HAKU

Etsin kesälukemiseksi romanttista fantasiaa ja löysin Nisha J. Tulin kirjoittaman new adult -teoksen Trial of the sun queen. Kyseistä teosta ei ole ainakaan vielä suomennettu, joten kuuntelin sen englanniksi. “I'm going to die, all because of a fucking bar of soap.” Trial of the sun queen alkaa lupaavasti. Päähenkilönä toimii karussa vankilassa kasvanut vahva ja omapäinen tyttö, Lor. Alussa esitellään myös päähenkilön sisarukset ja rakastaja, jotka kaikki herättivät heti kiinnostukseni. Vankilaan lukitut suhteet vaikuttivat tarpeeksi selkeiltä, mutta kiinnostavilta, enkä malttanut odottaa, että saisin tietää mitä niiden taustalla on. Harmikseni alussa esitelty miljöö ja hahmot unohdettiin kuitenkin nopeasti. Vankilassa alkaa tappelu, jonka päätteeksi äkkipikainen Lor heitetään vankilan takana olevaan metsään jonkinlaiseen kuoppaan. Kuopassa Lor yrittää selviytyä epäilyttävän pitkästä rangaistuksesta, jonka kesken hänet kuitenkin siepataan keskelle unelmien poikamies -tyyppistä kilpailua. Lor on elänyt koko elämänsä Aurora kuninkaan vallan alla vankilassa, mutta nyt hänet viedään toiseen valtakuntaan Sun kuninkaan hoviin kilpailemaan yhdeksän muun tytön kanssa paikasta kuningattarena Sun kuninkaan rinnalla. “It seemed so different from Nostraza, but as Halo clings to me and Marici’s mutilated body lies at my feet, I realize that this, too, has all been an illusion” Suunnilleen samoihin aikoihin, kun Lor saapuu Sun kuninkaan hoviin, hänestä katoaa kaikki luonne. Vankilassa koko elämänsä elänyt tyttö on varmasti hämillään ja epävarma, kun hänet yhtäkkiä isketään täysin toisenlaiseen ympäristöön, mutta minua harmitti, että alussa esitelty kiinnostava päähenkilö typistyikin yhtäkkiä naiiviksi ja persoonattomaksi. Hänen ympärillään tapahtuu kuitenkin paljon ja muut näkevät hänessä jotakin erityistä, josta lukija ei vielä ole tietoinen. Sun kuninkaan hoviin päätyneet kymmenen tyttöä joutuvat käymään läpi rankkoja haasteita taistellessaan paikasta kuningattarena ja myös Lor lähtee kilpailuun täysillä mukaan. Tyttöjen välinen kilpailu ja etäisiksi jäävät ystävyyssuhteet eivät ihan vetäneet minua mukaansa. Asetelma on myös hyvin samanlainen kuin jokin aika sitten lukemassani Valinta-kirjasarjassa ja todennäköisesti se vaikutti paljon siihen, miten suhtauduin tarinan asetelmaan. Jos en olisi juuri lukenut Valinta-kirjoja, olisi teos voinut pitää minua tiukemmin otteessaan. “I may not understand how to use a sword, but I’ve been in hundreds of fights throughout my life, and I know how to make a man twice my size weep.” Tarttuessani Trial of the sun queen -kirjaan halusin romantiikkaa ja fantasiaa, mutta jäin kaipaamaan molempia lisää. Nisha J. Tulin luomassa maailmassa on keijuja, joilla on vaikuttavia taikavoimia, mutta ne jäivät mielestäni aivan turhan pieneen rooliin. Maailmaa ja sen mekanismeja avataan muutenkin hyvin vähän. Miksi kilpailu kuningattaren paikasta ylipäätänsä järjestetään ja miksi kokelaiden on suoritettava juuri nämä tehtävät? Tarina on todella juonivetoinen ja lukijan odotetaan vain seuraavan tapahtumia ja nauttivan menosta. Tämä olisi voinut olla minulle ihan okei, jos luvattu romanssi olisi lunastanut odotukset. Sitä se ei kuitenkaan tehnyt ainakaan vielä tässä osassa. Teokselle on kuitenkin julkaistu jo jatko-osa ja sarja jatkuu senkin jälkeen vielä ainakin kahden kirjan verran. Kirjan lopussa tulee joitakin kiinnostavia käänteitä ja vaikka tämä ei itsenään ollut mikään super hyvä kokonaisuus, haluan jossain vaiheessa jatkaa lukemista kakkososaan. The Trial of the Sun Queen tuntui lähinnä asetelman ja henkilöiden esittelyltä ja minua kiinnostaakin mihin tarina etenee toisessa osassa. En jaksanut investoitua kilpailuun Sun kuninkaan hovin kuningattarena, joten mielestäni kilpailun olisi voinut ohittaa nopeammin, jotta oltaisiin päästy itse asiaan. Toivon myös, että kakkososassa päähenkilö pääsisi paremmin oikeuksiinsa, kun hän varmaan pikkuhiljaa tottuu elämään vankilan ulkopuolella. Trial of the sun queen, Nisha J. Tuli 2022

Taas on julkaistu uusi ihana Tuikku-kirja, jota olemmekin jo odottaneet innolla! Tuikku-sarja on Johanna Lestelän kirjoittama ja kuvittama lastenkirjasarja kolmevuotiaille ja sitä vanhemmille lukijoille. Kirjoissa seikkailee Tuikku-niminen lapsi, jolle sattuu arkisia asioita ja niitä sitten selvitellään yhdessä äidin tai muiden turvallisten aikuisten kanssa. Lestelän kuvitus on ihanan yksinkertaista ja värikästä ja tarinat helppolukuisia. Aikaisemmissa kirjoissa Tuikku on elellyt Suomessa valkoisen äitinsä kanssa ja nigerialainen baba on jäänyt pienempään rooliin. Tällä kertaa baba ja Nigeria ovat tarinassa isommassa roolissa ja me olimme erityisen innostuneita siitä. “‘Káàárọ̀!’ baba tervehtii Tuikkua joruban kielellä. ‘Àjọyọ̀! Juhlat!’ Tuikku muistuttaa innoissaan. Tänään pidetään juhlat Tuikulle ja äidille.” Tuikku ja äiti ovat käymässä Nigeriassa baban ja muiden sukulaisten luona. Sukulaiset ovat järjestämässä Tuikun ja äidin kunniaksi juhlat. Juhlia varten Tuikulle ostetaan torilta uusi mekko, jonka likaamisesta Tuikkua varoitellaan. Ennen juhlia Tuikku kuitenkin tipahtaa kuralammikkoon kurottaessaan pientä gekkoa ja mekko sotkeutuu. Mekko on ihan pilalla ja Tuikkua harmittaa ja nolottaa. Hän ei halua kertoa kenellekään kuraisesta mekosta ja innostus tulevista juhlistakin katoaa. “Juhlamieli on tipotiessään, ja asiat ovat ihan solmussa.” Teoksen alku on ihana ja super samaistuttava, kun Tuikku herää Nigeriassa ja seinät ovat väärän väriset. Tämä tunne on meille niin tuttu! Aina kun heräsi ensimmäisinä päivinä toisessa kotimaassa, kaikki tuntui hetken aikaa vieraalta. Tuikku baban massa -kirjassa on arkinen vastoinkäyminen, johon varmasti jokainen lapsi ja vanhempi voi jollain tasolla samaistua. Kivaa on myös se, että arkinen sattumus on sijoitettu tällä kertaa Nigeriaan ja hahmot ovat lähes kaikki mustia ja ruskeita. “Tuikku nousee sängystä ja muistaa olevansa baban talossa Nigeriassa.” Tämä Tuikun tarina tuntui lyhyemmältä kuin aikaisemmat, vaikka sivumäärä on kaikissa osissa sama. Ehkä tunnelma oli vaan niin kaunis, että meitä harmitti kun se loppui. Myös se saattoi vaikuttaa, että juhlat, joita odotettiin koko kirjan ajan typistyivät vain yhteen aukeamaan. Me olisimme mielellämme lukeneet juhlatunnelmasta lisääkin. Toisaalta tarina on hyvällä tavalla yksinkertainen, kuten kaikissa Tuikku-kirjoissa. Niin pienempienkin lasten on helppo pysyä sen mukana. Kuvitus on taas yksinkertaista ja toimivaa. Värit ja erilaiset kuviot ovat todella nättejä. Tällä kertaa myös tutun pienen kissan sijaan kannessa ja kirjan sivuilla seikkailee pieni gekko. Tuikku on ihan “must have” lastenkirja jokaisen lapsen kirjahyllyyn tai päiväkodin lukunurkkaukseen! Kaikki sarjan kirjat ovat olleet todella ihania niin meidän kuin monen meidän tapahtumassa vierailevan lapsen ja aikuisenkin mielestä. Kirjoissa on juuri sitä representaatiota, jota me olemme kaivanneet etenkin pienten lasten kirjoihin. Niissä ruskea lapsi painii tavallisten lasten haasteiden kanssa, oppii ja iloitsee, ilman rasismin tuomaa painolastia. Käy kurkkaamassa aikaisempien Tuikku-sarjan kirjojen arviot: Tuikun tärkeä tehtävä, Tuikku ja pimeän mörkö ja Tuikku uskaltaa. Tuikku baban maassa, Johanna Lestelä, Otava, 2023

Tämä ei ole henkilökohtaista on tamperelaisen Kati Hiltusen toinen runoteos, jossa hän käsittelee muun muassa ihmissuhteita, identiteettiä ja rakkautta. Runoteoksessa käydään läpi nuoren aikuisen tunteita ja elämää. Suuri osa teoksesta on todella samaistuttavaa ja ajatuksia herättävää. Hiltusen teksti on kevyttä ja elävää, vaikka aiheet voivat olla painavampiakin. “En usko diagnooseihin uskon karanneisiin sieluihin ja kullalla korjattuihin säröihin” Tämä ei ole henkilökohtaista koostuu viidestä pitkähköstä runosta, jotka käsittelevät vähän eri teemoja. Ensimmäisissä runoissa käsitellään nuoruutta, lapsuutta ja kasvamiseen liittyviä kiemuroita. Tekstissä on paljon samaistuttavia ajatuksia nuoruudesta, mutta myös todella spesifejä ja henkilökohtaisia yksityiskohtia. Luimme runoista rakkauden kaipuuta, ulkopuolisuuden ja vaillejäämisen tunteita sekä vahvaa ystävyyttä. Puhuja tuntuu rakastuvan jokaiseen vastaantulijaan ja runoissa on paljon ihastuksen kohteiden lempeää ja ihailevaa kuvailua. Toisinaan he toimivat myös sinuna, jota runon minä puhuttelee. Jatkuvasti mukana myös on kaipuuta, himoa ja rakkautta, ja paljon alkoholia. "minä suutelin kaikkia vastaantulijoita mutta kukaan ei suudellut minua niin kuin te toisianne" Runoista ensimmäinen, joka erosi selvästi aikaisemmista oli Ruusunjuuret. Siinä keskitytään käymään läpi perhesuhteita. Tuodaan huomio sukulinjoihin ja erilaiseen rakkauteen, joka ei sekään ole yksioikoista. Puhuja pohtii, mistä hän tulee ja rakentaa siltaa perheen menneisyyden ja oman identiteettinsä välille. Samalla pelko siitä, ettei itse ehkä kuulu minnekään, on läsnä. Runossa kierrellään yhteyttä Vietnamissa asuvaan perheeseen samaistuttavilla piirteillä. Puhujalle vietnamin kieli tuntuu haastavalta ja niin myös sukulaisille soittaminen. Miksi se soittaminen aina tuntuukin niin vaikealta? "Entä jos minut rakennettiin kylkiluista jotka eivät sovi kenenkään viereen entä jos sormeni on rakennettu kurottamaan ja etsimään ei pitämään kiinni mitä jos kuihdun, pysähdyn ja silmäluomieni alla kuluu 40 vuotta?" Teoksen myötä puhuja tuntuu kasvavan ja aikuistuvan pikkuhiljaa. Viimeisissä runoissa teemoiksi nousevat myös matkustaminen ja sen kautta käsiteltävät pysyvämmät ihmissuhteet, vapaus ja pakenemisen tarve. Runoissa on eroja, mutta tyyli ja puhuja pysyvät samanlaisina. Sivuilla toistuvat myös tietyt teemat ja fraasit, sanat ja näkökulmat. Tämä tuo teokseen yhtenäisyyttä, mutta myös sulauttaa runoja yhteen. Jälkeenpäin voi olla vaikea muistaa, mikä ajatus tai mielikuva oli mistäkin. Niin kuin olettaa saattaa, aivan kaikki kappaleet eivät meitä puhutelleet, ja jossakin kohtaa teoksen lopussa Aracelis putosi hetkeksi kärryiltä. Suurimmaksi osaksi runoja oli kuitenkin mukava lukea ja pääsimme ihastelemaan kauniita sanavalintoja ja osuvia kielikuvia. Teos on myös helppolukuinen ja lähestyttävä, vaikkei runoja muuten juuri lukisikaan. Yhdellä sivulla voi olla todella vähänkin tekstiä ja yksittäisiä runoja voi saada luettua nopeastikin. Tämä on ehdottomasti runoteosten hyvä puoli ja siksi Tämä ei ole henkilökohtaista voi olla hyvä vaihtoehto, jos kaipaa jotakin lyhyttä luettavaa vaikka lukuharrastuksen aloitteluun. “Entä jos joku kysyy ensirakkaudesta en voi enää pelätä haluan elää rakkaudesta” Tämä ei ole henkilökohtaista, Kati Hiltunen, Kulttuurivihkot, 2023

Paratiisi kertoo 16-vuotiaasta Polosta, joka asuu Meksikossa, Progresson laitakaupungilla, äitinsä ja serkkunsa kanssa. Polo on tottunut pärjäämään vähällä niin, että kaikki työllä tienatut rahat menevät lähinnä vuokraan, ruokaan ja muihin pakollisiin menoihin. Myös heidän kotonaan asuva Zorayda-serkku aiheuttaa hänelle hankaluuksia ja päänvaivaa. Polo haaveilee kuitenkin paratiisista ja helpommasta elämästä. Iltapäivisin Polo lähinnä juo niin sanotun ystävänsä, Francon, kanssa, jolla riittää aina rahaa alkoholiin. Kummankaan elämä ei mene täysin siihen suuntaan kuin he haluaisivat. Polo tahtoisi muuttaa kauas omasta kodistaan, aloittaa alusta ja tulla taloudellisesti paremmin toimeen, Franco taas haaveilee naapurin rouvan naimisesta. Polo ja Franco luovat lopulta humalapäissään suunnitelman paremman huomisen toivosta. Polo on alkuun epäileväinen suunnitelman toimivuudesta, mutta Franco on valmis ryhtymään heti toimeen. Pojat suunnittelevat riskejä täynnä olevan ryöstökeikan, jonka jälkeen paluuta vanhaan arkeen ei enää ole. “Ehkä tämä olisi Pololle mahdollisuus päästä häipymään Progresosta, äitinsä luota, Zoraydan kynsistä ja paskaduunista, joka ei ollut muuta kuin tahmaista kapuamista loputtomassa mäessä.” Kummastakin pojasta sai sellaisen kuvan, että he olisivat jo täysi-ikäisiä ja hämmästyinkin aina välillä kun mainittiin heidän olevan alle 18-vuotiaita. Teos on kuvaus Latinalaisen Amerikan nuorista, joille elämä ei alun alkaenkaan ole ollut helppoa ja siitä selviytyminen vaatii nopeaa kasvua aikuiseksi. Polon ja Frankon lisäksi teoksessa käydään vähän läpi Zorayda-serkun sekä muutaman muun Pololle tutun nuoren elämää. Kirjan kerronta on sujuvaa ja kulkee hyvin eteenpäin. Teoksessa lauseet ovat paikoin todella pitkiä, mutta nämä jopa sivun mittaiset lauseet tuntuivat kuitenkin sopivan hyvin tähän teokseen. Kirjassa ei tavallaan tapahdu mitään vaan enemmänkin seurataan Polon ajatuksia elämästä, perheestä sekä rahasta ja käydään läpi Polon ja Francon keskusteluja. "Ensimmäistä kertaa helvetin pitkään aikaan hän tunsi olevansa onnellisesti humaltunut, ei hiprakassa eikä vain sinnepäin niin kuin yleensä, vaan syvästi, melankolisesti päihtynyt, vajonnut kuin sikeään horrostilaan, joka hetkittäin esti häntä seuraamasta läskin kertomuksen punaista lankaa.” Kieli on paikoin todella kovaa ja rajua, joka itselleni aina aika ajoin särähti korviin. Latinalaisessa Amerikassa jotkut puhuvat todella ronskisti käyttäen paljon irvokkaita kirosanoja täytteenä omassa puheessaan. Tämän tyylinen kieli varmasti toimiikin paremmin espanjaksi, mutta etenkin suomennoksessa kieli tuntui todella voimakkaalta. Paratiisi ei ole nimensä mukaisesti kaikkein kevyin kirja, mutta yltäkylläistä mässäilyä poikien kurjuudesta ei onneksi ollut. Kirjassa on kuitenkin joitain todella rivoja ja rajuja seksuaalisia ilmauksia sekä kohtauksia kirjoitettu auki, mitkä eivät ehkä ole kaikkein mielekkäintä luettavaa. Paratiisi, Fernanda Melchor, Aula & Co, 2023 Suomentanut Emmi Ketonen Espanjankielinen alkuteos: Páradais

Peto aidan takana aloittaa lastenkirjasarjan Aamupalaporukan tutkimukset. Jännittävä ja vaivatonta positiivista representaatiota sisältävä kirjasarja on suunnattu 8-vuotiaille ja sitä vanhemmille lukijoille. Peto aidan takana kertoo 12-vuotiaasta Marcuksesta, joka pelaa jalkapalloa ja käy koulua. Nyt hän on kuitenkin kadottanut pallonsa koulun alueen ulkopuolelle, mystisen aidan toiselle puolelle. Tämä on erittäin harmillista, sillä tunnetusti kaikki aidan toiselle puolelle joutunut katoaa jäljettömiin. Nyt vaikuttaa siltä, että Marcuskaan ei enää koskaan saa palloaan takaisin. Pallon katoamisen myötä Marcus tuntuu kadottaneen myös kosketuksensa palloon, eikä siksi suostu enää pelaamaan jalkapalloa kavereidensa kanssa. “Peli ei vain ollut sujunut häneltä kunnolla sen jälkeen, kun hän oli hukannut pallonsa… Hän näki tapahtumat mielessään aina, kun sulki silmänsä." Koulun aamupalalla Marcus saa lapun, jossa häntä pyydetään liittymään aamupalaetsiviin. Pienen epäröinnin jälkeen Marcus päätyy liittymään ryhmään toiveenaan löytää aidan taakse kadonnut pallo. Aamupalaetsivät Stacey, Lise, Asim ja uusin jäsen, Marcus, ryhtyvät salassa selvittämään, mikä aidan takana oikein vaanii. Tämä teos oli positiivinen yllätys meille molemmille. Tarina on vetävä ja teos helppolukuinen. Tekstiä on sopivasti ala-asteikäiselle lukijalle ja sitä on elävöitetty hauskasti korostetuilla sanoilla ja kuvituksilla, joita löytyy lähes jokaiselta aukeamalta. Kirjaan tuntui helpolta tarttua ja siinä oli paljon samaistumispintaa erilaisille lukijoille, mikä varmasti houkuttaa pysymään tarinan mukana. Jalkapallon ja mysteerin lisäksi kirjassa kuvataan tavallisia kuvioita ystävyydestä, koulunkäynnistä ja perheestä. “Kaikki lopettivat puuhansa ja katsoivat toisiaan. Marcus nielaisi. Mitä se tarkoitti? Tämä mysteeri alkoi muuttua aina vain oudommaksi.” Tutkimustensa aikana aamupalaetsivät kohtaavat jännittäviäkin hetkiä. Tunnelma on toisinaan hurja, mutta sitä onneksi puretaan lempeämmilläkin tapahtumilla. Aracelista häiritsi hieman se, ettei lukiessa oikein tiennyt, onko kyse realistisesta tarinasta vai onko oletettavissa myös fantasiaelementtejä. Tériä tämä ei ollut haitannut. Mysteeriä myös venytettiin ehkä vähän turhan pitkälle. Olisimme kaivanneet ratkaisun palasia kirjan keskivaiheille, mutta pienempiäkään tiedonjyviä ei tiputeltu ensimmäisen tutkimusretken jälkeen ennen ihan viimeistä loppuratkaisua. Tarinassa oli myös hieman toisteisuutta. Esimerkiksi Marcuksen kosketuksen katoamista käytiin moneen kertaan läpi. Tutkimusten ohella suhteet Staceyn, Lisen, Asimin ja Marcuksen välillä myös muuttuvat ja liikkuvat, eikä draamalta vältytä. Samaan aikaan Marcuksen jalkapallosta tutut ystävät seisovat hänen rinnallaan ja ymmärtävät kivasti myös Marcuksen uusia ystävyyksiä ja kiinnostuksen kohteiden muutoksia, vaikka kaipaavatkin häntä takaisin kentälle. “Jos minä ylipäätään tiedän mitään ystävistä, niin sen, että jos olette oikeita ystäviä, silloin voitte aina korjata asiat. Sinun pitää vain tehdä se, mikä on oikein.” Marcus on meidän mielestämme kiva päähenkilö johon samaistua. Ilmeisesti teos pohjaa jalkapallotähti Marcus Rashfordin omiin kokemuksiin ja päähenkilön voisi nimestä päätellen ajatella pohjautuvan häneen itseensä. Kertomuksessa Marcus näyttäytyy oikeudentuntoisena ja reiluna tyyppinä, joka tekee myös virheitä, mutta pyrkii huomaamaan ne ja korjaamaan toimintaansa. Hän toimii varmasti hyvänä roolimallina myös nuoremmille lukijoille. Peto aidan takana – Aamupalaporukan tutkimukset 1, Marcus Rashford & Alex Falase-Koya, Hertta, 2023 Englanninkielinen alkuteos: The Breakfast Club Adventures 1: The Beast Beyond the Fence, 2022 Kuvitus Marta Kissi

Sarah, Afrikan laulujen lapsi on kuvakirja, jossa on vähän tekstiä. Kirjaa suositellaan 6-vuotiaille ja sitä vanhemmille lapsille, mutta selkeän ja kauniin kuvituksensa vuoksi, sitä voi olla kiva selailla nuoremmankin lapsen kanssa. Myös tarina on yksinkertainen ja kirjan mukana on helppo pysyä. Sarah on 10-vuotias lapsi, joka haaveilee laulamisesta suurelle yleisölle niin kuin hänen isänsäkin tekee työkseen. Teoksessa Sarah esittelee lukijalle perheensä ja kotikylänsä, ja kuvaa sitten elämäänsä, johon kuuluu isosti muun muassa musiikki ja unelmointi. Kirjassa kuvataan perheen tärkeyttä Sarahin näkökulmasta ja se välittyy lämpimästi lukijallekin. Erityisen tärkeäksi perheenjäseneksi näyttäytyy hänen isänsä, joka on toisinaan pitkiäkin aikoja poissa kotoa työnsä takia. Tarinassa kuvataan kauniisti isän ja tyttären välistä suhdetta, jota lujittaa etenkin jaettu rakkaus musiikkiin. Sarah myös kaipaa paljon isäänsä tämän poissaollessa ja puhuu kaipuustaan osuvasti. "Suurin ikävä minulle tulee silloin kun haluaisin kertoa isälle jonkin tärkeän asian, eikä hän olekaan täällä. Kun isä tulee kotiin, haluaisin pitää hänet kokonaan itselläni." Teos sijoittuu Sarahin rakkaaseen kotikylään, Ombeyn kylään, joka sijaitsee Keniassa. Sarah kertoo kylän Luo-heimosta ja jakaa palasia heidän tavoistaan ja tottumuksistaan. Jokaisella sivulla on väliotsikko, josta näkee heti, mihin sivun teksti keskittyy: Sarah, isä, äiti, kyläjuhla, Ombeyn kylä, savimaja ja paljon muita. Kirjasta löytyy myös muutama laulu, joista yhden on kirjoittanut Sarahin isä tyttärelleen. "Rakastan laulamista, laulan aina ja kaikkialla. Unelmoin siitä, että jonain päivänä laulan monille ihmisille ja kosketan heitä äänelläni." Kuvitus on upean värikästä ja koko sivun kokoisia kuvia on mukava selailla. Teoksessa on myös juuri sellaista representaatiota, jota me olemme kaivanneet ja toivoneet. Lastenkirjasta löytyy arkisia asioita, ilman rasismin tuomaa painolastia. Isän aktiivinen ja positiivinen rooli on myös virkistävä asia teoksessa. POC-lukupiiri hankkeen myötä lukemissamme teoksissa isien ja yleisemmin myös miesten rooli on turhan usein ollut negatiivinen ja niukka. Olemme kaivanneet positiivista representaatiota etenkin mustista miehistä ja isistä, ja tästä teoksessa sitä ainakin löytyy. "Tykkään iltaisin katsella tulikärpästen leikkiä ja loistavia tähtiä taivaalla. Yksi tähdistä loistaa kauniimmin kuin muut. Isä sanoi minulle, että silloin kun hän on poissa kotoa, tähti yhdistää meitä." Sarah kertoo myös kauniisti unelmista ja unelmoinnin tärkeydestä. Osa Sarahin unelmista toteutuu jo kirjan aikana ja hän on jo heti keksimässä uusia unelmia. Kirjan avulla voi hyvin keskustella lasten kanssa myös heidän unelmistaan ja lopusta löytyykin kysymys “Mikä on sinun unelmasi?”. Kirja löytyy suomeksi ja englanniksi, mikä on tietysti hienoa. Näin mahdollisesti useampi lapsi voi päästä käsiksi tähän teokseen. POC-lukupiirin tapahtumissa voi päästä tutustumaan englanninkieliseen versioon: Sarah, African Child of a Thousand Songs. Sarah, Afrikan laulujen lapsi, Sarah Onditi & Satu John, Reuna, 2023 Englanninkielinen painos: Sarah, African Child of a Thousand Songs, 2023 Kuvitus Aino Papinniemi

Muurahaisia ja dinosauruksia on vaihtoehtoesihistoria, jossa on satiirin piirteitä. Liu Cixin aloittaa teoksen kertomalla maapallon historiaa dinosaurusten ajalta. Jossakin vaiheessa tosi muuttuu taruksi, kun yhtäkkiä todetaan dinosaurusten rakentaneen työkaluja suurista puunrungoista. “Dinosauruksista tuli älykkäitä. Ne oppivat repimään puun maasta ja karsimaan siitä oksat. Kun jäljellä oli pelkkä runko, ne sitoivat rungon päähän rottingilla ison kiven.” Lyhyt novellinomainen romaani kertoo kahdesta sivilisaatiosta maapallolla kauan ennen ihmisten aikaa; muurahaisista ja dinosauruksista. Muurahaiset ovat näppäriä, yhteistyökykyisiä ja määrällisesti dominoivia. Niitä kuitenkin motivoi vain eloonjääminen, eivätkä ne kykene luovaan ajatteluun. Dinosaurukset taas ovat valtavia ja kömpelöitä, mutta niillä riittää luovaa osaamista, kiinnostusta filosofiseen ajatteluun sekä etenkin kunnianhimoa. Dinosaurukset haluavat aina vain saavuttaa enemmän ja enemmän. Ne tähtäävät eteenpäin, siinä missä muurahaisille riittää edellytykset sujuvaan elämään. Näillä hyvin erilaisilla sivilisaatioilla on ominaisuuksia, joita toiselta puuttuu. Niinpä lähes vahingossa syntyneen hammashoitolan kautta, sivilisaatiot muodostavat jännitteisen liiton, jonka eri vaiheita teoksessa seurataan. “Älyn aamunkoite oli siis yhyttänyt kaksi Maan lajia, joista toinen oli jättimäinen ja toinen pikkiriikkinen. Kummallakin lajilla oli kuitenkin kohtalokas heikkoutensa, joka esti niitä ottamasta ratkaisevaa askelta kohti sivilisaatiota.” Teoksessa on kiinnostava idea ja moni meidän lukupiirissä tykkäsi etenkin alusta, jossa koko lupaava asetelma esiteltiin. Teos on poliittinen vertauskuva ja kantaaottava satiiri, ja osa meidän lukupiirissä pohtikin lukiessaan, mitä muurahaiset ja dinosaurukset edustivat meidän maailmassamme. Jossakin vaiheessa tarkan analyysin sijaan kaikki antautuivat tarinan vietäväksi, mutta yhtäläisyyksiä ja selkeitä kannanottoja teoksesta kuitenkin löytyy. Lukupiirin keskusteluissa palasimme yhtäläisyyksien äärelle ja löysimme selkeitä vertauskohtia meidän maailmaamme niin sisällöllisesti kuin rakenteellisestikin. Muurahaisten ja dinosaurusten sivilisaatiossa tuntuu toistuvan tietynlainen kehä. Se söi jonkin verran mielenkiintoa lukiessa, mutta kuvaa tilannetta myös oikeassa maailmassa ja meidän historiassamme. Tarinassa on myös käänteitä, jotka lukiessa tuntuivat älyttömiltä, mutta todellisuudessa typistävät vain oikean maailman käänteitä yksinkertaisuudessaan huvittavuuteen asti. Jonkin verran kertomuksesta löytyi epäjohdonmukaisuuksia ja mutkat suoriksi -meinikiä, joka harmitti osaa lukijoista. Teos tuntui novellimaiselta ja odotimme lyhyeltäkin romaanilta enemmän syventymistä asioihin. Tyyli oli kuitenkin eteenpäin kiitävä ja yksinkertaistava. “Jättimäinen edistysaskel sysäsi liitukauden sivilisaation tieteen ja kulttuurin kehityksen voimakkaasti eteenpäin. Pitkään paikallaan junnannut sivilisaatio alkoi kehittyä huippunopein harppauksin.” Liu Cixinin tyyli on tietysti yleisemminkin toteava. Tässä teoksessa henkilöhahmoja ei juurikaan ollut. Muutama muurahainen mainitaan nimeltä, mutta niihinkään ei oikeastaan syvennytä. Dinosaurukset ovat enemmän yksilöitä, mutta heitäkään ei juuri lukijalle esitellä muutamaa nimeä tarkemmin. Osa meidän lukupiirissämme olisi kaivannut selkeämpiä henkilöhahmoja. Osa taas tykkäsi kertovasta tyylistä ja koki luontevaksi sen, ettei muurahaisista ja dinosauruksista tehty ihmismäisiä henkilöhahmoja. Enemmän teoksessa haettiin isompaa kuvaa ja henkilöhahmojen asemassa toimi melkeinpä kokonaiset siviilisaatiot. Osa lukupiiriläisistä on lukenut muutakin Liu Cixinin tuotantoa ja tässä teoksessa oli aikaisemmistakin teoksista tuttu tyyli ja myös tarinallisesti tuttuja elementtejä. Muurahaisia ja dinosauruksia on alunperin kirjoitettu ennen Muistoja planeetta maasta -trilogiaa, eikä se meidän keskustelujemme mukaan vetänyt vertoja trilogialle. Lukupiirissä kuitenkin todettiin, että on hauska nähdä miten kirjailijan tarinat ja maailmanrakennus ovat jo aikaisemmista teoksista selvästi kehittyneet trilogiaa kohti. “Minä uskon, että jostain sellainen vielä ilmaantuu. Kun aikaa on rajattomasti, mikä tahansa on mahdollista. Usko pois mikä tahansa on mahdollista.” Suurin osa meidän lukupiiristä kuunteli kirjan äänikirjana ja tällä kertaa äänikirjaan tarttuivat myös ne, joille äänikirjojen kuuntelu ei aina ole luontevaa. Äänikirjan on lukenut Aku Laitinen, jonka ääni on kuin suoraan Avara luonto -ohjelmasta. Hän sopi kaikkien mielestä mainiosti tähän tarinaan, vaikka rentouttava lukijaääni oli saanut myös jotkut lähes nukahtelemaan. Äänikirjana kuunnellessa osalla oli mennyt joitakin kohtia ohi ja paluu kirjan eri kohtiin oli tuntunut hankalalta. Kokonaiskuva oli kuitenkin tullut selkeäksi ja tarinan mukana pysyi helposti, vaikka muutama minuutti joistakin paikoista puuttuikin. Kaikkien mielestä teos oli mukava ja vetävä. Saimme romaanista myös hyvän keskustelun aikaiseksi ja nauroimme yhdessä joillekin kirjan tapahtumille. Lyhyt teos, alle 200 sivua, houkutteli monia tarttumaan romaaniin, ja toimii varmasti myös sellaisille, jotka haluaisivat pitkästä aikaa lukea kirjan, mutteivät tiedä mistä aloittaa. Osa lukupiiristä ei heti ensimmäiseksi ole suosittelemassa teosta kaikille tutuilleen, mutta osa taas sanoi mielellään suosittelevansa kirjaa eteenpäin. Muurahaisia ja dinosauruksia, Liu Cixin, Aula & Co, 2023 Suomentanut Rauno Sainio Kiinankielinen alkuteos: Bai’eji wangshi, 2004

Kesä on ikuisesti meidän on Jenny Hanin nuorten trilogian kolmas ja viimeinen osa. Jos et ole vielä lukenut sarjan aikaisempia osia: Kesä, jolloin minusta tuli kaunis ja Ei kesää ilman sinua, tämä teksti sisältää sisältöpaljastuksia. Me luimme molemmat trilogian ensimmäisen osan, kun se julkaistiin syksyllä 2022 suomeksi ja rakastuimme sen kesätunnelmaan. Päähenkilön heittelehtivät tunteet ja kevyen pinnan alla väijyvät ongelmat pitivät meitä otteessaan. Téri ei jatkanut lukemista toiseen osaan, mutta minä tartuin teokseen innoissani heti kun se julkaistiin. Toisessa osassa, Ei kesää ilman sinua, kevyt lämmin kesätunnelma ei kuitenkaan enää jatkunut ja olin loppujen lopuksi vähän pettynyt trilogian toiseen osaan. Jäin kuitenkin kovalla innolla odottamaan sarjan päätösosaa ja lopputulosta siitä, kuinka Bellyn, Conradin ja Jeremiah’n keskinäiset suhteet päättyvät. “Hänen kasvonsa olivat karheat, niissä näkyi parin päivän parransänki. Se vaikutti kuitenkin pikemminkin pehmeältä kuin pistelevältä. Hän oli myös ruskettunut, mikä tuntui kummalliselta näin talvella, mutta sitten muistin hänen käyvän koulua aina aurinkoisessa Kaliforniassa.” Kesä on ikuisesti meidän on taas hypännyt ajassa eteenpäin edellisestä osasta. Belly on valinnut Jeremiah’n ja on varma valinnastaan. Susannah'n kuolemasta on kulunut aikaa ja vaikka suru edelleen kummittelee taustalla, ei se tunnu enää samalla lailla kaiken alleen hukuttavalta kuin kakkoskirjassa. Toiseen osaan verrattuna hahmot tuntuvat kasvaneen paljonkin. Belly aloittaa yliopiston yhdessä Taylorin kanssa ja on valmis tutustumaan uusiin ihmisiin. Jeremiah opiskelee samassa yliopistossa, mutta hänellä on jo omat ystäväpiirit. Bellyn äiti kannustaa Bellyä etsimään omat ystävänsä ja olemaan takertumatta poikaystäväänsä liikaa, jottei ah niin tärkeitä yliopistokokemuksia jäisi välistä. Yliopistoon sopeutuminen tuntuu kuitenkin hankalalta, niin kuin odottaa saattaa. Uudet ystävät eivät tulekaan hakemaan häntä ovelta ja viettäessään aikaa Jeremiah’n ystävien kanssa, myös poikaystävästä paljastuu uusia puolia. Samaan aikaan Bellystäkin on nyt tullut aikuisempi ja vähän kuin vahingossa Isabel. Lapsuuden hellittelevä lempinimi karisee pois uusien ystävien edessä ja aikuisempi Isabel on valmis ottamaan suuriakin harppauksia kohti aikuisempaa elämää. “Rojahdin vuoteelle. Täällä minä siis asuisin seuraavan vuoden. Naapurissa joku soitti jazzia. Käytävältä kaikui kinastelua, kun joku tyttö väitteli äitinsä kanssa pyykkikorin paikasta. Hissin kello tuntui soivan tauotta, kun ovet avautuivat yhtenään. Se ei minua haitannut. Hälinä tuntui mukavalta. Oli huojentavaa huomata, että ympärilläni oli ihmisiä.” Vaikka kolmannen osan tunnelma ei ole yhtä laahaava ja synkeä kuin edellisessä, olin lukiessa välillä todella ahdistunut Bellyn tilanteesta. Päähenkilö on suurien päätösten edessä, eikä perhe tai ystävät osaa aina tukea häntä tämän tarvitsemalla tavalla. Jeremiah'sta myös paljastuu puolia, jotka kyseenalaistivat jo ykköskirjan aikana syntyneen päätökseni kuulua Team Jeremiah'n. Kahden edellisen osan tapaan tässäkin hypitään paljon ajassa ja tarina liikkuu myös takaumien avulla. Menneisyys kummittelee myös muilla tavoin. Samalla tulevaisuus tuntuu tulevan päin naamaa vauhdilla. Tarinassa kuvataan hyvin kysymyksiä, vaikeuksia ja päätöksiä, jotka ilmestyvät esiin aikuisuuden kynnyksellä. “Kun en kestänyt nälkää enää pidempään, soitin Taylorille ja kerroin kaiken. Hän rääkäisi niin kovaa, että jouduin ottamaan puhelimen korvaltani.” Dialogi tuntui mielestäni tässäkin osassa toisinaan tönköltä ja romanttista sidettä Jeremiah’n ei rakennettu ainakaan minun silmiini tarpeeksi uskottavasti tai sellaisella tavalla, että sen olisi tuntenut lukijakin. Sen sijaan ajoittaiset kiusallisuudet ja ahdistuneisuus kyllä välittyivät. Belly tuntuu saaneen koko perheen solmuun, eikä kukaan oikein osaa olla toistensa kanssa. Samaan aikaan ystävät tuntuvat saavan enemmän merkitystä perheen ohella. Taylor ei olekaan enää Bellyn ainoa ystävä ja ystävien mielipiteet tuntuvat painavan enemmän kuin oman äidin. Tykkäsin siitä, miten hahmot tuntuivat harpanneen isot askeleet kohti aikuisuutta, vaikka se toisaalta vei sotkuiselta kolmiodraamalta hieman uskottavuutta. Toinen osa oli hieman laskenut odotuksiani kolmatta osaa kohtaan ja teos tuntuikin ihan sopivalta lopetukselta trilogialle. Jokainen kirja kuvaa erilaista osaa Bellyn elämästä ja trilogian mukana on päässyt näkemään nuoren kasvua kohti orastavaa aikuisuutta. Vahvimmin koko trilogian lukeneena jäi sellainen olo, että ensimmäinen osa täytyy lukea joskus uudelleen. Siinä tavoitettiin minuun vaikutuksen tehnyt ihana huoleton kesätunnelma, johon ei enää edes pyritty seuraavissa osissa. Kesä on ikuisesti meidän, Jenny Han, WSOY 2023 Suomentanut Antti Hulkkonen Englanninkielinen alkuperäisteos: We'll Always Have Summer, 2012

Päätimme ottaa suljetun lukupiirimme kesäkirjaksi pidemmän dekkarin ja kokeilla meille vähän vieraampaa genreä. Palapelimies imaisi nopeasti monet meistä mukaansa sarjamurhien selvittelyyn. Palapelimies on Lontooseen sijoittuva dekkari. Kirjailija Nadine Matheson on itsekin lontoolainen ja työskennellyt myös asianajajana. Kirjan päähenkilönä toimii etsivä Anjelica Henley, musta nainen, jonka elämä on myllerryksessä. Dekkareille tyypilliseen tapaan Henley keskittyy lähinnä uraansa, minkä vuoksi hänen aviomiehensä sekä pieni tyttärensä jäävät usein työlle kakkoseksi. Tarinan alussa Henley palaa pitkästä aikaa paperihommista kentälle ja päätyy saman tien keskelle paloiteltuja ruumiita. Henley joutuu selvittämään yhdessä uuden harjoittelijan kanssa kuka on mahdollinen uusi sarjamurhaaja. Ruumiita löytyy nopeasti useampikin ja murhatyyli muistuttaa Palapelimurhaajasta: jo lukkojen takana istuvasta kuuluisasta sarjamurhaajasta, jonka tapauksesta Henley ei ole vielä täysin toipunut. “Henley hätkähti, ja niska jännittyi. Palapelimurhaaja. Juttu, joka oli muuttanut kaiken. Kollegoilta satoi ylistystä, Suur-Lontoon poliisijohtaja kehui häntä, ja hänet ylennettiin rikoskomissarioksi. Mutta juttu oli vienyt palan hänen sielustaan.” Suurin osa meidän lukupiiriläisistä tykkäsi kirjasta. Se koukutti monet jo alkumetreillä ja piti tiukasti otteessaan. Tarina etenee nopeasti ja kirjan luvut ovat lyhyitä. Tämä helpotti lukemista entisestään ja toimi osalle hyvänä lukujumin avaajana. Palapelimies on juonivetoinen teos, mikä onkin yleistä dekkareille. Kirjassa on iso läjä hahmoja, joista selviää paljon pieniä tiedonmurusia, mutta kehekään ei syvennytä kunnolla. Tämä harmitti useaa lukupiiriläistä. Vaikka hahmoja on pitkä liuta, pysyy niissä kuitenkin aika hyvin perillä, koska nimiä mainittaessa viitataan hahmoon usein muillakin tavoin. Ei siis haitannut vaikka osa nimistä unohtuikin lukiessa. “Olivierin myrkyllinen pahansuopuus oli tunkeutunut hänen huokosiinsa ja sekoittunut hänen verenkiertoonsa.” Henleyn kotitilannetta käydään teoksessa läpi vähän. Henleyn mies ei haluaisi vaimonsa jatkavan kentällä, vaan pysyvän visusti paperihommissa. Se ei kuitenkaan Henleyä kiinnosta. Kirjasta löytyy muutenkin dekkarien kliseisimmät piirteet, joka kai vähän kuuluu tähän genreen. Väkivaltaa teoksessa kuvattiin paljon. Tarinan ohella kuvaillaan todella graafisestikin sitä, mitä sarjamurhaajat ovat tehneet uhreilleen. Muutaman lukupiiriläisen mielestä se oli jossain vaiheessa vähän liikaa, osaa se taas ei haitannut. Tämä kannattaa kuitenkin ottaa huomioon teokseen tarttuessa. “Hänen vartalonsa jäykistyi, kun hänen sormensa sotkeutuivat vereen. Hän pinkaisi yläkertaan ja sieppasi puhelimensa, joka oli ollut latautumassa makuuhuoneessa.” Palapelimiehessä on kaikkitietävä kertoja ja tarinaa kerrotaan toisinaan eri hahmojen näkökulmasta. Meidän lukupiirimme keskusteluissa nousi esiin eriäviä mielipiteitä siitä, toimivatko eri näkökulmat osana tarinaa vai olisiko kokonaisuus ollut toimivampi ilman niitä. Olimme samaa mieltä kuitenkin siitä, että juoni oli pääosin rakennettu hyvin ja teos oli kokonaisuudessaan viihdyttävää luettavaa. Kirjasta löytyi myös taitavasti kirjoitettuja pieniä sivuhahmoja ja yksityiskohtia, joihin moni oli kiinnittänyt huomiota. Kaikkien lukupiiriläisen mielestä hahmojen tarinoihin ja motivaatioihin olisi voitu käyttää reilusti enemmän aikaa. Henley jatkaa kuitenkin kirjailijan toisessakin teoksessa, joten voi olla että siinä päästään syventämään vielä tätä ja muitakin hahmoja. Moni lukupiiristä onkin kiinnostunut jatkamaan kirjan seuraavaan osaan, joka tällä hetkellä löytyy kuitenkin vain englanniksi. Palapelimies, Nadine Matheson, LIKE, 2021 Suomentanut Juha Ahokas Englanninkielinen alkuteos: The Jigsaw Man, 2021

Tartuin keväällä ystävän suosituksesta Trung Le Nguyen sarjakuvaan The Magic Fish ja ihastuin siihen totaalisesti ensilukemalta! Kuvitus oli mielestäni kaunis ja yksityiskohtainen ja itse tarina soljui mukavasti ja kiinnostavasti eteenpäin. The Magic Fish kertoo vietnamilaisesta perheestä Yhdysvalloissa. Perheen poika Tiên käy koulua ja viettää aikaansa kahden läheisen ystävänsä kanssa. Tiên on ihastunut toiseen ystävistään, mutta ei tiedä kuinka kertoa tälle olevansa kiinnostunut miehistä. Tiêniä myös jännittää kertoa tästä äidilleen. Vaikka Tiênillä onkin läheiset välit äitiinsä, hän ei tiedä kuinka hänen äitinsä suhtautuu miesten välisiin suhteisiin. “I don't know how to talk about this stuff… …but I love everything you are.” Perheen äiti taas kipuilee kahden maailman välillä asumista. Hänestä tuntuu, ettei hän oikein löydä paikkaa Yhdysvalloissa ja toisaalta hän unohtaa miltä Vietnam tuntuu tai miten sen kieltä puhutaan. Hän myös ikävöi kotimaahansa ja läheisen kuoltua Vietnamissa, äiti päättää matkustaa takaisin kotimaahansa hautajaisiin. “My Vietnamese is weakening, every day. I'm changing. My past and present selves speak two different languages. It feels like I died on that boat. And I'm still stuck in the middle of the ocean.” Perheenjäsenten välisiä suhteita on ihana seurata. Perheellä on myös perinteenä lukea yhdessä ääneen perinteisiä prinsessatarinoita vietnamilaisella twistillä. Tosielämä kietoutuukin näiden tarinoiden ympärille ja niitä heijastetaan nykyhetkeen. Alkuun teos tuntui hieman sekavalta monen samanaikaisen tarinan kulkiessa rinnakkain, mutta sarjakuvaruutujen värit vaihtelevat kun kyse on nykyhetkestä, menneestä tai kerrotuista tarinoista. Väritys helpottaa tarinaan uppoutumista ja näyttää mielestäni kauniilta, samoin kuin Le Nguyen kuvitus kokonaisuudessaankin. Kirjassa käsitellään paljon erilaisia tunteita ja se on monin paikoin todella herkkä ja hauras. Tykkäsin erilaisten perhe- ja ystävyyssuhteiden merkityksistä ja kuinka ne oli yhdistetty satuihin ja niiden merkityksiin. Sarjakuva on päälle 200 sivua, mutta tarina ei tuntunut ollenkaan liian pitkäveteiseltä, vaan jokainen sarjakuvan ruutu vei tarinaa juuri oikeaan suuntaan. Samaan aikaan polveilevat monet tarinat eivät tuntunut ollenkaan turhilta vaan tekivät mielestäni teoksesta erityisen. “Is that really the ending? How should I know? It's an old, old story. Details change.” The Magic fish, Trung Le Nguyen, 2020

Lois Armaksen esikoisromaani Flora kertoo Flora-nimisen nuoren naisen muutosta Suomeen ja hänen asettumisesta uuteen ja täysin tuntemattomaan paikkaan. Flora tutustuu kotimaassaan suomalaiseen poikaan, rakastuu ja muuttaa tämän perässä pian Helsinkiin. “Tunnen mun jalan sen jalkaa vasten, ja Flora tuntuu just siltä, miltä mä koko ajan kuvittelinkin, kun se saapuisi Helsinkiin: vahvalta ja hauraalta yhtä aikaa.” Olin kuvitellut Floran olevan suuremminkin kirjan keskiössä, mutta yllätyin kirjan ensimmäisillä sivuilla, kun kertojina toimivat Floran suomalainen poikaystävä ja hänen isänsä valtameren takaa. Myöhemmin kertojia tulee vielä lisää Floran ystävistä ja muista ympärillä pyörivistä ihmisistä. Kertoja vaihtuu jokaisen kappaleen kohdalla. Minulla kesti hetki päästä tähän tarinamuotoon käsiksi, mutta pikkuhiljaa lämpesin Lois Armaksen tavalle viedä tarinaa eteenpäin. Kertojien kautta lukija pääsee kokoamaan ajatuksen Floran muutosta Suomeen, miten hän asettuu uuteen ympäristöön ja hänen ihmissuhteistaan. Kertojat käyvät kuitenkin läpi paljon omaa elämäänsä ja Flora on vain sivuhenkilö heidän tarinassaan. “Ehkä Floran kohdalla on toisin, koska me vaan satuttiin tapaamaan tosi luonnollisesti, meitä yhdistävän ihmisen kautta, ja tarvittava >tutustumisjutustelu> suijui meiltä helposti, tarinaa riitti, me naurettiin samoille asioille, meiltä löytyi samanlaisia kiinnostuksen kohteita ja niin edelleen.” Tykkäsin, että kirjan kertojahahmot olivat selvästi eri ikäisiä: samaa ikäluokkaa Floran kanssa ja heidän vanhempiaan. Oli kiinnostava seurata miten eri ikäisten ihmisten elämät risteävät ja kuinka jokainen näkee maailman ihan omalla tavallaan. Lopulta tykkäsin todella paljon monen hahmon näkökulmasta kerrotusta teoksessa, jossa ihmisten omat mietteet ja ihmissuhteet saivat enemmän arvoa suoraviivaisen juonen sijaan. Omat mielipiteeni hahmoista vaihtelivat paljonkin, mutta etenkin Floran isä jäi mieleeni rakastavana vanhempana ja positiivisena representaationa tunteita näyttävästä miehestä. Olemme keskustelleet POC-lukupiirin tapahtumissa käyvien lukijoiden kanssa siitä, kuinka todella monessa kirjassa mieshahmot ovat usein vastenmielisiä ja oli todella ihana lukea vaihteeksi jotain ihan vastakkaista. “Kunhan vain muistelin, sanon. Mutta sanon myös: Kiitos, siitä, että hän tuli omaksi itsekseen, ja siitä, että hän antoi siinä samalla minun oppia, mistä isyydessä pohjimmiltaan on kyse.” Floran isän lisäksi moni muukin hahmo oli mieleeni ja kirjassa hypittiin taitavasti ajassa. Aina uuden kappaleen alettua muutaman rivin päästä pystyi hyvin jo ymmärtämään kuka kertojista oli milloinkin äänessä ja kirjoitustyyli muuttui myös paljon jokaisen hahmon kohdalla. Kirjan alkupuoliskolla Floran poikaystävän tyyli puhua Florasta ja heidän suhteestaan turhautti aika ajoin ja hidasti alun lukemista, mutta kirjan edetessä tämäkin onneksi muuttui. Sanoisin silti, että etenkin kirjan keskikohta oli lempparini. Tykkäsin lukea näiden ihmisten tavallisesta elämästä ja etenkin heidän itsetutkiskelustaan ja sitä kautta uusien tapojen tai näkemysten oppimisesta. Teoksessa käsitellään paljon vanhemmuutta, perhesiteitä, parisuhteita ja ystävyyksiä syvällisesti ja todella aidon tuntuisesti. Usein kun laskin kirjan käsistäni sitä lukiessa, jäi hahmojen kerronta ja ajatukset pyörimään mieleeni ja avasin kirjan aina innolla uudelleen. Flora, Lois Armas, WSOY, 2023 Suomentanut Maria Lyytinen Käännetty englanninkielisestä käsikirjoituksesta

Annie John on Jamaica Kincaidin esikoisromaani. Kirjapaja on aikaisemmin julkaissut sen suomeksi nimellä Katoava paratiisi vuonna 1986 ja nyt julkaistussa kustantamo S&S:n uudessa versiossa on käytetty samaa suomennosta kuin vuosia sitten. Annie John on kasvukertomus, jonka vahvimpana teemana on vanhemmista irtautuminen, tyttönä kasvaminen ja itsensä löytäminen. "Sinä iltana sain rangaistukseksi syödä yksinäni ulkona leipäpuun alla ja äiti sanoi, ettei tulisi antamaan minulle hyvänyön suukkoakaan myöhemmin, mutta sänkyyn kavutessani hän tuli ja suuteli sittenkin." Päähenkilö Annie kasvaa äitinsä ja isänsä kanssa Antiguan saarella. Hän suunnilleen palvoo äitiänsä ja elää suhteellisen mukavaa ja helppoa elämää. Lapsena Annie kiinnostuu kotinsa viereisestä haustausmaasta ja kuolemasta. Hän kuokkii vieraiden ihmisten hautajaisiin ja pohtii kuolemaa myös ystäviensä kanssa. Erityisesti tyttö kiinnostuu myös siitä, kuinka kuolema vaikuttaa kuolleen ympärillä olleisiin. Kun Annie tulee teini-ikään, hän huomaa, että häntä aletaan kohdella eri tavoin. Yhtäkkiä häneltä odotetaan asioita, jotka eivät hänelle itselle tunnu luontevilta. Myös ennen niin rakastava äiti tuntuu kuin kääntävän selkänsä ja tästä hämmentyneen tyttärenkin on opeteltava uusi rooli suhteessa omaan äitiin. "Joskus paukautin portin sellaisella voimalla, että itsekin pelästyin ja luulin sen tipahtavan saranoiltaan." Teoksessa käsitellään paljon äidin ja tyttären suhdetta. Etenkin äiti-tytär-suhteen kautta kuvataan tyttönä ja naisena kasvamista ja siihen liittyviä odotuksia. Kirjassa kuvataan hienosti sitä, kuinka Annie jossain vaiheessa ulkoapäin määritellään nuoreksi neidoksi ja siihen odotetaan lapsuuden loppuvan. Lapsi itse on muutoksesta lähinnä hämillään ja yrittää etsiä keinoja navigoida uusia odotuksia. Kasvavan Annien elämässä ennen niin tärkeän äidin roolia korvaavat pikkuhiljaa erilaiset ystävyyssuhteet sekä koulutus. Annien nuoruuteen kuuluu kiinnostuksen syttymistä ja haihtumista, valehtelua ja juonittelua sekä tyttöjen välistä ystävyyttä ja keskusteluja. Etenkin lasten ja teinien välisiä keskusteluja oli hauska ja jotenkin kotoisaa seurata. Niissä oli jotakin todella tunnistettavaa. “Olimme yhtä mieltä siitä, että paljon mainostettu tulevaisuutemme, johon meitä valmennettiin kaikkien toimesta, ei koskaan toteutuisi, sillä sisimmissämme sykki niin voimallinen tunne sitä vastaan.” Tarinassa käsitellään erilaisia uskomuksia ja eroja ihmisten välillä. Annie myös kritisoi kolonialismia ja on muutenkin muiden mielestä oikukas sekä omapäinen ja kerää ympärilleen ihailijoita. Vaikka teoksessa vilisee hahmoja, ainoa kiinnostava hahmo oli oikeastaan päähenkilö ja hänkin vain toisinaan. Välillä teoksessa oli hitaampia kohtia ja tuntui, että samoissa teemoissa junnattiin. Kirja on kuitenkin sen verran lyhyt, että eivät hitaatkaan kohdat kauaa kestäneet. Lukiessa huomasimme samankaltaisuuksia Lucy teoksen kanssa ja Lucya voidaankin pitää Annie Johnin itsenäisenä jatko-osana. Me luimme kirjat tavallaan väärin päin, koska aloitimme Lucysta ja ehkä Lucyn lukemisen jälkeen Annie John ei aivan yltänyt odotuksiin. Voi olla, että tähän vaikutti se, että luimme kirjat aivan putkeen, ja jonkinlainen tauko välissä olisi voinut tehdä hyvää. Annie John, Jamaica Kincaid, S&S, 2023 Suomentanut Sinikka Buckley Englanninkielinen alkuteos: Annie John, 1983