Atlas – Kompleksi, Olivie Blake

Atlas – Kompleksi päättää aikuisille suunnatun fantasiatrilogian, joka koostuu edellä mainitun lisäksi teoksista Atlas – Valitut ja Atlas – Paradoksi.

Saatuani kolmannen osan käsiini ihastuin ensimmäisenä teoksen pituuteen. Paksut kirjat usein vähän epäilyttävät minua, mutta olin jo niin investoitunut sarjan maailmaan ja hahmoihin, etten malttanut odottaa, että saisin viettää mahdollisimman pitkän ajan niiden parissa. Lisäksi sisäkannesta löytyi lainaus edellisestä arviostani ja sekös ilahdutti myös lukemisen aloittamisen hetkellä.

Tuntui kutkuttavalta päästä takaisin maagiseen maailmaan ja ihastelemaan kirjoitustyyliä, joka edellisten osien tapaan on maalailevaa ja kielikuvilla leikittelevää, mutta silti vauhdilla eteenpäin syöksyvää. Etenkin väsyneenä tuntui, että piti koko ajan keskittyä lukemiseen kunnolla, jotta pysyisin tarinassa mukana, enkä siltikään aina pysynyt. Samat abstraktit teoriat ja taikuutta ja filosofiaa yhdistävät pohdinnat ovat mukana niin hahmojen puheessa kuin tarinassa muutenkin ja välillä olin aivan kujalla, että mitkä asiat tapahtuvat oikeasti ja mitkä vain teoreettisesti tai ehkä jollain toisella todellisuuden tai tietoisuuden tasolla.

“Sharonia ei kiinnostanut, loisiko Nico uuden maailman ja tuhoaisi sen. Sharonia näytti kiinnostavan vain se, että Nico ja Nicon ihmeellinen taikuus – korvaamaton, vertaansa vailla oleva tieto siitä, että hän oli pystynyt johonkin, mitä saattoi tuskin kuvitella – eivät astuisi parvekkeelta ja antautuisi auliisti tyhjyyden syliin, sillä se olisi huono tuotto seuran investoinnille. Siitä seuraisi rutkasti paperitöitä, eikä sellaista haaskausta voinut antaa anteeksi tai kääntää voitoksi.”

Tarinaan tarttuessani huomasin, että olin kätevästi jo unohtanut, kuinka edellinen osa oli päättynyt. Alussa kuitenkin anteliaasti kerrataan edellisen osan käänteitä ja tapahtumat palautuivat sen avulla nopeasti mieleen.

Nico ja Gideon ovat vihdoin saaneet toisensa ja olin aivan haltioissani siitä, että pääsisin seuraamaan pitkän ystävyyden kehittymistä entistä romanttisempaan suuntaan. Libby on myös kiinnostava hahmo käytyään läpi niin suuria muutoksia. Osa aistii pimeän puolen Libbyssä, mutta hän ei tahdo oikein myöntää sitä itselleenkään.

Porukka alkaa pikkuhiljaa taas kokoontua kartanolle, tai ainakin osa siitä. Tämä tuntui tavallaan loogiselta ja helpolta, mutta olin myös vähän pettynyt samaan miljööseen palaamiseen. Olin ollut innoissani siitä, että maailma tosiaan aukeaisi kaikille Alexandria-seuran uusille jäsenille.

“Tarinan opetus on tämä: varo häntä, joka kohtaa sinut aseitta. Tarinan opetus on myös tämä: varo yhteisiä, haavoittuvaisia hetkiä kahden aikuisen miehen välillä, joiden äidit ovat iäksi mennyttä.”

Moneen sataan sivuun ei tunnu tapahtuvan juuri mitään. Atlaksen suuri suunnitelma mietityttää ja kokeen suorittamista pyöritellään erilaisilla kokoonpanoilla. Parisa ja Dalton ovat yhdessä mahdollisimman kaukana seuran kartanosta. Libby ja Tristan seurustelevat, mutta eivät juuri herätä tunteita. Nico ja Gideon pyörivät myös kartanolla. Kummallisin kaksikko ovat Callum ja Reina, jotka ovat lyöneet hynttyyt yhteen Reinan maailman parantamissuunnitelmaa varten.

Kieli on nerokasta ja viihdyttävää ja hahmojen pohdinnat taas ajatusta herätteleviä. Mietin lukiessa, että kirjailijan leikittelevien lauseiden kääntäminen on varmasti ollut hankalaa ja joissain kohdissa epäilin vääntyykö suomen kieli ihan oikeasti noinkin päin.

Tavallisen kerronnan välissä on rikkovia kappaleita, joissa puhutellaan lukijaa, hyödynnetään listauksia ja sukelletaan syvemmälle kiinnostavien sivuhahmojen, kuten Atlaksen, menneisyyteen.

“Atlas Blakely on neuroottinen, epätoivoisesti merkitystä kaipaava, kaksikymmentä ja risat (kaksikymmentäviisi), päissään ainakin kolmen eri aineen vaikutuksesta ja ensimmäisen ihka oikean ystävänsä seurassa, ja kun hän ensimmäisen kerran sanoo sen, hän ei ajattele seurauksia. Hän ei vielä ymmärrä seurauksia! Hänhän on kakara, käytännössä idiootti, hän on nähnyt inhimillisestä kokemuksesta pikkuruisen siivun eikä tajua olevansa tomua, hiekanjyvä, pelkkiä vitun matoja.”

Jossain teoksen keskivaiheilla aloin harmitella tarinan hidasta tahtia, kun kaikki hahmot tuntuivat taas olevan jotenkin jumissa ja lempihahmojani ei mielestäni seurattu tarpeeksi. Tapahtumissa ja etenkin ajatuksissa on toistoa, joka kävi jossain vaiheessa turhauttavaksi ja menetti nopeasti teränsä.

Lopussa tapahtumien tahti taas kiihtyy ja päätös on yllättävä, mutta kuitenkin jotenkin niin järkeenkäypä. Tämä omituinen kokonaisuus ei olisi voinut saada muuta kuin omalaatuisen lopetuksen.

“Kaikki mitä tarvittiin – ja Nico voisi ottaa ohjat, mutta hän odotti Libbyn tekevän sen, ties miksi, ehkä koska oli pitkästynyt tai halusi sanoa sillä jotain, tai ehkä vain koska oli oma itsensä ja ärsyttävä – oli voima.”

Viimeisenkin osan kohdalla oli taas ihanaa se, kuinka kaikki hahmot ovat niin seksuaalisesti vapaita. Seksuaalista suuntautumista ei pohdita eikä hahmoja luokitella lokeroihin. Ihmiset vain kokevat vetoa ihmisiin ja rakastuvat toisiinsa ilman sen suurempia mutkia. Rakkauteen ja suhteisiin liittyen onkin joitakin kiinnostavia ajatuksia. Samoin etuoikeuksiin ja niihin liittyviin valintoihin. Kirjailijan loppusanat tuovat myös vielä yhden tason lisää, kun kirjailija kertoo mistä tarina kumpusi.

Loppuun päästyäni jäi sellainen olo, että tästä olisi ihana päästä puhumaan jonkun toisen kanssa, joka trilogian on lukenut.

---

Atlas – Kompleksi, Olivie Blake, Aula & Co, 2025

Suomentanut Kaisa Ranta

Englanninkielinen alkuteos: Atlas Complex, 2024