Lois Armaksen esikoisromaani Flora kertoo Flora-nimisen nuoren naisen muutosta Suomeen ja hänen asettumisesta uuteen ja täysin tuntemattomaan paikkaan. Flora tutustuu kotimaassaan suomalaiseen poikaan, rakastuu ja muuttaa tämän perässä pian Helsinkiin.
“Tunnen mun jalan sen jalkaa vasten, ja Flora tuntuu just siltä, miltä mä koko ajan kuvittelinkin, kun se saapuisi Helsinkiin: vahvalta ja hauraalta yhtä aikaa.”
Olin kuvitellut Floran olevan suuremminkin kirjan keskiössä, mutta yllätyin kirjan ensimmäisillä sivuilla, kun kertojina toimivat Floran suomalainen poikaystävä ja hänen isänsä valtameren takaa. Myöhemmin kertojia tulee vielä lisää Floran ystävistä ja muista ympärillä pyörivistä ihmisistä. Kertoja vaihtuu jokaisen kappaleen kohdalla.
Minulla kesti hetki päästä tähän tarinamuotoon käsiksi, mutta pikkuhiljaa lämpesin Lois Armaksen tavalle viedä tarinaa eteenpäin. Kertojien kautta lukija pääsee kokoamaan ajatuksen Floran muutosta Suomeen, miten hän asettuu uuteen ympäristöön ja hänen ihmissuhteistaan. Kertojat käyvät kuitenkin läpi paljon omaa elämäänsä ja Flora on vain sivuhenkilö heidän tarinassaan.
“Ehkä Floran kohdalla on toisin, koska me vaan satuttiin tapaamaan tosi luonnollisesti, meitä yhdistävän ihmisen kautta, ja tarvittava >tutustumisjutustelu> suijui meiltä helposti, tarinaa riitti, me naurettiin samoille asioille, meiltä löytyi samanlaisia kiinnostuksen kohteita ja niin edelleen.”
Tykkäsin, että kirjan kertojahahmot olivat selvästi eri ikäisiä: samaa ikäluokkaa Floran kanssa ja heidän vanhempiaan. Oli kiinnostava seurata miten eri ikäisten ihmisten elämät risteävät ja kuinka jokainen näkee maailman ihan omalla tavallaan. Lopulta tykkäsin todella paljon monen hahmon näkökulmasta kerrotusta teoksessa, jossa ihmisten omat mietteet ja ihmissuhteet saivat enemmän arvoa suoraviivaisen juonen sijaan.
Omat mielipiteeni hahmoista vaihtelivat paljonkin, mutta etenkin Floran isä jäi mieleeni rakastavana vanhempana ja positiivisena representaationa tunteita näyttävästä miehestä. Olemme keskustelleet POC-lukupiirin tapahtumissa käyvien lukijoiden kanssa siitä, kuinka todella monessa kirjassa mieshahmot ovat usein vastenmielisiä ja oli todella ihana lukea vaihteeksi jotain ihan vastakkaista.
“Kunhan vain muistelin, sanon.
Mutta sanon myös: Kiitos, siitä, että hän tuli omaksi itsekseen, ja siitä, että hän
antoi siinä samalla minun oppia, mistä isyydessä pohjimmiltaan on kyse.”
Floran isän lisäksi moni muukin hahmo oli mieleeni ja kirjassa hypittiin taitavasti ajassa. Aina uuden kappaleen alettua muutaman rivin päästä pystyi hyvin jo ymmärtämään kuka kertojista oli milloinkin äänessä ja kirjoitustyyli muuttui myös paljon jokaisen hahmon kohdalla.
Kirjan alkupuoliskolla Floran poikaystävän tyyli puhua Florasta ja heidän suhteestaan turhautti aika ajoin ja hidasti alun lukemista, mutta kirjan edetessä tämäkin onneksi muuttui. Sanoisin silti, että etenkin kirjan keskikohta oli lempparini. Tykkäsin lukea näiden ihmisten tavallisesta elämästä ja etenkin heidän itsetutkiskelustaan ja sitä kautta uusien tapojen tai näkemysten oppimisesta.
Teoksessa käsitellään paljon vanhemmuutta, perhesiteitä, parisuhteita ja ystävyyksiä syvällisesti ja todella aidon tuntuisesti. Usein kun laskin kirjan käsistäni sitä lukiessa, jäi hahmojen kerronta ja ajatukset pyörimään mieleeni ja avasin kirjan aina innolla uudelleen.
Flora, Lois Armas, WSOY, 2023
Suomentanut Maria Lyytinen
Käännetty englanninkielisestä käsikirjoituksesta
Comentários