Kuva: Caroline Suinner Fiona ‘Elōne on tuottaja, kirjoittaja ja huolestuttavasti keskiluokkaistuva lähiömutsi. Fionan esikoisromaani Tulit luokseni kutsumatta julkaistaan elokuussa 2022. Kun aloin kirjoittaa syksyllä julkaistavaa esikoisromaaniani, en ajatellut representaatioita. En ajatellut, samaistuisiko joku tarinaani tai millaisia vaikutuksia sillä voisi olla ihmisille, joilla on yhteiskunnassa samantapainen positio kuin minulla. En ajatellut sitä, miten tarina näyttäytäytyisi yleisölle, jolle kuvailemani kokemukset ovat vieraita, enkä hetkeäkään ajatellut, miten se vaikuttaisi ihmisiin, jotka sitä lukisivat. Minä kirjoitin itselleni. Olin vastasyntyneen vauvan yksinhuoltaja vaikeasssa elämäntilanteessa. Elin pienen elämän maagisinta vaihetta ja samaan aikaan voin huonommin kuin koskaan. Minä tunsin kuinka tukehduin. Halusin tapella vastaan, mutten osannut. Pääni sisällä minä huusin tauotta, mutta ääneen en uskaltanut edes itkeä – ja niin minä kirjoitin. Mitä lähemmäksi romaanin julkaisu tulee, sitä useammin ajattelen kysymyksiä representaatioista. Ne pitävät minua hereilä öisin. Kuka kirjani lukee ja mitä hän minusta ajattelee? Kuka kirjani lukee ja – vielä pahempaa – mitä hän ajattelee sen perusteella muista minunlaisistani ihmisistä? Miten kaikki, mitä olen kirjoittanut yksilönä, voi vaikuttaa ympäröivään yhteisöön? Miten se voi vaikuttaa kaikkiin niihin, jotka eivät ole tarinani aiheita tai edes innoittajia, mutta silti nähdään jonkin epämääräisen massan jatkeena, johon meidät yhteiskunnassa liitetään? Kehotan työssäni jatkuvasti muita kertomaan omia tarinoitaan, kaivamaan syvemmälle, olemaan rohkeita ja näyttämään keskisormea yhteiskunnan vaateille olla kuuliainen ja sopiva. Kannustan unohtamaan paineen edustaa viiteryhmiään ja ottamaan tilaa yksilöinä, juuri siitä syystä, että sen iloja ei meille haluta suoda. Ja silti löydän itseni kauhuissani, pelkäämässä, mitä kaikkea mieleni valloille päästäminen voi aiheuttaa. Kirjoittamani tarina ei ole miellyttävä, se ei ole iloinen, ja vaikka sen kirjoittaminen on tuonut mukanaan monta arvokasta oppituntia, ei sen lukeminen valista ehkä ketään. Se ei ole mitään niitä asioita, joiden kautta olen oppinut mittaamaan arvoni. Romaanini on jo loppusuoralla, mutta kirjoitan tätä juttua keskellä pahinta väsymystäni sitten vuoden 2020, jolloin tein itselleni lupauksen vähentää työmääräni alle puoleen. Tein silloin niin, ja silti löysin taas itseni samojen tunteiden äärellä. Ennen kuin aloitin ehdin itkeä monta kertaa, koska epäilin, etten pystyisi. Pelkäsin, etteivät ylikuormittuneet aivoni kykenisi muodostamaan sanaakaan ja joutuisin tuottamaan pettymyksen. Istuessani koneen ääreen minä kuitenkin hengitin ensimmäistä kertaa päiviin ja sormieni hyppiessä näppäimillä ilman vaateita tuottaa kenenkään muun visiota tai palvella kenenkään muun tarpeita, minä muistin, miksi ylipäätään kirjoitan. Siksi, että se antaa minulle happea. Mahdollistaa hetken hiljaisuuden maailmassa, joka on täynnä melua. Se on minun tapani pysyä pinnalla ja olla olemassa vain itseäni varten. Juuri siinä lieneekin kirjoittamisen kauneus. Se on jotain, mitä teen ennen kaikkea itselleni, ja luulen, että se on voimakkain mahdollinen representaatio ihmisille, jotka on ehdollistettu toimimaan ainoastaan muita varten.

Kuva: POC-lukupiiri Yolanda Correa on itähelsinkiläinen näyttelijä, poc-lukupiiriläinen, sekä taiteen ja okkultismin rakastaja. Yolanda on osa POC-lukupiirin suljettua lukupiiriä, jonka arvioista voi nauttia kuukausittain nettisivuillamme ja somessa. Ihmisen luonnollinen halu ja tarve on tulla kuulluksi, nähdyksi ja edustetuksi niissä yhteisöissä, joissa elämme. Taiteella on ainutlaatuinen mahdollisuus sanoittaa tunteita, joita emme välttämättä itse vielä osaa artikuloida, tai jakaa kokemuksia, joiden kanssa luulimme olevan yksin. Taide kantaa mielestäni myös vastuun yhteiskunnassa osana kulttuuria palvella kaikkia sen jäseniä ja antaa tilaa erilaisille näkökulmille tulla kuulluksi. Mustana kirjallisuuden ystävänä minulle on tärkeää lukea mustien tai ruskeiden kirjailijoiden teoksia, joissa myös esiintyy mustia tai ruskeita hahmoja. Kuitenkaan vain se, että kirjan hahmot ovat mustia tai ruskeita, ei automaattisesti tee minulle kirjasta voimaannuttavaa tai samaistuttavaa. Mustien representaatio kirjallisuudessa, elokuvissa, televisiossa sekä muussa mediassa on edelleen todella rajattua ja yksiulotteista. Edelleen valikoimaa hallitsee tarinat täynnä stereotypioita; on vihaisia mustia naisia, joiden karrikoidut tunteet ovat usein yhdensuuntaisia ja irrallisia, eikä fokusta viedä vihan aiheuttajaan tai tunteen validoimiseen. On mustia ja ruskeita hahmoja, joiden mukamas voimauttava “sankaritarina” on heidän vahvuus kestää traumaa trauman perään. Mustia miehiä, jotka ovat katujengiläisiä tai rikollisia, ilman selkeää tarinankaarta siitä, miksi he ovat ylipäätänsä joutuneet yhteiskunnan ulkosyrjälle ja kuka heidät kansalaisina sekä yhteisön jäseninä on pettänyt. Rasismista puhuminen ja sen käsittely POC-hahmojen kautta on usein keino, jolla pyritään luomaan niistä samaistuttavia POC-lukijoille. Systemaattinen sorto on niin syvällä yhteiskuntamme rakenteissa sidoksissa, että se koskettaa kaikkia mustia ja ruskeita ihmisiä, välittömästi tai välillisesti. Se ei kuitenkaan ole yksilöllinen kokemus tai luonteenpiirre, toisin kuin usein kirjallisuudessa annetaan ymmärtää. Kun tiettyjä agendoja tai valtarakenteita yritetään tuoda esille mustien sekä ruskeiden hahmojen kautta, mutta heille ei anneta mitään muuta identiteettiä tai juonikaarta, nämä hahmot ovat yksiulotteisesti määriteltävissä ainoastaan rotunsa perusteella. Heiltä puuttuu täysin persoonallisuus, uniikit tavat, mieltymykset ja sisäiset ristiriidat, jotka tekisivät heistä kokonaisia ihmisiä. Halutaan, että samaistumme hahmoihin pelkästään sen perusteella, että he ovat mustia ja kokevat elämän marginalisoidun henkilön silmin. Kerrotaan mikroaggressioista ja häpeästä omaa identiteettiä kohtaan, usein erittäin samanlaisen uhritarinan kaavan mukaan (en henkilökohtaisesti ainakaan itse jaksa lukea enää yhtäkään kirjaa, jossa musta päähenkilö ihailee valkoisen parhaan ystävänsä pitkiä ja vaaleita hiuksia). Mustat ja ruskeat hahmot ovat aina jotenkin yhteiskunnallisia, aktivisteja tai jotenkin muuten tekemässä raskasta tunnetyötä liittyen ulkoiseen maailmaan. Valkoiset hahmot puolestaan harvoin tiivistetään vain heidän yhteiskunnalliseen asemaansa. Valkoisissa pää- sekä sivuhenkilöissä korostetaan heidän persoonallisuuttaan, heidän yksilöllistä identiteettiään ja uniikkia sisäistä maailmaa. Heidän mielenkiinnonkohteet, arvomaailmat ja ajatusmaailmat toimivat samaistumispintana lukijoille. Jopa rakkaustarinat mustilla ja ruskeilla hahmoilla ovat usein ongelmallisia. Minulle harvemmin tulee vastaan rakkaustarina kahden tai useamman mustan ja ruskean hahmon välillä, joka ei päättyisi traagisesti, traumaattisesti tai vaatisi muuten suuria uhrauksia matkan varrella. Sen sijaan huomaan enemmän romanttisia suhteita esimerkiksi valkoisten ja mustien hahmojen välillä, jotka saavat onnellisia loppuja. Tämä viestii vääristynyttä ajatusta siitä, että mustien ja ruskeiden ihmisten täytyy jotenkin asettaa itsensä valkoisuuden läheisyyteen saavuttaakseen onnellisuuden. Se vahvistaa voimassaolevia odotuksia mustien ja ruskeiden assimilaatiosta valkoisiin tiloihin sekä rasistista ideaa siitä, että validaatio ja hyväksyntä valkoisilta ihmisiltä on se ultimaattinen lottovoitto elämässä. En sano, etteikö rasisimikokemuksia kannattaisi käsitellä kirjallisuudessa ollenkaan, varsinkin jos tarina sijoittuu todelliseen nykymaailmaan. Marginalisoidut hahmot, jotka sijoittuvat realistiseen nykypäivään, eivätkä koe minkäänlaista syrjintää saattavat tuntua utopistisilta ja jopa naiiveilta. (Mainittakoot myös tähän väliin, että minulle mustana lukijana on myös erittäin tärkeää, että luodaan fiktiivisiä maailmoja, joissa mustat hahmot saavat elää vapaina ja rauhassa ilman sortoa. Nämä utopiat puolestaan ovat voimauttavaa eskapismia jokapäiväisestä arjesta.) Ongelma tulee vastaan siinä, kun luullaan, että rasismikokemukset ovat tarpeeksi tekemään POC-hahmosta samaistuttavan, tai kun hahmon koko tarina ja juoni pyörii niiden ympärillä. Osana omien ajattelutapojemme dekolonisointia meidän tulee kehittää kykyä haaveilla, vaatia sekä luoda uudenlaista representaatiota. Olen valmis haastamaan olemassaolevia struktuureja sekä standardeja, ja kuvittelemaan täysin uudelleen miten meidän tarinoitamme kerrotaan, sekä mitkä vaikutukset niillä on. Haluan itse nähdä enemmän mustia ja ruskeita hahmoja, jotka omistavat omat narratiivinsa; hahmoja, joiden tarinat eivät ole sidoksissa valkoisuuteen tai kerrottu valkoisen länsimaalaisen yhteiskunnan linssin läpi. Haluaisin nähdä mustia ja ruskeita hahmoja, jotka eivät joudu uhraamaan osia itsestään saadakseen onnea tai rakkautta, ja jotka voivat tuntea onnellisuutta ja saada onnellisia loppuja ilman valkoisia henkilöitä sen keskiössä tai osana sitä. Haluaisin nähdä mustia ja ruskeita hahmoja, joilla on tilaa tutkia sisäistä maailmaansa ja jossa pääsemme kuulemaan heidän henkilökohtaisista intohimoistaan ja spesifeistä mielenkiinnon kohteista. Haluaisin nähdä mustia ja ruskeita hahmoja, jotka ovat jo löytäneet keinoja elää ja toimia yhteiskunnassa itseään sekä identiteettiään rakastaen ja voimaannuttaen.

Kuva: Otava, Jonne Räsänen Koko Hubara (s. 1984) on äiti, kirjailija, toimittaja, kirjoittamisen opettaja ja satunnainen kääntäjä, joka tunnetaan myös Ruskeat Tytöt Median yhtenä perustajana. Minulta on kysytty lukemattomia kertoja, miksi kirj0issani ei juurikaan ole valkoisia hahmoja, etenkään valkoisia miehiä. Se on aivan totta, lähes kaikessa mitä kirjoitan, ovat keskiössä poc-ihmiset, ja erityisesti mixed race -perhesiteet. Siihen on kaksi syytä. Ensinnäkin, minulla on kirjailijaksi uskomattoman huono mielikuvitus. En osaa kuvitella kauhean hyvin sellaista, mistä minulla ei ole mitään elettyä tuntumaa. Minä, valkoisen suomalaisäidin ja ruskean maahanmuuttajaisän tytär, olen itseni keskiössä, enkä muusta tiedä. Minun perheeni on idea perheestä, normi, ensimmäinen asia, mitä ajattelen jos joku lausuu sanan “perhe”. Minä tulen itseni mieleen, kun joku sanoo “ihminen”. Minusta olisi eksoottista ja lähes mahdotonta kuvitella millaista on olla valkoinen nainen, ainakaan päähenkilön verran. Kukaan sitä paitsi tuskin kysyy, miksi valkoinen mieskirjailija kirjoittaa valkoisia mieshahmoja, että miksi niissä ei ole poc-hahmoja. Valkoinen mies on edelleen kirjallisuudessa ihminen, kaikki muu on poikkeus, toinen. Toinen, vähemmän sarkastinen syy on se, että mixed-kokemuksesta käsin kirjoittaminen mahdollistaa jotakin sellaista, mikä ei ole mahdollista muuten. Aloitin tänä syksynä jatko-opintoni. Olen tekemässä väitöskirjaa yleiseen kirjallisuustieteeseen, ja aiheenani ovat valkoisten äitien ruskeiden tyttärien kertomukset tyttäryydestä. Feministinen tutkimus on ollut pitkään kiinnostunut siitä, mitä äitiys, tai pikemminkin äitiminen, on. Ajatellaan, että äitinä oleminen ei ole vain passiivista olemista lapsen saamisen jälkeen, vaan että sillä on massiivisia yhteiskunnallisia vaikutuksia. Äitinä oleminen on itse asiassa aktiivista tekemistä, hoiva on poliittista, jotakin muutakin kuin intiimiä olemista lapsen kanssa kodin ja arjen piirissä. Tästä tutkimuksesta on jäänyt puuttumaan toisen osapuolen todistus, sen pohtiminen, mitä lapseus, esimerkiksi tyttäryys on. Hypoteesini on, että tyttäryys on myös yhteiskunnallista, poliittista, aktiivista tekemistä, ei pelkästään passiivista syntymistä maailmaan, sattumanvaraisen ihmisen lapseksi. Arvelen, että äitien ja tyttärien intiimeissä suhteissa on koko yhteiskunta läsnä, ja silloin kun on kyse valkoisesta äidistä ja ruskeasta tyttärestä, läsnä ovat rodun ja sukupuolen intersektio, rasismi ja valkoinen ylivalta. Tätä koetan näyttää väitöskirjassani todeksi, tutkimalla sekä kaunokirjallisuutta että muistelmia. Uskon, että sanat, myös fiktiiviset sellaiset, tuottavat ja ylläpitävät todellisuutta. Uskon myös, että tutkimalla mixed race -kokemuksesta kertovaa proosaa, voimme näyttää jotakin olennaista yhteiskunnasta, jossa elämme. Suomessa ei kerätä etnisyystilastoja, mutta tiedämme, että täällä asuu lähes puoli miljoonaa ulkomaalaistaustaista ihmistä. Monet tulevat tänne maista, missä ihmiset ovat bipoc. Heidän jälkeläisiään, usein mixed race -ihmisiä, on Suomessa koko ajan enemmän. Pew Research Centerin mukaan Yhdysvalloissa ainakin seitsemän prosenttia aikuisväestöstä on mixed race, ja luku on kasvussa moninaistuvan ja entistä helpommin sekoittuvan yhteiskunnan myötä. Kaunokirjallisuuden yksi tehtävä on käsitellä ajan kysymyksiä ja tavallista arkea, ja mixed race -perheet ovat sitä. Idea väitöskirjaan lähti esikoisromaanistani Bechi. Siinä kolmikymppinen helsinkiläisnainen Bechi tapaa eräänä loppukesän aamuna äitinsä Shoshanan Ekbergin kahvilassa. Bechi haluaa kertoaa äidilleen uutisensa – hyvät vai huonot, siitä hän ei ole varma – eli sen, että on raskaana. Kohtaaminen käynnistää muistojen vyöryn. Shoshana on syntynyt 1950-luvun lopulla vastikään perustetussa Israelin valtiossa, ja lähtenyt sieltä parikymppisenä ensimmäisen vastaantulevan miehen matkaan. Hän olisi toivonut päätyvänsä Pariisiin, mutta mies olikin suomalainen Hannu. Shoshanan äiti Rivka, jonka luota Shoshana halusi lähteä mahdollisimman kauas, puolestaan syntyi Jemenissä, josta lähti paremman elämän lupausten toivossa Palestiinaan. Pakenemisen ja katkenneen kommunikaation yllä leijuu Shoshanan jo pikkupoikana kuolleen isoveljen, myös nimeltään Bechi, haamu. Yksi asia, jonka halusin kertoa Bechin avulla, oli se tosiasia, että jokainen ruskea ihminen kantaa harteillaan ei pelkästään omaa elämäntarinaansa, mutta myös kolonialismin koko kirjoa ja painoa. Ihmiset tulevat ja menevät, maiden rajat ja nimet vaihtuvat, lapset syntyvät ja kuolevat, äidit äitivät sekä eläviä että kuolleita lapsiaan, ja jossakin matkan varrella ihmisistä tulee mixed race, osittain ruskeita ja osittain valkoisia, osa todellisuudesta valkoisuudessa ja osa ikuisesti sen ulkopuolella. Vaikka Bechin tapauksessa asetelma on päinvastainen kuin väitöskirjassani – hänen äitinsä on ruskea ja isä valkoinen – ovat rodun ja rakenteellisen rasismin kysymykset alati läsnä, kun hän kulkee Helsingin kaduilla ja hoitaa arkisia asioitaan. Vaikka itse kirjoitan mixed race -tarinoita, tiedän, että ne ovat edelleen poikkeus suomalaisen kirjallisuuden kaanonissa. Siksi minultakin kysytään alati, millaista on kirjoittaa poc-hahmoja. Mutta kirjoittamalla heidät näkyviin voimme päästä tilanteeseen, jossa muutkin kuin valkoiset miehet ovat kaunokirjallisuudessa – ja maailmassa – ihmisiä, normi. Se on mielikuvituksettoman pieni vallankumous. KOKO HUBARAN KIRJAVINKIT Tommy Orange: Ei enää mitään Raastava kertomus Amerikan alkuperäiskansoihin kuuluvien ihmisten arjesta ja kipupisteistä tänä päivänä. Kirja kertoo useamman Oaklandissa järjestettävään powwow-tapahtumaan valmistautuvan henkilön tarinan. On rikkinäisiä perheitä, päihteitä, henkisiä kokemuksia ja humoristisiakin yrityksiä olla osa kansaa. Gloria Anzaldúa: Rajaseutu Heta Rundgrenin ja Oscar Ortiz-Niemisen hienosti suomentama feministinen perusteos, joka käsittelee rajoja monin eri tavoin. Teoksessa ollaan sekä kehollisten, maantieteellisten että identiteetin rajojen äärellä. Erityisen kiinnostavaa on kielten, suomen (alkuperäistekstissä englannin) ja espanjan sekoittaminen, joka tekee näkyväksi ne hybridiset kokemukset joissa moni mixed race -ihminen elää. Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani Tämä kirja on ilmestynyt jo noin 35 vuotta sitten, mutta se ei ole vanhentunut päivääkään. Olen lukenut sen toista kymmentä kertaa. Kertomus orjuudesta Amerikassa, mutta myös äidinrakkaudesta ja lapsista. Yksi kirjan päähenkilöistä, Beloved-vauvakummitus, tulee säännöllisesti uniini, vaikken ole nyt lukenut kirjaa pariin vuoteen.

Kuva: Jussi Ratilainen Vanessa Grant toimii rasismin mielenterveysvaikutusten asiantuntijana Nuorten mielenterveysseura Yeesi ry:ssä. Vapaa-ajalla helsinkiläinen Vanessa kuluttaa aikaa dokkareiden ja ristikoiden parissa. Parasta Vanessan mielestä on kuitenkin olla vauhdikkaan taaperon äiti. Juhlimme viime viikolla Suomen itsenäisyyttä. Itsenäinen Suomi täytti tänä vuonna kunnioitettavat 105 vuotta. Mutta mitä se itsenäisyys ja suomalainen identiteetti merkitsevät, kun puolet sukujuurista tulevat toiselta puolelta palloa? Itsenäisyyspäivä herättää minussa paljon tunteita ja Finlandia hymni saa minut aina herkistymään. Mietin, kuinka isoisoisäni taisteli rintamalla, kunnes haavoittui. Äitini on kertonut, että Emppu-papan jalassa oli äidin nyrkin mentävä kolo seurauksena haavoittumisesta. Isoenoni on kirjoittanut kirjan Sydänääniä karjalasta, johon hän on haastatellut nuorena rintamalle joutuneita miehiä ja lottia. Isoäitini on taas mielestäni eteläkarjalaisen sukumme paras tarinankertoja. Topelius kirjoitti Maamme-kirjassa karjalaisista seuraavalla tavalla: "Karjalainen on vartaloltaan solakka, hänellä on ruskea, kähärä tukka ja eloisat, siniset silmät. Hämäläisten rinnalla karjalainen on avomielisempi, ystävällisempi, liikkuvampi ja toimeliaampi, mutta myöskin puheliaampi, kerskaavampi, uteliaampi ja pikavihaisempi. Matkustaminen ja kaupanteko ovat hänelle mieluisia, hän kulkee pitkiä matkoja omassa maassaan ja vie tavaroitaan Venäjälle asti. Hän on hellätunteinen; hän rakastaa leikkiä ja kauniita lauluja, joita hänen heimonsa omat runosepät sepittävät." Minulla ei ole solakkaa vartaloa eikä sinisiä silmiä, mutta muuten Topeliuksen kuvaus osuu oikeaan. Olen puhelias, kovaääninen ja ainakin omasta mielestäni hyvin huumorintajuinen. Olen aina valmiina auttamaan muita hädässä. Olen rohkea, reipas ja utelias luonne. Saatan olla ajoittain äkkipikainen, mutta lepyn nopeasti. Ihmisen identiteetti muodostuu useasta eri asiasta. Asiat muuttuvat elämän aikana ja niiden tärkeysjärjestys voi myös muuttua. Identiteetin muodostaminen vaatii pohjan, joka voi olla vaikea muodostaa, kun ei tunne kuuluvansa joukkoon. Ihmisten toistuva muistutus siitä, että et ole suomalainen, saa nuoren ihmisen itsetunnon matalaksi. Vanhempani tapasivat 80-luvulla, kun suomalainen äitini vieraili karibialla, Barbadoksen saarella. He rakastuivat ja menivät naimisiin. Äitini on kuvaillut, että he elivät isäni kanssa kädestä suuhun. Rahaa oli hyvin vähän ja toimeentulo oli vaikeaa. Vanhempani päättivät siis lähteä kohti äitini kotimaata, Suomea. Äitini tuli edeltä ja isä perässä. Isäni on kertonut, että hän tutisi lentokentän ulkopuolella t-paidassa odotellessaan äitiäni. Hän oli kuvitellut, että kylmyyteen tulee tottua. Tämä nauratti minua lapsena, mutta myöhemmin olen ymmärtänyt, että saapuminen Suomeen 80-luvun puolivälissä oli isälleni hyvin merkittävä asia, vaikka emme ole juuri asiasta keskustelleet. Isäni ei ollut aiemmin matkustellut, joten tullessaan Suomeen hän todella sukelsi syvään päätyyn. Suomi oli 80-luvulla hyvin valkoinen. Ihmiset osoittivat isääni kohtaan vilpitöntä kiinnostusta, mutta myös paljon silmitöntä vihaa. En usko, että isäni oli osannut odottaa sellaista vastaanottoa. Sen lisäksi, että isäni on alunperin kotoisin Barbadokselta, hän on myös rastafari. Isäni oli varmasti mielenkiintoa herättävä näky Helsingin kaduilla. Hän on lähes kaksimetrinen (hattu päässä), pukeutuu näyttävästi, käyttää koruja ja hänellä on locsit. Hän puhuu kuin saarnamies ja keräsi jo vuosikymmeniä sitten ympärilleen paljon kiinnostuneita ihmisiä. Lapsena minusta tuntui, että isäni tunsi kaikki ja kaikki tunsivat isäni. Myönnän, että lapsena minua hävetti se kaikki huomio, jota perheemme sai osakseen. Kasvaessani aikuiseksi olen kuitenkin oppinut pitämään perheeni afrokaribialaisia sukujuuria suuressa arvossa ja isona osana omaa identiteettiäni. Tämä on vaatinut paljon aikaa, kasvua ja itsereflektiota. Synnyin 80-luvun loppupuolella perheemme esikoisena. Olin eloisa ja vilkas lapsi, sanavalmis ja hieman näsäviisas. Olin toisaalta myös hyvin tunteellinen lapsi. Itku ja nauru olivat monesti herkässä. Vietin lapsena paljon aikaa isovanhempieni kanssa ja etenkin isoäitini on minulle edelleen hyvin läheinen ja tärkeä. Kesät vietimme mökillämme itä-Suomessa. Perinne jatkuu edelleen ja mökistämme on tullut rakas paikka myös omalle lapselleni. Jokaisella afrosuomalaisella lapsella on kuitenkin se kohta elämässä, jolloin ymmärtää olevansa erilainen kuin muut. En itse muista tarkkaa hetkeä, mutta muistan hyvin tapahtumia, jotka ovat vaikuttaneet identiteettini kasvuun lapsena. Erityisesti muistan sen, kuinka monien lasten vanhemmat olivat kieltäneet lapsiaan leikkimästä "muukalaisten" kanssa. Joskus leikin yhdessä näiden lasten kanssa, mutta se piti pitää salassa heidän vanhemmiltaan. Minun oli lapsena vaikea ymmärtää, miksi minua pidettiin huonompana kuin valkoisia lapsia, mutta hyväksyin asian. Vastaavia kokemuksia alkoi kertyä. Niitä tuli yllättävän paljon myös aikuisilta ihmisiltä. Vihaa, solvaamista, sylkemistä ja sanoilla alistamista. Minulle sanottiin, että älä välitä, mutta minä välitin. Tiesin, että minua ei olisi saanut kohdella tuolla tavalla, mutta en tiennyt miten taistella sitä vastaan. En muista isäni puuttuneen minuun kohdistuvaan rasismiin. Isäni ehkä luuli monen muun tavoin, että sitä tulee vain sietää, jos haluaa asua Suomessa. Äitini sen sijaan taisteli meidän lasten oikeuksien puolesta kiihkeästi. Tämä kuitenkin johti siihen, että en halunnut enää kertoa kokemastani rasismista kotona. Ajattelin, että selviydyn elämästä helpommin ja säästän vanhempani surulta, jos pidän rasismin kokemukset omana tietonani. Ajattelin, että rasismin kokemukset olivat minun taakkani kantaa. Kun aloitin koulun, tiesin jo että olin erilainen kuin muut. Aiemmin eloisasta, vilkkaasta ja ajoittain näsäviisaasta pienestä lapsesta tuli ujo, arka ja mukautuva. Kiltti, rauhallinen ja esimerkillinen. Otin uuden muodon, jossa minun oli helpompi navigoida kohti nuoruutta. Muistan saaneeni lapsena paljon hyvää palautetta kiltistä käytöksestäni. Se oli minulle hyvin tärkeää ja pidin siitä pitkään kiinni. Ajattelin, että kiltit tytöt pärjäävät aina. Kuudennella luokalla tapasin ensimmäistä kertaa minun näköisen open. Uusi koulunkäyntiavustajamme oli matemaatikko ja osasi puhua täydellisesti seitsemää kieltä. Olin taitava matemaattisissa aineissa, joten sain häneltä haastavampia tehtäviä ja lisäopetusta. Väitän, että tällä kohtaamisella on ollut suuri merkitys itsetunnolleni. Hain yläasteella matemaattis-luonnontieteelliselle luokalle ja sain pääsykokeessa huippupisteet. Hallitsin suurimman osan yläasteen matematiikasta jo ala-asteella, kiitos koulunkäyntiavustajani, joka oli ensimmäinen ope, joka näki minun potentiaalini ja johon pystyin samaistumaan. Positiivisella representaatiolla on suuri merkitys identiteetin kasvulle. Havahduin omaan vahvaan suomalaiseen identiteettiini ensimmäistä kertaa vieraillessani Barbadoksella nuorena aikuisena. Ymmärsin, että Suomessa kasvaneena olin tottunut täysin erilaiseen kulttuuriin ja tapoihin. Tunsin oloni tervetulleeksi, mutta vieraaksi. Tajusin, että minä tykkään siitä rauhasta ja hiljaisuudesta, joka kuuluu suomalaisuuteen. Tykkään suomalaisista perinteistä, saunasta ja jouluruoista. Ymmärsin sillä hetkellä, että huolimatta siitä mitä muut ajattelevat, olen suomalainen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että en voisi olla myös paljon muuta. Olen nähnyt mustien ja ruskeiden nuorten kasvoilla samaa häpeää, jota tunsin itse nuorena. Ei välttämättä häpeää omasta ihonväristään, vaan siitä kuinka se tuodaan toistuvasti esille. Olen tavannut nuoria, jotka eivät puolusta itseään kohdatessaan rasismia, koska ovat jo turtuneet siihen. Olen myös nähnyt nuoria, jotka suorittavat elämää ajatellen, että heidän tulee olla kaikessa täydellisiä, koska he eivät ikinä edusta vain itseään, vaan myös kaikkia muita itsensä näköisiä ihmisiä. Moni näistä nuorista kipuilee lisäksi sen kanssa, ovatko he identiteetiltään suomalaisia vai jotain muuta. Yksittäinen rasismin kokemus voi tuntua tipalta meressä, mutta kun kokemuksia tulee lisää ja lisää, ne alkavat väistämättä vaikuttaa nuoren ihmisen mieleen. Lähes kaikki tapaamani afrosuomalaiset ja ruskeat nuoret ovat kertoneet kokeneensa rasismia, mutta eivät ole löytäneet turvallista paikkaa puhua näistä tunteista. Tästä syystä käynnistin keväällä Nuorten mielenterveysseura Yeesi ry:llä Muudi-hankkeen. Muudin tavoitteena on edistää rasismia kokevien POC-nuorten mielenterveyttä ja hanke toteutetaan meiltä meille -periaatteella. POC-nuorilla viittaamme hankkeessamme afrosuomalaisiin ja ruskeisiin nuoriin. Muudin kohderyhmänä ovat 13-29-vuotiaat nuoret, jotka ovat kiinnostuneita tietämään lisää rasismin mielenterveysvaikutuksista ja toivovat saavansa vertaistukea muilta nuorilta rasismikokemusten käsittelemisessä. En voi luvata nuorille, että rasismi loppuu, mutta voin tarjota heille paikan purkaa kokemuksiaan turvallisessa ympäristössä, rohkeutta ja keinoja puuttua rasismiin sekä mahdollisuuden oppia rasismin vaikutuksesta mielenterveyteen. Uskon, että näillä keinoilla edistämme rasismia kokevien POC-nuorten mielenterveyttä ja tuomme heidän äänensä kuuluviin. James Baldwin onkin sanonut hienosti “Not everything that is faced can be changed. But nothing can be changed until it is faced.” Otathan seurantaan meidän IG:n ja TikTokin @sun.muudi, jotta voit tutustua toimintaamme. Mukavaa talvea kaikille!

Kuva: POC-lukupiiri Bruno Zambrano on helsinkiläinen tanssitaiteilija. Bruno on myös osa POC-lukupiirin suljettua lukupiiriä, jonka arvioista voi nauttia kuukausittain nettisivuillamme ja somessa. N. K. Jemisinin ja bell hooksin kirjat ovat saaneet minut ymmärtämään paremmin rakkautta sekä sen välittämisen ja vastaanottamisen vaikeutta miehenä. bell hooks on avannut taidokkaasti, mitä rajoituksia ja haasteita liittyy usein miehenä olemiseen ja N. K. Jemisin on romaanissaan näyttänyt, miltä hellivä rakkaus voi kahden miehen välillä parhaimmillaan näyttää. Nämä ovat auttaneet henkilökohtaisesti pohtimaan, mitä miehenä oleminen minulle on ja mitä se voisi olla. bell hooksin vuonna 2004 julkaisema teos, The will to change, Men, Masculinity and Love, auttoi minua pohtimaan omaa suhdettani maskuliinisuuteen ja miehenä olemiseen. Suomennos kirjasta julkaistiin 2020 Mies tahtoo muuttua. Luin kirjan suomennoksena ensimmäistä kertaa 2021 keväällä. bell hooksin teksti on edelleen ajankohtainen, vaikka sen ensi julkaisusta on kulunut jo melkein kaksi vuosikymmentä. Hänen kuvaamansa patriarkaalisen maskuliinisuuden piirteet ovat itselleni tunnistettavia. Kirjan ydin tulee esille teoksen ensimmäisen kappaleen lopussa. ”Mies tahtoo muuttua on uhrilahja, jonka tuon juhlaan, jossa miestä vaaditaan takaisin ja minuus saadaan takaisin, miehille saadaan emotionaalinen oikeus rakastaa ja tulla rakastetuiksi. Naiset ovat uskoneet, että voisimme pelastaa miehet elämässämme antamalla heille rakkautta, että tämä rakkaus toimisi lääkkeenä kaikkiin haavoihin, joita toksiset hyökkäykset heidän tunnejärjestelmäänsä vastaan ovat aiheuttaneet, emotionaaliset sydänkohtaukset, joita he kokevat joka päivä. Naiset voivat jakaa tämän parantumisprosessin. Voimme ohjata, neuvoa, tarkkailla, jakaa informaatiota ja taitoja, mutta emme voi tehdä poikien ja miesten puolesta sitä mikä heidän täytyy tehdä itse. Rakkautemme auttaa, mutta se yksin ei pelasta poikia ja miehiä. Viime kädessä pojat ja miehet pelastavat itsensä, kun he oppivat rakastamisen taidon.” Teoksen myötä, kiinnitin huomioita siihen, miten vaikea omassa elämässä on ollut luoda läheisiä ja herkkiä suhteita muiden miesten kanssa. Kuten bell hooks tuo esille kirjassaan, miehissä on helposti jotain pelottavaa ja vaikeasti lähestyttävää, ja tämä pelko koskee myös miehiä itsejään. bell hooks pääsee tekstissään syvälle toksisen maskuliinisuuden olemukseen, miesten rakkauteen ja sen puutteeseen. Hän herättää tarkastelemaan miesten kokemusta avoimin silmin ja kriittisesti yhteiskuntaa, joka muovaa miehiä tietynlaiseen muottiin. Hän erittelee taidokkaasti toksisen maskuliinisuuden piirteitä ja siihen johtavia ajatusmalleja. Tämä on auttanut reflektoimaan omaa identiteettiäni miehenä ja siihen liittyviä käyttäytymismalleja. Lukiessani reflektoin, miten tämä pätee omaan elämääni: Miksi en osaa täysin tukeutua muihin miehiin elämässäni? Miksi haavoittuvuuden näyttäminen on etenkin vaikeaa miesten keskuudessa? Miten vaikeaa on näyttää ja myöntää, että sattuu? Mikä synnyttää ja ylläpitää tätä syvää pelkoa tulla nähdyksi heikkona? Unelmointi paremmasta ja toisenlaisten todellisuuksien hahmottaminen on kuitenkin yhtä tärkeää kuin ongelmakohtien ymmärtäminen ja erottelu. Lukiessani N. K. Jemisinin Broken Earth trilogian ensimmäistä osaa oli voimauttavaa nähdä minkälaista miesten välinen rakkaus voi parhaimmillaan olla. Kirjassa käsitellään kauniisti ja uskottavasti rakkautta polyamorisessa suhteessa. Mieleeni on jäänyt etenkin kirjassa esiintyvä kahden miehen välinen rakkaus, joka on hellivää ja huolehtivaa. Kirjassa Innon ja Alabaster ovat vasta tutustuneet, ja silti aina niin vahvana esiintyvä Alabaster voi murtua täysin Innonin edessä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Innon pitää hänestä huolta ja lohduttaa läpi yön. On kaunista nähdä tällaista rakkautta ja huolenpitoa kuvattavan kahden miehen välillä. Mies voi murtua täysin jäämättä silti yksin surunsa kanssa. Se antaa uskoa siihen, minkälaista rakkautta ja hellyyttä voi miesten välillä vallita. On mielenkiintoista, miten lukemalla voi hahmottaa paremmin itseään miehenä ja oivaltaa oman elämän ongelmakohtia. Samalla on myös ihanaa ja voimauttavaa lukea toisenlaisesta, parantavasta rakkaudesta miesten välillä. BRUNO ZAMBRANON KIRJAVINKKI Kolmen kappaleen probleema - Liu Cixin Tajunnan räjäyttävä tieteiskirja, jonka maaliskuussa julkaistavaa televisiosarjaa odotan innolla.

Kuvaaja: Nesriin Al Take Zahraa Al Take on luokanopettaja ja kasvattaja, joka uskoo kirjallisuuden lempeään muutosvoimaan. Hänen luokassaan tarinat rakentavat siltoja, antavat rohkeutta ja tekevät maailmasta moniäänisemmän. Opettajana saan usein todistaa hetkiä, joita ei ehkä huomaa paperilla – mutta jotka jäävät sydämeen. Yksi niistä on, kun oppilas löytää kirjan sivuilta jotakin tuttua. Ehkä se on hahmon nimi, ihonväri, puhetapa, perheen arki tai rukous ennen nukkumaanmenoa. Jotakin, mikä kertoo: sinä kuulut tänne. Sinäkin saat olla tarinan keskiössä. POC-kirjallisuus on täynnä tällaisia hetkiä. Se ei ainoastaan kerro tarinoita – se avaa sylinsä. Se antaa luvan olla näkyvä ja kokonainen. Se voi olla ensimmäinen kerta, kun ruskea lapsi huomaa, että juuri hänen elämänsä on lukemisen arvoinen. Sitä ei tarvitse selittää, korjata tai kääntää muiden ymmärrettäväksi. Mutta nämä kirjat eivät kosketa vain niitä, jotka näkevät niissä itsensä. Ne ovat myös ikkunoita muille – niille, jotka ovat ehkä aina olleet näkyvissä, mutta eivät ole koskaan joutuneet kysymään, miltä tuntuu olla näkymätön. Kun valkoinen lapsi lukee tarinaa, jossa vietetään Eid-juhlaa, harjoitellaan uuden kielen sanoja tai koetaan ulkopuolisuutta koulun pihalla, hän ei ehkä ymmärrä kaikkea heti. Mutta jokin liikahtaa. Hän pysähtyy, kuuntelee – ehkä jopa eläytyy. Ja juuri siinä hetkessä syntyy jotakin tärkeää: lempeää ymmärrystä, joka voi kantaa läpi elämän. Lukeminen ei ole vain sanojen opettelua – se on tunteiden, yhteyksien ja maailmankuvien rakentamista. Siksi POC-kirjallisuus kuuluu kaikille. Se ei ole “erityinen lisä” koulun hyllyssä, vaan olennainen osa yhteistä tarinaamme. Suomi on moninainen. Meidän kirjallisuutemme saa – ja sen pitää – heijastaa sitä. Samalla on hyvä muistaa, että se, mitä koulun kirjahyllyistä löytyy, on usein opettajan vastuulla. Opettajana minulla on valtaa – hiljaista, mutta merkityksellistä. Sillä valinnoillani voin joko toistaa vallitsevia normeja tai murtaa niitä lempeästi. Jokainen valittu kirja kertoo oppilaille jotakin siitä, kenen tarinat ovat tärkeitä. Jokainen opettaja voi vaikuttaa siihen, millaisia kirjoja oppilaille tarjotaan – olipa kyseessä yhteinen ääneen luettava kirja tai oppilaan itse valitsema kirja. Minulle POC-lukupiiri on ollut tärkeä resurssi: se on auttanut löytämään oikeat kirjat oikeille oppilaille. Ja vähitellen nämä kirjat ovat löytäneet tiensä myös koulumme kirjahyllyihin. Uskon, että POC-kirjallisuus on yksi avain terveemmän ja tasapainoisemman yhteiskunnan rakentamiseen. Se vahvistaa POC-lasten identiteettiä ja itsetuntoa, mutta tarjoaa samalla muille lukijoille mahdollisuuden kohdata elämä ennakkoluulottomammin ja avoimemmin. Kun lapsi ymmärtää erilaisuutta, sellaiset raskaat käsitteet kuin viha ja pelko voivat hellittää otettaan. Kirjallisuus voi hiljalleen hälventää niitä – ja tehdä tilaa uteliaisuudelle, hyväksynnälle ja myötätunnolle. POC-kirjat ovat tähän loistava väline. Olen nähnyt, miten näiden tarinoiden äärelle pysähtyminen on muuttanut oppilaitani. Aiemmin oppilaiden kertomuksissa seikkailivat Matti ja Maija usein metsässä tai mökillä – tarinoissa ei ollut mitään vikaa, mutta ne eivät olleet monelle tuttuja, ja siksi kirjoittaminen saattoi tuntua vaikealta. Nykyään luokassani kirjoitetaan tarinoita, joissa eri kulttuurien tavat ja perinteet näkyvät iloisesti ja ylpeästi: leivotaan makeita herkkuja ramadanin kunniaksi, valmistetaan pho-keittoa isoäidin reseptillä tai pukeudutaan juhlaan kimono yllään. Tarinoissa eletään omannäköistä arkea, jossa kielet, maut ja muistot kulkevat mukana. Päähenkilöinä ovat nimet kuten Fatimah, Sithabile ja Sensi – ei sivuhahmoina, vaan tarinan keskiössä. Omasta elämästä kirjoittaminen ei enää pelota – se tuntuu luonnolliselta. Ja mikä tärkeintä: se tuntuu oikealta. Oppilaat ovat kertoneet, että ensimmäistä kertaa kirjoittaminen tuntuu omalta. Että saa kirjoittaa omasta maailmastaan, eikä sellaisesta, jonka kuvittelee olevan “oikeanlainen”. Se vapauttaa, rohkaisee ja sytyttää kipinän. Lukeminen ja kirjoittaminen eivät enää ole suorittamista – ne ovat itseilmaisua ja näkyväksi tulemista. Erityisen ilahduttavaa on ollut nähdä, kuinka nämä tarinat ovat innostaneet lukemaan myös niitä oppilaita, joilla on ollut haasteita lukemisessa. Kun kirjan maailma tuntuu tutulta, lukeminen ei enää ole este – vaan silta. Eräs oppilas, joka aiemmin vierasti kirjoja, sanoi kerran hiljaa: “Tää oli eka kirja, jossa joku oli niinku minä.” Pieni lause, mutta valtavan painava ja täynnä iloa. Myös keskustelut kirjojen ympärillä ovat muuttuneet. Oppilaat uskaltavat jakaa kokemuksiaan, kertoa ajatuksiaan, kysyä ja ihmetellä. He kuuntelevat toisiaan tarkemmin. Moni on sanonut, että tarinan kautta on helpompi ymmärtää, miltä toisesta tuntuu. Kirja ei syytä eikä selitä – se vain kertoo. Ja juuri siksi se toimii. POC-kirjallisuus on muuttanut tapaa, jolla luokassani opitaan. Se ei ole pelkkää kielitaitoa tai kirjallisuusanalyysiä – se on yhteyttä, ymmärrystä ja arvostusta. Se muistuttaa, että kaikilla tarinoilla on merkitys. Ja että jokaisella on oikeus löytää oma äänensä. Nämä kirjat eivät ainoastaan anna POC-lapsille tilaa hengittää – ne opettavat myös valkoisia lapsia hengittämään heidän rinnallaan. Ne kasvattavat sydäntä, joka ei pelkää erilaisuutta, vaan arvostaa sitä. Ja ehkä niistä lapsista kasvaa aikuisia, jotka kuuntelevat herkemmin, katsovat lempeämmin – ja rakentavat maailmaa, jossa kaikkien tarinat mahtuvat rinnakkain. ZAHRAA AL TAKEN KIRJAVINKIT "Seuraavat kirjasarjat ovat pyörineet meidän luokassa aika aktiivisesti." Amari-kirjasarja - B. B. Alston 12+ Kuonokamut-kirjasarja - Michele Assarasakorn & Nathan Fairbairn 8+ Aamupalaporukan tutkimukset -kirjasarja, Marcus Rashford & Alex Falase-Koya 8+

Amuletti on Kivenvartijat sarjakuvasarjan ensimmäinen osa, jossa päästään tutustumaan Emilyyn, hänen perheeseensä sekä eriskummalliseen rinnakkaistodellisuuteen. “Amuletin sisällä on kivi, joka voi antaa käyttäjälleen vallan hallita Allediaa.” Sarjakuva alkaa traagisella onnettomuudella, joka johtaa Emilyn isän kuolemaan. Alun kohtaus yllätti meidät, vaikka isän kuolema takakannessa mainittiinkin. Kuvitettu kohtaus on tehty surulliseksi ja tunteisiin vetoavaksi. Isän kuolema järkyttää ja etenkin pienemmille lukijoille kohtaus voi olla pelottava. Jokin aika isän kuoleman jälkeen Emily muuttaa äitinsä ja pikkuveljensä kanssa suvun vanhaan kartanoon. Äidillä ei ole varaa enää entisen kaltaiseen elämäntyyliin ja siksi koko perheen on tehtävä myönnytyksiä. Kartano on vanha, likainen ja kuumottava. Sen omisti ennen Emilyn isoisoisä, joka on aikoinaan kadonnut mystisesti. “Isoisoäitinne Isabelin kuoltua Silas sulkeutui tähän taloon, eikä häntä sen koommin nähty. Siksi paikalliset uskovat, että täällä kummittelee.” Emily, pikkuveli Navin ja äiti aloittavat suuren siivousurakan, jonka aikana Emily löytää hohtavan vanhan amuletin. Jo ensimmäisenä yönä kartanossa alkaa tapahtua kummia ja perhe löytää kellarin kautta mystiseen rinnakkaistodellisuuteen Allediaan. “Muista käyttää voimaasi viisaasti. Kivenvartijan velvollisuus on vakava asia.” Sarjakuva etenee nopeaa vauhtia eteenpäin ja asioita tapahtuu ilman, että niitä täysin selitetään lukijalle. Mukana on paljon toimintaa ja joillakin aukeamilla on pelkkiä kuvia eikä lähes lainkaan tekstiä. Me olimme aika ajoin ymmällämme tarinasta ja koko juonesta. Paljon tuntui tapahtuvan, mutta jokin punainen lanka meiltä vielä puuttui. “Jos hallitset sitä, et ainoastaan pelasta äitiäsi, vaan saat niin suuret ja ihmeelliset voimat, ettet voi kuvitellakaan.” Sarjakuvan aikana Emily saa tietää olevansa Kivenvartija. Vielä ei täysin selviä, mitä se tarkoittaa, muuta kuin, että hänellä on joitakin erikoisia voimia. Tämän ensimmäisen osan jälkeen tuntuikin jäävän vielä paljon kysymyksiä tarinan maailmasta, Kivenvartijan roolista ja amuletista. Kysymyksiin saadaan toivottavasti vastauksia seuraavassa osassa, Kivenvartijan kirous, joka julkaistaan onneksi jo muutaman kuukauden päästä, lokakuussa 2024. Amuletti. kivenvartija, Kazu Kibuishi, Otava, 2024 Suomentanut Jouko Ruokosenmäki Englanninkielinen alkuteos: Amulet 1: The Stonekeeper, 2008

Harhailevat tähdet on itsenäinen jatko-osa Tommy Orangen teokselle Ei enää mitään, joka suomennettiin syksyllä 2020. Tarinassa seikkailee osin samoja hahmoja, kuten Jacquelin Red Feather ja hänen lapsenlapsensa Orvil. Itse luin vain tämän uusimman teoksen ja sen voikin hyvin lukea itsenäisenä kokonaisuutena. Tommy Orange on kotoisin Oaklandista, Kaliforniasta, jonne kirja sijoittuu. Hän on osa Yhdysvaltojen alkuperäiskansaa kuuluen Cheyenne- ja Arapaho-heimoihin. Harhailevat tähdet kertoo erään sukulinjan tarinaa 1800-luvun puolestavälistä aina lähelle nykyhetkeä ja suku on myös cheyenne-heimon jäseniä kuten itse kirjailijakin. “Kaikki mitä voin sinulle kertoa cheyennenä olemisesta, tulee äidiltäni, äitini ennen kuolemaansa kertomasta, ja koska hän teki kuolemaa, hän tietysti puhui minulle toisin kuin olisi muuten puhunut. Vähän niin kuin minä puhun nyt sinulle. En siksi että tekisin kuolemaa, vaan siksi että synnyt pian.” Teos on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa käydään läpi vuonna 1864 tapahtunutta Sand Creekin alkuperäiskansojen verilöylyä ja siitä ainoan selviytyjän, Jude Starin, matkaa siitä eteenpäin. Star lähetetään Fort Marionin vankilaan, jossa kristinuskoa tuputetaan ja omaa uskoa hälvennetään. Hän löytää kuitenkin myös yhteyksiä cheyenne-heimoonsa vankilassa olon aikana. Lisäksi eri ajassa seurataan Starin lasta ja hänen lapsen tytärtään. Starin lapsi lähetetään Carlislen intiaaniteollisuuskoulun sisäoppilaitokseen, samaan rakennukseen joka ennen toimi vankilana, ja jossa hänen isänsä oli aikoinaan vangittuna. Toisessa osassa siirrytään vuoteen 2018 ja kuvataan kolmen nuoren veljeksen elämää, selviytymistä ja halua ymmärtää omia juuriaan. Veljekset asuvat isotätinsä kanssa, koska heidän isoäidillään on paha huumeriippuvuus ja hän on ollut pitkään poissa kuvioista, kuten myös veljesten vanhemmat. Kolmannessa osassa kuvataan lyhyesti missä hahmot ovat tulevaisuudessa. “Eli isoisäni oli varmaankin ammuttu maissin sekaan. Mutta tarinoiden ei minusta ollut tarkoitus lohduttaa. Uskoin, mitä isäni minulle kertoi. Tarinat enemmän kuin lohduttivat. Ne vievät kuulijan mukanaan ja tuovat takaisin entistä ehompana.” Ensimmäinen osa syventyy laajemmin Yhdysvaltojen alkuperäiskansan tarinaan ja historiaan seuratun sukulinjan kautta. Alun sukupuu ja prologi myös avaavat ja auttavat lukijaa ymmärtämään tapahtumia paremmin. Ensimmäisen osan jälkeen tarina keskittyy syvemmin yksittäisiin henkilöihin. Kirjan kappaleissa seurataan ja kuvataan aina kerralla yhden hahmon elämää ja ajatuksia. Ajattelin teoksen olevan rankka siitä kuullun perusteella, ja sitä kirjan alkupää etenkin on. Aracelis jättikin tässä kohtaa kirjan kesken. Rankkuus ei kuitenkaan ollut läsnä koko ajan ja loppupuolella keskitytään enemmän henkilöhahmoihin ja hahmojen sisäiseen maailmaan, mikä veikin huomiota muualle alun verisistä tapahtumista. Perheen ajatusmaailmasta löytyy myös samaistuttavaa sopeutumisesta ja omien juurien hahmottamisesta. “Esiintyminen tuntui erityisen surulliselta luokan tunnelman takia, koska hänen esitelmänsä tuli sen jälkeen, miten toiveikkaasti, kepeästi ja hauskasti Oakland oli käsitellyt etnistä alkuperää, mutta Seanin esitelmä taas selvästi tuomitsi parhaansa yrittävän järjestelmän, ja vieläpä Oaklandissa ja tässä luokassa, jossa ei kai sitten taivaan tähden olisi saanut edes hetkeä iloita pienestä edistyksestä eikä vaieta yhdestäkään ristiriidasta aina yhtä ongelmallisessa tavassamme hoitaa asioita.” Orangen kirjoitustyyli on todella kuvailevaa ja tykkäsin siitä vaihtelevasti. Oli kappaleita, joissa uppouduin täysillä kerrontaan, hahmojen ajatusmaailmaan ja kuvailuun oman identiteetin etsimisestä. Paikoin tarina tuntui junnaavan paikoillaan ja olisin toivonut, että asiat olisi sanottu suoraviivaisemmin, eikä kiemurreltu niiden ympärillä monen sivun verran. Teoksessa käsitellään paljon ylisukupolvisia traumoja, alkoholi- ja huumeongelmia sekä masennusta ja itsetuhoisuutta. Orange on saanut kirjoitettua teemoista osuvasti, mutta tosiaan mitään kevyintä luettavaa kirja ei ole, eikä täysin sitä meidän kohdekirjallisuutta. Oli kuitenkin kiinnostava päästä lukemaan Yhdysvaltojen alkuperäiskansaan kuuluvan kirjoittamaa teosta. “Hän tuli ajatelleeksi, että oli tulossa riippuvaiseksi. Sana oli vanha tuttu. Sitä oli käytetty häntä vastaan puhuttaessa videopeleistä ja puhelimista, ruuduista ylipäätään. Hän tiesi riippuvuudesta verenperinnössään.” Itselleni kalskahti korvaan, kun suomennoksessa puhutaan Amerikan alkuperäiskansoista ilmeisesti viitaten Amerikalla Yhdysvaltoihin eikä koko mantereeseen. Intiaani-sanaa jäin myös alkuun miettimään. Se esiintyy etenkin ensimmäisellä puoliskolla ja toisessa osassa veljekset toteavat isotädilleen, ettei se ole enää hyväksytty termi, joten ajattelin sen olevan kirjailijan keinoa puhua menneestä, kun termiä vielä käytettiin. Harhailevat tähdet, Tommy Orange, Aula & Co, 2026 Suomentanut Terhi Kuusisto Englanninkielinen alkuteos: Wandering Star

Amuletti-sarjakuvasarjan kolmannessa osassa, Pilvienetsijät, Emily, Navin ja kumppanit jatkavat matkaansa rinnakkaistodellisuudessa yrittäen pelastaa maailman. Hahmoihin tutustutaan lisää ja ymmärrys Allediasta ja sen valloittaneesta Haltijakuninkaasta kasvaa. “Menemme näkemään tulevaisuuden haltijakuninkaan silmin. Näkemään, mitä tulossa voi olla.” Edellisen osan tapaan tässäkin seurataan vuoroin eri hahmojen matkaa. Haltijaprinssi Trellus on paossa isältänsä, koska ei enää luota tähän. Samaan aikaan Haltijakuningas palkkaa salamurhaaja Gabilanin jahtaamaan Emilyä, kumppaneita ja jopa omaa poikaansa. Emily ja muut yrittävät saada selville, voisiko aikoinaan kadonnut Cielisin kaupunki olla edelleen olemassa, vaikka monen mukaan kaupunki tuhoutui Haltijakuninkaan hyökättyä sinne. Cielisissä asui ennen viidestä mahtavasta kivenvartijasta koostuva Vartijoiden neuvosto, joka johti Allediaa. Joidenkin vastarinnan jäsenten mukaan Cielis ja neuvosto saattaisivat olla edelleen olemassa, mahdollisesti nostettuna pilviin. Ystävykset lähtevät määrätietoisesti selvittämään, onko kyseessä vain myytti vai voisiko uskossa olla jotakin perää. Matka on kuitenkin pitkä ja vaarallinen, kun edes tarkka suunta etsinnälle ei ole varma. Hahmot kohtaavat erilaisia vastoinkäymisiä taipaleellaan ja löytävät myös yllättäviä liittolaisia. Panokset kovenevat, kun Emily tajuaa Alledian lisäksi myös muiden maailmojen olevan uhattuna. “Toiset sanovat, että kyseessä on myytti. Mutta meidän on uskottava tarinaan, koska Alledian tulevaisuus riippuu siitä, että Cielis ja neuvosto ovat yhä olemassa.” Tässäkin osassa joitakin palasia loksahtelee paikoilleen ja Alledia sekä sen historia avautuvat pikkuisen enemmän lukijalle. Emily oppii lisää voimistaan ja lopussa tulee suuri paljastus liittyen yhteen keskeisistä hahmoista. Vieläkin moni asia jää arvailujen varaan. Miksi juuri Emilyn tulee olla se, joka pelastaa koko maailman? “Jos uskallat luottaa omiin kykyihisi, selviät mistä tahansa, vaikka tilanne tuntuisi kuinka toivottomalta.” Lopun paljastus saa haukkomaan henkeä, mutta siihen päästäkseen on seurattava useampaakin taistelua, jotka tuntuvat päätarinasta sen verran irrallisilta, etteivät ne välttämättä ylläpidä tarpeeksi mielenkiintoa. Tapahtumiin ei kiinnitetä tarpeeksi tunnetta. Erään taistelun myötä jokunen uskollinen apuri katoaa ja vaikka lukija saattaisi olettaa, että hahmot ovat syöksyneet kuolemaansa, tapahtumat hädin tuskin noteerataan. Emilyn ja Navinin äiti on hahmona epälooginen. On hauska nähdä, kuinka äiti pallottelee huolen ja tuen välillä, toisinaan pyytäen lapsia palaamaan kotiin ja toisinaan heitä rohkaisten. Uskottavuuden toiselle puolelle hypähdetään kuitenkin silloin, kun kaiken vaaran, ja taistelun keskellä äiti vetää jyrkän rajan lasten juottolassa käymiseen. Ja sitten kuitenkin lähettää Emilyn sinne yksin. “Alledian kohtalo riippuu hänestä. Tyttö on vietävä Cielisiin hinnalla millä hyvänsä. Uhraan vaikka henkeni täyttääkseni tehtävän.” Koko tarinaa värittää suurempi jännite, joka syntyy rajallisen ajan tunteesta ja jahdatuksi tulemisesta. Uudet erilaiset maailmankolkat, jännittävät olennot ja hurjat hyökkäykset varmasti kolahtavat tämän sarjan ystäville. Kuvitus on yksityiskohtaista ja vie tarinaa eteenpäin. Niin teksti kuin kuvatkin pitävät yllä jännitystä hyökkäystilanteissa ja saavat ne tuntumaan elokuvamaisilta. Loppu jää taas kiinnostavaan kohtaan, tarina täysin kesken, mikä varmasti innostaa tarttumaan seuraavaan osaan ripeästi. Amuletti. Pilvienetsijät, Kazu Kibuishi, Otava, 2025 Suomentanut Jouko Ruokosenmäki Englanninkielinen alkuteos: Amulet 3, The Cloud Searchers, 2010

Kuva: Juuli Kangasniemi Carmen Baltzarin esikoisteos carmen julkaistiin toukokuussa 2026. Kirja poikkeaa kiinnostavalla tavalla perinteisestä romaanista: sivuilla on kuvia, fontti vaihtelee ja tekstin kanssa leikitellään totuttua enemmän. Lukiessa pohdimme, mistä tämä kaikki on saanut innoituksensa ja mitä se kirjailijalle merkitsee. “Kaikki valinnat ovat oikeastaan intuitiivisiä ja teos on itse valinnut ne tai vaatinut niitä”, Baltzar aloittaa. Kyseessä on hänelle täysin luonteva ilmaisumuoto. Baltzar itse ei käytä työstään sanaa kokeellinen, koska liittää siihen laskelmallisuuden, jota ei hänen työskentelytavoistaan löydy. Hänelle tärkeintä on luonnollisuus. “Ja mitä tulee niihin alkukirjaimiin, mielestäni on tärkeää välillä toimia niin, että konventioiden pitää perustella itsensä yhtä perusteellisesti kuin niiden rikkomisen. Itse välillä lähden siitä lähtökohdasta. En näe mitään syytä, minkä takia carmen, joka on runouden ruumiillistuma, kirjoittaisi isoilla alkukirjaimilla. Ehkä ne näyttävät hänen mielestään rumilta ja hän on esteetikko. Kaikki kirjaimet lauseessa ovat samanarvoisia ja kauneus kirjassa on tärkeää”, Baltzar kuvaa. carmen romaani syntyi orgaanisesti, taide edellä, taiteilijan kautta. Analyyttinen mieli hyppäsi mukaan vasta editointiprosessissa. “Kirja kirjoitti itsensä minun kauttani. Sillä oli oma tahto. Ei minulla ollut paljon sanomista siihen”, Baltzar toteaa. Kirjoitusprosessin aikana hän uppoutui syvälle kirjan maailmaan ja tekstiin. Kaikki romaanissa tuntui luontevalta ja normaalilta. Kun lopputulos oli tuotava maailmaan, jossa tietyt konventiot vallitsevat, kirjailija huomasi, ettei käsikirjoitus solahdakaan editointiprosesseista yhtä vaivattomasti kuin teokset, joille kyseiset prosessit on rakennettu. “Se ei tosiaan maailmassa mene niin, että konventiot pitäisi perustella, vaan se on toisinpäin. Oli välillä hankalaa, kun olin vielä niin sisällä kirjan maailmassa ja kaikelle piti löytää älylliset perustelut. Nyt se on helpompaa, kun siitä on kulunut jonkin verran aikaa, mutta editointivaiheessa se oli välillä haastavaa. Saimme sen kuitenkin tehtyä. Lopulta”, kirjailija naurahtaa. Kirjaan pohjautuva libretto, love is a rebellious bird, nähtiin Kansallisoopperan Alminsalissa elokuun puolessa välissä. Sekä kirjassa että oopperassa käsitellään carmenin myyttiä ja tulkitaan sitä uudelleen. Kuolemisen sijaan keskitytään uudelleensyntymiseen. Lisäksi carmen saa teoksissa aivan uusia merkityksiä. Etenkin romaanin kanssa Baltzarille oli tärkeää, että päähenkilö on hänen oma carmeninsa. Libretossa oopperamaailman Carmen-hahmo on enemmän läsnä. “Oopperamaailman Carmen edustaa vapautta, jota ei ole ollut länsimaisessa tiukkoihin sukupuolirooleihin perustuvassa yhteiskunnassa. Usein romanihahmot länsimaisessa taideperinteessä edustavat jotain orientalistista. Hahmoihin on projisoitu toiveita, pelkoja, haluja ja kaikkea mahdollista, jota ajatus toisenlaisesta yhteiskuntajärjestelmästä herättää. Carmen on tietenkin uhka, kun se edustaa kaikkea sellaista, ja se uhka lopulta tuhotaan”, Baltzar selittää. Teokset palvelevat hierarkista logiikkaa, jossa erilaisuus esitellään tuhovoimana, joka pitää ottaa haltuun. Se on osa kulttuurista vaikuttamiskampanjaa, jota Baltzar on halunnut kommentoida teoksissaan. “Sille vaikuttamiskampanjalle ei voi keksiä kaunista nimeä. Se on murhan globaali normalisointi sellaisella tasolla, jota ei ole aikaisemmin nähty. Love is a rebellious bird käsittelee osaltaan tätä vaikuttamiskampanjaa, muutosta, joka on käynnissä tällä hetkellä ja sitä, mitä se tekee meille monella eri tasolla. Mitä se tekee meille ihan kehotasolla”, Baltzar kiteyttää. Romaanin carmen on runon, loitsun ja muutoksen kielen ruumiillistuma. Teoksessa käsitellään paljon hengellisiin, ihmissuhteisiin ja rakkauteen liittyviä asioita, mutta niitäkin aina suhteessa poliittiseen todellisuuteen. “Kirjan alussa carmen käy katsomassa Prinzhornin kokoelmaa Heidelbergin psykiatrisessa sairaalassa. Se koostuu psykiatristen potilaiden teoksista ja monista heistä tuli myöhemmin natsien uhreja. Mutta carmen on punainen nainen ja punaisia ihmisiä hyväksyttiin sairaalaan vasta, kun natsien murhakampanjat alkoivat”, kirjailija kertoo. Kokemuksen jälkeen carmen romahtaa kadulle nähtyään synkän näyn uudesta maailmanjärjestyksestä. carmen uskoo, että ainoa tapa estää näyn toteutuminen on se, että taidemuseo sitoutuu pitämään hänestä huolta. “Vallankumous ja henkinen kasvu ovat aina näin käsikädessä ja carmen elää keskeistä jännitettä, joka siihen kuuluu. Miten järjestäytyä uudelleen niin, että pysytään kasassa, kun kaikki palaset ovat ilmassa. Se on kirjan keskeinen jännite”, Baltzar kuvaa. Libreton ja kirjan kirjoittamisen lisäksi Baltzar on työskennellyt elokuvan, valokuvan ja performanssitaiteen parissa. Ilman kirjoittamista hän ei pysty kuvitella elävänsä, mutta tällä hetkellä hän kaipaa livetaiteen pariin. “Teoksen jakaminen yleisön kanssa samassa tilassa tuntuu erityisen hyvältä. Olemme niin eriytyneitä; ihmiset ovat yksinäisiä ja screenien erottamia. Tuntuu kivalta jakaa asioita samassa tilassa. Sitä haluaisin päästä tekemään enemmän.”

Älä usko kaikkea mitä ajattelet on kirja ahdistuneelle yliajattelijalle ja itsekriittiselle huolehtijalle. Takakansiteksti saa varmasti monen tarttumaan kirjaan toivoen sen tuovan helpotusta omaan arkeen samalla tavoin, kun sen sanotaan tuoneen sitä ihmisille ympäri maailman. Teos alkaa kuvaamalla ahdistuneen mielen arkea ja ajatuskierteitä. Erilaisia tilanteita ja niiden herättämiä tunteita kuvaillaan niin, että lukija kokee itsensä nähdyksi. Tai ainakin yliajatteluun ja ahdistuneisuuteen taipuva lukija. Sitten luvataan suuria. "Lupaan, että koet muutoksen, vaikka juuri nyt ei siltä tuntuisikaan. Rakkaudella ei ole rajoja. Tarvitset vain avoimen ja auliin mielen, niin löydät etsimäsi vastaukset." Kirjailija uskoo, että kirjan luettuasi et ole enää sama ihminen. Avoimin mielin teoksen oppeihin tutustuvalle povataan parempaa elämää. Eikä nyt luvata edes pelkkää mielenrauhaa vaan muutoksesta ennustetaan kokonaisvaltaisempaa. "Tuhoisat tavat jäävät pois, terveytesi paranee ja elinvoima ja energisyys lisääntyvät." Tässä vaiheessa kaikki alkaa jo kuulostaa vähän liian hyvältä ollakseen totta ja sitten kaikkivoipaisuutta vähän toppuutellaankin. "En ole kertomassa sinulle mitään sellaista, mitä et jo sisimmässäsi tietäisi. Jos käännät huomion sisimpääsi, löydät kaipaamasi asiat siellä piilevän viisauden avulla. Totuus löytyy sieltä. Tämä kirja vain ohjaa etsimään oikeasta paikasta." Kirjailija kertoo kokeilleensa kaikkea. Kuvaus testatuista keinoista kohentaa omaa elämäänsä toimii myös meriitteinä ja pohjustuksena kirjan sanomalle. Nguyen on käynyt terapiassa ja erilaisilla retriiteillä, etsinyt vastauksia muinaisista uskonnoista, meditoinut ja tehnyt hengitysharjoituksia. Lopulta oman tutkimuksen kautta hän on päätynyt kärsimyksen alkulähteelle, ajattelemisen äärelle. Alku saa varmasti osan lukijoista kiinnostumaan ja osan jättämään leikin sikseen. Kirja on kuitenkin sen verran lyhyt ja helppolukuinen, että itse huomasin imaisevani puolet siitä aivan hetkessä. “Inspiraatio synnyttää ajatuksia, epätoivo saa aikaan ajattelemista.” Teos ohjaa raivaamaan ajattelemiselta tilaa onnellisuudelle ja rauhalle. Se purkaa ajattelun tarkoituksia ja lähtökohtia ja neuvoo kuinka itsensä ja negatiivisten ajatusten välille voi luoda tilaa. Lopettamalla ajattelemisen, voit saada rauhaa. Ajatus on lohduttava. Vaikka teoksen sanoma ei ole uusi, sen esitystapa on omalaatuinen. Ajatusten ja ajattelemisen erottaminen toisistaan erillisiksi ja eri lähteistä saapuviksi (maailmankaikkeudelta tai egolta) tuntui aluksi epätarkalta. Tuhansilta tuntuvien konkreettisten esimerkkien kautta sekin kuitenkin selvisi. "Vastaus löytyy ajatusten ja ajattelemisen välisestä erosta. Kuten aiemmin todettiin, ne kumpuavat eri lähteistä: ajatukset ovat peräisin maailmankaikkeudelta tai minämme jalommalta puolelta, ja ajatteleminen on peräisin egolta. Lähde määrää, onko tuloksena kärsimystä vai ei.” Kirja on täynnä hyviä muistutuksia siitä, kuinka voimme itse vaikuttaa siihen, miten suhtaudumme asioihin. Se kannustaa lempeyteen sekä luottamaan intuition, muutoksen ja luovuuden voimaan. Teksti on kuitenkin näin lyhyessäkin teoksessa toisteista ja joitakin asioita väännetään rautalangasta. Lukijana tulee nopeasti aliarvioitu olo. “Joten sitä tilaa, jossa ihminen pystyy huippusuorituksiinsa, voi kuvata ajatteluttomaksi tilaksi.” Selfhelp-kirjallisuudelle tyypillisellä tavalla, teos ei sovi kaikille. Se ei ota huomioon monia erilaisia elämäntilanteita tai esimerkiksi rakenteellisista ongelmista johtuvaa kuormitusta. Ja sehän on ihan okei. Ei yksittäisen kirjan tarvitsekaan sopia kaikille tai sellaiseen mahdottomuuteen edes pyrkiä. Teoksen kohderyhmään solahtavat etenkin lukijat, joita ahdistus ja yliajattelut piinaavat silloinkin, kun asiat ovat oikeasti ihan hyvin. Kirjassa myös selvästi sanotaan, ettei sen tarkoitus ole korvata muita mielenterveyden eteen tehtyjä ponnistuksia, kuten terapiaa. Lyhyestä teoksesta jokainen voikin napata itselleen sen, mikä osuu ja sivuuttaa loput. Älä usko kaikkea mitä ajattelet, Joseph Nguyen, Gummerus, 2026 Suomentanut Christine Thorel Englanninkielinen alkuteos: Don’t Believe Everything You Think, 2022

Katsoin Wednesday televisiosarjan sen ilmestyttyä joitakin vuosia sitten ja pidin siitä. Nyt mielenkiinnolla, mutta hieman varoen, otin lukuun ohjelmasta tehdyn romaanisovituksen. Onneksi en joutunut pettymään, ja vaikka tarina oli jo entuudestaan tuttu, vei se taas mennessään. “Tapettu ennen kuin ehti kertoa tarinaansa. Onneksi tappajan jäljittäminen on yksi kolmesta suosikkiharrastuksestani.” Addamsin perhe on varmasti monelle tuttu porukka, mutta tässä tarinassa seurataan vain Wednesdayta koko hänen perheensä sijaan. Toki perhe on mukana kuvioissa muutamaan otteeseen lähinnä kouluvierailujen ohella, mutta pääosin tarina keskittyy perheen teini-ikäiseen tyttäreen. “‘En niin’, sanon, kun muut koulun oppilaat ympärillämme uppoutuvat omien perheidensä minidraamoihin. ‘Olen ollut melko kiireinen. Minua on jahdattu, vainottu ja yritetty murhata.’ Vanhempani tuijottavat silmät ymmyrkäisinä. Isäni painaa kätensä rinnalleen. ‘Oi, Kuunapäivä’, hän sanoo haltioituneena. ‘Et koskaan tuota pettymystä!” Kuunapäivän opisto on koulu, joka on tarkoitettu kaikille erikoisille tyypeille: ihmissusille, näkijöille, seireeneille, noidille ja muille, jotka eivät oikein sovellu tavalliseen kouluun. Wednesday astuu tarinan alussa ensimmäistä kertaa Kuunapäivän opistoon, koska hänet on erotettu jo liian monesta tavisten koulusta turhan raakamaisen käytöksensä vuoksi. Opisto ei miellytä Wednesdayta, koska hän ei haluaisi jäädä vanhempiensa varjoon ja käydä samaa koulua, jossa he ovat aikoinaan opiskelleet ja rakastuneet. Uuteen kouluun sopeutumista ei myöskään auta se, että mustaan pukeutuvan yksinään viihtyvän päähenkilön huonekaveriksi osoittautuu pastellisävyjä rakastava kovaääninen ihmissusi Enid. “‘Tehtävämme oli suojella hylkiöitä vahingonteoilta ja ennakkoluuloilta. Itse asiassa isäsi meksikolainen esivanhempi perusti ryhmän. Hän oli maan ensimmäisiä uudisasukkaita.” Pian rauhalliselta vaikuttavasta opistosta ja sen viereisestä Jerichon kylästä alkaa paljastua uusia puolia ja synkkiä menneisyyksiä, kun Wednesday näkee erikoisia väkivaltaisiakin näkyjä menneisyydestä ja kohtauksia tulevasta. Kylän metsissä myös kuolee mystisesti ihmisiä. Näkyjen ja murhien jälkeen Wednesday alkaa pitää paikkaa ihan säädyllisenä ja melkein jo kiinnostavanakin, ja alkaa oma-aloitteisesti selvittää murhien yhteistä tekijää. Wednesday toimii mieluiten yksin, mutta huomaa pian, että välillä useammasta apukädestä ei nyt ihan suoranaista harmiakaan synny. Hän löytää muutaman liittolaisen ja päätyy heidän kauttaan tahtomattaan myös teinidraamojen pyörteisiin murhamysteerin lisäksi. Liittolaisten kautta tarinassa käydään läpi kivasti ystävyyttä ja oikeudentuntoa. “Kun Enid on poissa, makaan sängylläni kuunnellen sateen ropinaa vasten huoneemme valtavaa ikkunaa. Tämänpäiväinen patsastemppuni tuntui hyvältä sillä hetkellä, mutta mitä se todella muutti? Olen kuin saari – yleensä nautin tästä roolista, mutta juuri nyt olen liian tietoinen siitä, miten vähän yksi ihminen voi saavuttaa joutuessaan kohtaamaan maailman kaikki hirviöt.” Televisiosarjasta tuttu Wednesdayn kyynisyys, kylmyys ja nokkeluus on saatu toimivasti osaksi tekstiä ja kirjamuodossa päästään myös paremmin käsiksi Wednesdayn ajatusmaailmaan. Teksti pitää tiukasti otteessaan ja monet kappaleet loppuvat jännittäviin vihjailuihin, jotka auttavat lukijaa imeytymään kertomukseen täysillä mukaan. Vaikka tarina olikin itselleni entuudestaan tuttu, oli siihen kiinnostava palata uudelleen kirjan kautta. Kirjamuodossa pystyin paremmin rauhoittumaan monimutkaisten murhakuvioiden ja kaupungin historian ympärille, jotka tuntuivat välillä sekavilta sarjaa katsoessa. Televisiosarjan kohtaukset pyörivät lukiessa paljonkin mielessä, mutta kuvailu ja yksityiskohdat on kirjoitettu auki niin hyvin, että mielikuvitus pääsee myös valloilleen luomaan ihan omia kuvia tapahtumista. “En osannut odottaa, että Xavier voisi yllättää minut, mutta niin kuitenkin kävi. Uusi johtolanka tuntuu kuin salamaniskulta luissani. ‘Tunnetko hänet?`” Wednesday. Ensimmäisen tuotantokauden romaanisovitus, Tehlor Kay Mejia, Tammi, 2026 Suomentanut Jenni Rapelo Englanninkielinen alkuteos: Wednesday. A Novelization of Season One