HAKU

Lois Armaksen esikoisromaani Flora kertoo Flora-nimisen nuoren naisen muutosta Suomeen ja hänen asettumisesta uuteen ja täysin tuntemattomaan paikkaan. Flora tutustuu kotimaassaan suomalaiseen poikaan, rakastuu ja muuttaa tämän perässä pian Helsinkiin. “Tunnen mun jalan sen jalkaa vasten, ja Flora tuntuu just siltä, miltä mä koko ajan kuvittelinkin, kun se saapuisi Helsinkiin: vahvalta ja hauraalta yhtä aikaa.” Olin kuvitellut Floran olevan suuremminkin kirjan keskiössä, mutta yllätyin kirjan ensimmäisillä sivuilla, kun kertojina toimivat Floran suomalainen poikaystävä ja hänen isänsä valtameren takaa. Myöhemmin kertojia tulee vielä lisää Floran ystävistä ja muista ympärillä pyörivistä ihmisistä. Kertoja vaihtuu jokaisen kappaleen kohdalla. Minulla kesti hetki päästä tähän tarinamuotoon käsiksi, mutta pikkuhiljaa lämpesin Lois Armaksen tavalle viedä tarinaa eteenpäin. Kertojien kautta lukija pääsee kokoamaan ajatuksen Floran muutosta Suomeen, miten hän asettuu uuteen ympäristöön ja hänen ihmissuhteistaan. Kertojat käyvät kuitenkin läpi paljon omaa elämäänsä ja Flora on vain sivuhenkilö heidän tarinassaan. “Ehkä Floran kohdalla on toisin, koska me vaan satuttiin tapaamaan tosi luonnollisesti, meitä yhdistävän ihmisen kautta, ja tarvittava >tutustumisjutustelu> suijui meiltä helposti, tarinaa riitti, me naurettiin samoille asioille, meiltä löytyi samanlaisia kiinnostuksen kohteita ja niin edelleen.” Tykkäsin, että kirjan kertojahahmot olivat selvästi eri ikäisiä: samaa ikäluokkaa Floran kanssa ja heidän vanhempiaan. Oli kiinnostava seurata miten eri ikäisten ihmisten elämät risteävät ja kuinka jokainen näkee maailman ihan omalla tavallaan. Lopulta tykkäsin todella paljon monen hahmon näkökulmasta kerrotusta teoksessa, jossa ihmisten omat mietteet ja ihmissuhteet saivat enemmän arvoa suoraviivaisen juonen sijaan. Omat mielipiteeni hahmoista vaihtelivat paljonkin, mutta etenkin Floran isä jäi mieleeni rakastavana vanhempana ja positiivisena representaationa tunteita näyttävästä miehestä. Olemme keskustelleet POC-lukupiirin tapahtumissa käyvien lukijoiden kanssa siitä, kuinka todella monessa kirjassa mieshahmot ovat usein vastenmielisiä ja oli todella ihana lukea vaihteeksi jotain ihan vastakkaista. “Kunhan vain muistelin, sanon. Mutta sanon myös: Kiitos, siitä, että hän tuli omaksi itsekseen, ja siitä, että hän antoi siinä samalla minun oppia, mistä isyydessä pohjimmiltaan on kyse.” Floran isän lisäksi moni muukin hahmo oli mieleeni ja kirjassa hypittiin taitavasti ajassa. Aina uuden kappaleen alettua muutaman rivin päästä pystyi hyvin jo ymmärtämään kuka kertojista oli milloinkin äänessä ja kirjoitustyyli muuttui myös paljon jokaisen hahmon kohdalla. Kirjan alkupuoliskolla Floran poikaystävän tyyli puhua Florasta ja heidän suhteestaan turhautti aika ajoin ja hidasti alun lukemista, mutta kirjan edetessä tämäkin onneksi muuttui. Sanoisin silti, että etenkin kirjan keskikohta oli lempparini. Tykkäsin lukea näiden ihmisten tavallisesta elämästä ja etenkin heidän itsetutkiskelustaan ja sitä kautta uusien tapojen tai näkemysten oppimisesta. Teoksessa käsitellään paljon vanhemmuutta, perhesiteitä, parisuhteita ja ystävyyksiä syvällisesti ja todella aidon tuntuisesti. Usein kun laskin kirjan käsistäni sitä lukiessa, jäi hahmojen kerronta ja ajatukset pyörimään mieleeni ja avasin kirjan aina innolla uudelleen. Flora, Lois Armas, WSOY, 2023 Suomentanut Maria Lyytinen Käännetty englanninkielisestä käsikirjoituksesta

Annie John on Jamaica Kincaidin esikoisromaani. Kirjapaja on aikaisemmin julkaissut sen suomeksi nimellä Katoava paratiisi vuonna 1986 ja nyt julkaistussa kustantamo S&S:n uudessa versiossa on käytetty samaa suomennosta kuin vuosia sitten. Annie John on kasvukertomus, jonka vahvimpana teemana on vanhemmista irtautuminen, tyttönä kasvaminen ja itsensä löytäminen. "Sinä iltana sain rangaistukseksi syödä yksinäni ulkona leipäpuun alla ja äiti sanoi, ettei tulisi antamaan minulle hyvänyön suukkoakaan myöhemmin, mutta sänkyyn kavutessani hän tuli ja suuteli sittenkin." Päähenkilö Annie kasvaa äitinsä ja isänsä kanssa Antiguan saarella. Hän suunnilleen palvoo äitiänsä ja elää suhteellisen mukavaa ja helppoa elämää. Lapsena Annie kiinnostuu kotinsa viereisestä haustausmaasta ja kuolemasta. Hän kuokkii vieraiden ihmisten hautajaisiin ja pohtii kuolemaa myös ystäviensä kanssa. Erityisesti tyttö kiinnostuu myös siitä, kuinka kuolema vaikuttaa kuolleen ympärillä olleisiin. Kun Annie tulee teini-ikään, hän huomaa, että häntä aletaan kohdella eri tavoin. Yhtäkkiä häneltä odotetaan asioita, jotka eivät hänelle itselle tunnu luontevilta. Myös ennen niin rakastava äiti tuntuu kuin kääntävän selkänsä ja tästä hämmentyneen tyttärenkin on opeteltava uusi rooli suhteessa omaan äitiin. "Joskus paukautin portin sellaisella voimalla, että itsekin pelästyin ja luulin sen tipahtavan saranoiltaan." Teoksessa käsitellään paljon äidin ja tyttären suhdetta. Etenkin äiti-tytär-suhteen kautta kuvataan tyttönä ja naisena kasvamista ja siihen liittyviä odotuksia. Kirjassa kuvataan hienosti sitä, kuinka Annie jossain vaiheessa ulkoapäin määritellään nuoreksi neidoksi ja siihen odotetaan lapsuuden loppuvan. Lapsi itse on muutoksesta lähinnä hämillään ja yrittää etsiä keinoja navigoida uusia odotuksia. Kasvavan Annien elämässä ennen niin tärkeän äidin roolia korvaavat pikkuhiljaa erilaiset ystävyyssuhteet sekä koulutus. Annien nuoruuteen kuuluu kiinnostuksen syttymistä ja haihtumista, valehtelua ja juonittelua sekä tyttöjen välistä ystävyyttä ja keskusteluja. Etenkin lasten ja teinien välisiä keskusteluja oli hauska ja jotenkin kotoisaa seurata. Niissä oli jotakin todella tunnistettavaa. “Olimme yhtä mieltä siitä, että paljon mainostettu tulevaisuutemme, johon meitä valmennettiin kaikkien toimesta, ei koskaan toteutuisi, sillä sisimmissämme sykki niin voimallinen tunne sitä vastaan.” Tarinassa käsitellään erilaisia uskomuksia ja eroja ihmisten välillä. Annie myös kritisoi kolonialismia ja on muutenkin muiden mielestä oikukas sekä omapäinen ja kerää ympärilleen ihailijoita. Vaikka teoksessa vilisee hahmoja, ainoa kiinnostava hahmo oli oikeastaan päähenkilö ja hänkin vain toisinaan. Välillä teoksessa oli hitaampia kohtia ja tuntui, että samoissa teemoissa junnattiin. Kirja on kuitenkin sen verran lyhyt, että eivät hitaatkaan kohdat kauaa kestäneet. Lukiessa huomasimme samankaltaisuuksia Lucy teoksen kanssa ja Lucya voidaankin pitää Annie Johnin itsenäisenä jatko-osana. Me luimme kirjat tavallaan väärin päin, koska aloitimme Lucysta ja ehkä Lucyn lukemisen jälkeen Annie John ei aivan yltänyt odotuksiin. Voi olla, että tähän vaikutti se, että luimme kirjat aivan putkeen, ja jonkinlainen tauko välissä olisi voinut tehdä hyvää. Annie John, Jamaica Kincaid, S&S, 2023 Suomentanut Sinikka Buckley Englanninkielinen alkuteos: Annie John, 1983

Jamaica Kincaidin Lucy kertoo 19-vuotiaasta antigualaisesta tytöstä, joka on lähtenyt au pairiksi Yhdysvaltoihin vieraaseen perheeseen kauas kodistaan ja omasta perheestään. Teos on rehellinen, tarkkanäköinen ja käsinkosketeltavan tuntuva kokemus teini-ikään kuuluvista asioista ja ajatuksista. “Joitain asioita ei pääse pakoon, mutta usein ainakin joksikin aikaa riittää ihan hyvin, että edes yrittää.” Kirja keskittyy paljon Lucyn ja kahden äitihahmon suhteisiin. Isäntäperheen äidin, Mariahin, kanssa Lucylle syntyy jännitteinen, mutta rakkaudellinen suhde, jota Lucy paljon vertaa suhteeseen oman äitinsä kanssa Antiguassa. Etenkin Lucyn ja Mariahin suhdetta oli kiva seurata. Näiden kahden välillä yllättävän paljon sanotaan ääneen, mutta vieläkin enemmän jätetään sanomatta. "Mariah ei tuntunut huomaavan itsensä ja muiden ruokailijoiden samankaltaisuutta tai sitä, mitä samaa minussa ja tarjoilijoissa oli. Hän käyttäytyi tavalliseen tapaansa eli niin, että maailma oli pyöreä ja siitä vallitsi täysi yksimielisyys, vaikka minä tiesin, että maailma oli litteä ja jos menisin sen reunalle, putoaisin." Tarinan keskiössä on Lucy, joka etsii itseään maailmassa, jossa moni asia on niin väärin. Isäntäperheen tarina jää kirjassa taka-alalle, vaikka heidänkin välistä draamaa puidaan jonkin verran, etenkin Lucyn näkökulmasta. Kirjassa kuvataan myös Lucyn muita suhteita: ystävyksiä ja rakastajia. Teinin mieskuva on kuitenkin armoton. Joukossa on myös takaumia Lucyn kotimaahan ja omaan perheeseen sekä menneisyyteen, jonka päällä pysyy pitkään jonkinlainen mystisyyden verho. Menneisyydestä annetaan vain pieniä palasia, jotka jättivät miettimään, mitä emme vielä tiedä. Lucyn hahmo on viehättävän suorapuheinen ja älykäs. Kieli, ja etenkin dialogi, on romaanissa muutenkin riemastuttavaa: osuvia kielikuvia ja tuntuvia vertauksia. Kirjassa ei lopulta paljoakaan tapahdu ja oli ihana vain uppoutua hahmoihin ja Lucyn ajatuksiin. Hahmot tuntuvat aidoilta ja uskottavilta. Kincaid kuvaa osuvasti rakkautta, rakkaudettomuutta, seksiä, seksuaalisuutta, vihaa, ulkopuolisuuden kokemusta, pelkoa, katkeruutta ja kumppanuutta. “Puiden alla oli monia, monia keltaisia kukkia, jotka olivat leluteekuppien tai keijuhameiden kokoisia ja muotoisia. Ne näyttivät samanaikaisesti syötäviltä ja päälle puettavilta, ne olivat kauniita, ne olivat yksinkertaisia, näytti kuin ne olisi tehty pyyhkimään pois monimutkainen ja tarpeeton ajatus. En tiennyt mitä kukkia ne olivat, ja minulle oli arvoitus, miksi halusin tappaa ne.” Lucy-kirjan sanotaan olevan itsenäinen jatko-osa Jamaica Kincaidin esikoisromaanille Annie Johnille, mutta me molemmat luimme teokset niin sanotusti väärinpäin. Aloitimme tästä ja luimme vasta sen jälkeen Annie Johnin, joka keskittyy kuvaamaan päähenkilön elämää Antiguassa ennen poismuuttoa. Lucyn voi kuitenkin hyvin lukea itsenäisenä teoksena. Tässä kirjassa on vain 171 sivua ja se on vähän yli neljä tuntia äänikirjana. Teoksessa on kuitenkin niin paljon sisältöä, että sen luettua oli vaikea uskoa sivumäärää todeksi. Kincaid sanoo yhdessä lauseessa niin paljon, että välillä lukeminen piti pysäyttää hetkeksi ja jäädä miettimään sen sisältöä. Teksti on todella sujuvaa ja tuntuu että kappaleissa sanotaan juuri sen verran kuin tarvitseekin. Meiltä aina välillä kysellään hyviä lyhyitä kirjoja. Tässä on siis yksi erinomainen vinkki. Lucy, Jamaica Kincaid, S&S, 2023 Suomentanut Helka Sivill Englanninkielinen alkuteos: Lucy, 1990

Perhonen ja jaguaari -novellikokoelma on kasattu Osuuskumman toimesta ja se on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa ollaan Pohjois-Amerikassa ja toisessa osassa avaruudessa. Aliette de Bodard kirjoittaa vaihtoehtohistoriallisesta maailmasta, jossa kiinalaiset ovat saapuneet Amerikkaan ennen eurooppalaisia. Vietnamilaistaustainen de Bodard yhdistää tarinoissaan tulevaisuuteen sijoittuvaa tieteisfantasiaa ja esikolumbiaanisen Amerikan sekä Kiinan ja Vietnamin historiaa. “He olivat unohtaneet, kuinka oikukasta, kuinka sattumanvaraista elämä oli, kuinka sen pitkittäminen ja hallitseminen oli mahdotonta.” Teoksen alussa käsitellään kiinalaisten osittain valtaamaa Amerikkaa. Novellit sijoittuvat etenkin kolmeen valtioon Pohjois-Amerikassa: Xuyaan, jossa vallitsee kiinalaisten uskonnot ja tavat, Suur-Mexicaan, joka ylläpitää Asteekkien historiaa, ja varsin pieneen ja mitättömään Yhdysvaltoihin. Ensimmäinen novelli oli todella hämmentävä ja kaikista lukupiiriläisistä tuntui, ettei tarinaan oikein päässyt mukaan. Ympäröivää maailmaa oli vaikea ymmärtää, eikä hahmoistakaan saanut tolkkua. Ensimmäisessä osassa on lisäksi kaksi muuta salapoliisimaista novellia, joissa pysyimme jo paremmin mukana. Vaikka niissä juoni ja maailma tuntuivat selkeämmiltä, hahmot ja niiden motiivit jäivät vielä etäisiksi. Kirjailijan idea vaihtoehtoisesta maailmasta kiinnosti monia lukupiirissä ja muutamaa kiinnosti erityisesti Asteekkien uskomukset ja historia novelleissa. Ensimmäiseen osaan koottujen novellien kautta oli kuitenkin vaikea saada tästä uudesta maailmasta kunnon kuvaa. “`Sota aiheuttaa sellaista`, sanoin turvautuen latteuksiin. Mutta osa minusta, Tenochtitlanista kauhuissaan paennut lapsi, tiesi, etteivät ne suinkaan olleet latteuksia, vaan ainoa tapa kuvata sanoinkuvaamatonta menneisyyttä.” Toinen osa jatkaa saman maailman tarinaa tulevaisuudessa. Valtiot ovat valloittaneet avaruuden ja lähestyvät sen mahdollisuuksia ja ongelmia omilla tavoillaan. Xuyalaiset kehittävät lihaa ja tekoälyä yhdistävät Mielet ohjaamaan aluksiaan avaruuden halki. Toiset kansat matkustavat pitkiä välimatkoja horroksessa. Xuyan kehittämät aluksien sydänhuoneessa elävät Mielet ovat myös lapsia ja osa ihmisperhettä ja etenkin tätä asetelmaa käsitellään toisen osan novelleissa. Kokoelman toinen osa tuntui meidän kaikkien mielestä sujuvammalta ja oli kokonaisuudessaan enemmän lukupiiriläisten mieleen. Novellit tuntuivat kokonaisilta ja vaikka ympäröivää maailmaa ei täysin avattukaan, hahmot ja heidän väliset suhteensa olivat kiinnostavia. Monen lukupiiriläisen lempinovelli oli etenkin kirjemuotoon kirjoitettu Aluksen veli, joka sai osan jopa kyynelehtimään. Äidin kirje pojalleen oli todella koskettava. Téri luki sen kauniina kuvauksena vanhemmuudesta ja Aracelis taas vahvana kuvauksena sisaruudesta. “Kävelimme yhdessä sydänhuoneeseen, jossa syntymämestari odotti meitä. Siskosi pyöriskeli sisälläni töykkien lakkaamatta, kuin sydämenlyönnit, sykkivä kone, jonka metalli ja optiikka painoivat kohdussani. Osuuskumma on koonnut novellit Perhonen ja jaguaari -novellikokoelmaan eri aikakauslehdistä, joita on julkaistu vuosien 2007-2012 aikana. Uskomme, että tämän takia novellien välistä on jäänyt puuttumaan tarinoita, jotka olisivat mahdollisesti avanneet de Bodardin kuvittelemaa maailmaa lukijalle paremmin. Kirjan viimeisiltä sivuilta löytyy kuitenkin pieni sanasto ja jälkisanat, joihin on kirjoitettu lyhyet tiivistelmät jokaisesta novelleista. Me pohdimme, että tiivistelmät olisi ehkä kannattanut lukea ennen novelleihin tarttumista. Näin De Bodardin suunnittelema maailma olisi ehkä avautunut paremmin jo tarinaa seuratessa. Kirjailija on kirjoittanut myös täyspitkiä romaaneja, jotka sijoittuvat tähän samaan kuvitteelliseen maailmaan ja moni lukupiiriläinen pohtikin, että voisi mielellään tarttua sellaiseen. Etenkin toisen osan avaruuteen sijoittuvista tarinoista osa totesi voivansa lukea enemmänkin. Perhonen ja jaguaari, Aliette de Bodard, Osuuskumma, 2013 Suomentajat Markus Harjua ja Christine Thorel Englanninkieliset alkuteokset: novellit koottu eri aikakauslehdistä, 2007-2012

Ei kesää ilman sinua on Jenny Hanin nuorten trilogian toinen osa. Jos et vielä ole lukenut Kesä, jolloin minusta tuli kaunis, tämä teksti sisältää sisältöpaljastuksia. Luimme molemmat trilogian ensimmäisen osan viime syksynä ja rakastuimme sen kesätunnelmaan. Päähenkilön heittelehtivät tunteet ja kevyen pinnan alla väijyvät ongelmat pitivät meitä otteessaan. Tartuinkin innoissani Kesä, jolloin minusta tuli kaunis romaanin jatko-osaan heti kun se julkaistiin. Sama kevyt lämmin kesätunnelma ei kuitenkaan enää jatkunut. Vuosi on kulunut ja kesä on taas ovella. Kaikki on nyt kuitenkin toisin, koska Susannah on kuollut. Koko kesää ei enää vietetäkään yhteisessä ihanassa kesäasunnossa, ja Bellyn ja poikien välit ovat etäiset ja kummalliset. Tunnelma on siis hyvin erilainen kuin ensimmäisessä kirjassa. Lapsuuden huolettomuus ja viattomuus tuntuvat nyt karisseen pois kokonaan ja synkkyys ja suru ovat hukuttaa kaiken. "Ainoa ihminen, jonka olisin halunnut nähdä, oli Susannah. Vain hänet, en ketään muuta. Ja silloin mieleeni välähti kirkas ajatus. En enää milloinkaan olisi kenenkään suosikki. En enää koskaan olisi lapsi, en niin kuin ennen. Se kaikki oli takanapäin. Hän todella oli poissa." Kirja hyppii taas ajassa ja lukija saa pikkuhiljaa palasia myös ajasta, joka on jäänyt ensimmäisen ja toisen kirjan väliin. Mitä oikeastaan tapahtui juuri ennen Susannah'n kuolemaa? Myös lapsuuden muistoissa vieraillaan silloin tällöin ja ne ovatkin ainoita hetkiä, jolloin saamme pienen pilkistyksen ensimmäisen osan lempeään kesätunnelmaan. Ensimmäinen kirja päättyi siihen, että Belly sai vihdoinkin Conradin huomion. Tämän kirjan alussa pari ei kuitenkaan ole enää yhdessä. Bellyn ja Conradin suhde on ollut lyhyt ja epämääräinen, ja nyt Belly ei tiedä kuinka lähestyä kumpaakaan veljeksistä. Hänen oma surunsa Susannah'n kuolemasta sokaisee hänet lähes täysin poikien kokemalle surulle ja heidän tarpeilleen. Myös ensimmäisessä kirjassa Belly oli keskittynyt omaan elämäänsä ja sen kiemuroihin. Silloin tämä omaan napaan tuijottelu tuntui kuitenkin ymmärrettävältä ja uskottavammalta. Tällä kertaa Bellyn lyhytnäköisyys sai minut lähes vihaamaan tätä epätäydellistä päähenkilöä. Kuinka Belly voi olla niin sokea sille, että pojat ovat juuri menettäneet äitinsä ja kaipaisivat nyt ystävänsä ja perheensä tukea? "Se olisi voinut olla kuin mikä tahansa vähän yllättävä kohtaaminen. Kuin satunnainen ohikulkija, johon katse kiinnittyy, tai hajuveden tuoksu, joka leijailee vastaan kadulla. Silloin sitä vain jatkaa matkaa. Unohtaa. Olisin voinut unohtaa. Asiat olisivat voineet palata ennalleen." Bellyn ystävä Taylor on myös mukana kuvioissa, tällä kertaa suuremmassa osassa kuin edellisessä kirjassa. Ystävyyssuhde vaikutti ensimmäisessäkin osassa hieman myrkylliseltä, mutta nyt se on entistä toksisempi. Taylor vaikuttaa pinnalliselta, eikä tunnu ymmärtävän Bellyä. Belly taas ei kommunikoi Taylorille kunnolla mitään ja tuntuu lähes halveksivan ystäväänsä. Vaikka kiemurtelin tyttöjen välistä kommunikaatiota lukiessani, on sanottava, että ei se ole ihan tuulesta temmattua. Bellyn ja Taylorin ikään kuuluu myös lapsuuden ystävistä erilleen ajautuminen, eikä sitä aina hoideta parhaimmalla tavalla. Tytöt siis ehkä käyttäytyvät uskottavasti. Silti minua jäi harmittamaan, että teoksen ainoa tyttöjen välinen ystävyyssuhde on niin kliseisen kilpaileva. "Mutta vaikka Cory oli söpö ja mukava, hän ei ollut Conrad. Ei sinne päinkään. Cory oli helppo, kuin siilikampaus, pelkkiä suoria linjoja menossa samaan suuntaan. Ei mikään Conrad. Conrad sai sisimpäni solmuun pelkällä katseella, pelkällä hymyllä." Kolmiodraama Bellyn, Conradin ja Jeremiah’n välillä jatkuu, vaikkakin laahaavasti, ja saa lopulta myös uusia käänteitä. Usein trilogioissa keskimmäinen osa tuntuu välikirjalta, jossa uutuudenviehätys ei enää kanna, mutta toisaalta loppuratkaisukaan ei ole vielä käsillä. Niin kävi mielestäni tämänkin kanssa. En kuitenkaan ole menettänyt toivoani tämän sarjan kanssa, vaan jään innolla odottamaan kesällä suomennettavaa päätösosaa. Ei kesää ilman sinua, Jenny Han, WSOY 2023 Suomentanut Antti Hulkkonen Englanninkielinen alkuteos: It's Not Summer without You, 2010

Pikkudino Misinuu on kertomus pienestä dinosauruksesta, joka kuoriutuu munasta Misinuu-vuoren luolassa. Kuoriuduttuaan munasta dino on aivan yksin, eikä tiedä itsestään mitään. Alussa nimetön pieni olio lähtee selvittämään kuka ja mikä hän on. Lisäksi hän etsii äitiään, josta ei luolassa ole jälkeäkään. “Misinuu katseli tarkkaan kuvaansa. Sen silmät olivat isot ja viehättävät. Kuono oli pitkä ja kuonon kärki terävä. Kasvot olivat rujot ja pää kuin kurpitsa.” Äidin ja itsensä etsinnässä olento tapaa paljon erilaisia metsäneläimiä ja saa hämähäkiltä myös nimen Misinuu. Misinuu yrittää jokaisen kohtaamansa eläimen kohdalla selvittää, olisivatko he samaa lajia kuin hän ja voisiko hän kenties jäädä asumaan tämän juuri tavatun eläimen luokse. Oravia, hämähäkkejä ja muita eläimiä kohdatessaan, Misinuu on kuitenkin aina vähän erilainen. Hänen kaulansa on liian pitkä, häneltä puuttuu ryppyjä tai sitten hän on liian suuri. Itsestä poikkeavista eläimistä hän saa kuitenkin ystäviä ja jännittäviäkin kohtaamisia mahtuu matkalle. “Kylmä tuuli puhalsi ja muurahaiset nukkuivat kylki kyljessä. Mutta Misinuu oli pesässään ypöyksin. Se ei halunnut olla yksin. Se halusi kietoa kätensä äitinsä ympärille ja puhua hänelle.” Tarinan idea on hauska ja kielellä leikitellään. Kirjan huumori upposi meihin ja pikkudinon kanssa oli hauska tutustua tuttuihinkin metsäneläimiin. Teoksen pituus yllätti meidät. Pikkudino Misinuu on yli viisikymmentä sivua pitkä ja sivuilla on paljon tekstiä. Kirjan kuvitukset ovat leikkisiä ja tukevat hyvin tarinaa, mutta niitäkään ei löytynyt ihan jokaiselta aukeamalta. Tarinan loppuun lukeminen vaatii siis jo vähän enemmän keskittymistä tai sen voi jakaa osiin useammalle lukukerralle. Pikkudino Misinuu, Nooshin Shabani, Aviador, 2023 Suomentanut Joonas Maristo Farsinkielinen alkuteos: Misinu kučulu, 2014 Kuvitus Anna Helminen

Poika ja rohkeusloikka on jatkoa Ronin tarinalle, jota on seurattu Jani Toivolan aikaisemmissa teoksissa Poika ja hame sekä Poika ja perhostunne. Tämä jatko-osa toimii kuitenkin myös sellaisenaan, eikä vaadi taustatietoa sarjan aikaisemmista tarinoista. Samat hahmot seikkailevat kaikissa tarinoissa, mutta ne ovat silti itsenäisiä kokonaisuuksia, jotka meidän mielestämme voi lukea ihan missä tahansa järjestyksessä. Tässä osassa Ronilla on kaikki hyvin. Hän leikkii parhaiden ystäviensä kanssa ja on muutenkin tyytyväinen elämäänsä. Äiti kuitenkin päättää, että Ronin on aika aloittaa uusi harrastus. Niinpä Roni ilmoitetaan sirkuskouluun. Harrastuksen ensimmäisellä kerralla Ronia jännittää hurjasti. Mitä jos hän ei osaakaan mitään tai jos ryhmänohjaaja ei ole lempeä ja mukava. Äiti kuitenkin rauhoittelee Ronia ja lupaa odottaa tätä heti oven takana. “Ronista tuntuu, että jännitys vähän laantuu. Muut lapset eivät tunnu enää niin pelottavilta.” Sirkusryhmän ohjaaja paljastuu kuitenkin mukavaksi tyypiksi ja Roni tapaa sirkuksessa myös uuden ystävän, joka on ruskea niin kuin hänkin. Teoksessa onkin hauskasti kuvattu ajatuksia ja tunteita, jotka herää, kun samassa tilassa on toinenkin ruskea lapsi. “Roni ei saa katsettaan irti Viimasta, jokin hänessä tuntuu heti tutulta ja lämpimältä. Viima on enemmän Ronin näköinen kuin kukaan lapsi, jonka Roni on tavannut. Vähän niin kuin katsoisi itseään peilistä ja ei kuitenkaan.” Tarina on yksinkertainen, suoraviivainen ja toimiva. Siinä on lempeä tunnelma ja miellyttäviä hahmoja. Jokaisella sivulla on kuvia ja tekstiä on aika vähän. Silti paljon ehditään käymään läpi. Kirjan kuvitus on myös aivan upeaa, niin kuin muissakin Roni-kirjoissa, ja etenkin tässä osassa kirjan värimaailma on valloittava ja lempeä kuin halaus. Poika ja rohkeusloikka löytyy myös äänikirjana Jani Toivolan itsensä lukemana. Poika ja rohkeusloikka, Jani Toivola, Otava, 2023 Kuvitus Saara Obele

Elisa Shua Dusapinin Sockho talvella on lyhyt noin 150 sivuinen kuvaus nuoresta naisesta, joka on jumissa pikkukaupungissa. Nainen työskentelee pienessä pensionaatissa, jossa hän siistii huoneita, ohjaa turisteja ja valmistaa vieraille ruokaa. Hänen miesystävänsä kaipaa suurempaan kaupunkiin ja teoksen alussa lähteekin Seouliin työnhakuun. Päähenkilön äiti on kuitenkin sairas, joten naisen täytyy jäädä asumaan synnyinkaupunkiinsa hoitamaan äitiään. “Seuraavana päivänä lähdin kävelemään Sokchosta hiekkarannalle. Rakastin tuota rantaa vaikka sitä runtelivatkin sähköpiikkilanka-aidat. Pohjois-Korea oli vain kuudenkymmenen kilometrin päässä.” Miesystävän ollessa muualla päähenkilö tapaa ranskalaisen sarjakuvapiirtäjän, joka on majoittunut yhteen pensionaatin huoneista. Päähenkilön isä, josta hän ei tiedä juuri mitään, on myös ranskalainen ja ehkä siksi sarjakuvapiirtäjä kiehtoo häntä. Päähenkilön ja sarjakuvapiirtäjän välille syntyy pian vähäeleinen mutta jännitteinen suhde. Samanlaiseksi voisi kuvata myös koko romaania. Mitään ei oikeastaan tapahdu ja samaan aikaan rivien välistä on luettavissa paljonkin kaikenlaista. Päähenkilö tapaa paljon äitiään ja tapaamisia rytmitetään ruoalla ja syömisellä. Äiti ei ole ollut halukas puhumaan lapsensa ranskalaisesta isästä päähenkilön elämän aikana lainkaan ja keskusteluyhteys äidin ja tyttären välillä on muutenkin hankala. Äiti odottaa tyttärensä pian avioituvan ja sopeutuvan perinteiseen korealaisen naisen muottiin, mutta tämä ei päähenkilön omiin haluihin juurikaan istu. “Lupasin ettei kihlajaisia tarvitse odottaa enää kauan, enintään muutama kuukausi. Äiti jatkoi huojentuneena puuhaansa.” Tunteita ja ajatuksia kuvataan teoksessa loppujen lopuksi aika vähän. Kerronta pysyy enemmän siinä, mitä tapahtuu. Silti lukija saa suuristakin tunteista ja tunnelmista kiinni. Talvi Sokchossan tunnelma on rauhallinen ja samaan aikaan hyvin ankea ja melankolinen. Lukiessa tuntui, että pääsi itsekin hetkeksi Sokchoon. Lukukokemuksen jälkeen Aracelis oli kuitenkin onnellinen, ettei Sokchoon ja päähenkilön pään sisälle tarvinnut jäädä. “Kerrand ei sanonut siihen mitään, Hän ei koskaan tuntisi Sokchoa niin kuin minä. Kaupunki ei voinut sanoa tuntevansa jollei ollut syntynyt siellä, kokenut sen talvea, tuoksuja, meritursaita. Yksinäisyyttä.” Sokcho talvella, Elisa Shua Dusapin, Siltala, 2023 Suomentanut Anu Partanen Ranskankielinen alkuteos: Hiver À Sokcho

Liu Cixinin Pallosalama on scifi-teos ja itsenäinen esiosa Muistoja planeetta maasta -trilogialle. Se eroaa kuitenkin suuresti Muistoja planeetta maasta -trilogian kirjoista ja minun oli lukiessa vaikea hahmottaa, miten kirja edes liittyy niin sanottuihin jatko-osiinsa. Loppujen lopuksi yhteys taitaakin olla vain se, että Pallosalaman tarina sijoittuu samaan maailmaan, joka Muistoja planeetta maasta -trilogiaan on luotu. Ensimmäinen yllätys trilogian lukeneena minulle oli se, ettei Pallosalamassa ollutkaan kaikkitietävää kertojaa. Sen sijaan tarinassa on minä-kertoja, jona toimii kirjan päähenkilö Chen. Teos alkaa Chenin lapsuuden traagisesta syntymäpäivästä, jolloin pallosalama tunkeutui Chenin ja hänen vanhempiensa kotiin ja käräytti tuhkaksi hänen vanhempansa. Traumaattisen syntymäpäiväkokemuksen jälkeen hypätään seuraamaan Chenin aikuisuutta, jolloin mystisestä pallosalamasta on tullut hänelle pakkomielle. "Vuorella ukkonen riehui aivan eri tavalla kuin maanpinnan tasolla. Taivuori oli kuin maapallon oma ukkosenjohdatin, joka veti puoleensa kaikki koko universumin salamat." Pallosalamat kiehtovat Cheniä, mutta hänen mielessään niihin liittyy myös jonkinlainen pelonsekainen kauhu. Chen tutkii pallosalamailmiötä, josta juuri kukaan ei tiedä yhtään mitään, ja Chenin pakkomielle juontuukin nimenomaan pallosalaman selittämättömästä luonteesta. Mitä enemmän Chen tapaa ihmisiä, jotka ovat kohdanneet pallosalaman, sitä enemmän hän ymmärtää, kuinka kammottavasta ilmiöstä on kyse. Silti hänen tiedonjanonsa johtaa hänen toimiaan ja hän päätyy jopa yrittämään pallosalaman replikoimista. "Se oli pallosalaman salaperäisen voiman julkein ilmentymä, voima joka kylmästi murskasi kaiken uskoni." Vaikka tässä teoksessa keskitytään myös paljon nimenomaan juoneen ja tieteellisen tutkimuksen etenemisen seuraamiseen, on Liu Cixin mielestäni keskittynyt Pallosalamassa hieman enemmän henkilöhahmoihin, kuin Muistoja planeetta maasta -trilogiassa. Suru ja katkeruus vanhempien kuolemasta kulkevat päähenkilön mukana ja pystyn ymmärtämään Cheniä ja hänen motivaatioitaan. Toisinaan hänen elämänsä kulkee myös toiseen suuntaan pallosalaman tutkimuksesta ja siihen liittyvästä pakkomielteestä, mikä tuntui tekevän hahmosta hieman kokonaisemman. Teos käsittelee myös tieteen ja sodankäynnin suhdetta ja sitä kautta saadaan tuotua hahmojen arvoja ja motivaatioita osaksi tarinaa. Romaanissa onkin muutama kiinnostava sivuhahmo, joista tykästyin erityisesti Lin Yuniin. Lin Yun on nainen, joka on kiinnostunut kehittämään aina vain tehokkaampia aseita, keinolla millä hyvänsä. Hahmo kiehtoi minua, ehkä siksi, että hän tuntui itsestäni niin kaukaiselta ja hänen motivaationsa jotenkin yleisen moraalikäsityksen vastaisilta. Silti hän tuntui tarinassa uskottavalta ja keräsi jossain määrin sympatioita puolelleen. Pallosalaman maailmasta selviää taas asioita, jotka laittoivat ajatukseni solmuun ja mielikuvitukseni laukkaamaan. Liu Cixin kehittelee kiinnostavia ja kammottavia todellisuuksia, jollaiseen tämänkin kirjan mukana oli ilo päästä hetkeksi uppoutumaan. Pallosalama, Liu Cixin, Aula & Co, 2022 Suomentanut Rauno Sainio Kiinankielinen alkuteos: 球状闪电

Kuolema on ikuinen on Liu Cixinin Muistoja planeetta maasta -scifi-trilogian päätösosa. Mikäli et ole lukenut trilogian aikaisempia osia – Kolmen kappaleen probleema & Synkkä metsä – tämä julkaisu sisältää juonipaljastuksia. Luonnollisesti tämä trilogian päätösosa jatkaa Synkän metsän tapahtumista, ja tällä kertaa myös osa tutuista hahmoista pysyy tarinassa mukana. Tämä helpotti huomattavasti tarinan mukana pysymistä ja kolmas osa tuntuikin jotenkin suoraviivaisemmalta kuin kakkonen, jonka tarina tuntui olevan vähän hajallaan. Suoraviivaisuudesta huolimatta tämä osa tuntui sisältävän enemmän juonenkäänteitä ja mielikuvituksellista tarinaa kuin aikaisempi. Kaiken kaikkiaan olin tähän kolmanteen osaan tyytyväisempi kuin edeltäjäänsä. "Kolaus oli tietysti kovin Cheng Xinille, mutta hänkin löysi lohdutusta siitä tosiseikasta, että hänen kaltaiselleen kokemattomalle nuorukaiselle tämä kävi jo melko vakuuttavasta ensi askeleesta. Hän oli pärjännyt paljon paremmin kuin oli odottanut." Synkän metsän pelote ja miekankantaja Luo Ji ovat tuoneet Maan ja Trisolariksen välille rauhan. Kaksi sivilisaatiota tuntuvat kuin vertaisilta. Kansat oppivat toisiltaan ja ihmiskunta on innoissaan jakamassa kulttuuriaan trisolarislaisten kanssa. Kun tulee aika valita uusi miekankantaja, kaikki on vaarassa muuttua. Teoksen päähenkilönä toimii Cheng Xin, joka oli mielestäni kiinnostavampi päähenkilö kuin kakkoskirjan Luo Ji, vaikka tuntuikin jossain määrin jopa persoonattomammalta. Keskiössä ovat kuitenkin mielikuvitukselliset tapahtumat Maassa ja avaruudessa. Uusia konsepteja ja ilmiöitä esitellään reippaalla tahdilla ja sitten yhtäkkiä pysähdytään kuuntelemaan fiktiivisiä lastensatuja. Tarinan vaihtelevuus oli mielestäni ehdottomasti yksi teoksen vahvimpia puolia. "Valon nopeutta alhaisemmilla nopeuksilla avaruusaluksen liikettä ei voitu havaita, ja universumista tuli ääretön, tyhjä näyttelysali, jossa tähdet olivat vain näkyjä ja alus koko salin ainoa näyttelyesine." Jo kakkoskirjasta tuttu horrostaminen mahdollistaa tavallaan aikamatkaamisen, joka tuo kiinnostavan lisän tarinaan. Kolmannessa kirjassa esitelläänkin hyvin pitkä ajanjakso, jonka epärelevantimpien hetkien yli lukija saa hypätä horrostamisen avulla. Moni kirjassa esitelty konsepti, kuten mahdollisuus horrostamiseen, laittoi minut miettimään, mitä itse tekisin, mikäli minulle tarjoituisi samanlaisia mahdollisuuksia. Vaipuisinko horrokseen uteliaana näkemään, kuinka kaikki päättyy, vai tyytyisinkö elämään lyhyen elämäni omassa ajassani. Liu Cixinin tulevaisuudenkuvat ovat kiinnostavia ja hänen maailmansa lähtee suuntiin, joita en itse keksisi kuvitella ajatellessani tulevaisuutta. Fokus on kuitenkin suuresti taistelussa Trisolariksen ja Synkän metsän ajatuksen kanssa, eikä kirjassa juurikaan oteta kantaa moniin nykyään merkittäviin kysymyksiin. Sukupuolen binäärinen ajattelukin pysyy lähes muuttumattomana, vaikka sukupuolen esittämisen tavat ehkä muuttuvatkin. "Puolen tunnin kuluttua auto laskeutui ja ovi liukui auki. Cheng Xin oli tuskin ehtinyt nousta kyydistä, kun auto jo kohosi takaisin taivaalle ja lensi tiehensä." Trilogia on pitkä, kattava ja monitasoinen. Olin kiinnostunut saamaan selville, kuinka kirjailija on päättänyt lopettaa tämän kokonaisuuden. Odotukset ovat tässä kohtaa varmasti korkealla aivan kaikilla lukijoilla. Lunastiko lopetus sinun odotuksesi? Kuolema on ikuinen, Liu Cixin, Aula & Co 2020 Suomentanut Rauno Sainio Kiinankielinen alkuteos: 死神永生

Synkkä metsä on Liu Cixinin tieteisromaani ja Muistoja planeetta maasta -trilogian toinen osa. Jos et ole lukenut trilogian ensimmäistä osaa Kolmen kappaleen probleema, tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia. "Luo Ji tunsi, kuinka puhujakorokkeen takana kohoava keltainen jyrkänne kallistui yhä uhkaavammin ja sai painollaan hänet jähmettymään tuoliinsa." Luin trilogian ensimmäisen osan jo vuonna 2021 ja vaikka se oli mielestäni valloittava ja yksi parhaimpia scifi-teoksia, joita olen koskaan lukenut, en tarttunut sen jatko-osaan ennen kuin vasta kaksi vuotta myöhemmin. Synkkä metsä alkaa siitä, mihin Kolmen kappaleen probleema on jäänyt, mutta vanhojen tuttujen hahmojen sijaan, kirja kuhisee uusia henkilöhahmoja. Olin pitkään ihan ulalla siitä, kuka on kuka ja miten hahmot liittyvät toisiinsa tai edes tarinaan. Pysyin kuitenkin sen verran perillä, että pystyin jatkamaan lukemista ja koin lopulta saaneeni tarinasta jotakin irti. Trisolariksen neljän vuosisadan päästä saapuva hyökkäys on nyt tiedossa ja maan sivilisaatio on tullut yhteen tarkoituksenaan pelastaa Maan ihmiskunta ja planeetta. Kaikenlaisten erilaisten puolustusohjelmien lisäksi YK käynnistää Seinänkohtaaja-hankkeen, johon tässä kirjassa keskitytään. "Me Seinänkohtaajat olemme epäluotettavimmat henkilöt koko ihmiskunnan historiassa. Me olemme kaikista huijareista häikäilemättömimmät." Trisolaris tiedetysti seuraa kaikkea ihmisten välistä kommunikaatiota maan ympärille levittäytyneiden Sofonien avulla. Sofonit ovat estäneet fysiikan perustutkimuksen kehittymisen ja kuuntelevat kaikkea vuorovaikutusta maapallolla. Niiltä ovat suojassa vain ihmisten yksityiset ajatukset. Niinpä YK valitsee neljä Seinänkohtaajaa, joiden tarkoituksena on kehitellä ihmiskunnan pelastava puolustussuunnitelma paljastamatta suunnitelman ratkaisevia tekijöitä kenellekään. Näin halutaan estää suunnitelman kantautuminen Trisolariksen korviin. Kolme Seinänkohtaajista ovat loogisia valintoja taustansa ja ansioidensa perusteella, mutta neljäs valituista on aivan tavallinen tähtitieteilijä Luo Ji, joka ei oikein ymmärrä itsekään, miksi hänet on valittu tehtävään. Seinänkohtaajille annetaan rajattomat resurssit ja valtuudet käyttöönsä ja Luo Ji, Seinänkohtaaja jota seuraamme lähimpää, ottaakin tästä kaiken irti. "Tekeydy yhtä toisarvoiseksi kuin luuta huoneen nurkassa, ja jos vain suinkin mahdollista niin vielä sitäkin huomaamattomammaksi, melkein kuin sinua ei olisi olemassakaan. Ja kun totuus sitten valkenee, silloin on jo liian myöhäistä, koska olet jo päihittänyt heidät." Kieltämättä lähtökohta on kiinnostava, enkä malttanut odottaa, että näkisin mitä Liu Cixin on keksinyt tällä kertaa lukijan päänmenoksi. Jouduin kuitenkin vähän pettymään, sillä käänteet eivät tuntuneet yhtä ennalta-arvaamattomilta kuin ensimmäisessä teoksessa ja tuntui, että jumitimme pitkään Luo Jin elämän sivuraiteilla. Loppua kohden teos alkaa käydä kiinnostavammaksi ja vaikka suuremmat tapahtumat tuntuivat mielestäni välillä vähän hölmöiltä, nautin maailmanrakennuksesta ja kerronnan tunnelmasta. Maailma, jonka kirjailija on rakentanut ja ihmiskunnan tulevaisuuden näkymät, olivat tämän teoksen kiinnostavinta antia. Henkilöhahmot, etenkin Luo Ji, eivät vedonneet minuun, vaan jäivät tuntumaan ontoilta. Olen kuitenkin tyytyväinen, että jaksoin lukea tämän loppuun asti, jotta pääsin jatkamaan tarinaa kolmanteen osaan, joka lunasti odotukseni paremmin. Synkkä metsä, Liu Cixin, Aula & Co 2019 Suomentanut Rauno Sainio Kiinankielinen alkuteos: 黑暗森林

Noora Dadun kirja on osa Teatterin uusi alkukirjasto - TUA -hanketta, jonka tarkoituksena on julkaista esitystekstejä sekä muuta kirjallisuutta teatteriin liittyen Suomessa. “Seuraavaksi pitäisi tehdä esitys. Olen luvannut tehdä sellaisen. Olen sopinut ensi-illan keväälle 2015, puolen vuoden päähän. Esitys Palestiinasta. Mistä Palestiinasta? Kenen Palestiinasta?” Vuonna 2022 Dadun julkaisemasta teoksesta löytyy hänen vuonna 2015 ensi-iltansa saanut Minun Palestiinani - monologi kahdelle näyttelijälle ja 2016 ensi-iltansa saanut Fail - virheellinen esitys, joka on jatko-osa Minun Palestiinalle. Itse en ole nähnyt kumpaakaan teoksista livenä, mutta mielenkiinnolla tartuin näytelmiin kirjallisessa muodossa. En ole lukenut juurikaan näytelmiä, jos ei peruskoulun äidinkielen tunteja lasketa. Tykkäsin kuitenkin tästä erittäin paljon ja pääsin mielestäni hyvin mukaan kerrontaan. Aivan alussa monen hahmon esittely näytelmän muotoon kirjoitettuna, tuntui raskaalta, mutta pääsin siihenkin pian mukaan. Minun Palestiinani -monologissa kahdelle näyttelijälle käydään läpi yksityiskohtia Israelin ja Palestiinan konfliktista sekä Dadun omaa identiteettiä ja mahdollisia ratkaisuja konfliktin lopettamiselle. Asiaa tuli niin paljon, että tuntui jopa helpommalta lukea tekstiä kuin mahdollisesti seurata nopeaa dialogia lavalla. Pystyin hidastamaan omaa lukutahtia ja keskittymään yksityiskohtiin. Fail - virheellinen esitys keskittyy kuvaamaan ihmisen monia mahdollisuuksia ja kuvaa muun muassa monen eri Noora Dadun fiktiivisen tulevaisuuden. Tämän kautta Noora Dadu myös käy läpi, mitä on olla ruskea näyttelijä Suomessa ja miten se heijastuu hänelle tarjottuihin rooleihin. Dadua pyydettiin tekemään jatko-osa Minun Palestiinani - monologista kahdelle näyttelijälle, mutta hän päättikin keskittyä konfliktin puimisen sijasta muihin yllä mainittuihin teemoihin. On karua miten Fail - virheellinen esitys on tullut ulos vuonna 2016 ja siinä käyty keskustelu, kuka saa näytellä ja ketä, tuntuu sopivan täysin tykypäivään. Edelleen vuonna 2023 käymme keskustelua saman teeman ympärillä. Tämä on tärkeää, mutta on myös turhauttavaa ettemme ole päässeet seitsemässä vuodessa juurikaan eteenpäin. “Miks tää sit kuitenkin on Minun Palestiinani jatko-osa? No siks että semmonen tilattiin multa, mut mä en pysty käsittelemään Palestiinaa tässä kohdassa kun musta tuntuu että se edellinenkään esitys ei johtanu mihinkään. Johtihan. Älä valehtele. Ok.” Näiden kahden näytelmän lukeminen peräjälkeen on kiinnostavaa, koska vaikka Fail - virheellinen esitys onkin itsenäinen jatko-osa, Dadu tuo siinä ilmi omia ajatuksia edeltävästä esityksestä sekä sen puutteista. Kirjan lopussa, kiitoksissa, Dadu myös punoo yhteen ajatuksia näiden kahden näytelmän kirjoittamisesta ja niiden tekoprosesseista. Luettuani kirjaa olisi kiinnostava päästä näkemään näytelmät omin silmin. Molemmissa esityksissä käytetään näyttämöllä apuna paljon videomateriaalia, lauletaan ja lausutaan runoja. Nämä eivät tietenkään välity yhtä voimakkaasti kirjan sivuilla ja oli paikoin jopa hankala seurata niitä kirjoitetussa muodossa, vaikka oma mielikuvitus yrittikin parhaansa mukaan luoda näyttämön tapahtumia kuvina mielen perukoilla. Minun Palestiinani ja Fail, Noora Dadu, /T/U/A/, 2022