HAKU

Jos olet seurannut POC-lukupiiriä sosiaalisessa mediassa, olet varmasti nähnyt minut julistamassa suurta rakkauttani Saara El-Arifin uudelle fantasiateokselle Faebound - Veren erottamat . Aikuisille suunnattu romaani sai monen muun fantasiateoksen tavoin hymyn huulilleni ja kyyneleet silmiini, ja siihen on monta syytä. Faebound-fantasiasarjan aloittavaa teosta lukiessani tunsin jokaisessa olemukseni sopukassa, kuinka tärkeää POC-kirjailijoiden kirjojen etsiminen nimenomaan suomen kielellä onkaan. Jo ennen kuin olin saanut edes käsiini koko kirjaa, tarinan kuvausta lukiessani, olin riemuissani. Faebound on feministinen afro-romantasia. En voinut uskoa että pääsisin lukemaan lempigenreäni romantasiaa omalla äidinkielelläni mustalta kirjailijalta. Ja genren eteen oli vielä lisätty etuliite. Afro-romantasia oli kategoria, josta en ollut koskaan ennen kuullutkaan, mutta jonka uskoin oitis ottavan lempigenreni paikan sydämessäni. Rakastan romantasiaa ja toisinaan, yllä tapahtuvan tavoin, ilmoitan sen lempigenrekseni. Silti usein romanttisia kirjoja lukiessa minua harmittaa epämiellyttävät valtasuhteet, monogamiaoletus sekä vallitseva cis- ja heteronormatiivinen meininki. Turhan usein joudun vähän kurkkimaan sormieni välistä tiettyjä osia muuten ihanan viihdyttävissä ja vetävissä teoksissa. Niinpä kun kyseessä oli vielä feministinen maailma, melkein pyörryin. Ja sitten ihan oikeasti itkin, kun tajusin, miten keskeisessä osassa teoksessa on siskokset, joiden suhdetta on kuvattu kauniisti, samaistuttavasti ja sen eri puolia esitellen. Siskous on omassa elämässäni niin suuri ja tärkeä asia ja siitä harvoin pääsee lukemaan kirjallisuudessa osuvasti, etenkään romantasiassa, kun usein huomio on jossain vähän muualla. Vaikka Faebound herättikin minussa suuria tunteita, se ei ole ensimmäinen fantasiateos, joka on saanut minussa aikaan vastaavanlaisia tuntemuksia. Kolme vuotta sitten tein ihan samanlaisia rakkaudenjulistusvideoita lasten- ja nuortenkirjasta Amari ja yön veljet . Peruskouluikäisille lukijoille suunnattu fantasiaseikkailu tuntui parantavan osia sisäisestä lapsestani, kun sain sen ensimmäisen kerran käsiini. Upposin tarinaan niin, ettei viikkoon mitään muuta ollutkaan ja rakastuin mustaan itsepäiseen tyttöön, jonka B. B. Alston oli päähenkilöksi kirjoittanut. Representaation kannalta myös N. K. Jemisinin Viides vuodenaika päräytti. Ylettömän taitavasti rakennetun tarinan ja juonen ympärillä pyöri hahmoja, joissa näkyi sukupuolen, seksuaalisuuden ja suhdemuotojen moninaisuus. Rakastamisen moninaisuus. Siis sen lisäksi, että hahmot olivat mustia ja ruskeita ja hallitsivat ihan super hienoja taikavoimia. Maininnan ansaitsee myös kirjailijan tuoreemmin suomennettu teos, Kaupunki joksi tulimme , jossa fantasia sijoittuu tämän päivän New Yorkiin ja jossa, samoin kuin Viides vuodenaika teoksessa, yhteiskunnallinen kommentaari on selkeästi läsnä. Fantasia tulee varmasti aina olemaan yksi lempikirjallisuuden muodoistani, vaikken sitä aktiivisesti aina lukisikaan. Tästä maailmasta mahdollisimman kauas kuljettava teos on ollut usein paikka nähdä ja kuvitella itsensä ja maailma uudelleen sekä myös kestää ja ymmärtää tämän hetkistä maailmaa. Olen ollut todella onnekas. Monet näistä lempikirjoistani ovat löytäneet luokseni juuri silloin, kun oman mielenterveyden tai elämän kanssa muuten on ollut hankalampaa. Kirjat ovat lohduttaneet, esitelleet sen, että asiat voisivat olla toisinkin, auttaneet kokemaan sellaisia positiivisia tunteita, joita on omassa elämässä ollut sillä hetkellä vaikeampi kokea ja vain yksinkertaisesti harhauttaneet hetkeksi murheet mielestä. POC-lukupiirin aikana olenkin todennut, että mustat ja ruskeat kirjailijat kirjoittavat upeita ja toisistaan hyvin erilaisia fantasiateoksia ja esittelen vielä listan muodossa niistä nyt muutaman. Parhaimmillaan kirjat voivat olla avuksi jollekin toiselle hankalammalla hetkellä ja ihan yhtä hyvässä tilanteessa joku toinen vain viihtyy näiden seurassa. Jokaisesta listan teoksesta olen nauttinut itse aikuisena lukijana. Osa soveltuu lisäksi lapsille ja nuorille. 1. Faebound: Veren erottamat, Saara El-Arifi (aikuisten afro-romantasia) Tarina kertoo kahdesta haltijasiskoksesta, jotka siepataan salaiseen keijujen maailmaan. Teoksen juoni liimaa kiinni sivuihin ja lisäksi se esittelee ihanasti rakkauden erilaisia muotoja, haltioiden ja keijujen joustavaa sukupuolikäsitystä ja aidontuntuisen sisarussuhteen. Lue se! 2. Amari ja yön veljet, B. B. Alston (Ikäsuositus 12+) B. B. Alstonin lapsille ja nuorille suunnattu fantasiaseikkailu vetää mukaansa heti ensimmäisistä sivuista. Tarina kertoo 13-vuotiaasta Amarista, joka kadonnutta veljeään etsiessään päätyy Yliluonnollisten asiain viraston kesäleirille. Taikakoulu, Amarin periksiantamaton luonne, uudet ystävät ja juonenkäänteet takaavat erinomaisen fantasiatarinan, jota päästään jatkamaan myös trilogian seuraavissa osissa. 3. Viides vuodenaika, N. K. Jemisin (Aikuisten kirjallisuus) Aikuisille suunnattu älykkäästi rakennettu fantasiakertomus seuraa kolmen eri-ikäisen päähenkilön elämää Tyynimaassa. Tyynimaan lainalaisuudet poikkeavat paljon meidän maailmastamme ja sen salaisuuksiin kietoutuminen pitää lukijan otteessaan. 4. Kolmen kappaleen probleema, Liu Cixin (Aikuisten kirjallisuus) Liu Cixinin Muistoja planeetta maasta -trilogian aloittava scifi-teos on tajunnanräjäyttävä ja vielä parempi kuin sen pohjalta luotu Netflixin sarja. Tarinaa kuvataan kahden erilaisen päähenkilön kautta. Ye Wenjie työskentelee salaisella tutkimusasemalla ehdottoman salaisissa tehtävissä, jotka pysyvät kokonaisuudessaan pitkään kiinnostavana mysteerinä myös lukijalle. Wang Miao taas on nanotutkija, jonka näkökentälle ilmestyy eräänä iltapäivänä kummallinen lähtölaskenta. Suurten mysteerien selvitessä Liu Cixin leikittelee mielikuvituksellisilla elementeillä ja saa lukijan odottamaan malttamattomana seuraavaa paljastusta. 5. Veren ja luun lapset, Tomi Adeyemi (Ikäsuositus 16+) Veren ja luun lapset sisältää taikaa, seikkailua, rakkautta ja länsiafrikkalaista mytologiaa. Kirja sijoittuu kuvitteelliseen Orishan valtakuntaan, josta magia on karkotettu ja kaikki sitä harjoittaneet “majit” surmattu. Zelie, nuori tuleva maji, törmää verivihollisena pitämäänsä prinsessaan torin kaaoksessa ja kohtaaminen sysää heidät vaaralliselle matkalle, päämääränä palauttaa magia maan päälle. Me luimme tämän suljetun lukupiirimme ensimmäisenä kirjana reilut neljä vuotta sitten ja silloin vain ja ainoastaan mustista ja ruskeista hahmoista koostuva fantasiatarina ilahdutti isosti. 6. Hautausmaan pojat, Aiden Thomas (Ikäsuositus 14+) Hautausmaan pojat sijoittuu Yhdysvaltojen latinalaiseen yhteisöön ja kirjaimellisesti hautausmaalle, jossa asuu brujexien yhteisö. Brujexit ovat ihmisiä, jotka voivat parantaa sairaita sekä auttaa kuolleita siirtymään tuonpuoleiseen. Teos seuraa Yadrielia 16-vuotiasta transpoikaa, joka suorittaa brujoille suunnatun rituaalin yhteisöltään salaa ja törmää sitten epämääräisissä olosuhteissa kuolleeseen vetovoimaiseen henkeen, Julianiin. 7. Kaupunki joksi tulimme, N. K. Jemisin (Aikuisten kirjallisuus) Kaupunki joksi tulimme kertoo viidestä newyorkilaisesta, jotka alkavat kuulla kotikaupunkinsa kutsun ja saavat haltuunsa erikoisia voimia. Teos sijoittuu meidän todellisuutemme kaltaiseen maailmaan, mutta tässä multiversumissa kaupungit ja kaupunginosat ovat eläviä. Päähenkilöt koostuvat ilahduttavan erilaisista ja eri-ikäisistä hahmoista ja teos kommentoi kiinnostavasti meidän yhteiskuntaamme. Valitettavasti suomenkielisessä käännöksessä on todella paljon virheitä, mutta tarinan saa imaistua niidenkin läpi.

En yleensä tykkää lukea sarjakuvia ja koko lukuhistoriani aikana vain muutama sarjakuva on onnistunut tempaamaan minut täysin tarinaansa. Tartuin siis ilman sen suurempia odotuksia nuorille suunnattuun Brielle & Bear romanttisen sarjakuvasarjan ensimmäiseen osaan ja yllätyin sen vetävyydestä. "Satujen sääntö nro 1: Parhaat sadut alkavat aina sanoilla: 'Olipa kerran...'" Brielle on juuri aloittanut kirjallisuuden opinnot Olipa kerran -yliopistossa ja myös työt kirjakaupassa. Hän on aina rakastanut satuja ja kohdatessaan kirjakaupassa Bearin, joka jättää jälkeensä satukirjan, hän kiinnostuu tyypistä oitis. Ihanan värikkäissä ja kuvia tutkimaan innostavissa ruuduissa seurataan Briellen ja Bearin tutustumista toisiinsa ja myös toistensa ystäviin. Tykkäsin siitä, miten avoimesti Brielle kommunikoi heti kiinnostuksestaan Bearille ja siitä, kuinka toisiinsa tutustuminen tarkoittaa heille myös ystäväpiirien yhdistymistä. Brielle tutustuu Bearin ystäviin ja Bear Briellen. Myös Briellen perhe tulee jossain vaiheessa kuvioihin, vaikka ystävyyssuhde kehkeytyy hitaasti ja täysin vailla painetta siitä, että heidän välilleen tulisi syttyä heti joku kiihkeä romanssi. Representaation kannalta tämä on juuri sitä, mitä me POC-lukupiirissä etsimme. Tarinasta on rasismi ja siihen liittyvä kärsimys suunnilleen niin kaukana kuin vain voi olla. Sen sijaan lukija saa seurata mustien ja ruskeiden hahmojen elämästä kiinnostavampia osia ja uppoutua ihmissuhdedraamaan, jota joutuu toisinaan tulkitsemaan myös rivien välistä. Teos on täynnä erilaisia hahmoja ja myös useampia kieliä. Tykkäsin myös todella paljon siitä, miten Briellen vitiligo oli tuotu osaksi tarinaa, sivuhuomioksi ja ihailluksi piirteeksi, joka on kuitenkin kuvituksessa jatkuvasti läsnä. Brielle & Bear: Olipa kerran… aloittaa tosiaan romanttisen sarjakuvasarjan, jonka jatko-osiin en malta odottaa pääseväni tutustumaan. Vaikka tässä osassa seurataan enimmäkseen Bearin ja Briellen tutustumista, muidenkin ihmisten välillä tapahtuu erilaisia tunteiden purkauksia ja pitkin tarinaa ripotellaan pieniä vihjeitä siitä, että kaveriporukassa kuplii ja voi olla luvassa muutakin kiinnostavaa. "Hänellä on nätit, eri väriset silmät ja tosi upea iho. Sitä kai sanotaan vitiligoksi? Ihana, kiiltävä kiharapilvi...ja hän hymyilee paljon. Hän on erityinen. En ole koskaan tavannut ketään sellaista." Kuvitukseen on hyvin saatu tuotua tunteita ja ilmeitä niin, että ne välittyvät lukijalle. Tunnelmia on tuotu värityksellä, jotka vaihtelevat eri vuodenaikojen mukaan ja erilaisilla äänitehosteilla ja liikettä kuvaavilla elementeillä. Kuvissa on myös hauskasti ja toimivasti hyödynnetty karikatyyrisia liioiteltuja ilmeitä, jotka ovat minulle aikaisemmin tuttuja lähinnä (mangasta ja) animesta. Joitakin kertoja olin pihalla siitä, missä järjestyksessä puhekuplat tai jopa kokonaiset ruudut tulisi lukea, mutta tämä johtui todennäköisesti kokemattomuudestani sarjakuvien lukijana. Pienestä epävarmuudesta huolimatta, pysyin tarinassa hyvin perässä. Olen kaivannut lisää lämpöistä ja talvitunnelmaista luettavaa POC-kirjailijoilta ja tämä sarjakuva vastasi toiveisiini siinäkin muodossa. Brielle ja Bear kohtaavat ensimmäisen kerran syksyllä, mutta tarina jatkuu talveen ja myös joulunviettoon. Vaikka teoksessa kuvataankin kylmää lumista joulukuuta, sarjakuvan söpö lämpöinen tunnelma lämmittää talvisissakin tunnelmissa kuin lempeä takkatuli. Brielle & Bear: Olipa kerran..., Salomey Doku, Otava 2024 Suomentanut Viivi Ängeslevä Englanninkielinen alkuteos: Brielle & Bear: Once Upon a Time..., 2024

Saara El-Arifin feministinen afro-romantasia, Faebound - Veren erottamat, kertoo haltiasiskoksista. Kirjan kuvaus oli meidän mielestämme todella lupaava ja romaani lunasti kyllä kaikki odotukset. Sivuihin kiinni liimaavan juonen lisäksi teoksessa on aivan ihanasti kuvattu haltioiden ja keijujen joustavaa sukupuolikäsitystä ja suhteista puuttui ainainen tuskastuttava heteronormatiivisuus. Tarina esittelee erilaisia rakkauden muotoja, ihanan ja monitasoisen isäsuhteen sekä taitavan aidontuntuisesti kuvatun sisarussuhteen. “Nauru nyki Yeeranin suupieliä, mutta hän hillitsi itsensä nähdessään, kuinka vakava Lettle oli. Ennustukset eivät koskaan olleet erityisen tarkkoja, mutta Yeeran tiesi, että Lettlestä koulittiin seuraajaa kohtalonkatsojien lahkon johtajalle. Hänen täytyi osoittaa enemmän kunnioitusta siskonsa taitoja kohtaan.” Tapahtumia seurataan kummankin haltiasiskon näkökulmasta kolmannessa persoonassa. Yeeran on Alakuun haltijoiden armeijan kaikkien aikojen nuorin sotapäällikkö ja taitava taian valjastamista vaativassa rumputulituksessa. Rumpujen kalvot valmistetaan taikaeläinten, obeahien, nahasta, joka antaa rummulle sen erityisen voiman. Rummun voima voidaan valjastaa aseeksi ikuiseen sotaan, jota käydään resursseista nälänhädän kimmoittamana neljän haltiaheimon välillä. Nuorempi sisko Lettle taas on kohtalonkatsoja, joka ennustaa samojen taikaeläinten sisälmysten avulla tulevaisuudesta kertovia mysteerisiä enteitä. Tarinan alussa Yeeran karkotetaan haltiamailta ja siskokset siepataan salaisille keijumaille, vaikka keijuja ei pitäisi olla olemassa. Tai ainakaan niitä ei olla nähty viimeiseen tuhanteen vuoteen. “Ai että Lettle sitten inhosi Salawaa. Salawa edusti ylpeänä valtarakennetta, joka arvotti kunniamerkin saaneen sotilaan korkeammalle kuin tavallisen haltian. Hänessä tiivistyi kaikki, mitä Lettle vihasi: yläluokkaisuus, auktoriteetti ja väkivaltaisuus.” Siskosten välit ovat todella aidon tuntuiset. Yeeran ei ole ihan vakuuttunut Lettlen ennustamisesta ja Lettle taas ei arvosta Yeeranin sotaintoa tai kumppania Salawaa. Silti molemmat ovat valmiita luopumaan vaikka omasta elämästään toisen vuoksi. Lettlen ja Yeeranin välillä on salaisuuksia, mutta myös ainutlaatuista kiintymystä, jota ei löydy mistään muualta. Kirjan hahmot ja heidän väliset suhteensa ovat muutenkin kiinnostavia, hauskoja ja rakennettu hienosti ja jokaisella hahmolla tuntuu olevan selkeä toisista erottuva luonne. Naurahdimme monta kertaa hauskalle ajatukselle tai nokkelalle dialogille. Myös romanssit ovat ihania ja kiihkeitä, mutta kehittyvät rauhallisesti ja aika uskottavastikin. “Lettle epäröi vain silmänräpäyksen ennen kuin painoi itsensä Rayanin kehoa vasten vuodan suojissa.  Rayan otti Lettlen kainaloonsa ja veti hänet lähemmäs. ‘Sopiiko tämä?’” Tarinan tapahtumat ovat suurimmaksi osaksi yllättäviä ja kiinnostavia ja vain muutama käänne tuntui meidän mielestämme ennalta-arvattavalta. Rakkaussuhteissa tapahtui yksi turhauttava trooppimainen valinta, joka ärsytti lukiessa etenkin Aracelista, vaikka muuten rakkaussuhteet olivatkin niin ilahduttavia, kiihkeitä ja kutkuttavia. Suoranaisia seksikohtauksia koko romaanissa on vain muutama ja nekin jotenkin todella hellästi ja ihanasti kuvailtuja. Seksuaalisuus on muutenkin tuotu kirjassa kauniisti esille ja on luonnollinen osa yhteiskuntaa. “Yeeran ei ollut koskaan janonnut pimeyttä enempää. Yeeran ei ollut varma, kumpi pääsisi kumman luo ensin, hän tiesi vain, että huulet kohtasivat pakottavalla tarpeella, jollaista hän ei ollut koskaan ennen kokenut.” Kaiken edellä mainitun lisäksi romaanissa seurataan maailman syntymistaruja, jotka kulkevat kertomuksen mukana, eri heimojen välistä politiikkaa ja kiinnostavasti rakentuvia taikavoimia. El-Arifi on luonut mielenkiintoisen uuden maailman ja odotamme innolla, että pääsemme tutustumaan siihen lisää seuraavien kirjojen parissa. Teoksen kieli on myös kuvailevaa ja rikasta. Pohdimme lukiessa, että sekä kirjailija että kääntäjä ovat tehneet todella hienoa työtä. Aracelis joutui jopa googlaamaan parin suomenkielisen sanan merkityksen, mitä ei siis tapahdu juuri koskaan. On kuitenkin hienoa, jos kirjallisuus voi sillä tavalla rikastaa kieltä ja opettaa lukijallekin uusia sanoja. Me emme olleet aiemmin lukeneet Saara El-Arifilta mitään, mutta tämän upeuden jälkeen palamme molemmat halusta tutustua kirjailijan muuhunkin tuotantoon. Faebound – Veren erottamat, Saara El-Arifi, Gummerus, 2024 Suomentanut Helka Sivill Englanninkielinen alkuteos: Faebound

Elisa Shua Dusapinin Sockho talvella on lyhyt noin 150 sivuinen kuvaus nuoresta naisesta, joka on jumissa pikkukaupungissa. Nainen työskentelee pienessä pensionaatissa, jossa hän siistii huoneita, ohjaa turisteja ja valmistaa vieraille ruokaa. Hänen miesystävänsä kaipaa suurempaan kaupunkiin ja teoksen alussa lähteekin Seouliin työnhakuun. Päähenkilön äiti on kuitenkin sairas, joten naisen täytyy jäädä asumaan synnyinkaupunkiinsa hoitamaan äitiään. “Seuraavana päivänä lähdin kävelemään Sokchosta hiekkarannalle. Rakastin tuota rantaa vaikka sitä runtelivatkin sähköpiikkilanka-aidat. Pohjois-Korea oli vain kuudenkymmenen kilometrin päässä.” Miesystävän ollessa muualla päähenkilö tapaa ranskalaisen sarjakuvapiirtäjän, joka on majoittunut yhteen pensionaatin huoneista. Päähenkilön isä, josta hän ei tiedä juuri mitään, on myös ranskalainen ja ehkä siksi sarjakuvapiirtäjä kiehtoo häntä. Päähenkilön ja sarjakuvapiirtäjän välille syntyy pian vähäeleinen mutta jännitteinen suhde. Samanlaiseksi voisi kuvata myös koko romaania. Mitään ei oikeastaan tapahdu ja samaan aikaan rivien välistä on luettavissa paljonkin kaikenlaista. Päähenkilö tapaa paljon äitiään ja tapaamisia rytmitetään ruoalla ja syömisellä. Äiti ei ole ollut halukas puhumaan lapsensa ranskalaisesta isästä päähenkilön elämän aikana lainkaan ja keskusteluyhteys äidin ja tyttären välillä on muutenkin hankala. Äiti odottaa tyttärensä pian avioituvan ja sopeutuvan perinteiseen korealaisen naisen muottiin, mutta tämä ei päähenkilön omiin haluihin juurikaan istu. “Lupasin ettei kihlajaisia tarvitse odottaa enää kauan, enintään muutama kuukausi. Äiti jatkoi huojentuneena puuhaansa.” Tunteita ja ajatuksia kuvataan teoksessa loppujen lopuksi aika vähän. Kerronta pysyy enemmän siinä, mitä tapahtuu. Silti lukija saa suuristakin tunteista ja tunnelmista kiinni. Talvi Sokchossan tunnelma on rauhallinen ja samaan aikaan hyvin ankea ja melankolinen. Lukiessa tuntui, että pääsi itsekin hetkeksi Sokchoon. Lukukokemuksen jälkeen Aracelis oli kuitenkin onnellinen, ettei Sokchoon ja päähenkilön pään sisälle tarvinnut jäädä. “Kerrand ei sanonut siihen mitään, Hän ei koskaan tuntisi Sokchoa niin kuin minä. Kaupunki ei voinut sanoa tuntevansa jollei ollut syntynyt siellä, kokenut sen talvea, tuoksuja, meritursaita. Yksinäisyyttä.” Sokcho talvella, Elisa Shua Dusapin, Siltala, 2023 Suomentanut Anu Partanen Ranskankielinen alkuteos: Hiver À Sokcho

Julian Owusu on poikkitaiteellisesti työskentelevä tanssitaiteilija ja opettaja, jonka taiteen tekemisen ydin on yhteisöjen rakentamisessa, hiphopissa, tanssissa, spoken word -runoudessa, pedagogiikassa, dekoloniaalisissa praktiikoissa ja uudelleen kuvittelemisessa. Julian käyttää sanoja kuvailemaan kaikkea sitä, mihin liikekieli ei taivu ja tanssii silloin, kun sanat eivät riitä. Julianin aiempia tekstejä voi lukea Kiharoita- (S&S), Intersektionaalinen feministinen pedagogiikka- (Vastapaino) ja Kenen kulttuuriperintö? -kirjoista (Vastapaino) sekä NO NIIN -verkkolehdestä. On aikoja, kun tuntuu olevan aika vähän aikaa. Aika lailla täyteen ahtautuu kalenteri, kun kaikki on aikataulutettava, jos aikaan haluaa saada. Aikaa ei tosin lisää saada, mutta ajan puitteessa on saatava aikaiseksi se, minkä on aikonut. Ja aina kuluu enemmän aikaa kuin kuvitellaan. Tämänkin kirjoituksen aloittamisesta on kulunut jo minuuttejakin neljätoista. Aikamoista. Minua opetettiin, ettei aikaa saa tuhlata, mutta aika kuluu käytinpä sitä tai en. Tai eihän se kulu, se kertyy. Jokainen ehtyvä sekunti putoaa kuin syksyinen lehti, joka oppi juuri lentämään. Juuri tällä hetkellä kulutan aikaa istumalla ja odottelemalla taivaalta laskeutuvaa hetkeä, joka täyttäisi mieleni ajatuksilla, sivujani sanoilla ja päiväni teoilla. Sanat ovat ajattomia. Ne ovat ikuisia. Paitsi silloin, kun eivät ole. Joskus minua surettaa kaikki ne sanat, jonka ohi aika ajoi. Joskus minua surettaa kaikki ne sanat, jotka eivät tule ehtimään luokseni ennen kuin oma aikani ehtyy. Joskus suren ehtymistä. Joskus en. Joskus ehtyminen on vain kaaren pää, josta uusi voi alkaa. Joskus aika pysähtyy. Tai ainakin tuntuu siltä. Niissä hetkissä tunnen, kuinka sekunnit laskeutuvat iholleni ja imeytyvät minuun. Tunnen, kuinka kaikki aika tapahtuu samaan aikaan. Tunnen, kuinka asiat saapuvat perille. Tunnen, kuinka jokainen tapahtuva asia on ajattoman tapahtumasarjan päätepiste, keskikohta ja alku samaan aikaan. Aika vain on. Teot ne kulkevat ajassa sekä eteen että taakse. Lähes elämän verran aikaa sitten rakastuin kirjoihin, koska kiltti kirjastotäti antoi Matildan lukea niin monta kirjaa, että hän oppi ajatuksillaan liikuttamaan esineitä. Ajattelin, että minäkin voisin oppia liikuttamaan maailmaa, koska Matildan lailla minäkin olin oppinut lukemaan ennen koulun aloittamista. Lähes elämän verran aikaa myöhemmin joudun toteamaan, että en vieläkään osaa siirtää esineitä ajatuksillani. Sen sijaan, opin kyllä liikuttamaan kokonaisia maailmoja sanoillani. Nämäkin sanat liikuttavat jonkun maailmaa ajassa jonnekin. Sekin on teko. Teoilla on väliä. Enemmän kuin elämän verran aikaa sitten kuusivuotias Maya Angelou lakkasi puhumasta seitsemäksi vuodeksi. Sen aikana kiltti kirjastotäti antoi hänen lukea pienen mustille amerikkalaisille tarkoitetun lähikirjastonsa läpi ja kirjojen loputtua hankki hänelle lisää alueen laajemmasta valkoisille tarkoitetusta kirjastosta. Angelou ahmi itseensä maailmoja maailmojen perään. Kun hän alkoi jälleen puhua, hänellä oli paljon sanottavaa ja paljon sanoja, joilla sanoa sanottavansa. Olen kiitollinen niistä kaikista sanoista, joita Angelou asetti vieri viereen sellaiseen järjestykseen, johon kukaan muu ei olisi osannut niitä laittaa. Ilossa ja surussa, Angeloun sanat ovat olemassa, koska koko universumi asettui juuri siihen asentoon, johon se asettui häntä varten. Ja minua varten, kun hän kirjoitti myös minulle kirjoittaessaan koko maailmalle. Sain lapsena lahjaksi sanakirjan. Oli tajunnanräjäyttävää tajuta, että kaikki maailman sanat mahtuvat yhteen kirjaan ja että se kirja on vapaasti ihan kenen vain luettavissa. Etsin sieltä sanoja usein. Etsin sieltä totuuksia kuin pyhistä kirjoista. Etsin sieltä vaihtoehtoja. Etsin sieltä sävyjä. Muistan juhlineeni, kun löysin sanan “rufescent”, joka tarkoitti “reddish” eli punertava. Se kuulosti korviini sanalta, joka kuvasi jylhää aurinkoa kaarensa kummassakin päässä huomattavasti paremmin kuin arkinen ”punertava”. Tapasin kysellä vanhemmiltani sanoja etsittäviksi sanakirjastani. Kerran sain tehtäväkseni tutkia, mitä tarkoittaa: “Ornithological specimen of identical plumage congregate to the closest proximity” Pitkän etsimisen jälkeen minulle valkeni, että sehän tarkoittaa “Birds of a feather, flock together”. Sananlasku, jonka olin kuullut lukemattomia kertoja aiemmin. Ja minähän tiesin, mitä se tarkoittaa. Paitsi silloin, kun sanat vaihdettiin. Minun täytyi siis opetella kaikki maailman sanat, koska muuten minulta voidaan piilottaa maailmaa aivan näkyviin silmieni alle. Ja sehän ei käy lainkaan. Kun fysioterapia-opintojeni alussa sain käsiini anatomian kirjan, se oli kuin uusi sanakirja. Opettelin kaikki 206 luuta ja yli 600 lihasta ulkoa. Minun täytyi opetella kaikki, koska muuten keho, jossa asun, jää minulta ymmärtämättä. Ja sehän ei käy lainkaan. Myöhemmin ymmärsin, että kaikelle ei ole sanoja. Se taisi tapahtua silmät kiinni tanssilattialla sylikkäin. Mikään kirja ei ollut valmistanut minua kohtaamaan tunteita, jotka saavat maailman katoamaan. Sanoin ei voi kuvailla sielujen yhteen kietoutumista ja väreilevää voimaa, joka tuntuu, kun kädet melkein koskettavat. Yksikään kirjailija ei ole tyhjentävästi selittänyt auki minulle, miltä elämä tuntuu. Tai miltä tuntuu niissä hetkissä, kun sekunnit laskeutuvat iholleni ja imeytyvät minuun. Miltä tuntuu, kun kaikki aika tapahtuu samaan aikaan. Mikään määrä sanoja ei riitä kuvaamaan elettyä elämää kokonaan. Silti jokainen yritys on valtava lahja ja olen kiitollinen jokaisesta kirjailijasta, joka on kirjoittanut auki pienen palasen elämää, jossa olen nähnyt itseni.   JULIAN OWUSUN KIRJAVINKIT I Know Why the Caged Bird Sings - Maya Angelou Homegoing - Yaa Gyasi The four agreements - Don Miguel Ruiz

Olemme lukeneet meidän suljetun lukupiirimme kanssa yllättävän paljon trillereitä ja murhamysteerejä ja lokakuun lukupiirikirjaksi valikoitui samaan porukkaan kuuluva The Bandit Queens. Vain noin puolet lukupiiristä ehti loppusyksyn kiireiden keskeltä lukupiiritapaamiseen ja vielä harvempi oli lukenut kirjan loppuun asti. Ne, jotka olivat lukeneet kirjaa edes osan matkaa, olivat kuitenkin tykänneet teoksesta. The Bandit Queens veti meidät mukaansa pienen intialaisen kylän syövereihin keskelle murhia ja naisten vapautumista. “Why? Don’t you understand? Things are never going to be okay because for every Samir we handle, there are fifty others waiting.” Päähenkilö Geetan aviomies on kadonnut mystisesti viisi vuotta sitten. Moni Kohrassa asuva uskoo, että Geeta itse surmasi miehensä ja hävitti ruumiin. Vuosien aikana Geeta on todennut, että on parempi olla korjaamatta uskomuksia ja nauttia niiden tuomasta asemasta. Murhaajana Geetaa pelätään ja kunnioitetaan, mikä antaa hänelle turvaa yksin asuvana naisena. Myös hänen yrityksensä kukoistaa, kun kyläläiset eivät uskalla olla ostamatta hänen korujaan. Todellisuudessa Geeta ei tiedä, mihin aviomies Ramesh on kadonnut, mutta on tarinaa lietsoakseen poistanut nenärenkaansa, mikä kuvastaa yhteisössä lesken asemaa. “She resented being put in the position where those were her choices: violence or violation. She didn’t want to be built to endure, a long-suffering saint tossed by the whims of men. She wanted, for once, not to be handed the short end of the stick by a system that expected gratitude in return.” Kohrassa kokoontuu säännöllisesti naisten pienlainarinki, johon useampi kylän naisista kuuluu. Lainarinki tarjoaa naisille näennäistä taloudellista vapautta, seuraa toisistaan ja juoruhetkiä. Geeta käy tapaamisissa, mutta on ulkopuolinen ja osin vihattu henkilö lainaringissä. Mentyään naimisiin Rameshin kanssa hänellä meni sukset ristiin ystävänsä Salonin kanssa, joka on onnistunut kääntämään monet naiset Geetaa vastaan.  Pian kuitenkin selviää, että muutkin naiset olisivat halukkaita poistamaan oman nenärenkaansa. Aviomiehet ovat juoppoja, väkivaltaisia, pedofiilejä tai muuten vain epämiellyttäviä. Naiset alkavat puida juonia, joilla aviomiehistä päästäisiin eroon lopullisesti. Murhasuunnitelmilla voisi parhaimmillaan olla positiivisia vaikutuksia naisten elämään, mutta ne aiheuttavat myös erimielisyyttä, epäluottamusta ja draamaa juonioiden kesken. “‘Fingerprints?’ Preity snorted. ‘Don’t tell me you watched another C.I.D marathon. We’re talking about the Kohra police department. Forget a lab, they’ve been petitioning for a computer for the past six years.’” The Bandit Queens sisältää huumoria, mutta sen lisäksi teoksessa on myös väkivaltaa. Tarinassa kuvataan joitakin kertoja tarkastikin lähisuhdeväkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Silti iso osa teoksesta keskitytään ihan muihin asioihin ja pitkälle alussa vaikuttikin siltä, ettei rankkaa väkivaltaa kuvailtaisi välttämättä lainkaan. Lukupiirissä tuumasimme teoksen olevan kostofantasian tapainen ja siksi naisia ei myöskään kuvata teoksessa vain avuttomina tai asemansa uhreina. Ehkä myös tästä syystä teos tuntui kevyemmältä ja sitä oli myös viihdyttävää lukea. Naisten välisten suhteiden lisäksi teoksessa kuvataan kastijärjestelmää ja eri uskontojen asemia yhteisössä. Väkivallan, murhien ja ihmissuhdedraaman keskellä on myös pilkahdus romanssia. Romanssin suuntaan kehkeytyvä uusi suhde oli parin lukupiiriläisen mielestä ihanan suloinen. Muiden mielestä se vei tarinaa turhaan sivuraiteille. Sivuraiteilla käytiin kaikkien mielestä joka tapauksessa vähän väliä ja pohdimme keskustelussa, että kirjassa olisi ollut jonkin verran karsittavaa. Joka tapauksessa The Bandit Queens oli meidän mielestämme viihdyttävä ja keskustelua herättävä lukukokemus. The Bandit queens, Parini Shroff, 2023

Javiera Marchant Aedo on chilestä Suomeen 1992 tullut poliittinen pakolainen, joka kamppailee sen kanssa, mihin sijoittaa yli 400 kirjaa, kun edessä on vihdoin muutto takaisin kotiin 32 vuoden jälkeen. Kirjojen lukeminen ja unelma oman kirjan kirjoittamisesta ovat olleet hänelle tärkeitä kumppaneita lapsuudesta lähtien ja vähintään rakkaus kirjoihin on jotain, minkä hän toivoo pystyvänsä siirtämään omalle lapselleen. Javieran ja Maia Fandin yhdessä kirjoittama tietokirja Turvallisemman tilan periaatteiden käsikirja ilmestyy Vastapainon julkaisemana helmikuussa 2025.  Mihin loppuvat kirjailijan oikeus luomaansa kieleen ja mistä alkavat kääntäjän oikeudet muokata kieli siihen pisteeseen asti, että se taipuu jollekin täysin vieraalle kielelle, missä on omat kielioppisääntönsä, kieli jolla on oma historia, kieli joka ei koskaan voi täysin ymmärtää sitä todellisuutta, missä alkuperäiskielellä kirjoittanut kirjailija on elänyt?  Olen kieli(mieli)puolinen ristiriita, pystyn taivuttamaan suomen kielen oman tahtoni mukaan, löydän siitä alati uusia puolia ja en lakkaa ihmettelemästä miten outo, ihana, joustava ja jämpti kieli se on. Olen kaksi-, kolmi-, kolmi-ja-monia-puolikkaita-kielinen. Opin ensin puhumaan ja lukemaan espanjaksi, mutta en miksi tahansa espanjaksi, vaan nimenomaan Chilen espanjaksi. Muistan, että kun sain ensimmäisen kerran suomi-espanja-suomi -sanakirjan käteeni, olin lähestulkoon raivoissani siitä, että jugo  olikin zumo  ja etten löytänyt Chilen espanjalle välttämätöntä epäsanaa po . Vielä vuonna 2015, kun kirjoitin aikuislukiossa pitkän espanjan, tämä raivo hiipi kirjoitukseeni peräänantamattomaksi itsepäisyydeksi, kun kieltäydyin latinalaisamerikkalaisia alkuperäiskansoja lahdanneiden oudosta tavasta puhutella muita ihmisryhmiä vosotros , ja sen sijaan käytin ylpeästi muotoa ustedes , koska jälkimmäinen kuuluu äidinkieleeni, mutta ensin mainittu on korvaani liian teennäinen ja muistuttaa espanjalaisten kolonialistisesta ylimielisyydestä.  Tämä etuoikeus, mitä kieliin tulee, on sallinut minulle jotain, mistä monet haaveilevat: pystyn lukemaan käännöskirjallisuutta sekä sen alkuperäiskielellä että, no, käännöksinä. Luen sujuvasti en ainoastan espanjaa, vaan myös englantia. En liioittele, kun kerron oppineeni merkittävän paljon suomenkielisiä sanoja ja sanontoja lukemalla Sadan vuoden yksinäisyyttä samaan aikaan suomeksi ja espanjaksi. Olin tietysti liian nuori lukemaan koko kirjaa, mutta olen silti lukenut sen noin kerran vuodessa siitä lähtien, kun olin yhdeksän vanha.  Sadan vuoden yksinäisyys oli vain ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut lukemattomia kertoja suomeksi ja espanjaksi, ja pari kertaa englanniksikin, mutta viimeisin kirja, jonka kohdalla olen saanut kokea samat ilot, mutta myös raivostumisen ja turhautumisen tunteet, on Camila Sosa Villadan Las Malas - Huonot naiset , jonka nimi on suomeksi käännetty Yöeläimiä .  Kirjan alussa on chileläisen runoilijan Gabriela Mistralin runosta ensimmäinen lause: Meistä kaikista oli määrä tulla kuningattaria. Tuhahdan tyytymättömänä jo ennen kuin pääsen kirjan alkua pidemmälle. Tunnen tämän runon! Ei meidän ole määrä tulla kuningattariksi, kukaan ei määrännyt niin, ei edes kohtalo, vaan meistä tulisi  kuningattaria, se on meidän unelmamme: “sanoimme sen humalassa ja se oli meille kaikille totta, meistä tulisi kaikista kuningattaria ja päätyisimme kaikki mereen” (käännös allekirjoittaneen). Gabriela Mistral kertoo, mitä tulee tapahtumaan, mutta onhan se hankalaa puhua tulevaisuudesta kielellä, missä ei ole tulevaisuutta. Kuinka neljä aikamuotoa mitenkään voisi riittää kuvailemaan jotain, mikä tapahtuu ajassa tämän kielen ulottumattomissa? Pelkään mitä tulisi tapahtumaan seuraavaksi, hyvin tietoisena siitä, että olen juuri käyttänyt futuuria kielellä ilman tulevaisuutta, ja käyttänyt vierasperäistä tulevaisuusmuotoa tarkoittavaa sanaa kielellä, josta äärioikeisto pelkää jäävän vähemmistöksi, koska täältä me tulemme! Me maahanmuuttajataustaiset! Me viemme naisenne, työpaikkanne, sosiaaliturvanne, kulttuurinne, uskontonne ja lopulta, väistämättä, myös kielenne. Ja teemme tämän kaiken suomeksi, vaikkei se ole edes äidinkielemme. Niin kuin se olisi vaikeaa! Pah. Seuraavan kerran tunnen taas turhautumista ensimmäisen virkkeen kohdalla: on yömyöhä: puistossa pakastaa. Mutta ei ole yömyöhä! Sosa Villada kirjoittaa, että yö on syvä. Toki se on ehkä kirjaimellinen käännös, mutta minä tunnen sen juuri niin: olemme syvällä yössä, ja Puiston yllä (kyllä, isolla kirjaimella, koska se ei ole mikä tahansa puisto, miksi se on pienellä kirjaimella suomeksi?) on jääkylmää. Siispä toki, on yömyöhä ja puistossa pakastaa.  Ymmärrän heti, että en voi tehdä tätä itselleni. Minun on saatava lukea kirja niin, että voin viikkoa myöhemmin haastatella itse kirjailijaa: tekisin sen espanjaksi, kääntäen suomen kielelle omat kysymykseni, mutta simultaanitulkin kääntäessä Camilan vastaukset. En voi lukea molempia kirjoja yhtä aikaa, se olisi taistelu, missä valitsisin puoleni, alkuperäisteoksen, ja tappelisin joka sivulla käännöstä vastaan. Mistä tämä raivo? Kukaan ei uhkaile espanjaa, ja on ennen kaikkea upeaa, että latinalaisamerikkalaista kirjallisuutta käännetään suomen kielelle, joten miksi olen niin vihainen?  Se johtuu kaksikielisyydestä ja siitä, että näistä kahdesta kielestä alkuperäinen, äidinkieleni, on jossain vaiheessa hävinnyt oman taistelunsa suomen kieltä vastaan. Se johtuu siitä, että pystyn vaivatta kirjoittamaan suhteellisen hyvää, sujuvaa suomen kieltä, monimutkaistakin tekstiä, mutta minun täytyy tarkistaa sanakirjasta joka viides sana, kun yritän kirjoittaa yksinkertaistakin espanjaa. Se johtuu siitä, että minun on täytynyt kynsin hampain pitää kiinni chileläisyydestäni ja tehdä työtä säilyttääkseni kulttuurini ja kieleni maassa, missä globaalista etelästä tuleva mikä tahansa on aina vähemmän arvokas kuin valkoisuudesta käsin syntyneet tuotokset. Se johtuu kielellisestä yksinäisyydestä, vaikka se on kieli, joka on rikas ja loputtomiin, eri kulttuurien parissa ja historian saatossa, käynyt läpi muodonmuutoksen ja syntynyt uudelleen Meksikon espanjana, Argentiinan espanjaa, Perun espanjana ja Chilen espanjana. Minun lempi epäsanani po  on perussa pe  ja useimmissa muissa maissa pues. Se on että, jotta, koska, kun, kuin, kunnes, jos, vaikka, jollei, ellei, kunhan, joskin, ennen kuin, mutta ei mitään näistä.  Olen raivoissani suomen kielelle, en kääntäjälle, koska suomen kieli on ympäristön ansiosta ollut voimakkaampi kuin äidinkieleni, jota en sittenkään osannut puolustaa kuten minun olisi pitänyt. Olen vihainen itselleni. En voisi ikimaailmassa kirjoittaa tätä tekstiä espanjaksi, koska en löytäisi sanoja.  Entä Las Malas? Luen sen lopulta ensin vain suomeksi ja olen tyytyväinen päätökseeni. Huomaan sijoittavani Sarmientonpuiston Koskipuiston tilalle ja asettavani Encarna-tädin, jonka nimi on vain vierasperäinen eikä tarkoita mitään, vaaleanpunaisen maailman jonnekin Aleksanterinkadun perukoille, lähelle edesmennyttä Dorista. Kun myöhemmin luen sen alkuperäiskielellä, Encarna-tädin nimi tarkoittaa lihallista yltäkylläisyyttä ja yksinäisyyttä, lihaksi tullutta hoivaa ja kiimaa, ja koen sieluni kautta, miltä Puisto näyttää, tuoksuu, kuulostaa, haisee ja tuntuu: se on sekoitusta aikuisena tuntemaani Buenos Airesia ja lapsuuteni Santiagoa, enkä voisi koskaan kuvailla kokemusta suomeksi ilman, että raivostuisin itse itselleni.    Kuitenkin sekä suomeksi että espanjaksi itse kirjan tarina ja siinä kerrotut elämät ja kuolemat, ne aiheuttavat samat reaktiot, sillä kyynelilläni ei ole kieltä, aivan kuten ajatukseni eivät ole millään kielellä: ne ovat kuvia ja tuntemuksia. Ne ovat raakaa kipua ja elämänhalua, ja molemmat löytyvät kaikilla maailman kielillä.  JAVIERA MARCHANT AEDON KIRJAVINKIT Las Malas - Camila Sosa Villada Flora - Lois Armas Lilith's Brood - Octavia E. Butler (ja koko Xenogenesis-trilogia)

Ina, Evelyn ja Anastasia Mikkola ovat tunisialaisen äidin ja suomenruotsalaisen isän tyttäriä. Siskosten elämä on mysteeri Jonakselle, tunisialaisen isän ja ruotsalaisen äidin pojalle, jonka naapuriin siskokset muuttavat äitinsä kanssa hetkeksi. Jonas kokee siskoksiin heti jonkinlaista yhteyttä, tai ainakin olevansa pikkuisen vähemmän yksin, ja tämä lapsuuden kokemus kantaa pitkälle aikuiselämään asti. Mikkolan siskosten elämää seurataan useassa ajassa ulkopuolelta, mutta tarkasti kuvaten ja havainnoiden. Samalla seurataan Jonaksen elämää lapsuudesta aikuisuuteen ja käsitellään etenkin kahden kulttuurin risteymässä elämistä ja suhdetta tunisialaiseen vanhempaan. “I came here with my sisters, Ina sanoi, mikä ei oikeastaan selittänyt mitään, mutta hänestä tuntui ettei hän voisi kertoa koko tarinaa, ei ainakaan heti, ehkä myöhemmin, ehkä huomenna kun he heräisivät yhdessä, ehkä parin vuoden päästä kun he olisivat saaneet lapsia, pesueen lapsia, joilla olisi mustat kiharat ja pisamia, isänsä pituus ja äitinsä nenä.” Siskokset ovat keskenään hyvin erilaisia. Ina on siskoksista vanhin. Hän on ujompi, tarkka järjestyksestä ja kadehtii välillä nuorempia siskojaan. Tarinan alussa Ina tapaa uudenvuoden juhlissa miehen, jonka kiinnostukseen hänen on vaikea luottaa. Evelyn on taiteilija ja vetovoimainen tarinoiden kertoja. Hän on perinyt äidiltään maagisen viehätysvoimansa, muttei tunnu pääsevän elämässään eteenpäin ja irti työstään vaateliikkeessä, jota vihaa. Anastasia on nuorin, peloton ja villisieluinen. Hän pelaa isosiskonsa jalanjäljissä koripalloa ja kiinnostuu jossain vaiheessa ilmaisesta kielikurssista Tunisiassa. Siskoksia yhdistää kirous, josta heidän äitinsä on kertonut heille pienestä pitäen: he tulevat menettämään kaiken mitä rakastavat. Lisäksi siskokset säteilevät jonkinlaista voimaa, joka vahvistuu heidän ollessaan samassa paikassa samaan aikaan. “Okei, you can tell everyone, Evelyn sanoi samalla kun nousi seisomaan ja vaihtoi kielen englantiin, that we are special because we have an ultra-strong curse placed on us, saying that everything we love will get taken from us, and despite that curse we are still here!” Jonas tapaa siskokset lapsena ja läpi elämänsä miettii, kuinka pääsisi tapaamaan Evelynin uudelleen. Sisaruksista tulee hänelle jonkinlainen kiintopiste epävakaissa oloissa, kun isä välillä häviää ja äiti alati arvostelee Mikkolan siskoksia ja siskosten äitiä. Kertomuksessa kuljetaan 2000-luvulta aina vuoteen 2035, kun siskokset ja Jonas ovat jo 40 ikävuoden paikkeilla. “Ei vaan mä luulen et ne asuu täällä, sanoin eikä se johtunut vain siitä että Inalla roikkui avaimet kaulassa. Tunsin meidän kuuluvan yhteen, vaikka en tiennyt miksi.” Romaani on todella kiinni tässä maailmassa ja se kuvaa hämmentävänkin tunnistettavasti ja realistisesti monia ilmiöitä ja tuntemuksia. Teos on pitkä, joten hahmot ehtivät kokea kaikenlaista, kasvaa ja kehkeytyä monitasoisiksi. Ainakin siskokset. Jonaksestakin rakentuu ristiriitainen ja epämiellyttäväkin hahmo. Tunisialaiset vanhemmat jäävät vähän yksiuloitteisiksi ja etäisiksi, rikkinäisiksi. Se vähän harmitti meitä lukiessa, mutta kuvaa todennäköisesti osuvasti sitä, miten vanhemmat ovat lapsilleen näyttäytyneet. Teemoina kirjasta löytyvät ainakin mielenterveys ja sen hauraus, traumat, rakkaus, ihastus, ystävyys, kateus, vanhemmuus, toiseuden kokemus, unelmat ja muutos. Vaikka teos on pitkä ja käsittelee myös raskaita aiheita, se ei tunnu rankalta, vaan sujuva teksti pitää lukukokemuksen ilmavana ja teos liikkuu kevyesti eteenpäin. “Siskosten äidillä oli kolme sääntöä, ensimmäinen ja ehdottomasti tärkein: he eivät saaneet milloinkaan kertoa mitään itsestään, eivät koulussa, eivät poliiseille, heidän piti pysyä katveessa, keksiä vääriä vastauksia etteivät herättäisi ihmisten kateutta (Silloinkin kun te puhuttu ystävien kanssa, kysyin. Riippuu siitä, millainen ystävä siinä on, Evelyn vastasi.).” Ihan alussa teksti lumosi etenkin Araceliksen ja kietoi ihan täysin pauloihinsa. Teksti on toteavaa ja lauseet pitkiä. Niiden välissä sanotaan paljon ja ne johdattavat mielikuvituksen täyttämään aukkoja. Jossain vaiheessa tapahtumien tahti hidastuu ja aloimme pohtia, miksi vielä seuraamme näitä ihmisiä. Lopussa tarina nivoutuu yhteen tyydyttävällä tavalla. Sinne päästäkseen on luettava kuitenkin monta sataa sivua, joka tuntuu jossain vaiheessa ihanalta siunaukselta ja toisinaan suurelta urakalta. Siskokset on kokonaisuudessaan peräti 735 sivua. Tätä teosta voisimme suositella etenkin sellaisille lukijoille, jotka tykkäävät syventyä teoksen henkilöhahmoihin ja uppoutua heidän ajatusmaailmaansa. Siskokset, Jonas Hassen Khemiri, Otava, 2024 Suomentanut Tarja Lipponen Ruotsinkielinen alkuteos: Systrarna, 2023

Isäni appelsiininkukkien maasta on suomalaisen puoliksi palestiinalaisen kirjailijan, Irene Zidanin, esikoisteos. Pääsimme Helsingin kirjamessuilla haastattelemaan kirjailijaa ja haastattelun voit lukea täältä . Vajaa 300 sivuinen romaani on nopealukuinen ja sujuvasti kirjoitettu kertomus Suomessa kasvaneesta toimittajasta, jonka isä on palestiinalainen. Teos koostuu kuvauksista Amiran menneisyydestä ja väläyksistä nykyhetkeen, jossa Palestiinan tilanne yhtäkkiä pahenee. Amira kokee Suomessa ulkopuolisuutta, muttei oikein saa yhteyttä toiseen kotimaahansakaan. Teoksessa seurataan yhteyden hakemista etäiseen isään ja kaukaiseen Palestiinaan sekä käsitellään sodan ylisukupolvisia vaikutuksia. “Kun isä kirjoitti vanhemmilleen aikeistaan mennä naimisiin suomalaisen tytön kanssa, he olivat järkyttyneitä. Ulkomaalainen puoliso tarkoitti, että poika jäisi matkalleen lopullisesti.” Isäni appelsiinikukkien maasta ei ole ehkä ihan meidän ensisijaista kohdekirjallisuutta, sillä se keskittyy kuvaamaan rasismia ja toiseuttamisen kokemuksia Suomessa. Myös sodasta lukeminen tuntui raskaalta, niin kuin sen tietysti kuuluukin. Kun kyseessä on suomalainen POC-kirjailija, tartumme teoksiin herkemmin, vaikka teemoissa olisikin vahvemmin rasismia, jota pyrimme POC-lukupiirissä yleensä välttelemään. Lisäksi Palestiinassa tapahtuva kansanmurha on nyt niin ajankohtainen ja siitä käytävä keskustelu tärkeää, että halusimme ottaa kirjan lukuun ja tuoda sitä esiin myös POC-lukupiirin tileillä. “Vanhoissa valokuvissa isä on mökillä sukset jaloissaan. Äidin perhe nauraa ympärillä kömpelölle yritykselle pysyä pystyssä liukkaalla ladulla, jonka ukki on avannut järven päälle.” Vasta julkaistu romaani ei ole juonivetoinen, vaan se keskittyy kuvaamaan tavallista elämää, jonka tapahtumista heijastuvat nimenomaan edellä mainitut teoksen teemat.  Lapsena Suomessa Amira kohtaa rasismia ja mikroaggressioita, joko suoraan itse tai välillisesti todistamalla isälleen tapahtuvia asioita. Hän pohtii nimeään ja ulkonäköään ja mittailee itseään suomalaiseen muottiin. Teini-ikäisenä Amira suuntaa Palestiinaan tapaamaan perhettään ja aikuisena päätyy ulkomaantoimitukseen juuri, kun Palestiinan tilanteesta aletaan uutisoida enemmän. “Olin ollut kentällä lähes kaksi tuntia.  Rauhallisesti ja määrätietoisesti minut määriteltiin mahdolliseksi uhaksi, jota oli käsiteltävä huolellisesti.” Läpi romaanin Palestiinasta ei puhuta Palestiinana. Maahan viitataan sanoilla “siellä jossain” tai “Kaistale. Israelista puhutaan “Valtiona” ja palestiinalaisista “isän kaltaisina”. Meille kiertoilmaisujen käyttö tuntui kummalliselta. Lapsen suusta “siellä jossain” tuntui uskottavalta, mutta jatkuessa koko kirjan läpi, se sai päähenkilön vaikuttamaan turhan naiivilta. Toki sen voi ajatella kuvaavan myös Palestiinan ristiriitaisuutta valtiona, jota kaikki muut maailman maat eivät ole tunnustaneet. Kirjamessuilla tekemässämme haastattelussa selvisi, että kirjailija itse on ajatellut kiertoilmaisut tehokeinona, jolla tuodaan esiin Amiran vaikeutta käsitellä suhdettaan Palestiinaan ja siellä käytyyn sotaan. “Sieltä jostain tulevien ihmisten kodeissa on aina pieniä muistutuksia menetyksestä, jostain saavuttamattomasta. Kaiverrettuja karttoja, joihin on piirretty rajan taakse jääneiden kaupunkien nimiä.” Tarinan nykyhetkessä kerronnassa nousee Palestiinan ja palestiinalaisten tilanteen akuuttius ja hätä. Amira tietää, että hänen tulisi soittaa isälleen ja kysyä kuinka tämä voi, muttei saa aikaiseksi kuin hoidettua työasioita isänsä kanssa. Uutistoimituksessa Amira ottaa vastaan sijaisen pestin ulkomaantoimituksessa ja uppoaa yhtäkkiä syvälle Palestiinan tilanteen raportointiin ja myös negatiiviseen palautteeseen, jota saa lehden lukijoilta.  Uutistoimituksen arkea kuvataan teoksessa kiinnostavasti. Se on tasapainottelua myyvän ja neutraalin uutisten kerronnan välillä, puolueettomuuden ja uutisten vastaanoton välillä. Tarinassa kuvataan paria käyntiä Palestiinassa. Käynneistä kuvataan aluksi lyhyitä vilahduksia, mutta myöhemmin sinne pysähdytään pidemmäksikin aikaa. Amira vaikeilee Suomessa kuulumisen kanssa, mutta ei myöskään puhu arabiaa kuin muutaman sanan tai koe yhteyttä isäänsä, jonka elämä on ollut todella raskas. Palestiinan tilannetta avataan ja pohditaan sen vaikutuksia ihmisiin, isän kohtalo on rankka ja sitä kautta myös tyttärenkin. “Näin harvoin isän ja ukin puhuvan keskenään, mutta tiesin heidän ymmärtävän toisiaan. Sodan kokeneita pienten kylien poikia. Vaikka luonto oli Suomessa erilaista kuin siellä jossain, isälle oli luontevaa olla sitä liki.” Amira tuntui välillä vähän ärsyttävältä hahmolta ja olisimme kaivanneet surkeuden rinnalle myös muita tunteita ja puolia päähenkilöstä. Teoksessa seurataan Amiran elämän pieniäkin yksityiskohtia, ja ehkä koska emme onnistuneet täysin investoitumaan hahmoon, oli välillä hankala kiinnostua Amiran ukin talon tyhjentämisestä tai lapsiarjen kulusta. Teoksesta löytyi meille joitakin yksittäisiä juttuja joihin samaistua, mutta varmasti monelle muulle lukijalle romaanista löytyy enemmänkin samaistumispintaa. Isäni appelsiinikukkien maasta, Irene Zidan, WSOY, 2024

Irene Zidan on puoliksi palestiinalainen suomalainen kirjailija, jonka esikoisromaani Isäni appelsiininkukkien maasta julkaistiin syyskuun lopussa. Teos kertoo toimittajasta, jonka isä on palestiinalainen ja se tutkii sodan ylisukupolvisia vaikutuksia. Zidan on tottunut työskentelemään tekstin parissa toimittajana, mutta on nyt hypännyt ensimmäistä kertaa kaunokirjallisuuden puolelle. Hän kertoo olevansa ison ja raskaan kirjaprojektin jäljiltä takki auki ja ajatukset nollaantuneina. Vastaanotto teokselle on ollut tähän mennessä positiivinen. ”Kirjasta on tullut paljon lämpimiä viestejä. On tullut sellainen olo, että kirjan viesti on ymmärretty”, Zidan kertoo. Isän ja tyttären suhde on teoksessa keskeisessä osassa.  Samoin sodan vaikutus ihmisiin, jotka ovat jo lähteneet sota-alueelta. Nämä teemat ja tarinat olivat pyörineet kirjailijan mielessä jo vuosia. Sen sijaan itse kirjoitusprosessi oli intensiivinen ja lyhyt. “Aloin kirjoittaa teosta viime kesänä ja teksti syntyi todella nopeasti. Varmasti siihen vaikutti osaltaan se, että teemoja ja tarinaa oli miettinyt pitkään”, kirjailija pohtii. Suomen sotia ja niiden välillisiä vaikutuksia käsittelevästä kirjallisuudesta löytyvät samaistumiskohdat kannustivat Zidania kirjoittamaan oman tarinansa. “Suomessa kirjallisuudessa puhutaan usein sotien ylisukupolvisista vaikutuksista meidän omien sotiemme, talvisodan ja jatkosodan, kautta. Puoliksi palestiinalaisena tunnistan oman taustani kautta paljon näitä asioita ja sodan vaikutusta. Pohdin, että tässä yhteiskunnassa on pakko olla paljon muitakin ihmisiä, joille sodan vaikutus on paljon välittömämpi, vaikka itse ei olisi edes asunut varsinaisella sota-alueella. Sen ilmiön sanoittaminen oli keskeinen ajuri,” Zidan kertoo. Romaanin päähenkilö on Irene Zidanin tavoin myös toimittaja ja puoliksi palestiinalainen.  Vaikka päähenkilö muistuttaa joiltakin ominaisuuksiltaan kirjailijaa, ei Zidan koe kirjoittaneensa itseään kirjaan, ainakaan suoraan. “Lukisin teosta ihan fiktiona. Vaikka lähtöasetelma on samankaltainen, niin romaani kyllä irtautuu todellisuudesta aika nopeasti. Toimittajahahmo on huomattavasti kokemattomampi kuin minä silloin, kun olin ulkomaantoimittajana. Kirjoitin hahmon tarkoituksella naivimmaksi ja sellaiseksi, että asiat avautuvat hänelle pikkuhiljaa”, Zidan kuvailee. Keskustelu siitä, mikä kirjassa on totta ja mikä tarua, on tietysti aina vähän hankala. Zidan kertoo kirjoittaneensa teosta myös vereslihalla ja sisällyttäneensä sinne joitakin omia tuntemuksiaan, joita sota on herättänyt. Silti moni asia on kuviteltua ja hahmolla leikittelyä. Kaunokirjallisuudessa saa ja pitääkin ottaa erilaisia vapauksia. Teoksessa on otettu sellainenkin vapaus, ettei Palestiinan tilanteesta kertovassa kirjassa juurikaan mainita Palestiinaa nimeltä.  Sen sijaan Palestiinasta puhutaan sanoilla “siellä jossain” tai “Kaistale”. Israel taas on “Valtio” ja palestiinalaiset “isän kaltaisia”. Sanavalinnat kummastuttivat meitä lukiessa, mutta Zidanilla on selitys sanojen taustalla. “Se lähti alunperin ihan käytännön syistä, apukeinona kirjoittamiseen. Olen aikaisemmin kirjoittanut näistä asioista toimittajana ja kun käytin oikeita paikkojen nimiä, menin sellaiseen toimittaja-moodiin. Oli helpompi kirjoittaa kaunokirjallista tekstiä etäännyttämällä itseni siitä paikasta tällaisella keinolla”, Zidan selittää. Kirjailija kuvaa kokeilleensa paikkojen nimien lisäämistä tekstiin jälkikäteen ja kertoo, että hänen pöytälaatikostaan löytyy teoksesta sellainenkin versio, jossa paikoista on käytetty oikeita nimiä. Pitkän pyörittelyn jälkeen sanat Palestiina ja Israel jätettiin kuitenkin pöytälaatikkoon. “Päähenkilölle on vaikeaa suhtautua sotaan ja omaan taustaansa, joten oikeiden nimien pois jättäminen alkoi tuntua toimivalta tehokeinolta”, kirjailija kertoo. Isäni appelsiininkukkien maasta käsittelee myös toiseuttamista ja rasismia Suomessa. Kirjoittaessaan teosta Zidan ajatteli muun muassa lapsia, jotka joutuvat näiden ilmiöiden kohteeksi. “Halusin sanoittaa toiseuttamisen kokemusta sellaisille ihmisille, jotka ovat sen kohteena. Ulkopuolisille, jotka saattavat olla hyväntahtoisiakin, halusin sanoittaa sitä, miten pienetkin kommentit voivat lasta vahingoittaa. Tai se, kun näkee oman vanhempansa kokevan rasismia. Halusin, että tarina avaisi jollekin maailmaa ja joku löytäisi samaistumista”, Zidan kuvaa. Hän kertoo ulkomaantoimittajana seuranneensa monia sotia läheltä ja halunneensa nyt teoksessaan kuvata sodan monitasoisia ja pitkäaikaisia vaikutuksia yksilöön. Lisäksi tärkeänä ydinajatuksena ja jonkinlaisena sanomana oli empatia. “Minua kauhistuttaa usein sotia, ja myös tätä sotaa, seuratessa, miten julmuus ruokkii itseään ja miten ihmiset päätyvät siihen pisteeseen, etteivät he näe enää toisiaan ihmisinä. Empatiasta tulee naiivia tai jopa kiellettyä. Olet melkein petturi, jos puhut inhimillisyyden puolesta”, Zidan pohtii. Zidan oli haaveillut nuoresta asti romaanien kirjoittamisesta , mutta toimittajan työn ohelle kaunokirjallinen kirjoittaminen ei asettunut helposti. Totuudenmukaisen journalistisen tekstin tuottamisesta tuntui hankalalta hypätä runollisemman kaunokirjallisen tekstin luomiseen. Nyt kun kirjailija ei ole tehnyt toimittajan töitä viiteen vuoteen, fiktiivinen romaani pääsi vihdoin syntymään. “Toimittajan työ tuo kirjoittamiseen rutiinia ja se ehdottomasti auttoi myös romaanin kirjoittamisessa”, Zidan kuitenkin huomauttaa. Pitkä toimittajan ura on myös hioutunut osaksi kirjailijaa ja näkyy myös Isäni appelsiininkukkien maasta teoksessa huolellisena taustatyönä. “Uutistyö ei voi olla mielipiteellistä. Sen pitää perustua faktoihin ja pyrkiä siihen, että kerrotaan mahdollisimman tasapuolisesti ja monipuolisesti asioista. Se ajattelu on osa minua ja siitä olin tarkka, että vaikka hahmot ja tapahtumat ovat keksittyjä, asiat jotka ovat kiinni sodassa tai konfliktin kuvaamisessa, ovat realistisia. Oma ammattiylpeyteni ei antaisi myöten muuten”, Zidan painottaa. Palestiinan tilanne ja siellä tapahtuva kansanmurha on puhututtanut myös täällä Suomessa , etenkin viimeisten vuosien aikana, kun tilanne on entisestään kärjistynyt. Muuttuva tilanne vaikutti myös Zidanin kirjoitusprosessiin. “Kirjoitusprosessiin vaikutti se, että sota paheni sen aikana. Olin ja olen yhä järkyttynyt siitä. Se kaikki ahdistaa ja kauhistuttaa. Toisaalta tämä oli keino käsitellä sitä”, Zidan pohtii. “Varmasti tämä vuosi olisi ollut joka tapauksessa todella rankka. On vaikea sanoa, auttoiko kirjoittaminen vai tekikö se siitä rankemman.” Saimme myös tietää, ettei kirjaan oltu alunperin suunniteltu kahta aikatasoa, joissa tarina nyt vuorotellen liikkuu. Sekin oli tilanteen kärjistymisen synnyttämää. “Nykyisyyden aikatasoa ei alkuperäisessä suunnitelmassa ollut, vaan teoksen piti liikkua menneisyydessä. Toinen aikataso syntyi sen seurauksena, että ajatuksia ja tuntemuksia alkoi tulvia”, Zidan paljastaa. Ensimmäistä kertaa hän käsitteli tapahtumia kaunokirjallisuuden parissa journalistisen toimituksen sijaan. “Viime vuodet olin toimituksessa töissä kun tapahtui jotakin. Silloin oli jotain tekemistä ja asioita seurasi työn puolesta. Nyt yhtäkkiä työtehtäväni eivät liittyneet Gazan tilanteeseen mitenkään ja oli ensimmäistä kertaa vuosiin sellainen hetki, että rupesin miettimään sitä ihan vain yksilön näkökulmasta”, Zidan kuvaa. Sota ja intensiivinen kirjoitusprosessi tekivät vuodesta tavallista raskaamman ja nyt kirjailija kertoo haluavansa ottaa itselleen aikaa miettiä rauhassa, mitä seuravaaksi. Kirjoittaminen on kuitenkin lapsuudesta asti ollut osa häntä ja tapa, jolla ilmaista itseään, joten siitä hän ei osaa luopua. IRENE ZIDANIN LUKUVINKKI Jonas Hassen Khemirin kirjat “Tarkkanäköinen ruotsalaiskirjailija, joka herättää ajatuksia, mutta saa myös aina hymyilemään absurdiudellaan.” Mistään kotosin – Marjaneh Bakhtiari “Iranilaistaustainen ruotsalainen kirjailija. Siitä on 20 vuotta kun olen lukenut teoksen, mutta se teki ison vaikutuksen. Teoksessa on ilkikurista huumoria toiseuttamisesta. Silloin suomessa ei ollut juurikaan sellaista, eikä vieläkään ole.”

Kiba Lumberg on suomalainen taidemaalari, kirjailija ja kuvataiteilija, joka kertoo tällä hetkellä elävänsä päivä kerrallaan. Tampereella alkusyksystä ammutun romaninaisen kohtalo järkyttää ja liikuttaa. “Lapsi huutaa äitiä ja äiti kuolee luotiin siinä kadulla. Kyllähän se on ihan hirveää. Olen näihin asioihin ottanut kantaa aina ja osittain sen takia olenkin niin vihattu. Kyllä kaikki tällaiset kuolemantapaukset ovat surullisia asioita”, Lumberg toteaa. Kiba Lumberg on tottunut negatiiviseen palautteeseen ja jopa rajuihin uhkauksiin, mutta niistä lisää myöhemmin. Meitä kiinnostaa, miten taidemaalari ja kuvataiteilija on päätynyt myös kirjallisuuden puolelle ja oliko siirtymä ollut pitkään jo haaveissa. “Olen alunperin aloittanut kuvanveistäjänä. Olen tehnyt keramiikkaa ja veistoksia ja siitä siirtynyt maalauksen puolelle. Kirjoittaminen on ollut kuitenkin mukana aina. Jo lapsena minulla oli suunnitelmissa kirjoittaa aapisen tyyppinen kirja, missä olisi ollut kirjaimet, lauseet ja jokin kuva. Olisinko ollut silloin seitsemänvuotias”, Lumberg nauraa. Myöhemmin kirjoittamista on inspiroinut halu kirjoittaa teoksia, joissa on sisältöä ja jotka antaisivat voimaa ihmisille, etenkin hankalissa tilanteissa eläville. Enimmäkseen hän kertoo käsitelleensä kirjallisuudessakin valtaa. Vallan ilmeneminen kiinnostaa etenkin perheiden sisällä ja erilaisissa voimasuhteissa. “Mikä on tytön ja lasten asema? Olen tällaisia asioita pohtinut ihan pienestä asti. Olen aina ollut sellainen toisinajattelija,” Lumberg paljastaa.  Kiba Lumberg on julkaissut kuusi kaunokirjallista teosta vuosien 2004-2018 aikana . Kaikista näistä hänelle on voimakkaimmin jäänyt mieleen vuonna 2004 julkaistu Musta perhonen, Memesa-trilogian ensimmäinen osa. “Se oli aika haasteellinen. Olin samaan aikaan tekemässä elokuvakäsikirjoitusta samantyyppisestä aiheesta ja siinä meni kolmetoista vuotta. Sitä vastustettiin niin paljon”, Lumberg muistelee. Eniten vastustukseen tuntui vaikuttavan sukupuoli. Lumbergin mukaan niin romaniväestön kuin Suomen valtaväestönkin keskuudessa ihaillaan enimmäkseen miesten teoksia. “Aina laitetaan miehet edelle. Muita ei olekaan”, Lumberg harmittelee. Kirjan kirjoittamista vastustus ei kuitenkaan estänyt, eikä kirjailija lannistunut edes siitä, että käsikirjoitus sai ensin hylkäyksen. “WSOY:lle ensin tarjosin käsikirjoitusta. Olin käsin kirjoittanut sen ja siellä sanottiin, ettei tästä ymmärrä mitään. Niinpä kirjoitin sitä puhtaaksi ja ystäväni kirjoittivat sitä puhtaaksi. Lopulta ainut, joka otti tekstin vastaan oli Sammakko kustannus”, Lumberg kertoo. Siitä seurasi uhkailua, joka kohdistui Kustannusosakeyhtiö Sammakkoon.  “Jos naiset jostain kulttuurista lähtevät avaamaan asioita ulospäin, niin kyllä he saavat vastustusta”, Lumberg toteaa. Hänkin sai pahimmillaan tappouhkauksia. Jostakin hän kuitenkin löysi voiman viedä työnsä loppuun. “Joka paikassa on väheksyntää ja syrjintää. Mielestäni pitää vain kirjoittaa ja jotenkin uskoin siihen tarinaan”, Lumberg pohtii. “Tarinat ja kuvat ovat osa heijastepintaa tästä maailmasta ja ihmiskunnasta. Olen sitä mieltä, että on pakko kirjoittaa sellaisistakin asioista, joista voi joutua vainotuksi. Minä olen joutunut vainotuksi kaikesta taiteestani, mutta silti teen. Ajattelen, että tämä on minun tehtäväni”. Sen lisäksi, että Lumberg kirjoittaa käsin, hänelle kirjoittaminen on ihan tietynlainen oma tilansa . Ajatukset tekstille tuntuvat tulevan hänelle jonkinlaisena välähdyksenä ja sitten alkaa kirjoitusprosessi, jota värittää melkein maaninen tunnelma. Sillä tavalla syntyi myös hänen ensimmäinen kirjansa Musta perhonen. “En syönyt enkä juonut oikeastaan mitään, vettä vain. Siinä meni ruokahalut ja kaikki. Se on semmoinen olotila että piti vain kirjoittaa ja kirjoittaa”, Lumberg kertoo. Ensimmäisen version jälkeen alkaa tietysti editointiprosessi, jossa tekstiä tiivistetään ja selkeytetään. Hän antaa tekstin myös oikoluettavaksi jollekin toiselle. “Minulla on pisteet ja pilkut ihan miten sattuu. Minulla on lukivaikeus, joten joskus alku on lopussa ja loppu on alussa”, Lumberg hymähtää. Hänen on myös kuultava tuotoksensa ääneen. Se auttaa editointivaiheessa tekstin hahmottamista. Lukivaikeuden ja kirjoitusvirheiden vuoksi hän on joutunut kuulemaan ikäviä kommentteja. Lumberg kuitenkin muistuttaa, ettei lukivaikeus estä kirjoittamista tai muutakaan tekemistä. Me luimme Kiba Lumbergin kaksi viimeisintä teosta , romaanin Irtiottoxxx sekä sarjakuvateoksen Hullun taiteilijan päiväkirja . Meidän arviot teoksista löytyy nettisivuilta erikseen, mutta meitä kiinnostaa, mitä kirjailija itse ajattelee teoksista. “Siinä sarjakuvassa on kyllä sellaista arjen paskaa, suoraan sanoen”, Lumberg nauraa. “Kun ajatellaan, että luovan ihmisen elämä on sellaista ihanuudessa elämistä, niin ihan päin vastoin. On hirveä stressi päällä ja vielä kun on hulluissa ihmissuhteissa, joissa vihataan ja haukutaan”. Hullun taiteilijan päiväkirja tosiaan kuvaa Kiban arkea, jota värittää stressi ja hankalat ihmissuhteet. Lumberg paljastaa, että hän käsittelee teoksessa paljon omaa elämäänsä. Osa siinä on parodiaa ja humoristista itsensä tarkastelua ulkopuolelta.  Sarjakuvan hän on julkaissut itse ja sen vastaanotto yllätti positiivisesti hankalalla hetkellä. “Sitä käännettiin eri kielille, enkä edes tiennytkään missä maissa sitä on. Olin ihan hämmentynyt. Olin silloin Venetsiassa ja sain tappouhkauksia”, Lumberg muistelee. Joksikin aikaa Lumbergin oli lähdettävä Suomesta ja elämä tuntui painajaismaiselta. Samoihin aikoihin myös kirjailijan oma isä kuoli.   “Isä oli ollut tietyssä mielessä rakas ihminen. Lapsena liikuin isän kanssa aika paljon ja hän kertoi kiehtovia tarinoita”, Lumberg pohtii. “Se oli aika kova paikka kun isä kuoli. Vaikka olen 13-vuotiaana karannut kotoa ja vaikka isä välillä oli kamala sovinisti-paska, meillä oli henkinen yhteys ja hyvä ystävyys.” Irtiottoxxx:ää ja Hullun taiteilijan päiväkirjaa yhdistää se , että molemmissa lähdetään Italiaan pakoon arkea ja jätetään koira Suomeen hoitoon. Lukiessa pohdimme, liittyvätkö tarinat jotenkin toisiinsa, mutta haastattelussa paljastuu, että yhteyttä ei ole, on vain kirjailijan rakkaus koiriin ja eläimiin sekä erikoinen suhde Italiaan. “Italia on ollut minulle jännä ja mystinen paikka. Olen sellainen, että näen asioita, joita toiset eivät ehkä näe. Minulle näkymätön on näkyvää ja seinät voi puhua, joku miljöö voi puhua”, Lumberg paljastaa. Kiba Lumberg on herkkä erilaisten paikkojen historialle ja tunnelmille. Hän kertoo sielunsa kokevan paikan. Kirjailija kertoo jälkeenpäin huomanneensa yllättäviä yhtymäkohtia taiteensa ja erilaisten myyttien ja kertomusten kesken. “Se mitä haluan tarinoissa tuoda esiin, on se jokin näkymätön, mitä me emme näe. Joku tunnelma tai mystisyys, jota aina viljelen tarinoissani”, hän kertoo. Kiba Lumberg halusi välittää Irtiottoxxx teoksellaan  lukijoilleen omaa yhteyttään Eurooppaan ja rakkauttaan sitä kohtaan.  “Maailmassa on tehty hirveästi julmuuksia, mutta ne ovat olleet vain tietyt tahot. Myös sitä käsittelin teoksessa, mutta se ei tule suoranaisesti esille. Tarinassa on rakkaus Eurooppaa kohtaan”, Lumberg kiteyttää.  Hän haluaa jakaa teoksessaan myös erilaisten naisten vaikeita kohtaloita. Mitä kaikkea hankalaa nämä länsimaalaiset ja pohjoismaalaiset naiset kokevat: miehet jättävät tai erotetaan töistä, mutta lopulta he kuitenkin löytävät itsensä. “Minusta tuntuu, että se vuoristokylä on sellainen paratiisimainen unelma siitä, että ihmiset voisivat tehdä yhdessä asioita”, Lumberg haaveilee. “Hyvä ystävyys on paljon parempi ja arvokkaampi kuin rakkaudeton parisuhde tai avioliitto. Naiset voivat pärjätä ihan myös ystävyys pohjalla ja löytää merkityksen elämäänsä.” Viimeisimmän kirjansa Lumberg on julkaissut vuonna 2018 , mutta paljastaa nyt, että sarjakuva ja romaani ovat työn alla. Hän avaa ideaa tulevasta romaanista, jossa seurataan taiteilijan ja enkelin suhdetta. “Taiteilijalla on muusana enkeli, joka on niin kuin universumin lähettiläs. Se ei sano niitä asioita, joita odottaisi, eikä sillä ole mitään tiettyä sensuuria. Se puhuu avoimesti ja miettii ihmisiä,” Lumberg paljastaa.  Hänellä ei ole vielä tiedossa seuraavien teoksiensa julkaisuajankohtaa. Lumberg ei halua juosta ajan perässä vaan työstää teoksiaan mieluummin ajalla ja rakkaudella ilman kiirettä. Hän myös paljastaa, että hänellä on haaveenaan tehdä yksi kirja Venetsiassa. “Jos kuolen sitä ennen, niin joku voi julkaista kirjat vähän keskeneräisenä. Eihän ne tarinat katoa. Jos joku tarina jää kesken, niin sitten se tarina jää jännästi auki. Näin minä ajattelen.” Lumberg toteaa. “Tarinat ovat kuin lintuja kun ne kulkeutuvat maasta toiseen ja jokaisen ihmisen sielusta sieluun.” KIBA LUMBERGIN LUKUVINKKI Odottellessa Kiba Lumbergilta uutta tuotantoa, voimme lukea häneen vinkistään seuraavan teoksen. Sadan vuoden yksinäisyys  – Gabriel García Márquez

Asmaa Abdi tykkää lukea ja hankkia uutta tietoa, jotta voi kontekstoida paremmin nykypäivän syrjiviä rakenteita yhteiskunnassamme. Hän ajattelee, ettei mikään muutu, ellei omia virheitä suostuta kohtaamaan. “This woman who sees without being seen frustrates the colonizer. There is no reciprocity. She does not yield herself, does not give herself, does not offer herself. The European faced with an Algerian woman wants to see. He reacts in an aggressive way. Colonialism obviously throws all the elements of native society into confusion. The dominant group arrives with its values & imposes them with such violence that the very life of the colonized can manifest itself only defensively.” Franz Fanon, antikolonialistinen ajattelija, filosofi ja psykiatri käsitteli kirjassaan A Dying Colonialism Ranskan siirtomaapolitiikkaa Algeriassa. Fanonin analyysi kolonialistisesta väkivallasta on edelleen ajankohtainen, kun tarkastelemme miten sekularismi, orientalismi ja valkoinen feminismi yhdistyvät nyky-Euroopassa. Ranskan siirtomaahallinnon aikana, algerialaisten musliminaisten pakkoriisuttaminen nähtiin symbolisena voittona ja merkkinä kolonialismin menestyksestä. Nainen, joka ei alistunut kolonialistisen katseen alle, nähtiin uhkana. Sata vuotta myöhemmin, nyky-Eurooppa toistaa samaa tarinaa: musliminaisten oikeudet uhrataan länsimaisten arvojen nimissä, tällä kertaa piiloutuen vääristetyn sekularismin taakse. Sekularismin alkuperäinen tarkoitus oli vähentää pappien ja kirkon valtaa politiikassa sekä lainsäädännössä, varmistaen päätöksenteon perustuvan yhteisiin arvoihin eikä yksittäisten uskonnollisten ryhmien etuihin. Uskonvapauden ja yhdenvertaisuuden takaaminen kaikille yhteiskunnan jäsenille on kuitenkin tänä päivänä jäänyt taka-alalle. Sekularismi on aseellistettu ja siitä on tehty väline syrjivälle islamofobiselle politiikalle. Oxfordin akateemisen tietokannan mukaan sekularismi ei tarkoita uskonnon poistamista julkisesta elämästä, vaan tasapainoista lähestymistapaa, jossa kaikilla on oikeus ilmaista uskonnollisia näkemyksiään ilman valtion suosimista tai syrjintää. Stanfordin tietokanta taas määrittelee sekularismin valtion ja uskonnon erottamiseksi, varmistaen, että valtio pysyy uskonnollisesti puolueettomana. Jotta voimme ymmärtää musliminaisiin kohdistetun sorron kokonaisvaltaisesti, on meidän käsiteltävä Orientalismia ja sen historiaa. Orientalismi on käsite, jonka Edward Said esitteli kirjassaan Orientalismi (1978). Orientalismilla viitataan länsimaiden tapaan kuvata "itäisiä" kulttuureja stereotyyppisesti ja alistavasti, esittäen “idän” mystisenä, taantumuksellisena ja epäinhimillisenä vastakohtana lännen "modernille" ja "sivistyneelle" kulttuurille. Tällä länsimaat ovat läpi historian oikeuttaneet länsimaiden raa’at ja veriset kolonialistiset projektit. Eurooppa on onnistunut luomaan rasistisen mielikuvan, jossa musliminainen on täysin toiseutettu, ja peittäytynyt musliminainen nähdään uhkana länsimaiselle “modernille” naiskuvalle. Toiseuttaminen määritellään itsestä poikkeavien ryhmien eristämiseksi, poissulkemiseksi sekä erilaisuuden suhteettomaksi korostamiseksi. Tämä ajattelumalli juontaa juurensa eurooppalaisista kolonialistisista käytännöistä. Euroopassa lisääntyvät hiijab-kiellot perustellaan sekularismilla ja uskonnollisella neutraaliudella, mutta todellisuudessa tätä “sekularismia” sovelletaan erittäin valikoivasti. Monet valtiot, jotka kieltävät hijabit, juhlistavat kristillisiä juhlia kuten, joulua ja pääsiäistä, mutta muslimien pyhät päivät eivät saa samanlaista tunnustusta. Esimerkiksi Ranskassa, jossa on Euroopan suurin muslimiyhteisö, voi kuulla kirkonkellojen soivan, mutta Islamin mukaiset rukouskutsut ovat kiellettyjä ja tarkoin säädeltyjä. Tästä näemme, ettei hijabin kieltämisellä ole mitään tekemistä sekularismin kanssa; se on rasistinen, islamofobinen ja misogyyninen tapa syrjiä muslimeita - erityisesti musliminaisia. Kuten historia osoittaa, naiset ja naisten pukeutuminen ovat aina olleet vallankäytön välineitä. Siinä missä olettaisi naisten pitävän yhtä kohdatessaan patriarkaalista väkivaltaa, tilanne on ollut usein päinvastainen. Kolonialistisen patriarkaatin ytimessä ei ole vain miesten harjoittama valta, vaan myös naisten osallistuminen sen ylläpitämiseen. Ranskan kolonialismin aikana eurooppalaiset naiset eivät vain alistuneet miesten vallan alle, vaan myös osallistuivat aktiivisesti muiden naisten, kuten algerialaisten musliminaisten, kontrollointiin ja sortoon. Fanon kuvaa, kuinka ranskalaiset naiset näkivät pakkoriisutut algerialaiset naiset uhkana ja asettuivat miesten ja kolonialistisen järjestelmän puolelle suojellakseen omaa asemaansa, osallistuen näin sorron ylläpitämiseen. Sama valtarakenne näkyy nyky-Euroopassa, jossa valkoinen feminismi pyrkii “vapauttamaan” musliminaiset heidän kulttuuristaan, sivuuttaen heidän kokemuksensa ja valintansa, ja toistaen näin kolonialistisia asenteita. Valkoinen feminismi edistää vahingollisia orientalistisia mielikuvia takapajuisista muslimeista ja patriarkaalisesta, naisvihamielisestä islamista, jättäen huomiotta musliminaiset, jotka kokevat hijabin ja islamin osaksi identiteettiään. Näin valkoinen feminismi toimii sortavan järjestelmän jatkeena, ylläpitäen kolonialistisia käytäntöjä ja rakenteita sen sijaan, että purkaisi niitä. Lyhyesti sanottuna, nämä ovat saman kolikon kaksi puolta. Kuten Fanonin teoksessa A Dying Colonialism käy ilmi, musliminaisten pakkoriisuttaminen ei ollut vain satunnaista fyysistä väkivaltaa. Se oli ja on yhä osa laajempaa, systemaattista sortopolitiikkaa. Väkivalloin riisuttu musliminainen on elävä todiste kolonialistisesta dominoinnista. Esimerkkinä tästä ovat valokuvat, joissa Ranskan siirtomaahallinto riisutti algerialaiset musliminaiset ja valokuvasi heidät. Nämä kuvat toimivat todisteina kolonialismin menestyksestä. Nykyään Euroopassa yleistyneet hijab-kiellot ovat jatkumoa tälle kolonialistiselle toimintamallille. Vuoden 2021 EU:n päätös sallia hijabin kieltäminen työpaikoilla osoittaa, kuinka syvälle kolonialistiset asenteet ovat juurtuneet Eurooppaan. Euroopan kolonialistinen historia ja nykyinen islamofobinen politiikka kietoutuvat yhteen muodostaen uuden syrjivän konseptin. Musliminaisten kehoihin kohdistettu väkivalta on niin normalisoitua ja hyväksyttyä, että sitä toteutetaan nyt sekularismin nimissä. Elämme maailmassa, jossa kolonialismiin syyllistyneet valtiot eivät suostu oppimaan virheistään. Miten voimme estää historian toistumisen, kun Eurooppa kieltäytyy kohtaamasta omia virheitään ja jatkaa kolonialistisen sortamisen perinnettä? A Dying Colonialism on valitettavan ajankohtainen tänä päivänä — vuonna 2024 olemme yhä tilanteessa, jossa emme pelkästään toista menneisyyden virheitä vaan annamme niiden määrittää tulevaisuuttamme. Euroopan kyvyttömyys kohdata oma kolonialistinen menneisyytensä ja virheensä on ajanut meidät jälleen toistamaan historiaa ja estää aidon tasa-arvon toteutumisen. Lähteet: Frantz Fanon, A Dying Colonialism (1965) Edward Said, Orientalism (1978) European Union Court of Justice Decision on Hijab Bans (2021) Standford, secularism How France's Muslim population will grow in the future Oxford Secularism HRW Building mosques in France: Why so complicated? Global Campus of Human Rights