HAKU

Ohi - kirjoituksia kuolemasta ja sen vierestä on Carmen Balzarin ja Aurora Lemman toimittama esseekokoelma. Kirjan toimittajat kertovat esipuheessaan valinneensa heidän mielestään kiinnostavia tyyppejä kirjoittamaan tekstit kirjaa varten ja siitä syystä kokoon onkin löytynyt moninainen joukko, josta iso osa on myös POC-kirjoittajia. “Tieteen näkökulmasta kuolema on sitä, kun ihminen lakkaa hengittämästä, sydän pysähtyy ja elintoiminnot lakkaavat. Tiede ei ota kantaa sieluun, ainoastaan fyysisen kehon kuolemaan ja sen myötä elämän päättymiseen.” Esseiden aiheet ja tyylit ovat keskenään todella erilaisia ja kokoelmasta voikin hyvin löytyä jokaiselle jotakin. Me yllätyimme lukiessamme siitä, kuinka moni teksteistä oli nimenomaan kuoleman vierestä ja kuinka paljon erilaisia asioita kuoleman viereen mahtuukin. Me olisimme mielellämme lukeneet lisääkin itse kuolemasta ja sen merkityksistä, mutta löysimme paljon mielekästä luettavaa tästäkin. Ensimmäinen essee Niillas Holmbergiltä keskittyi saamelaisten perinteiden säilyttämiseen tai niiden mahdolliseen kuolemiseen sukupolvien mukana. Teksti oli kiinnostava ja herätti paljon ajatuksia myös omasta kulttuuriperimästä ja sen säilyttämisen tärkeydestä. Etenkin loppua kohden Holmberg kuitenkin viljeli akateemisia ja hankalia termejä, joka ainakin meillä vaikeutti lukemista. Tätä ei kuitenkaan jatkunut kaikissa kaikissa kokoelman teksteissä, joten sitä ei kannata vielä säikähtää. Kirjan toimittajien Carmen Baltzarin ja Aurora Lemman tekstit jäivät meille etenkin mieleen todella ihanina lukukokemuksina. Aurora Lemman teksti käsittelee nimen merkityksiä ja oli lempeän samaistuttava ja oivaltava. Carmen Baltzarin essee avasi kuolemaan liittyviä termejä ja liikuskeli mutkattomasti raskaan ja kevyen välillä tuoden hymyn huulille heti kammottavampienkin huomioiden perään. Laura Eklund Nhagan teksti Musta surma, musta elämä käsitteli rasismia ja poliisiväkivaltaa ja oli siksi meidän mielestämme yksi kokoelman raskaimpia esseitä. Muut esseet tuntuivat meille kevyemmiltä, vaikka tietysti kuolema teemana toi kaikkiin jonkinlaista painavuutta. “Välikuollut on vain päiväunilla tai sitten yöunilla, joiden jälkeen hän jatkaa valvomista. Hän on oikeasti väsynyt tai haluaa elämästään tai juomisesta tai kummastakin tauon.” Osa esseistä oli henkilökohtaisempia ja osa yleismaailmallisempia. Tekstien tyyli ja fokus vaihtelee suurestikin, joten jos lukee yhden, ei kannata odottaa että muut olisivat samanlaisia. Me pääosin nautimme teoksesta ja oli kiinnostavaa lukea kuolemaan liittyviä ajatuksia useammaltakin kirjoittajalta. Novellit tuntuivat lukiessa hurahtavan nopeastikin ja kokoelma antoi hyvin kattavan kokemuksen siitä, miten kaikenlaisia ajatuksia kuoleman ympärille voikin koota. Ohi - kirjoituksia kuolemasta ja sen vierestä, toim. Carmen Baltzar ja Aurora Lemma, WSOY, 2021

Lupa on kokoelma herkkiä eroottisia novelleja, jotka on kirjoitettu kauniilla kielellä. Novellit keskittyvät paljon tunteisiin, jännitteisiin ja tuntemuksiin. “Öljy litisee vielä hetken ja aistin miehen seisovan lähelläni. Sitten lämpimät, öljyiset kädet asettuvat takareisilleni.” Oli yllättävää huomata, kuinka lyhyessäkin kertomuksessa ehti sitoutua hahmoihin ja monessa tarinassa kiihottavinta olikin nimenomaan henkilöhahmojen dynamiikka. Novelleissa, niiden kertojissa ja muissa hahmoissa on paljon vaihtelevuutta, mikä antaa lisää tarttumapintaa eri lukijoille. Meidän suosikkinovellit olivat Ylang ylang ja Selkenevää, joihin on molempiin taitavasti rakennettu koukuttava jännite. Kokoelmasta löytyi tietysti myös pari novellia, joille me emme niin lämmenneet. Yhdessä hahmojen valta-asema oli epätasainen ja toisessa suostumusta ei oltu selkeästi kommunikoitu henkilöiden välillä. Niistä tuli meille vähän epämiellyttävä fiilis, mutta jokaisella on omat mieltymyksensä ja fantasiansa, ja toisille nämä toimivat paremmin. “Pysähdyn hetkeksi ja vilkaisen tyynyllä lepääviä kasvojasi. Silmäsi ovat kiinni, ilmeesi on keskittynyt ja huulesi raollaan.” Tätä teosta ei suositella luettavaksi bussimatkoille. Sitä tuli kokeiltua punoittavien poskipäiden kera. Sen sijaan vinkkaammekin, että ota hetki omaa aikaa, rentoudu, uppoudu novelleihin ja nauti. Lupa, Sita Salminen, Kosmos, 2019

Kuka kuuluu? on erilaisten toimijoiden puheenvuoroja ja keskusteluja hiphopista ja feminismistä. Vaikka teokseen on koottu useita kiinnostavia tekijöitä ja ajatuksia, meitä vähän epäilytti hiphopista kertova kirja, jonka tekijöistä iso osa on valkoisia. Tämän voi toki ajatella olevan perusteltua Suomen ja suomiräpin kontekstissa. “Keep it real voi toimia vaatimuksena valkoiselle musiikkiteollisuudelle, joka on lähestulkoon sadan vuoden ajan hyväksikäyttänyt mustia ja ruskeita muusikoita.” Vaikka tartuimme teokseen hieman varuillamme, sen tekstit imaisivat meidät sisäänsä. Teos pitää sisällään kokoelman samankaltaisia aiheita käsitteleviä tekstejä, joista luimme alkuun meitä houkuttelevimmat. Meille jäi erityisesti mieleen Noah Kinin puheenvuoro seksuaalivähemmistöjen asemasta hiphopissa, Maryan Abdulkarimin ajatukset suomihiphopin petoksesta, Sonya Lindforsin ilahduttavan tarkkanäköinen ja soljuva teksti hiphopin, tanssin ja mustuuden suhteesta sekä Caroline Suinnerin ja Meriam Trabelsin keskustelut mm. aktivismin suhteesta omiin rajoihin. “Hiphop ilman historiallisen kamppailun tunnustamista ja kamppailuun osallistumista on ainoastaan kulttuurista omimista.” Teoksen puheenvuorot tuntuivat meille formaattina luontevimmilta ja olivat mielestämme kaikkein kiehtovimpia. Keskusteluihin ei aina päässyt ihan sisään ja keskustelijoiden aiheet tuntuivat välillä sivuavan toisiaan suurestikin. Hiphop-kulttuuri ei ole meille kovinkaan tuttua, mutta puheenvuorot ja keskustelut antoivat uusia näkökulmia aiheeseen ja kulttuuriin siitä huolimatta. Kirjasta voi siis saada paljonkin irti vaikkei olisikaan niin sisällä hiphop-kulttuurissa. Kuka kuuluu? kirjoituksia hiphopista ja feminismistä, toim. Inka Rantakallio & Heidi Strand, Kosmos, 2021

Ocean Vuongin Lyhyt maallinen loistomme on kokoelma ajatuksia ja katkelmia, joita Pikkukoiraksi kutsuttu päähenkilö kirjoittaa lukutaidottomalle äidilleen. Kirjassa Pikkukoira kertoo omasta elämästään vietnamilais-yhdysvaltalaisena poikana Yhdysvalloissa, äitinsä elämästä kielitaidottomana äitinä Yhdysvalloissa sekä isoäitinsä elämästä Vietnamista Yhdysvaltoihin. Romaanissa käsitellään paljon isoja ja vaikeita asioita, usein lapsen tai teinin näkökulmasta. Pikkukoiran elämään kietoutuu muun muassa mielenterveysongelmia, köyhyyttä, epäoikeudenmukaisuutta, sotaa ja huumeita. "Opin noina iltapäivinä, että hulluus voi joskus johtaa myös oivalluksiin, ja että repeillyt ja kytkennöiltään reistaileva mieli ei ole täysin väärässä." Kirjaa lukiessa ei tuntunut uskottavalta, että kyseessä olisi oikeasti pojan äidille kirjoittamat tekstit, koska äidille ei tarvitsisi selittää äidin itsensä kokemia asioita sillä tavalla kuin ne kirjassa kerrottiin. Tietysti äiti oli tekstissäkin todettu lukutaidottomaksi, eli se ei ehkä koskaan ollut pointinakaan. Meille teos avautui kertojan haluna pohtia omaa ja perheensä menneisyyttä. “Värejä, äiti. Niin, tunsin hänen seurassaan aivan erityisiä värejä. Ei sanoja vaan sävyjä, puolivarjoja.” Teoksessa on todella kaunista kieltä ja paikoin upeita oivalluksia sekä pohdintoja elämästä. Kokonaisuudeltaan lukukokemus jäi kuitenkin todella synkäksi ja rankaksi. Etenkin loppua kohden tarina alkoi enemmänkin muistuttaa sellaista maahanmuuttajaperheen kärsimystarinaa, jollaisia me pyritään ennemmin välttämään. Päähenkilöllä on suhde työpaikalta tuttuun Trevoriin, mutta homouskin on kuvattu lähinnä vain yhtenä lisätaakkana. Heidän välistä seksiä kuvailtiin paikoittain todella ahdistavasti ja suhteessa oli tietty valta-asetelma, jossa korostui valkoisen miehen “ylempiarvoisuus”. "'Sinä et ole hirviö', sanoin. Mutta valehtelin. Oikeastaan minä halusin sanoa, ettei se niin kauheaa ole, jos on hirviö." Aracelis jätti lopulta kirjan kesken aivan loppumetreillä. Téri luki teoksen loppuun asti ja jää odottamaan varauksella kirjailijalta jatkoa, toivoen kuitenkin, ettei se rakentuisi vain kärsimyksen ympärille. Vuongin tyyli kirjoittaa on todella todella kaunista, joten mielellämme lukisimme häneltä toisenlaisen tarinan. Jos jaksaa lukea vähän rankempaakin, niin tämä teos voi olla todella ihana. "Jos hyvin käy, lauseen loppu on paikka josta voimme aloittaa. Jos hyvin käy, jokin välittyy eteenpäin" Lyhyt maallinen loistomme, Ocean Vuong, Kustantamo S&S, 2021 Alkuperäiskielinen alkuteos: On Earth we´re briefly gorgeous

Näistä raunoista oli suljetussa lukupiirissämme maaliskuun 2022 lukupiirikirja. Ananda Devin Näistä raunioista ei kauniista kielestä huolimatta napannut. Devin tyyli kirjoittaa on todella kaunista ja täynnä rikasta kuvailua, mutta tarinallisesti kirja jätti vähän kylmäksi. Teksti on soljuvaa ja sen suomennos on toteutettu hyvin. Lukeminen tuntui silti toisinaan tarpomiselta turhan rankan juonen ja yksipuolisten henkilöhahmojen takia. Näistä raunioista kertoo mauritiuslaisista köyhistä 17-vuotiaista nuorista: Évestä, Sadista, Savitasta ja Cléliolsta. Nuoret ovat kotoisin samalta alueelta ja toimivat kirjan kertojina omissa kappaleissaan. Kirjan selkeimpänä päähenkilönä toimii Éve. Évellä on hankalat kotiolot, eikä oikeastaan muuta annettavaa kuin kehonsa ja hän yrittääkin käyttää sitä valuuttana saadakseen itselleen pikkutavaroita. Moni yhteisön mies käyttää tätä hyväkseen ja Éve raiskataankin melkein joka kappaleessa. “Mitä enemmän he minuun koskevat, sitä kauemmaksi katoan. Niitä, jotka uskaltavat katsoa minua silmiin, alkaa huimata.” Sad on surkea runoilija, joka haikailee Éven perään tavalla, joka ei meistä tuntunut ihan uskottavalta. Clélio taas liikkuu jengissä, jonka takia hänestä odotetaan aina pahinta. Savita on Èven läheisin ystävä ja tuntee hänet kaikkein parhaiten. Nuoret käyvät koulua, ihastuvat, viettävät aikaa keskenään ja luovat uusia ihmissuhteita. Éven kappaleet olivat oikeastaan ainoita, jotka veivät tarinaa eteenpäin. Kirjailija käyttää paljon kielikuvia rankkoja asioita kuvatessa, eikä yksityiskohtaisilla kuvauksilla mässäillä. Vaikka rankkoja asioita kuvattiin ns. tyylikkäästi, oli niitä liikaa. Teoksessa romantisoitiin teinin hyväksikäyttöä ja köyhyyttä. Kärsimystä oli niin paljon, että olisimme kaivanneet vähän toivon pilkahduksia, edes nuorten ajatuksissa tai haaveiden muodossa. “Ohitan ansat ja esteet. Tanssin tieni pakoon.” Ananda Deviltä olisi kiinnostavaa lukea jokin muu teos, koska kirjailija on selvästi erittäin taitava kielen kanssa. Hän onkin kirjoittanut paljon muutakin, mutta tämä on ilmeisesti ainoa häneltä suomennettu teos. Näistä raunioista, Ananda Devi, Fabriikki, 2018 Suomentanut Saana Rusi Alkuperäiskielinen alkuteos: Ève de ses décombres, 2016

Rakkaudesta on Jani Toivolan omaelämäkerrallinen teos, jossa liidetään henkilökohtaisella tasolla ja käsitellään muun muassa rakkautta, kehoa, seksuaalisuutta, mustuutta sekä erilaisia miehen rooleja. Suureksi osaksi kirjassa kuvataan Toivolan henkilökohtaisia kokemuksia, vaikeita ajatuksia ja nuoruuden kipuilua näiden teemojen parissa. Kirjan loppupuolella Toivola löytää kuin valon pilkahduksia. Aikuisena miehen muotti tuntuukin laveammalta ja pehmeämmältä. Siihen yhdistyy vanhemmuus, herkkyys ja yhteys. "Tämän minä olen oppinut rakkaudesta: ei ole mitään sääntöjä" Jostain syystä odotin enemmän aiheiden pohdintaa yleisellä tasolla, mutta kirja ei lähes poistunut henkilökohtaisen ääreltä. Minulle tämä tuntui siltä, ettei mihinkään teemaan syvennytty kunnolla, mutta näin saatiin tietysti laajempi kuva Toivolan ajatusmaailmasta yleisesti. "Minulla on tapana kantaa mukanani irrallisia lauseita, joiden merkitystä en vielä löydön hetkellä täysin ymmärrä." Toivola kuvaa kirjassa omaa sisäistettyä rasismiaan, jonka lukeminen tuntui minulle raskaalta. Yritin lukiessa muistaa, että nämäkin ajatukset tulevat toisesta ajasta. Eikä se onneksi ollut ainoa tarjoiltu näkökulma mustuuteen. Vaikka teoksen alussa kovasti luvataan kirjan olevan aivan kaikille, en koe kuuluvani kirjan ensisijaiseen kohderyhmään, ja uskon, että joku toinen voisi saada kirjasta enemmän irti kuin minä. Kieli oli kuitenkin kaunista ja joistakin kappaleista nautin suurestikin. Kirjan kansi on myös upea ja vietinkin hetken tyytyväisesti vain sitä ihaillen. Rakkaudesta, Jani Toivola, Kosmos, 2021

Kazuo Ishiguron Klara ja aurinko on rauhallinen kertomus ystävyydestä ja rakkaudesta. Tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa lasten ja nuorten seuraksi on kehitetty keinoystäviä. Keinoystävät ovat uuden maailman kehittyvää teknologiaa ja niiden tarkoitus on toimia nuoren tukena tämän kasvaessa lapsesta aikuiseksi. “En ollut tietenkään ajatellut, että talossa olisi muita keinoystäviä, ja oli mukavaakin olla ainoa, koska minulla oli se takia mahdollisuus keskittää kaikki huomioni Josiehin.” Tarina alkaa keinoystäviä myyvästä kaupasta, jossa keinoystävä Klara tarkkailee näyteikkunasta avautuvaa maailmaa ja sen ihmisiä. Kerronta on keinoystävä Klaran näkökulmasta, mikä oli meidän mielestämme tähän tarinaan todella sopiva ja kiinnostava näkökulma. Klara avaa lukijalle hänen maailmaansa ja kertoo sieltä pieniä todellisuuden palasia. Yhtenä päivänä Josie, paljon sairasteleva nuori tyttö, näkee Klaran näyteikkunassa ja ihastuu tähän oitis. Huolimatta siitä, että liikkeeseen on saapunut uudempia malleja keinoystävistä, Josie ostaa äitinsä kanssa Klaran, jota myyjä kuvailee ainutlaatuiseksi puuttuvista teknisistä ominaisuuksista huolimatta. Näin Klaran ja Josien ystävyys pääsee kunnolla alkamaan. “Josien katse oli pysähtynyt minuun, kun hän nousi autosta jalkakäytävälle. Tyttö oli kalpea ja laiha, ja kun hän tuli lähemmäksi, näin että hän ei kävellyt samalla tavalla kuin muut jalankulkijat.” Klaran ajatuksia seuratessa tuli nopeasti tunne siitä, että kaikki tässä maailmassa ei ole ihan kunnossa tai esimerkiksi samalla tavalla kuin asiat on meidän maailmassa nyt, mutta keinoystävän lapsenomaisesta näkökulmasta niitä raotettiin vaan epäsuorasti ja moni asia jäi tulkinnan varaan. Tavallaan jäimme kaipaamaan tarkempaa kuvausta maailman tilasta, mutta toisaalta nautimme myös lankojen yhdistelemisestä ja mielikuvituksen laukkaamisesta. Klara ja aurinko on seesteinen, kuvaileva ja rauhoittava. Välillä tarinassa oli vähän karmiviakin tunnelmia, jotka erityisesti herättivät meidän kiinnostuksemme. Toisinaan Klaran ajatukset tuntuivat vähän turhan pitkäveteisiltä ja venytetyiltä, ja etenkin Klaran ja auringon suhde, joka on isossa osassa teosta, ei ihan iskenyt meihin. Näistä asioista huolimatta pidimme teoksesta paljon. Keinoystävän tietynlainen tunteettomuus ja naiivi vilpittömyys oli kaikessa turhauttavuudessaankin jotenkin todella rentouttavaa. Kuuntelimme jonkun verran tarinaa myös äänikirjana ja se tuntui toimivan erityisen hyvin tämän teoksen kohdalla. Äänikirjaa oli helppo seurata ja rauhalliseen tunnelmaan ja kuvailuun pääsi uppoamaan täysillä. Klara ja aurinko, Kazuo Ishiguro, Tammi, 2021 Suomentanut Helene Bützow Alkuperäiskielinen alkuteos: Klara and the sun

Kashmeera Lokugen ja Hyppe Salmin yhdessä kirjoittama romaani, Ilmatilaa, kertoo Shehanista, Suomessa asuvasta ruskeasta nuoresta naisesta, jonka elämä on hankalaa. "Ioic nauraa ja mä nauran, mut molemmat tietää et se on vaan tekohengitystä." Ilmatilaa ei nyt ihan ollut sitä rasismivapaata kirjallisuutta, jonka perässä normaalisti juostaan, mutta ehkä vaihtelun vuoksi tykättiin tästä paljon. Oli myös kiva, että kirja sijoittui suomeen ja näin sieltä löytyi myös samaistumispintaa ja tuttuja paikkoja. Shehani on masentunut, ahdistunut ja jumissa. Hän haluaisi hyvän työpaikan, ihanan poikaystävän ja ajan psykologille. Kuitenkaan nimen, eksotisoivien tai muuten vaan pettymyksiksi paljastuvien tinderdeittien ja hankalan systeemin vuoksi, mitään näistä ei näytä tippuvan. Lapsuuden kaivattuun onnellisuuteen Shehani saa nopean yhteyden vain alkoholin tai pilven avulla ja työpaikallakin hän jää ulkopuoliseksi. "Mä aistin sanomattaki et sil on omat tuskat, se tietää kertomatta et mul on omani. It takes one to know one. Me istutaan siinä partsilla, jääpalat sulaa lonkerossa ja Irina imee röökii, mä Denssii ja ollaan siinä yhdessä, samassa maisemassa." Kirja on rankka, mutta tosi accurate ja jotenkin niin aito ja rehellinen, että ajatukset jäivät pyörimään tarinan ympärille vielä äänikirjan pausetettuakin. Shehanin aika tavallisenkin elämän ympärillä on juuri sen verran draamaa ja käänteitä, että koko ajan haluaa tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Vaikka lukijan sympatiat on selkeästi päähenkilön puolella, jolle tapahtuu kurjia asioita toistensa perään, ei päähenkilökään ole täydellinen. Shehanissa on vähän "not like other girls" -vibaa ja toisinaan hahmo tuntui turhauttavankin pinnalliselta ja tekevän ärsyttäviä valintoja mitä tulee miehiin ja ihmissuhteisiin. Shehani ei oikein osaa pitää rajoistansa kiinni ja sisäistettyä rasismiakin löytyy. Kirjassa myös muut hahmot olivat epätäydellisyyksissään uskottavia ja jakoivat meillä mielipiteitä. "– With all respect, sä voit ehkä ruskeena naisena sanookin jollekin takas, mut jos mä mustana miehenä avaan suun, se katotaan aika nopeesti aggressiiviseks käytökseks, you should know that." Puhekieli ja finglish toivat teokseen uuden tason uskottavuutta ja lisää samaistumispintaa. Vaikka kirjassa kuvataan mm. mielenterveysongelmia ja paljon paljon rasismia eri muodoissa, siinä kuvataan myös tärkeitä ystävyyksiä, oivaltavaa sisäistä dialogia sekä kasvua, ratkaisuja ja vahvuutta. Rasismiteema tuo kirjaan tietysti painavuutta, joten suosittelemme tämän lukemista, kun tuntuu siltä, että siihen on jaksamista! Ilmatilaa, Kashmeera Lokuge & Hyppe Salmi Tammi, 2021

Aurinkotyttö kuvaa Shamsun, somalialaisen tytön, elämää ja rakkauskuvioita 1970-luvulla. Tarina alkaa Shamsun ollessa aikuistumisen kynnyksellä ja kertoo sen jälkeisistä vuosista. Shamsu elää perheensä kanssa aavikolla, jossa elämä on perinteitä kunnioittavaa ja yhteisöllistä. Shamsu haikailee koulutuksen perään, mutta hänen isänsä klaanin päämiehenä, vastustaa ajatusta ja toivoo Shamsulle erilaista elämää. Salaa perheeltään Shamsu rakastuu kaupingin poikaan, joka ruokkii tämän haaveita kouluttautumisesta ja kaupunkielämästä. Shamsun vanhemmilla on tytölle kuitenkin eri mies mielessä ja aavikolla asuvat ystävätkin arvostavat erilaisia asioita. “Viimein Shamsu kertoi ystävilleen kaikki tuntemuksensa, kuvaili sydämen pamppailut ja käsien tärinät. Kuinka haaveili Madarista unettomina öinä.” Kirjassa kuvataan paljon perinteisiä sukupuolirooleja ja jokunen sivuhahmo typistyy stereotypioiksi. Nopea tahti tapahtumissa, sekä kaikkitietävä kertoja jättävät osan kyläläisten valinnoista pinnallisiksi ja vaille selitystä. Toisaalta se tarjosi laajemman kuvan koko yhteisöstä ja Shamsua ympäröivä kulttuuri ja elämäntyyli paljastui lukijalle. "'Kun maha on tyhjä, mieli särkyy ja nyrkit lentävät pikkuasioista', äiti oli sanonut" Kiinnostaviakin hahmoja tarinasta löytyy ja päähenkilön perheen sisäisiä suhteita on kuvattu kauniisti. Shamsun vanhempien suhde on rakastava, kuten myös kahden vaimon välinen suhde, joka näyttäytyy ainutlaatuisena ja koko perheelle arvokkaana asiana. Shamsun isä ei ole ainoa, jolla on yhteisössä vaikutusvaltaa, vaan Shamsun äiti toimii myös johtohenkilönä ja toimii aktiivisena etenkin kylän naisten keskuudessa ja heidän puolestaan. Vaikka kirjan yhtenä teemana on Shamsun ja vanhempien välille syntyvä ristiriita, mielestäni suhteet vanhempiin onnistuttiin esittämään moniulotteisina ja uskottavina. “Hän hankasi saippualla ihoa niin että sattui. Lika huuhtoutui veteen. Vesi puhdisti hänen sydämensä, ja kaikki synnit, kateus ja viha, putosivat lammen pohjaan.” Vaikka kirja oli välillä raskasta kuunneltavaa monistakin syistä, jokin piti minua otteessaan enkä malttanut jättää kuuntelemista kesken. Aurinkotyttö, Nura Farah, Otava 2019