Pimeyden mustuus, Ivan Maniraho

Pimeyden mustuus jatkaa Eliaksen tarinaa Auringon syystä. Edellisen kirjan tapaan tässäkin on taas upeat kannet ja kiinnostava nimi. Tarina myös alkaa väkivaltaisella kuvauksella menneestä. Tällä kertaa paljon kauempaa menneestä, vuodesta 1952, nykyisen Ruandan tasavallan alueella. Muusta tarinasta irralliset kertomukset ovat kiinnostavia menneisyyteen kurkistuksia, jotka selittävät, mistä päähenkilö tulee. Alun pätkä ohjaa myös lukijaa teoksessa käsiteltävän ylisukupolvisuuden äärelle.

“Kaksi sukupolvea myöhemmin M-juna toi Mooseksen Pohjois-Haagan asemalle,

josta hänellä oli lyhyt matka Lassilan sosiaalikeskukseen. Siellä hänet otti vastaan vahtimestari ja kaksi vartijaa.”

Eliaksen elämää seurataan tuetusta asunnosta matkalle isänsä hautajaisiin, intistä alkoholismin kierteisiin ja sosiaaliohjaajaksi. Alussa tapahtumien tahti on hyppivää. Yhdestä hetkestä siirrytään toiseen ja väleissä on kulunut aikaa. Meillä lukeminen tuntui katkeilevan lyhyiden kohtauksien välillä, kun piti taas orientoitua uuteen aikaan, tapahtumiin ja ihmisiin.

Myös tunteet päähenkilöä kohtaan seilaavat. Välillä hahmo tuntuu luotaantyöntävältä, jopa vastenmieliseltä. Sitten alkoholismin tuoman ällöttävyyden kaiken hukuttava vaikutus siirtyy hetkeksi sivuun ja alta kuultaa fiksu ja hauska tyyppi, joka herättää ylpeyttä ja sympatiaa. Nuoren ajatukset saivat meidät naurahtelemaan ja edellisestä osasta tuttu yhteiskunnallinen kommentointi kuuluu edelleen osana päähenkilön ja muiden hahmojen puhetta ja ajatuksia.

“Yhteiskunnalliset ongelmat alkavat, kun nuorilla miehillä on tylsää.

Perjantain työvuoron ja salin jälkeen Elias korkkasi heti oluen. Viikonloput

olivat edelleen hänen elämänsä keskipiste.”

Loppupuoli kirjasta tuntuu pysähtyvän. Samoja asioita pyöritellään pitkään ja hartaasti. Rankkoja teemoja käsitellään paljon. Mielenterveysongelmia, riippuvuuksia, itsemurhaa, yksinäisyyttä. Alkoholi ja muut päihteet värittävät Eliaksen elämää ja mielenterveyspalvelut paljastuvat kerta toisensa jälkeen aivan järjettömän riittämättömiksi. Työtä sosiaaliohjauksessa seurataan myös runsaasti: asiakkaita ja hakemusten käsittelyä, vähän työyhteisöäkin.

“Yhtenä maaliskuisena päivänä kevät näytti viimein saapuneen eteläiseen Suomeen. Hölmöt helsinkiläiset olivat täynnä toivoa ja riemua, vaikka todellisuudessa kestäisi yli neljä ja puoli miljardia vuotta, vielä kauan ihmiskunnan katoamisen jälkeen, että Linnunrata törmäisi Andromedaan synnyttäen uuden galaksin, Lintudromedan,

ja vasta silloin aurinkokuntamme pääsisi lämpimämpään tähtinaapurustoon

ja Helsinkiin saapuisi oikea kevät.”

Tämä osa on lohduttomampi kuin edellinen emmekä teokseen tarttuessamme olleet ihan valmiita siihen, kuinka synkkää se pimeyden mustuus tosiaan on. Kirjan tapahtumat vievät hankaliin tilanteisiin ja kuvaavat todenmukaisesti sitä, minne riippuvuudet ja mielenterveysongelmat voivat pahimmillaan viedä.

Kirjoitustyyli on edelleen rikasta ja leikittelevää. Edellisen osan tapaan tekstin seasta löytyy huumoria ja viittauksia pop-kulttuuriiin sekä kirjallisuuteen ja avaruteen. Minäkertojasta on tässä osassa luovuttu kokonaan ja pohdimme, karisiko muista irrallinen minuus lapsuuden mukana, tai haluttiinko sillä etäyttää lukijaa rankemmasta kokonaisuudesta. Toki tarinasta löytyy myös ilon pilkahduksia ja ihmissuhteet, mahdollisuudet ja kohtaamiset tuovat rämpimisen keskelle tilaa hengittää.

---

Pimeyden mustuus, Ivan Maniraho, Like 2026