitä, kun näin Emekan pojan ensi kertaa videolla, jonka hänen isänsä minulle näytti.” Taiwo saa kuskikseen Chikan, yllättävän neuvokkaan miehen, joka osoittautuu suureksi avuksi selvitystyössä. Okrikan kaupunkilaiset suojelevat kuitenkin voimakkaasti omaa selustaansa ja ovat haluttomia yhteistyöhön ulkopuolisena nähdyn Taiwon kanssa. “En tiedä, miten Mercyn tapaaminen selventäisi, mutta kysymys siitä, miten Kevinistä tuli osa Okrikan kolmikkoa jäytää minua.” Pimeän jäljillä veti lukijan hyvin mukaansa. Kappaleet ovat lyhyitä, mikä teki pidemmän kirjan lukemisesta entistä helpompaa. Tarina oli juonivetoista ja kerronta tasaista ja yksioikoista. Kirja alkaa väkivaltaisella kuvauksella opiskelijoiden kuolemasta ja joukkolynkkauksesta. Tämä hätkähdytti, mutta vaikka se tuntuisikin itselle turhan raa’alta, suosittelemme jatkamaan lukemista. Väkivaltaa on kirjassa suhteellisen vähän ja mitään alkua vastaavaa ei tule enää vastaan kirjassa. Jännitystä löytyy kyllä muuten ja tunnelma on toisinaan tukala. “Katsahdan vielä viimeisen kerran Folakea. Hänen kasvonsa ovat kyynelten tahrimat, ja päätän, ettei tämä jää viimeiseksi kuvaksi vaimostani.” Meidän oli vaikea samaistua tarinan hahmoihin ja henkilöt jäivät muutenkin vähän etäisiksi. Vaikka Taiwo ei ollutkaan kenenkään lempihahmo kirjassa, moni meidän lukupiirissä tykkäsi Taiwon ja Chikan dynamiikasta. Joidenkin mielestä Taiwo tuntui niinkin turhauttavalta tyypiltä, että se oli vaikuttanut lukukokemukseen. Muutenkaan hahmovetoisista kirjoista pitäville lukijoille ei voida tätä mutkatta suositella. Yleisesti kuitenkin nautimme teoksesta. Suurimmalle osalle lukupiiristä lukeminen oli tuntunut vaivattomalta ja halu tietää tapauksesta lisää oli toiminut tarinaan vetävänä voimana. Teoksesta onkin luvassa jatkoa, mutta Pimeän jäljillä tuntuu toimivan myös itsenäisenä kirjana hyvin. Pimeän jäljillä, Femi Kayode, Bazar, 2022 Suomentanut Kristiina Vaara Englanninkielinen alkuteos: Lightseekers, 2021

Fantasiaa, kasvutarinaa, dekkaria ja yhteiskunnallista kommentointia taitavasti yhdistelevä Multasuu on argentiinalaisen Dolores Reyesin esikoisteos, johon me reagoimme alussa ihan eri tavoin. “Maa on auki kuin haava. Ja minä yritän estää häntä vajoamasta, vedän kaikin voimin, vaikka kuoppa on minua monin verroin suurempi. Äiti putoaa kuitenkin.” 200 sivuinen romaani koostuu kolmesta osasta, joissa seurataan nimettömäksi jäävän päähenkilön elämää sen eri vaiheissa. Tarinan alussa nuori tyttö hautaa väkivaltaisesti kuolleen äitinsä ja syö sitten maata nähdäkseen, onko hänen isänsä vielä elossa. Veli Walter ja täti, monen muun tavoin, raivostuvat mullan syömisestä ja tyttö kamppailee häpeän ja toisaalta voimakkuuden tunteiden parissa. Maan syöminen aiheuttaa vatsakipuja, mutta myös vastustamatonta halua syödä sitä lisää. Myöhemmin Multasuuksi kutsutun tytön pihalle alkaa kasaantua maalla täytettyjä pulloja, joita läheisiään etsivät ihmiset jättävät hänelle sen toivossa, että tyttö auttaisi heitä löytämään kadonneet perheenjäsenet. “Monet eivät uskaltaneet astua edes portista sisään vaan jättivät kadonneiden hiekat pullossa portinpieleen. Pullonkaulassa roikkui aina kortti ja nimilappu. Keräsin pullot kasaan kasvien juurelle. Ne kimaltelivat auringossa. Kun satoi kaatamalla, vesi kertyi pulloihin ja tulvi yli, niin että pulloihin kerätty maa sekoittui omaani.” Suomennettu teksti yhdistelee puhekieltä kirjakieleen. Kieli on kuvailevaa ja epämääräistä ja se jättää paljon tulkinnan varaan. Kappaleet ovat lyhyitä ja katkelmanomaisia, mikä tekee tapahtumien temposta nopean. Mariana Enríquezin helppolukuisen novellikokoelman jälkeen Téri ei vielä ensimmäisissä kappaleissa lämmennyt Multasuun kielelle. Aracelis taas tykästyi heti kerrontatyyliin, joka sai tunnelman vaikuttamaan kiehtovalta. Lopulta puhekielisyyden merkitys kuitenkin avautui molemmille ja Térikin tempautui täysillä tarinaan. Kirja lähtee käyntiin vauhdikkaalla sysäyksellä ja etenkin Aracelis onnistui kiintymään päähenkilöön ensimmäisistä riveistä lähtien. Dekkarimaisuus tuo tarinaan koukuttavuutta, kun ei malta odottaa että saa tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Samalla seurataan tytön kasvua nuoreksi naiseksi ja tämän ja isoveljen muodostaman rakastavan perheen liikkumista läpi erilaisten ennakkoluulojen, ystävien ja rakastajien. “Mutta ei me sitä kaivattu. Joskus tuntui siltä, ettemme kaivanneet enää mitään, että sopeuduimme mihin tahansa kunhan vain pysyttelimme yhdessä, Walter ja minä.”  Kieli on kuvailevaa, mutta kerronta toteavaa. Päähenkilö on vähän kylmän oloinen, mikä osaltaan vaikuttaa kerronnan toteavuuteen. Tunteita ei juurikaan märehditä; asiat vain tapahtuvat ja niistä liikutaan eteenpäin. Vaikka Multasuuksi kutsuttu tyttö kohtaa kaikenlaista vaikeaa ja traumaattistakin, hän ei ole lannistettu, vaan neuvokas ja eteenpäin suuntaava. Tarinan rinnalla kulkevat unet ja niissä tavattava señorita Ana, kertojalle tärkeä opettaja, joka on ainut pysyvä ihminen päähenkilön elämässä veli Walterin lisäksi. Romaanista löytyy muitakin kiinnostavia hahmoja, ja ihmisten saapuminen ja sitten häviäminen elämästä tuntuu uskottavalta kuvaukselta. Hahmoista on saatu lyhyilläkin kuvauksilla kiinnostavia sillä, että kukaan ei ole vain hyvä. “Hyväilin maata joka antoi minun nähdä uusin silmin ja näytti näkyjä joita vain minä saatoin nähdä. Tiesin kuinka kipeää teki ryöstettyjen ruumiiden vaikerrus.”  Teoksen lopusta löytyvät suomentajan jälkisanat, jotka avaavat lyhyesti romaanin taustoja, kirjailijan ajatuksia ja Argentiinan yhteiskunnallista tilannetta, joka voi auttaa laittamaan tarinaa paremmin kontekstiin. Multasuu, Dolores Reyes, Aviador, 2025 Suomentanut Anna-Leea Häkli Espanjankielinen alkuteos: Cometierra

Pujottelemme tiiviin ihmismassan läpi lehdistökeskuksen kokoushuoneeseen ja oven sulkeuduttua perässämme Helsingin kirjamessujen hälinä jää hetkeksi ulkopuolelle ja edessämme istuu hymyilevä Ernest Lawson . Opettaja, näyttelijä, juontaja ja koomikko Ernest Lawson on nyt myös kirjailija. Hänen esikoiskirjansa Höpersankarit: Opejahti julkaistiin kirjamessuviikolla syksyllä 2023. Meidän arvion teoksesta voit lukea täältä . Ernest Lawson on kirjamessuilla ensimmäistä kertaa kirjailijan roolissa ja kertoo vielä prosessoivansa ajatusta itsekin. “Tuntuu hassulta sanoa itseäni kirjailijaksi, kun kirja on niin tuore. Kävin heti katsomassa WSOYn lasten- ja nuorten puolelta, että onko Höpersankarit oikeasti olemassa ja siellä se oli kaikkien ’oikeiden’ kirjojen joukossa.” Lawson nauraa. Ernest Lawson kirjoitti alakouluikäisille suunnatun lastenkirjan, joka kertoo höpersankareista . Kirja on humoristinen ja sen idea on kypsynyt kirjailijan mielessä pitkään. “Idea teokseen on osittain tullut opettajaopintojen aikana. Osittain se on kypsynyt jo pidempään. Olen itse aina tykännyt supersankareista, ja yliluonnolliset voimat ja taikuus ovat kiinnostaneet. Opintojen aikana näin koulumaailmaa ja mietin, miten nämä kaksi asiaa voisi yhdistää.” Lawson kuvaa itseään hupiukoksi. Hän tykkää kirjoittaa juttuja, jotka naurattavat. Hän kertoo oman huumorintajunsa olevan vitosluokkalaisen tasolla, joten hauskan lastenkirjan kirjoittaminen lienee ollut luontevaa. Höpersankarit: Opejahti sijoittuu Höpsövaaran kaupunkiin, jonka asukkailla on erilaisia höpervoimia, kummallisia supervoimia, joista osasta on ehkä jopa enemmän haittaa kuin hyötyä. Kirjan päähenkilönä toimii kuitenkin Taavi, jolla ei ole höpervoimaa lainkaan. Taavin isä Karva-Kari aloittaa opettajana höpersankarien koulussa ja Taavi joutuu samaan kouluun ainoana oppilaana, jolla ei ole höpervoimaa. Taavi painii kirjassa erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunteiden kanssa , vaikka löytää koulusta ystäviäkin. Lawson kertoo, että vaikka Taavi ei suoraan pohjaa kehenkään todellisuuden henkilöön, on nelosluokkalaisen Taavin kokemat tunteet samoja, joita hän on itse kokenut lapsena ja kokee toisinaan edelleenkin. “Itse olen kokenut paljon erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunteita, niin kuin me kaikki olemme. Väitän että kyseessä on isompi juttu, kuin ihonväri, hiukset tai kieli. Luulen, että varsinkin herkässä teini-iässä ajattelee, että ‘kukaan ei ymmärrä minua’ ja ‘minä olen ainoa, joka tuntee näin’. Ne ovat helposti samaistuttavia tunteita. Taavi on jonkinlainen versio niistä tunteista, joita itse olen sen ikäisenä kokenut.” Lawson kertoo. “On ollut hedelmällistä kirjoittaa tunteet teokseen sillä tavalla, että syy ulkopuolisuudelle ei ole ihonväri tai se, että olisi huono jalkapallossa. Syy on erilaisuuteen on konkreettinen, mutta fantasiamaailmasta otettu: Taavi on ainoa, jolla ei ole voimia.” Tavis-Taavista puhutaan kirjassa selän takana ja uutinen hänen höpervoiman puutteestaan leviää koulussa nopeasti. Lawson paljastaa, että vaikka selän takana supattelu on kirjoitettu teokseen luokkakaverien puheena, sen voi aikuisena tulkita myös niin, etteivät supattelut ehkä olekaan aitoja. Ne voivat olla kuvaus Taavin sisäisestä maailmasta: hänen omasta epävarmuudestaan ja sisäisestä dialogistaan. Todellisuudessahan ihmiset keskittyvät paljon vain itseensä ja siihen, mitä muut heistä itsestään ajattelevat. Kirjassa on paljon hahmoja, joilla on toinen toistansa hassumpia höpervoimia . Inspiraatio kirjan hahmoihin lähtikin juuri erilaisista höpervoimista. Lawson paljastaa, että sellaisia höpervoimia, joita emme päässeet näkemään tässä teoksessa, on vielä paljon jäljellä. “Lähdin siitä, että supersankarit ovat kaikille tuttuja. Supersankarivoimat ovat kaikille tuttuja. Minkä takia en löydä kirjallisuudesta tai elokuvista ‘epäcooleja’ voimia? Miksei ole supersankaria, jonka voima olisi se, että se puhuu tai kävelee vain väärinpäin?” Kirjailija lähti keksimään höpervoimia ja mietti sitten, kenelle ne voisivat sopia. Yhtenä oudoimmista voimista Lawson mainitsee Korianteri-Kiian voiman. Voiman ansiosta osalla Kiian lähellä olevista ihmisistä alkaa syödessä maistua saippua suussa. Lawsonin Putous-ajoilta on päätynyt joitakin ajatuksia kirjaan. Kirjailija oli mukana Putous sketsisarjassa vuonna 2017 ja kertoi pohtineensa jo silloin, mitä opettajat eivät ainakaan saisi olla. Silloin pohdinnoista syntyi sketsihahmo Ansa Kynttilä. Nyt lastenkirjaan samoista pohdinnoista kehittyi opettaja, jonka höpervoima on se, että hän on niin tylsä ja puuduttava, että saa oppilaat nukahtamaan. “En puhu kirjassa kovinkaan maarittelevasti opettajista, vaikka paljon suomalaista opettajakuntaa arvostankin”, Lawson nauraa. “Ehkä minulla on kuitenkin lupa veistää vitsiä siitä, että millainen olisin itse huonoimmillani.” Toinen Putouksen aikoihin noussut ajatus on vitsi perunasta. “Kun olin Putouksessa, sain paljon viestejä ja tapasin kauppakeskuskeikoilla lapsia, jotka tulivat fanittamaan hahmoja ja ehdottamaan seuraavaa hahmoa. Moni halusi ehdottaa seuraavaa Putous-hahmoa ja ylivoimaisesti suosituin ehdotus oli peruna. Ympäri Suomen, ihan sama missä kävi, oliko se ykkös- tai kutosluokkalainen, aina ehdotettiin, että tee peruna-hahmo”, Lawson muistelee hymyillen. Jostain syystä lapsia ympäri Suomen naurattaa peruna, ja koska peruna ei koskaan päätynyt Lawsonin Putous-hahmoksi, hän päätti, että kirjaan tulisi hahmo, jonka nimi olisi jokin versio perunasta. Näin rehtori Perunainen sai nimensä ja nimi nauratti myös kirjailijan omia lapsia. “Ihmisten pitäisi varmaankin tehdä enemmän ruoka-aiheisiin liittyvää huumoria”, kirjailija nauraa. Lawson luki kirjaa ensin omille lapsilleen, sillä ajatuksella, että jos omat lapset eivät tykkää, niin sitten kirjaa ei ehkä uskaltaisi esitellä muillekaan lapsilukijoille . Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt, vaikka omat lapset olivat vielä nuorempia kuin teoksen ensisijainen kohdeyleisö. Sen sijaan lasten kanssa syntyi kiinnostava keskustelu kirjallisuudesta ja tarinoiden synnystä. “Olin iloisesti yllättynyt siitä, miten hyvin vitsit upposivat. Hahmojen nimet naurattivat, höpervoimat naurattivat”, Lawson muistelee. “Etenkin isomman kanssa saatiin keskustelua aikaiseksi kirjasta ja siitä, minkä takia juuri se yksi tietty hahmo on tarinan pahis. Oli kiva avata hänelle kirjallisuuden maailmaa ja sitä, että kaikki kirjat mitä hänellekin luetaan ovat jonkun keksimiä. On hauska, että noin nuoresta iästä hän pääsee näkemään, että erilaiset tarinat eivät vain ‘ole olemassa’, vaan juonenkäänteet ja hahmojen tunteet ovat sarja valintoja, joita kirjailija tekee.” Tällä hetkellä lastenkirjallisuuden kenttä näyttäytyy Lawsonille positiivisena . Hän kuvailee tarjontaa rikkaana ja pitää tärkeänä myös sitä, että lapsille julkaistaan suurien seikkailujen rinnalla myös pieniä tarinoita. “Kaikkien ei tarvitse olla massiivisia epookkeja tai saagoja, jotka luovat kokonaisen maailman, vaan lapsille on myös paljon tarinoita, joissa annetaan vaikka vain tietty opetus, jostain pienestä asiasta. “ Lawson pohtii. Hän kertoo että tällaisia pieniä tarinoita luetaan heidän kotonaan etenkin nuoremman lapsen kanssa. Lawson toteaa myös, että representaation näkökulmasta tilanne on parantunut hänen lapsuudestaan huomattavasti. Silloin löytyi ehkä yksi kirja oman ikäisestä nuoresta, mutta nykyään voi löytää laajemmin erilaisten ihmisten tarinoita myös lastenkirjoista. Hän uskoo tämän olevan vain alkua, ja mitä pidemmälle mennään, sitä enemmän alalle tulee erilaisten kirjoittajien tarinoita. Kun pyydämme vinkkiä kirjailijan urasta haaveileville nuorille kirjoittajille, Lawson toteaa : “Niin tylsä neuvo kuin se onkin, pitää vain kirjoittaa.” “Jos et kirjoita, niin sinusta ei tule kirjailijaa. Haaveissa on helpompi kuvitella, että ‘sitten kun minulta tulee kolmiosainen eepos’, mutta on paljon vaikeampaa pistää teksti paperille niin, että se olisi vetävä ilman mitään lillukanvarsia”, Lawson toteaa kokemuksen syvällä rintaäänellä. Hän kertoo huomanneensa Höpersankarit kirjaa kirjoittaessaan, että kirjoittaminen on todella haastavaa työtä, eikä vain riippumatossa istumista inspiraatiota odotellen. “Tiesin, että se olisi kovaa työtä. Mutta kirjoittaessa konkretisoitui, että kukaan ei tee tätä minun puolestani. Kirjailijoiden puolesta kukaan ei kirjoita. Pitää mennä maanantaiaamuna läppärin ääreen ja alkaa naputella. Sitten huomaa päivän päätteeksi, että kaikki on täysin käyttökelvotonta, deletoit sen ja tiistaina aloitat uudestaan.” Lawson nauraa. Hän kehottaakin kirjailijaksi haaveilevia kirjoittamaan paljon ja kaikissa muodoissa. Hän suosittelee kirjoittamaan pitkiä ja lyhyitä tarinoita, erilaisista näkökulmista ja poistumaan myös omalta mukavuusalueelta. “Jos tykkäät true crimesta, kirjoita sitä lapsilukijoille. Niin opit miten kirjoittaa eri näkökulmista”, Lawson kannustaa. Hän puhuu myös aikataulujen hyödyllisyydestä. Hän kertoo, ettei olisi saanut ensimmäistäkään kirjaa valmiiksi, ilman kustannustoimittajaansa Laura Andersson. Vaikka hän oli itse keksimässä erilaisia tekosyitä olla kirjoittamatta, Andersson muistutti deadlineista. Niille, joilla ei vielä ole omaa kustannustoimittajaa, erilaiset kirjoituskurssit voivat toimia samalla tavalla. Loppukeväästä 2024 julkaistaan Höpersankareiden toinen osa: Höperit vastaan Superit. Lawsonin halusi jättää ensimmäisen osan kesken jännään paikkaan, jotta lukijat varmasti löytäisivät seuraavan kirjan pariin. Höperit vastaan Superit vaatii kuitenkin vielä viimeiset viimeistelyt ennen kuin me lukijat pääsemme siihen käsiksi. “Jos tykkäsi ensimmäisestä osasta, niin samankaltaista huumoria on varmasti luvassa lisää, mutta paljon laajemmalla hahmogallerialla. Ensimmäisessä osassa minun piti pitäytyä maailman esittelyssä ja vain muutamassa hahmossa. Toisessa osassa voin sitten heittäytyä esittelemään paljon erilaisia tyyppejä ja höpervoimia.” ERNEST LAWSONIN LUKUVINKKI Sillä välin kun odottelemme Höpersankareiden jatko-osaa, voimme lukea Ernest Lawsoniin vaikutukseen tehneen teoksen. Poika ja hame - Jani Toivola & Saara Obele "Jani Toivolalta ja Saara Obelelta on tullut myös pari muuta kirjaa, mutta Poika ja hame on meidän muksujen lemppari!" Voit lukea meidän arvion ja tarkemman esittelyn teoksesta täältä .

Höpersankarit lastenkirjasarjan neljäs osa on vauhdikas, hulvaton ja hitusen dystopinen. Taavi ja kaverit käyvät edelleen neljättä luokkaa. Aikaisemmissa osissa lukukausi on ollut tapahtumarikas ja sama meno jatkuu edelleen. Höpsövaaran ei-niin-peruskoululla on rahat taas loppu ja mistäkäs muusta syystä kuin siitä, että rehtori on ostanut koululle valtavan näköispatsaan itsestään. Oppilaat vasta hetki sitten voittivat satatuhatta euroa Superlympialaisista auttaakseen koulun rahahuolissa, joten he eivät vastaanota uutista uusista rahahuolista kovinkaan innoissaan.  “‘Tässä vaan kävi valitettavasti niin, että kisavoiton jälkeen minä – kröhöm – “lainasin” niitä rahoja, innostuin vähän nettishoppailemaan ja tein erään koulun sisustukseen liittyvän sijoituksen, joka osoittautui yllättävän kalliiksi.” Aamunavauksessa ilmoitettavat leikkaukset osuvat koko kouluun ja vaikuttavat kovimmin opettajiin. Kaikkien mukavuuksien jälkeen opettajilta leikataan myös työpaikat. Erikoiset, mutta oppilaille tärkeät, opettajat lähetetään saman tien kotia kohti ja tilalle saadaan uutta teknologiaa, peräti ilmaiseksi. Tekoälyllä toimivat robo-opet lasketaan dronien avulla koulun pihalle ja ohjataan suoraan luokkiin, joissa opetus voi alkaa. Vain Teleportti-Teolla on huono fiilis uudistuksesta, mutta kukaan ei ota hänen huoliaan kuuleviin korviinsa. “Hän katseli tuimasti ympärilleen. ‘Sanokaa mitä sanotte, mutta nuo robotit koituu vielä meidän tuhoksi.’” Robottikaaos on älyttömän hauska ja me nauroimme vitseille parhaimmillaan vedet silmissä. Teos tuntui sisältävän vähän vähemmän vessahuumoria, joka meihin harvoin iskee. Sen sijaan hauskoja sanaleikkejä, osuvia ajatuksia, hullunkurisia päähänpistoja ja ajankohtaisuutta osasimme arvostaa. Meidän 9-vuotiaan testilukijankin mielestä Robottikaaos on hauska ja yllättävä.   “Nämä moottoreilla varustetut opetusalan ammattilaiset pitävät huolen siitä, että oppiminen on jatkossa huipputehokasta. Opebotit hyödyntävät toiminnassaan viimeisintä tekoälyä. Nämä minimaalisesti kuluttavat pelti-pedagogit eivät käytä bensaa tai dieseliä, eivätkä ne juo litrakaupalla kahvia – kröhöm, kuten eräät – vaan ne toimivat ladattavilla pattereilla.” Tarinassa on toimivia juonenkäänteitä, jotka tuntuivat lastenkirjallisuuteen tuoreilta ja yllättäviltä. Nautimme tästä osasta jopa enemmän kuin edellisistä ja se toi mieleemme lasten version dystopiakirjoista, joita me olemme lukeneet nuorina. Rivien välistä on luettavissa hienovaraisia opetuksia nettiturvallisuudesta, tekoälystä ja kierrätyksestä. Huumorin kautta käsitellään teemoja, joista voi sitten käydä enemmänkin keskustelua, myös vähän vakavammassa hengessä. “‘Eiks toi mee jo vakoilun puolelle?’ Kiia närkästyi.  ‘Kaikesta, mihin käytätte koneita, jää jälki. On oma vikanne, jos ne jäljet eivät kestä tarkastelua.’” Höpersankarit 4: Robottikaaos, Ernest Lawson, WSOY, 2025 Kuvitus Maria Makkonen

Höpersankareiden jatko-osa alkaa huonoilla uutisilla ja loppuu taas cliffhangeriin. Jos et ole vielä lukenut sarjan ensimmäistä osaa Höpersankarit 1: Opejahti , kurkkaa mistä on kyse täällä ja jatka vasta sitten tämän tekstin lukemista. “Nämä ‘voimat’ saattavat ensi kuulemalta vaikuttaa täysin hyödyttömältä, mutta yllättävää kyllä, ne olivat osoittautuneet suureksi avuksi, kun ystävykset olivat kuukautta aikaisemmin onnistuneet estämään entisen rehtorinsa ilkeät suunnitelmat höpersankareiden tuhoamiseksi.” Höpersankareiden koulupäivä alkaa aamunavauksella, jossa oppilaat saavat kuulla koulun rahahuolista. Mikäli sataatuhatta euroa ei saada kasaan kuukauden sisällä, koko koulu lakkautetaan ja oppilaat siirretään tavisten kouluihin. Niinpä höpersankarit pistävät töpinäksi. Muutaman epäonnisen – ja hauskan – yrityksen jälkeen höpersankarit toteavat parhaaksi mahdollisuudekseen saada rahat kasaan voittamalla Superlympialaiset. Kilpailun, jossa mitataan voimaa, ketteryyttä ja nokkeluutta. Palkinnon voittosumma on tasan satatuhatta euroa, eli juuri se mitä he tarvitsevat pelastaakseen koulun. Ainoa ongelma on se, että kilpailun ovat viimeiset vuodet voittaneet aina supersankareiden koulun oppilaat, eivätkä höpersankarit ole lainkaan varmoja, pärjäävätkö he rohkeille ja voimakkaille supersankareille höpervoimillaan. “‘Totta kai’ Taavi kannusti. ‘Ei meillä ole mitään menetettävää.’ ‘Paitsi toki koulumme, kotimme ja loistava tulevaisuutemme’, Noel korjasi näyttäen ensimmäistä kertaa todella vakavalta.” Kirja on taas täynnä huumoria ja juoni liikkuu reippaasti eteenpäin. Myös uusia hahmoja erilaisten voimien kanssa saapuu mukaan kuvioihin. Tällä kertaa mukana on enemmän mysteeriä ja jännitystä kuin ensimmäisessä teoksessa. Samaan aikaan kun höpersankarit kipuilevat Superlympialaisten ja koulun rahapulan kanssa, valtionpäänaista Auli Niinistöä kiusaa mysteeripahis. “‘Ei syytä huoleen Kultuseni’, presidentti vakuutti kultakalalle samalla kun puki pienelle ystävälleen kellukkeet. ‘Siirsin aarteen turvaan tähän salkkuun. Se pysyy nyt mukanani ja turvassa ympäri vuorokauden.’” Tässä osassa on tyypillinen asetelma sankareista ja pahiksesta. Myös tapa, jolla sankarit lopulta päihittävät pahiksen, on varmasti monelle enemmänkin lastentarinoita lukeneelle tuttu. Me olisimme kaivanneet vähän yllätyksellisempää loppuratkaisua ja pahiksen päihitystä tutun tuntuisen lopun sijaan. Höpervoimat ja Lawsonin luoma Höpervaaran maailma tuovat kuitenkin teokseen kiinnostavaa uutta seurattavaa. “‘Muistakaa että yhteistyössä on voimaa’, Kari kannusti, ‘myös vetovoimaa!’” Meidän ekaluokkalainen testilikujia on odottanut Höpersankareiden toisen osan julkaisua malttamattomana ja oli innoissaan kun kirja tuli postissa kustantamon lähettämänä. Testilukija naureskeli taas ääneen höpereiden kommelluksille ja tarinoita täydentävien kuvien yksityiskohtia hän jäi tutkimaan pitkäksikin aikaa. Lokakuussa ilmestyykin jo Höpersankareiden kolmas osa, jossa kaverukset pääsevät seikkailemaan kauan odottettuun leirikouluun, josta jo vähän vihjaillaan tämän kirjan lopussa.  Höpersankarit 2: Höperit vastaan Superit, Ernest Lawson, WSOY, 2024 Kuvitus Maria Makkonen

Höpersankarit kirjasarja sai taas jatkoa. Tällä kertaa Korianteri-Kiia suuntaa luokkansa kanssa leirikouluun. Aikaisemmin sarjasta on julkaistu Höpersankarit 1: Opejahti ja Höpersankarit 2: Höperit vastaan Superit , mutta niiden lukeminen ennen kolmatta osaa ei ole välttämätöntä. “Korianteri-Kiia on nimittäin höpersankari, eli ihminen jolla oli yliluonnollisia, mutta valitettavan hyödyttömiä voimia. Kiian voima aiheutti sen, että ihmiset hänen ympärillään maistoivat ruokaillessaan pelkästään kitkerän saippuan.” Samat ystävykset ovat edelleen tapahtumien keskiössä: Taavi, Kiia ja Noel. Tällä kertaa tarinaa seurataan kuitenkin enemmän Kiian näkökulmasta. Muitakin tuttuja hahmoja pyörii kirjassa kaverusten luokalta ja opettajista, ja myös uusia tuttavuuksia tulee vastaan. Höpervoimat ovat tietysti edelleen mukana tarinassa, vaikkeivät enää samalla tavalla vie tarinaa eteenpäin. Ne ovat kuitenkin hauska lisä hahmoihin ja erottavat kertomuksen ihan vain tavallisesta kouluarjesta. “Kiia keskeytti ystävänsä. ‘Aina sä liioittelet, Noel. Joo, leirikoulu on ollut toiminnassa jos pitkään, mutta kiinnostavampaa on se miksi se suljettiin.” Tällä kertaa koulumaailmasta hypätään hetkeksi leirikouluun, joka tuo mukanaan jännitystä, maatilan eläimiä, metsässä könyämistä ja tietysti leiridiskon. Ihmissuhteet etenevät eri tavalla lapsien kesken uudessa ympäristössä ja luokkalaisista paljastuu uusia puolia. Pelkästään ihan tavallinen leirikoulu ei kuitenkaan ole luvassa, koska luokka suuntaa Hurjavaaran leirikeskukseen, joka on ollut kiinni viimeiset kymmenen vuotta. Kiiaa ihmetyttää, miten hänen äitinsä päästää hänet edes matkaan, koska kymmenen vuotta sitten Hurjavaarasta katosi mystisesti kokonaisen leirin verran lapsia, hetkeksi. “‘Se kieltämättä näyttää hieman eriltä kuin esitteessä. Kuvat taitavat olla vähän vanhentuneita’. Karva-Kari sanoi verraten esitteessä näkyviä houkuttelevia kuvia modernista leirikeskuksesta edessä seisovaan ränsistyneeseen hökkeliin.” Kiia odottaa leirikoululta paljon hauskanpitoa, mutta saavuttuaan Hurjavaaraan luokkaa odottaakin rapistunut leirikeskus, joka vaikuttaa enemmänkin kummitustalolta. Leirikeskuksen omistajat Vauveli ja Vouveli vaikuttavat myös erikoisilta ja pian saapumisen jälkeen leirikoulussa alkaa tapahtua muitakin kummia asioita. Kaikki alkavat käyttäytyä oudosti ja jokainen on yhtäkkiä epäilty. Myös iltahämärässä kerrotut kummitustarinat lietsovat jännitystä. “‘Ja vielä yksi asia’, Kari madalsi ääntään, ‘en väitä että täällä liikkuisi kummitus, koska, heh, eihän sellaisia ole olemassa! Mutta JOS täällä sellainen liikkuisi ja te sattuisitte siihen törmäämään, niin… juoskaa, Ja juoskaa lujaa.’” Meidän 8-vuotias testilukija innostui heti uudesta Höpersankarit kirjasta ja lukee sitä paraikaa itsenäisesti. Ainakin alku on selkeästi ollut mieluinen ja kuvat taas hauskoja ja yksityiskohtaisia. Meille aikuisina lukijoina leirikoulun puuhastelua oli hauska seurata, mutta suurempi tarinankaari tuntui vähän yllätyksettömältä. Meitä turhautti myös tarinassa moneen kertaan esiintyvät höpötykset tyttö- ja poikabakteereista. Vitsi tuntuu vähän vanhentuneelta ja voi osaltaan vaikuttaa negatiivisesti lasten ystävyyssuhteisiin ja siihen, miten lapset näkevät sukupuolen. Höpersankareiden uusi osa veti kuitenkin hyvin ja jäi taas kerran keskelle jännittäviä uusia uutisia. “‘No Kiia, oliko leiri kaikkea sitä mitä odotit?’ ‘Ei’, Kiia vastasi. ‘Se oli paljon, paljon enemmän.’” Höpersankarit 3: Vaarallinen leirikoulu, Ernest Lawson, WSOY, 2025 Kuvitus Maria Makkonen

Me olemme kahdestaan lukeneet Mariana Enríquezin kaksi aikaisempaa novellikokoelmaa ja tykästyneet erityisesti ensimmäisenä suomennettuun, Mitä liekit meiltä veivät . Niinpä kun uusin novellikokoelma, Aurinkopaikka hämärille tyypeille, julkaistiin, halusimme lukea sen yhdessä koko suljetun lukupiirimme kanssa. Pyysimme kirjat lukuun WSOY:ltä ja tartuimme kauhunovelleihin niille parhaaseen aikaan, lokakuun pimenevinä syysiltoina. Lukupiirissä tykättiin kertomuksista. Osa oli lukenut Mariana Enríquezin novelleja aikaisemminkin ja osalle ne olivat uusi tuttavuus. Kaikille suoranaista kauhua oli vähemmän, kuin mitä olimme odottaneet. Vaikka karmivia elementtejä löytyy, emme juurikaan pelänneet lukiessa. Tämä kokoelma voi siis sopia vähän säikymmällekin lukijalle. “Kävelin lähemmäs peiliä ja panin merkille ensimmäiset mustelmat. Ne alkoivat olkavarresta ja levittäytyivät hitaasti mutta varmasti ranteisiin, missä ne näyttivät violeteilta rannekkeilta.”  Sen sijaan novelleista löytyy taas ilahduttavaa mielikuvituksellisuutta ja ajatuksia herättävää kommentointia. Tarinoissa soluttaudutaan kulttiin, sovitetaan kirottuja vaatteita ja nähdään aaveita. Lukupiirissä huomasimme, että, meille tyypilliseen tapaan, eri novellit kolahtivat eri ihmisille. Aracelis tykkäsi erityisesti sellaisista, jotka herättivät moraalipohdintoja, ja olisi mielellään täysin ohittanut ällöt jutut, kuten mätänevät kasvot. Joku toinen taas oli tykästynyt juuri kasvojenmätänemisnovellin tunnelmaan ja jäänyt heti odottamaan lisää samanlaista meininkiä. Térin yhdeksi lemppariksi nousi novelli Kasvokatrastrofi, jonka tunnelma on karmiva ja kertoo perheen naisten sukupolvet ylittävästä kirouksesta. “Äiti näki miehen’, Diego sanoi, ‘Äiti korosti moneen kertaan, että hän oli halunnut päästä kotiin päivänvalon aikaan, ennen pimeän tuloa, ja että valoa oli ollut edelleen riittävästi, koska aurinko ei ollut ehtinyt laskea joelle. Miehellä, joka oli auttanut hänet ylös, ei ollut kasvoja lainkaan.” Enríquezin avoimiksi jäävät loput ovat jo tietysti tyyli, johon olemme tottuneet ja jota olemme oppineet myös ymmärtämään, etenkin viime vuonna tekemämme haastattelun kautta, jossa kysyimme asiasta kirjailijalta. Se ei silti tarkoita, ettemmekö olisi niitä taas kommentoineet lukupiirin keskusteluissa. Tällä kertaa pohdintaan nousi loppujen kohdalla myös sellainen ajatus, että ne tuntuivat avoimuutensa lisäksi vähän hutaistuilta. Osa novelleista tuntui loppuvan kuin töksähtäen, etenkin kun alku oli rakennettu niin taidokkaasti. Kirjailijalla on kuitenkin kiinnostava mielikuvitus ja sen tuotoksia on ihana seurata lyhyiden näytteiden koosteena, jossa mahdollisimman monella idealla pääsee leikittelemään. Tarinat ovat erilaisia toisiinsa nähden ja osa meistä tykkäsi lukea niitä yksitellen ja toiset suoraan monta putkeen. Teksti on todella helppolukuista, suomennos toimii hyvin ja vähän väsyneempikin lukija ahmi tarinat sujuvasti. Avoimet loput ja tulkinnanvaraisuus ovat omiaan herättämään keskustelua ja tämä teos sopikin erinomaisesti lukupiiriin luettavaksi. “Jotain tapahtui, kun suljin silmäni ja mietin kuumeisesti mitä tekisin, kenelle soittaisin, miten pääsisin pakoon.” Aurinkopaikka hämärille tyypeille, Mariana Enríquez, WSOY, 2025 Suomentanut Sari Selander Espanjankielinen alkuteos: Un lugar soleado para gente sombría

Tämä kotimainen romaani on haamuillut kustantajan katalogissa jo pidempään ja olemme siksi ehtineet sitä hartaasti odotella. Me innostumme aina uusista kotimaisista äänistä, kun kyse on POC-kirjailijoista, niin siis tästäkin. Stigma on turkulaisen kirjailijan, Vy Tramin, esikoisteos ja romaani, jonka voi imaista hetkessä. “SULJEN SILMÄT JA yritän nähdä sieluni silmin ihania ja mahtavia asioita, kuten manifestointiharjoutuksissa on neuvottu. Pinnistän nähdäkseni edes jotain, mutta sen sijaan, että näkisin mitään, korvissa alkaa soida kakofonista naurua, mikä muistuttaa minua kaikista typeristä yrityksistä, joiden luulin muuttavan elämäni lopullisesti.” Chi on parikymppinen suomenvietnamilainen nuori aikuinen, jonka elämä on raskasta ja ahdasta. Opinnot eivät tunnu enää omilta, eikä kukaan tunnu ymmärtävän häntä. Isoveli on täydellinen toiveiden täyttymys valmistuttuaan lääkäriksi ja Chi itse tuntuu jäävän vain pettymykseksi äidilleen. Isoveli lainailee Chille jatkuvasti rahaa, muttei osaa oikein muuten auttaa. Pilven polttelu helpottaa hetkellisesti ja ehkä erilaiset lääkkeet, mutta self help -kirjallisuus voi parantaa oikeasti ja auttaa löytämään oikean asenteen ja suunnan elämälle. Sitten Chin elämään putkahtaa Zada, joka onkin paljon pidemmällä omassa henkisessä kasvussaan ja saattaa olla ratkaisu Chin kaikkiin ongelmiin. “Pakenen vanhaan huoneeseeni, jossa rojahdan sängylle. Halaan tyynyä. Alaluomille ilmestyy kyynelkuplia, vaikka kuinka yritän estää niitä ajattelemalla positiivisesti. Hoen ääneen, että onnellisuuteni on itsestä kiinni. Minusta tuntuu ihan tosissaan siltä, että journalismi voisi olla oma juttuni. Miksi äiti ei voi tukea minua ja uskoa minuun niin kuin Teoon?” Kirjan alussa kuvataan päähenkilön suhtautumista perheeseensä ja lukiessa ihmettelimme hetken, oliko päähenkilö sittenkin nuorempi, teini-ikäinen. Kiukuttelevaa asennetta äitiin, äidin miesystävään ja isoveljeen tuntui kiusalliselta lukea, mutta mitä pidemmälle kirjaa luki, sitä ymmärrettävämpää hölmöltä tuntuvasta käytöksestä tuli. Kun Chi alkaa stalkata uutta tuttavuutta, lukijana vähän pelotti, mihin suuntaan tarina on menossa. Pian kuitenkin meidän teki vain mieli pelastaa pikku Chi ja meidän myötätunto oli täysin hänen puolellaan. Halusimme suojella päähenkilöä, jota vasta hetki sitten pidimme uhkaavana ja epämiellyttävänä. “EN SAA ZADAA mielestäni. Hänen tapaamisensa ei ole sattumaa. Näin piti tapahtua. Sen täytyi olla kohtalo. Löysin hänet Instagramista ja aloin seurata häntä ja hän minua, mikä sai minut leijailemaan korkeuksissa, jossa happi on tiheämpää.” Vaikka alun masentavuus tuntui raskaalta ja jopa luotaantyöntävältä etenkin Aracelikselle, tunnelmassa oli jotain, mihin jäimme koukkuun. Varsinkin Zadan saapuessa kuvioihin, hahmossa, ja hänen dynamiikassaan Chin kanssa, on jotain lumoavaa lukijallekin. Romaanissa käsitellään kiinnostavasti nykyajan self help -meininkiä, new age henkisyyttä ja muita laastareita, joilla yritetään korjata valtavia rakenteellisia ongelmia. Tarinassa kuvataan myös ystävyyttä, ehkä enemmänkin huonoa sellaista, ja sitä kautta myös yksinäisyyttä. “Leikkaan loput hiukset saman pituiseksi ja ne ulottuvat nyt rinnan yläpuolelle. Ravistelen päätäni. Peilistä katsoo uudistunut ihminen. I’m feeling it! Nyt olen muuttunut rohkeaksi ja spontaaniksi ihmiseksi.” Stigmaa on kuvattu tragikoomisena ja Aracelis yllättyi kuullessaan kyseisen kuvauksen vasta luettuaan teoksen. Alun työpaikkakuvio meni överiydessään huumorin puolelle ja sille molemmat naureskelimme, mutta muuten Aracelis oli myötäelänyt Chin niin todellisilta ongelmilta ja osuvalta kuvaukselta tuntuvaa elämää, ettei ollut osannut sille nauraa. Téri oli löytänyt tarinasta enemmän huumoria ja se oli tehnyt raskaista teemoista hieman kevyempiä. Ihan lopussa Chin ajatusprosessia käydään läpi sen verran yksityiskohtaisesti, että meille tuli olo, että lukijaa vähän aliarvioidaan, kun kaikki selitetään auki. Sinne asti jännite ja tunnelma pysyivät kuitenkin kiinnostavina ja kokonaisuus on mielestämme ehdottoman toimiva. Stigma, Vy Tram, WSOY, 2025

In My Mosque lastenkirjassa pääsee ihastelemaan ja tutustumaan tekstin ja kuvien kautta moskeijaan. Lapsen näkökulmasta tutkitaan, mitä kaikkea moskeijassa tapahtuu, mitä siellä tehdään ja millaisia ne ovat. Kirjailijan jälkisanoista selviää, että kirjailija on halunnut toteuttaa kirjan moskeijoista, koska moni on ilmaissut haluavansa tietää moskeijoista lisää. Hän toteaa myös, että monella on väärää tietoa moskeijoista ja siitä, mitä siellä tapahtuu. “In my mosque, we are a rainbow of colors and speak in different accents. As-salaamu alaykum – I greet my friends and newcomers too. Everyone is welcome here.” Tarinan kertojana toimiva lapsi kuvailee, mitä hänen moskeijansa merkitsee hänelle ja tarkkailee myös muita ihmisiä sen sisällä. Ystäviä tervehditään, sukulaisia halataan, isoäidit lukevat Koraania ja lapset levittävät rukousmattoja. Tarvittaessa muita autetaan. Tunnelma on lämmin ja iloinen. Tärkeimpänä sanomana mieleen jää se, että kaikki ovat tervetulleita moskeijaan. Sen lisäksi, että tämä sanoitetaan tekstissä, myös kuvituksessa moskeijassa näkyy kaikenlaisia ihmisiä. “I look up at the high circular dome and the pointed archways and my mosque feels safe like home.” Lasten kuvakirjalle tyypilliseen tapaan tekstiä on vähän ja se on runomaista. Tarinasta huokuu kirjailijan rakkaus yhteisöä ja uskontoa kohtaan. Tämäkin teos olisi ollut ihana lukea suomeksi, mutta sitä ei valitettavasti ole käännetty. Lyhyitä virkkeitä voi toki kääntää ääneen samalla, kun selaa kirjaa lapsen kanssa ja jo pelkistä kuvistakin voi saada paljon irti. Ne ovat kauniita, värikkäitä ja yksityiskohtaisia. Moskeijoiden kauneus on saatu tuotua upeasti esiin. “In my mosque, we hug and kiss each other goodbye.” Kirjan lopusta löytyy kiinnostava tieto-osio, jossa kerrotaan yleisesti moskeijoista. Kirjailijan jälkisanojen lisäksi sieltä löytyy sanasto, lista tunnetuista moskeijoista ympäri maailmaa sekä lähteet. In My Mosque, M. O. Yuksel, 2021 Kuvittaja: Hatem Aly

Luimme kesälukemiseksi suljetun lukupiirin kanssa Arundhati Royn esikoisteoksen Joutavuuksien jumala ja siitä innostuneena tartuin Royn uusimpaan vasta suomennettuun teokseen.  Turvani ja myrskyni on Royn muistelmateos, joka käsittelee paljolti hänen omaa äitisuhdettaan, mutta myös laajasti muutenkin Royn omaa elämää lapsuudesta aina vuoteen 2022 asti. “Muutamassa viikossa Joutavuuksien jumala sai kustantajia kaikkialla maailmassa. Loppujen lopuksi niitä oli yli neljäkymmentä. Yhteenlasketut etumaksut rojalteista tekivät yli miljoona dollaria.” On kiinnostava lukea useampi teos samalta kirjailijalta ja tutustua sitä kautta syvemmin kirjailijan teoksiin ja sanalliseen ilmaisuun. Olen huomannut nauttivani kirjailijoiden omaelämäkerroista, joissa sivutaan kirjojen julkaisua sekä kirjan kirjoittamiseen liittyvää prosessia. Siten pääsee hetkeksi matkalle kirjailijan mieleen ja onnekseni Joutavuuksien jumalan käänteet olivat itselläni vielä tuoreessa muistissa. Vahvasti mieleeni jääneitä kirjailijoiden muistelmateoksia ovat viimeaikoina olleet Akwaeke Emezin Rakas Senthuran : mustan hengen muistelmat ja Jamaica Kincaidin Puutarhani (kirja). Arundhati Royn teos kuuluu tähän samaan joukkoon. “Olin tottunut hänen kiukkuunsa, mutta sillä kertaa en pystynyt tulkitsemaan sitä. Hänen silmiensä leiskuva katse seurasi minua ja porautui minuun kaikkialla, minne menin. Näin katseessa kiukun lisäksi peittelemätöntä vihaa.” Turvani ja myrskyni käsittelee etenkin Arundhati Royn suhdetta vahvaan, etäiseen ja kovaan äitiinsä, Mary Royhin, jota kirjailija itse kutsuu rouva Royksi. Arundhati Royn yksinhuoltajaäiti on opettaja ja rakentanut tyhjästä koulun Kalkuttalaiseen kylään. Rouva Royn lapset ovat oppilaina hänen koulussaan, mutta eivät saaneet erikoisetuja, ennemmin jopa ankarampaa kohtelua kuin muut oppilaat. Teini-iässä Arundhati Roy lähtee yksin Delhiin ja jättää perheensä taakseen. Delhissä Roy elää köyhissä oloissa, selvittää oman elämänsä tarkoitusta, on mukana politiikassa, päätyy näyttelemään elokuvaan ja ajautuu suhteeseen naimisissa olevan miehen kanssa. Roy ja Pradip kuitenkin rakentavat kauniin ja tasapainoinen elämän ympärilleen ja ohjaavat yhdessä TV-sarjan Isoon-Britanniaan.  “Minua pyydettiin ottamaan vastuu kaikkien kahdenkymmenenkuuden episodin kirjoittamisesta. Yhdellä ehdolla. Pradipin piti saada kunnia käsikirjoittamisesta. Ei minun. Syy tähän omalaatuiseen vaatimukseen oli se, että olin täysin tuntematon (ja myös hyvin nuori ja hyvin nainen) ja että nimeni ei antaisi hankkeelle sitä painoarvoa, jota tarvittiin sponsoreiden löytämisessä.” Royn elämään mahtuu paljon tilanteita, joita oli kiehtovaa päästä seuraamaan. Politiikka on myös isossa osassa Royn elämää, ja hän kuvaakin kirjassa kiinnostavasti muun muassa Intian kastijärjestelmää, Intian ja Pakistanin välisiä kiistoja ja Intiassa vallinnutta muslimivastaisuutta.  Kirjailija on hienosti punonut yhteen henkilökohtaisia hetkiä sekä Intiaa ja koko maailmaakin koskevia tapahtumia. Välillä teksti etenee hitaasti ja myös toistaa itseään, mutta kokonaisuutta se ei haitannut. Teoksessa on kaunista kieltä samaan tyyliin kuin Joutavuuksien jumalassa, mutta sitäkin yksityiskohtaisempaa, kauniimpaa ja suoraviivaisempaa.  “En käynyt siellä niinkään nostalgian takia, vaan karkottaakseni joitakin vanhoista kummituksistani katsomalla niitä silmiin ja pitääkseni kiinni toisista, joille halusin kertoa suuresta paostani. Huomasin, että se oli mahdotonta. Joko säilytämme kaikki kummituksemme niin kuin minä, tai karkotamme ne kaikki niin kuin veljeni.” Etenkin lopun kappaleet ovat todella koskettavia. Roy palaa kotikyläänsä äitinsä luokse ja löytää tavan olla hänen kanssaan tekemisissä hankalasta suhteesta huolimatta. Arundhati Royn äiti on myös ihmisenä kiinnostava. Rouva Royn saavutukset oman kylänsä hyväksi ovat hienoja ja arvostettuja, vaikka vanhempana hän ei ollutkaan kaikista lempein.  "Mitä minuun tuli, rouva Roy opetti minut ajattelemaan ja raivosi sitten ajatuksiani vastaan. Hän opetti minut olemaan vapaa ja raivosi sitten vapauttani vastaan. Hän opetti minut kirjoittamaan mutta ei pitänyt kirjailijasta, joka minusta tuli." Harmittaa, että huomasin liian myöhään Arundhati Royn olevan Suomessa vierailulla syyslomalla, enkä päässyt kuulemaan häntä. Olisi ollut upeaa päästä näkemään Roy livenä juuri luettuani häneltä kaksi kirjaa. Ehkä seuraavalla kerralla sitten! Turvani ja myrskyni, Arundhati Roy , Otava, 2025 Suomentanut Hilkka Pekkanen Englanninkielinen alkuteos: Mother Mary Comes to Me

Me luimme vuosi sitten Saara El-Arifin afro-romantasiatrilogian ensimmäisen osan, Faebound - Veren erottamat , ja ihastuimme täysillä sen juonenkäänteisiin, tapaan käsitellä sukupuolta ja seksuaalisuutta sekä päähenkilöiden väliseen sisarussuhteeseen. Cursebound - Kohtalon vangitsemat jatkaa tarinaa aika lailla siitä, mihin ensimmäinen osa päättyi. Yeeran on matkalla entisen rakastajansa, Salawan, luokse varoittamaan Kuunsirpin armeijan ja keijujen yhteistyöstä. Lettle toimii näkijänä palatsissa ja on kiinnostunut selvittämään Afan loitsukirjan salaisuudet. Rayan ja Furi totuttelevat toimimaan Mosiman uusina hallitsijoina. “Yeeran nojautui lähemmäs ja painoi otsan vasten Pilan otsaa. Hän upotti kätensä Pilan niskavilloihin halatessaan tätä. Oli omituinen tunne syleillä osaa omasta sielustaan. Oli kuin hän olisi kurottanut käsiään kohti peiliä, mutta lasin sijaan sormet kohtasivatkin karvaa ja lämpöä.” Tarinaa seurataan taas ensimmäisen osan tapaan usean henkilön näkökulmasta kolmannessa persoonassa, ja uusiakin hahmoja esitellään. Matkalla Alakuun maille Yeeran törmää metsässä taivaltajiin, heimoista vapaisiin tai karkotettuihin haltioihin, ja tutustuu siellä Dareliin, jonka näkökulmasta tarinaa aletaan myös seurata. Mosimassa asiat eivät pysy Rayanin ja Furin hallinnassa. Vaikka Lettle toimii näkijänä palatsissa, monet keijut, etenkin valottomat, eivät ole valmiita hyväksymään haltijan korkeaa asemaa hovissa. Keijujen kesken syntyy epäluottamusta, jota valtaapitävät, Rayan ja Furi, yrittävät parhaansa mukaan tyynnytellä. Toivoa hankalaan tilanteeseen tuo Afan loitsukirjan sijainnista saatu vihje ja sen myötä toivo siitä, että keijut saisivat vapautensa ja pääsisivät pois Mosimasta. “Tuntui kummalliselta kulkea jälleen auringon alla. Sen lämpö iholla lievitti Lettlen pelkoja huomattavasti melkein neljän fraianvalossa vietetyn kuukauden jälkeen.” Vaikka oli kiva päästä jatkamaan fantasiatarinaa, ei sama taianomainen tunnelma tavoittanut meitä tässä osassa täysin. Kirjailija toteaa kiitoksissa heti ensimmäisenä, että trilogioiden toiset osat ovat aina vaikeita, ja me olemme tämän huomanneet myös lukijoina. “Yeeran työnsi Salawan kädenmitan päähän ja tarkasteli häntä. Salawan silmät punoittivat ja huulet olivat pureskelemisesta turvonneet. Hän näytti silti kauniimmalta kuin koskaan. Tässä oli nainen, johon Yeeran oli aikoinaan ensi kertaa rakastunut, johtaja, joka oli asettanut kansansa hyvinvoinnin etusijalle tärkeämpänä kuin minkään muun.” Curseboundin alussa on jonkin verran kertausta ensimmäisen kirjan tapahtumista, mikä auttaa mukavasti lukijaa, jolla ensimmäisen osan tapahtumat ovat jo päässeet unohtumaan. Ensimmäinen kappale on Lettlen kirjoittama muistikirja edellisen kirjan tapahtumista, joka tuntui kuitenkin vähän kömpelösti toteutetulta. Vaikka se ajaa erinomaisesti asiansa ensimmäisen osan kertauksena, teksti ei tunnu uskottavalta Lettlen kirjoittamana. “Amnan ei vastannut, koska hän tiesi Furin tunteet yhtä hyvin kuin Furi itse. Amnan siis tunsi tasan tarkkaan, miten rakkaus ja raivo taistelivat jalansijasta hänen mielessään.” Ihanat romanttiset kaaret ja tiivis sisarussuhde eivät olleet tässä kirjassa yhtä suuressa osassa kuin sarjan ensimmäisessä osassa. Sen sijaan hahmojen välillä on paljon vihaa, joka voi sekin olla kiinnostavaa. Viha tuntui kuitenkin syttyvän kuin itsestään ja sammuvan välillä samoin. Niinpä jatkuva vihanpito tuntui meistä lähinnä rasittavalta. Hahmot tuntuivat yhtäkkiä nuoremmilta ja rationaalinen ajattelu ontui. Me olisimme mielellämme syventyneet ensimmäisen kirjan hahmoihin lisää, mutta sen sijaan tarinaa seurataan nyt myös uusien hahmojen näkökulmasta. Tämä johti osaltaan siihen, että kaikkien hahmojen näkökulmat jäivät ohuiksi, ja hahmojen motivaatioita oli hankala ymmärtää. Uusi hahmo, Dariel, jää etäiseksi nopeiden esittelyjen kautta, eikä aikaa oikein jäänyt kiintyä tähän taivaltajaan. Iso osa tarinan tapahtumista tuntui meille myös ennalta-arvattavalta ja vasta loppupuolella tarinaa alkaa tapahtua oikeasti kiinnostavia asioita. Lopussa tavoitettiin sama koukuttavuus, kuin ensimmäisessä osassa, emmekä millään malttaneet laskea teosta käsistämme. “ Huomista seuraavan uuden päivän varhaisina tunteita puu rysähtää Mosiman polun reunassa. Etsi vastauksia öisin, aamunkoi tuo rauhan. Lettle pyöritteli ennustusta mielessään. Valtaosa siitä oli vielä käsittämätöntä, mutta hän uskoi selvittäneensä ensimmäisen lauseen merkityksen.” Oli kiva päästä seuraamaan fantasiamaailman taruja ja uskomuksia, joita avattiin lukijalle taas vähän lisää. Ennustuksia pääsi tulkitsemaan yhdessä hahmojen kanssa samaan tahtiin ja niiden ratkominen olikin hauskaa puuhaa. Aivan loppu on selvästi kirjan parasta antia ja siinä päästään taas kiinnostavan äärelle. Mosimassa on edessä suuria käänteitä niin politiikassa kuin hahmojenkin välillä ja me jäämme jännityksellä odottamaan sarjan viimeistä osaa. Cursebound - Kohtalon vangitsemat, Saara El-Arifi, Gummerus , 2025 Suomentanut Helka Sivill Englanninkielinen alkuteos: Cursebound

Saara El-Arifin feministinen afro-romantasia, Faebound - Veren erottamat, kertoo haltiasiskoksista. Kirjan kuvaus oli meidän mielestämme todella lupaava ja romaani lunasti kyllä kaikki odotukset. Sivuihin kiinni liimaavan juonen lisäksi teoksessa on aivan ihanasti kuvattu haltioiden ja keijujen joustavaa sukupuolikäsitystä ja suhteista puuttui ainainen tuskastuttava heteronormatiivisuus. Tarina esittelee erilaisia rakkauden muotoja, ihanan ja monitasoisen isäsuhteen sekä taitavan aidontuntuisesti kuvatun sisarussuhteen. “Nauru nyki Yeeranin suupieliä, mutta hän hillitsi itsensä nähdessään, kuinka vakava Lettle oli. Ennustukset eivät koskaan olleet erityisen tarkkoja, mutta Yeeran tiesi, että Lettlestä koulittiin seuraajaa kohtalonkatsojien lahkon johtajalle. Hänen täytyi osoittaa enemmän kunnioitusta siskonsa taitoja kohtaan.” Tapahtumia seurataan kummankin haltiasiskon näkökulmasta kolmannessa persoonassa. Yeeran on Alakuun haltijoiden armeijan kaikkien aikojen nuorin sotapäällikkö ja taitava taian valjastamista vaativassa rumputulituksessa. Rumpujen kalvot valmistetaan taikaeläinten, obeahien, nahasta, joka antaa rummulle sen erityisen voiman. Rummun voima voidaan valjastaa aseeksi ikuiseen sotaan, jota käydään resursseista nälänhädän kimmoittamana neljän haltiaheimon välillä. Nuorempi sisko Lettle taas on kohtalonkatsoja, joka ennustaa samojen taikaeläinten sisälmysten avulla tulevaisuudesta kertovia mysteerisiä enteitä. Tarinan alussa Yeeran karkotetaan haltiamailta ja siskokset siepataan salaisille keijumaille, vaikka keijuja ei pitäisi olla olemassa. Tai ainakaan niitä ei olla nähty viimeiseen tuhanteen vuoteen. “Ai että Lettle sitten inhosi Salawaa. Salawa edusti ylpeänä valtarakennetta, joka arvotti kunniamerkin saaneen sotilaan korkeammalle kuin tavallisen haltian. Hänessä tiivistyi kaikki, mitä Lettle vihasi: yläluokkaisuus, auktoriteetti ja väkivaltaisuus.” Siskosten välit ovat todella aidon tuntuiset. Yeeran ei ole ihan vakuuttunut Lettlen ennustamisesta ja Lettle taas ei arvosta Yeeranin sotaintoa tai kumppania Salawaa. Silti molemmat ovat valmiita luopumaan vaikka omasta elämästään toisen vuoksi. Lettlen ja Yeeranin välillä on salaisuuksia, mutta myös ainutlaatuista kiintymystä, jota ei löydy mistään muualta. Kirjan hahmot ja heidän väliset suhteensa ovat muutenkin kiinnostavia, hauskoja ja rakennettu hienosti ja jokaisella hahmolla tuntuu olevan selkeä toisista erottuva luonne. Naurahdimme monta kertaa hauskalle ajatukselle tai nokkelalle dialogille. Myös romanssit ovat ihania ja kiihkeitä, mutta kehittyvät rauhallisesti ja aika uskottavastikin. “Lettle epäröi vain silmänräpäyksen ennen kuin painoi itsensä Rayanin kehoa vasten vuodan suojissa.  Rayan otti Lettlen kainaloonsa ja veti hänet lähemmäs. ‘Sopiiko tämä?’” Tarinan tapahtumat ovat suurimmaksi osaksi yllättäviä ja kiinnostavia ja vain muutama käänne tuntui meidän mielestämme ennalta-arvattavalta. Rakkaussuhteissa tapahtui yksi turhauttava trooppimainen valinta, joka ärsytti lukiessa etenkin Aracelista, vaikka muuten rakkaussuhteet olivatkin niin ilahduttavia, kiihkeitä ja kutkuttavia. Suoranaisia seksikohtauksia koko romaanissa on vain muutama ja nekin jotenkin todella hellästi ja ihanasti kuvailtuja. Seksuaalisuus on muutenkin tuotu kirjassa kauniisti esille ja on luonnollinen osa yhteiskuntaa. “Yeeran ei ollut koskaan janonnut pimeyttä enempää. Yeeran ei ollut varma, kumpi pääsisi kumman luo ensin, hän tiesi vain, että huulet kohtasivat pakottavalla tarpeella, jollaista hän ei ollut koskaan ennen kokenut.” Kaiken edellä mainitun lisäksi romaanissa seurataan maailman syntymistaruja, jotka kulkevat kertomuksen mukana, eri heimojen välistä politiikkaa ja kiinnostavasti rakentuvia taikavoimia. El-Arifi on luonut mielenkiintoisen uuden maailman ja odotamme innolla, että pääsemme tutustumaan siihen lisää seuraavien kirjojen parissa. Teoksen kieli on myös kuvailevaa ja rikasta. Pohdimme lukiessa, että sekä kirjailija että kääntäjä ovat tehneet todella hienoa työtä. Aracelis joutui jopa googlaamaan parin suomenkielisen sanan merkityksen, mitä ei siis tapahdu juuri koskaan. On kuitenkin hienoa, jos kirjallisuus voi sillä tavalla rikastaa kieltä ja opettaa lukijallekin uusia sanoja. Me emme olleet aiemmin lukeneet Saara El-Arifilta mitään, mutta tämän upeuden jälkeen palamme molemmat halusta tutustua kirjailijan muuhunkin tuotantoon. Faebound – Veren erottamat, Saara El-Arifi, Gummerus, 2024 Suomentanut Helka Sivill Englanninkielinen alkuteos: Faebound