HAKU

Tämä kotimainen romaani on haamuillut kustantajan katalogissa jo pidempään ja olemme siksi ehtineet sitä hartaasti odotella. Me innostumme aina uusista kotimaisista äänistä, kun kyse on POC-kirjailijoista, niin siis tästäkin. Stigma on turkulaisen kirjailijan, Vy Tramin, esikoisteos ja romaani, jonka voi imaista hetkessä. “SULJEN SILMÄT JA yritän nähdä sieluni silmin ihania ja mahtavia asioita, kuten manifestointiharjoutuksissa on neuvottu. Pinnistän nähdäkseni edes jotain, mutta sen sijaan, että näkisin mitään, korvissa alkaa soida kakofonista naurua, mikä muistuttaa minua kaikista typeristä yrityksistä, joiden luulin muuttavan elämäni lopullisesti.” Chi on parikymppinen suomenvietnamilainen nuori aikuinen, jonka elämä on raskasta ja ahdasta. Opinnot eivät tunnu enää omilta, eikä kukaan tunnu ymmärtävän häntä. Isoveli on täydellinen toiveiden täyttymys valmistuttuaan lääkäriksi ja Chi itse tuntuu jäävän vain pettymykseksi äidilleen. Isoveli lainailee Chille jatkuvasti rahaa, muttei osaa oikein muuten auttaa. Pilven polttelu helpottaa hetkellisesti ja ehkä erilaiset lääkkeet, mutta self help -kirjallisuus voi parantaa oikeasti ja auttaa löytämään oikean asenteen ja suunnan elämälle. Sitten Chin elämään putkahtaa Zada, joka onkin paljon pidemmällä omassa henkisessä kasvussaan ja saattaa olla ratkaisu Chin kaikkiin ongelmiin. “Pakenen vanhaan huoneeseeni, jossa rojahdan sängylle. Halaan tyynyä. Alaluomille ilmestyy kyynelkuplia, vaikka kuinka yritän estää niitä ajattelemalla positiivisesti. Hoen ääneen, että onnellisuuteni on itsestä kiinni. Minusta tuntuu ihan tosissaan siltä, että journalismi voisi olla oma juttuni. Miksi äiti ei voi tukea minua ja uskoa minuun niin kuin Teoon?” Kirjan alussa kuvataan päähenkilön suhtautumista perheeseensä ja lukiessa ihmettelimme hetken, oliko päähenkilö sittenkin nuorempi, teini-ikäinen. Kiukuttelevaa asennetta äitiin, äidin miesystävään ja isoveljeen tuntui kiusalliselta lukea, mutta mitä pidemmälle kirjaa luki, sitä ymmärrettävämpää hölmöltä tuntuvasta käytöksestä tuli. Kun Chi alkaa stalkata uutta tuttavuutta, lukijana vähän pelotti, mihin suuntaan tarina on menossa. Pian kuitenkin meidän teki vain mieli pelastaa pikku Chi ja meidän myötätunto oli täysin hänen puolellaan. Halusimme suojella päähenkilöä, jota vasta hetki sitten pidimme uhkaavana ja epämiellyttävänä. “EN SAA ZADAA mielestäni. Hänen tapaamisensa ei ole sattumaa. Näin piti tapahtua. Sen täytyi olla kohtalo. Löysin hänet Instagramista ja aloin seurata häntä ja hän minua, mikä sai minut leijailemaan korkeuksissa, jossa happi on tiheämpää.” Vaikka alun masentavuus tuntui raskaalta ja jopa luotaantyöntävältä etenkin Aracelikselle, tunnelmassa oli jotain, mihin jäimme koukkuun. Varsinkin Zadan saapuessa kuvioihin, hahmossa, ja hänen dynamiikassaan Chin kanssa, on jotain lumoavaa lukijallekin. Romaanissa käsitellään kiinnostavasti nykyajan self help -meininkiä, new age henkisyyttä ja muita laastareita, joilla yritetään korjata valtavia rakenteellisia ongelmia. Tarinassa kuvataan myös ystävyyttä, ehkä enemmänkin huonoa sellaista, ja sitä kautta myös yksinäisyyttä. “Leikkaan loput hiukset saman pituiseksi ja ne ulottuvat nyt rinnan yläpuolelle. Ravistelen päätäni. Peilistä katsoo uudistunut ihminen. I’m feeling it! Nyt olen muuttunut rohkeaksi ja spontaaniksi ihmiseksi.” Stigmaa on kuvattu tragikoomisena ja Aracelis yllättyi kuullessaan kyseisen kuvauksen vasta luettuaan teoksen. Alun työpaikkakuvio meni överiydessään huumorin puolelle ja sille molemmat naureskelimme, mutta muuten Aracelis oli myötäelänyt Chin niin todellisilta ongelmilta ja osuvalta kuvaukselta tuntuvaa elämää, ettei ollut osannut sille nauraa. Téri oli löytänyt tarinasta enemmän huumoria ja se oli tehnyt raskaista teemoista hieman kevyempiä. Ihan lopussa Chin ajatusprosessia käydään läpi sen verran yksityiskohtaisesti, että meille tuli olo, että lukijaa vähän aliarvioidaan, kun kaikki selitetään auki. Sinne asti jännite ja tunnelma pysyivät kuitenkin kiinnostavina ja kokonaisuus on mielestämme ehdottoman toimiva. Stigma, Vy Tram, WSOY, 2025

In My Mosque lastenkirjassa pääsee ihastelemaan ja tutustumaan tekstin ja kuvien kautta moskeijaan. Lapsen näkökulmasta tutkitaan, mitä kaikkea moskeijassa tapahtuu, mitä siellä tehdään ja millaisia ne ovat. Kirjailijan jälkisanoista selviää, että kirjailija on halunnut toteuttaa kirjan moskeijoista, koska moni on ilmaissut haluavansa tietää moskeijoista lisää. Hän toteaa myös, että monella on väärää tietoa moskeijoista ja siitä, mitä siellä tapahtuu. “In my mosque, we are a rainbow of colors and speak in different accents. As-salaamu alaykum – I greet my friends and newcomers too. Everyone is welcome here.” Tarinan kertojana toimiva lapsi kuvailee, mitä hänen moskeijansa merkitsee hänelle ja tarkkailee myös muita ihmisiä sen sisällä. Ystäviä tervehditään, sukulaisia halataan, isoäidit lukevat Koraania ja lapset levittävät rukousmattoja. Tarvittaessa muita autetaan. Tunnelma on lämmin ja iloinen. Tärkeimpänä sanomana mieleen jää se, että kaikki ovat tervetulleita moskeijaan. Sen lisäksi, että tämä sanoitetaan tekstissä, myös kuvituksessa moskeijassa näkyy kaikenlaisia ihmisiä. “I look up at the high circular dome and the pointed archways and my mosque feels safe like home.” Lasten kuvakirjalle tyypilliseen tapaan tekstiä on vähän ja se on runomaista. Tarinasta huokuu kirjailijan rakkaus yhteisöä ja uskontoa kohtaan. Tämäkin teos olisi ollut ihana lukea suomeksi, mutta sitä ei valitettavasti ole käännetty. Lyhyitä virkkeitä voi toki kääntää ääneen samalla, kun selaa kirjaa lapsen kanssa ja jo pelkistä kuvistakin voi saada paljon irti. Ne ovat kauniita, värikkäitä ja yksityiskohtaisia. Moskeijoiden kauneus on saatu tuotua upeasti esiin. “In my mosque, we hug and kiss each other goodbye.” Kirjan lopusta löytyy kiinnostava tieto-osio, jossa kerrotaan yleisesti moskeijoista. Kirjailijan jälkisanojen lisäksi sieltä löytyy sanasto, lista tunnetuista moskeijoista ympäri maailmaa sekä lähteet. In My Mosque, M. O. Yuksel, 2021 Kuvittaja: Hatem Aly

Luimme kesälukemiseksi suljetun lukupiirin kanssa Arundhati Royn esikoisteoksen Joutavuuksien jumala ja siitä innostuneena tartuin Royn uusimpaan vasta suomennettuun teokseen.  Turvani ja myrskyni on Royn muistelmateos, joka käsittelee paljolti hänen omaa äitisuhdettaan, mutta myös laajasti muutenkin Royn omaa elämää lapsuudesta aina vuoteen 2022 asti. “Muutamassa viikossa Joutavuuksien jumala sai kustantajia kaikkialla maailmassa. Loppujen lopuksi niitä oli yli neljäkymmentä. Yhteenlasketut etumaksut rojalteista tekivät yli miljoona dollaria.” On kiinnostava lukea useampi teos samalta kirjailijalta ja tutustua sitä kautta syvemmin kirjailijan teoksiin ja sanalliseen ilmaisuun. Olen huomannut nauttivani kirjailijoiden omaelämäkerroista, joissa sivutaan kirjojen julkaisua sekä kirjan kirjoittamiseen liittyvää prosessia. Siten pääsee hetkeksi matkalle kirjailijan mieleen ja onnekseni Joutavuuksien jumalan käänteet olivat itselläni vielä tuoreessa muistissa. Vahvasti mieleeni jääneitä kirjailijoiden muistelmateoksia ovat viimeaikoina olleet Akwaeke Emezin Rakas Senthuran : mustan hengen muistelmat ja Jamaica Kincaidin Puutarhani (kirja). Arundhati Royn teos kuuluu tähän samaan joukkoon. “Olin tottunut hänen kiukkuunsa, mutta sillä kertaa en pystynyt tulkitsemaan sitä. Hänen silmiensä leiskuva katse seurasi minua ja porautui minuun kaikkialla, minne menin. Näin katseessa kiukun lisäksi peittelemätöntä vihaa.” Turvani ja myrskyni käsittelee etenkin Arundhati Royn suhdetta vahvaan, etäiseen ja kovaan äitiinsä, Mary Royhin, jota kirjailija itse kutsuu rouva Royksi. Arundhati Royn yksinhuoltajaäiti on opettaja ja rakentanut tyhjästä koulun Kalkuttalaiseen kylään. Rouva Royn lapset ovat oppilaina hänen koulussaan, mutta eivät saaneet erikoisetuja, ennemmin jopa ankarampaa kohtelua kuin muut oppilaat. Teini-iässä Arundhati Roy lähtee yksin Delhiin ja jättää perheensä taakseen. Delhissä Roy elää köyhissä oloissa, selvittää oman elämänsä tarkoitusta, on mukana politiikassa, päätyy näyttelemään elokuvaan ja ajautuu suhteeseen naimisissa olevan miehen kanssa. Roy ja Pradip kuitenkin rakentavat kauniin ja tasapainoinen elämän ympärilleen ja ohjaavat yhdessä TV-sarjan Isoon-Britanniaan.  “Minua pyydettiin ottamaan vastuu kaikkien kahdenkymmenenkuuden episodin kirjoittamisesta. Yhdellä ehdolla. Pradipin piti saada kunnia käsikirjoittamisesta. Ei minun. Syy tähän omalaatuiseen vaatimukseen oli se, että olin täysin tuntematon (ja myös hyvin nuori ja hyvin nainen) ja että nimeni ei antaisi hankkeelle sitä painoarvoa, jota tarvittiin sponsoreiden löytämisessä.” Royn elämään mahtuu paljon tilanteita, joita oli kiehtovaa päästä seuraamaan. Politiikka on myös isossa osassa Royn elämää, ja hän kuvaakin kirjassa kiinnostavasti muun muassa Intian kastijärjestelmää, Intian ja Pakistanin välisiä kiistoja ja Intiassa vallinnutta muslimivastaisuutta.  Kirjailija on hienosti punonut yhteen henkilökohtaisia hetkiä sekä Intiaa ja koko maailmaakin koskevia tapahtumia. Välillä teksti etenee hitaasti ja myös toistaa itseään, mutta kokonaisuutta se ei haitannut. Teoksessa on kaunista kieltä samaan tyyliin kuin Joutavuuksien jumalassa, mutta sitäkin yksityiskohtaisempaa, kauniimpaa ja suoraviivaisempaa.  “En käynyt siellä niinkään nostalgian takia, vaan karkottaakseni joitakin vanhoista kummituksistani katsomalla niitä silmiin ja pitääkseni kiinni toisista, joille halusin kertoa suuresta paostani. Huomasin, että se oli mahdotonta. Joko säilytämme kaikki kummituksemme niin kuin minä, tai karkotamme ne kaikki niin kuin veljeni.” Etenkin lopun kappaleet ovat todella koskettavia. Roy palaa kotikyläänsä äitinsä luokse ja löytää tavan olla hänen kanssaan tekemisissä hankalasta suhteesta huolimatta. Arundhati Royn äiti on myös ihmisenä kiinnostava. Rouva Royn saavutukset oman kylänsä hyväksi ovat hienoja ja arvostettuja, vaikka vanhempana hän ei ollutkaan kaikista lempein.  "Mitä minuun tuli, rouva Roy opetti minut ajattelemaan ja raivosi sitten ajatuksiani vastaan. Hän opetti minut olemaan vapaa ja raivosi sitten vapauttani vastaan. Hän opetti minut kirjoittamaan mutta ei pitänyt kirjailijasta, joka minusta tuli." Harmittaa, että huomasin liian myöhään Arundhati Royn olevan Suomessa vierailulla syyslomalla, enkä päässyt kuulemaan häntä. Olisi ollut upeaa päästä näkemään Roy livenä juuri luettuani häneltä kaksi kirjaa. Ehkä seuraavalla kerralla sitten! Turvani ja myrskyni, Arundhati Roy , Otava, 2025 Suomentanut Hilkka Pekkanen Englanninkielinen alkuteos: Mother Mary Comes to Me

Me luimme vuosi sitten Saara El-Arifin afro-romantasiatrilogian ensimmäisen osan, Faebound - Veren erottamat , ja ihastuimme täysillä sen juonenkäänteisiin, tapaan käsitellä sukupuolta ja seksuaalisuutta sekä päähenkilöiden väliseen sisarussuhteeseen. Cursebound - Kohtalon vangitsemat jatkaa tarinaa aika lailla siitä, mihin ensimmäinen osa päättyi. Yeeran on matkalla entisen rakastajansa, Salawan, luokse varoittamaan Kuunsirpin armeijan ja keijujen yhteistyöstä. Lettle toimii näkijänä palatsissa ja on kiinnostunut selvittämään Afan loitsukirjan salaisuudet. Rayan ja Furi totuttelevat toimimaan Mosiman uusina hallitsijoina. “Yeeran nojautui lähemmäs ja painoi otsan vasten Pilan otsaa. Hän upotti kätensä Pilan niskavilloihin halatessaan tätä. Oli omituinen tunne syleillä osaa omasta sielustaan. Oli kuin hän olisi kurottanut käsiään kohti peiliä, mutta lasin sijaan sormet kohtasivatkin karvaa ja lämpöä.” Tarinaa seurataan taas ensimmäisen osan tapaan usean henkilön näkökulmasta kolmannessa persoonassa, ja uusiakin hahmoja esitellään. Matkalla Alakuun maille Yeeran törmää metsässä taivaltajiin, heimoista vapaisiin tai karkotettuihin haltioihin, ja tutustuu siellä Dareliin, jonka näkökulmasta tarinaa aletaan myös seurata. Mosimassa asiat eivät pysy Rayanin ja Furin hallinnassa. Vaikka Lettle toimii näkijänä palatsissa, monet keijut, etenkin valottomat, eivät ole valmiita hyväksymään haltijan korkeaa asemaa hovissa. Keijujen kesken syntyy epäluottamusta, jota valtaapitävät, Rayan ja Furi, yrittävät parhaansa mukaan tyynnytellä. Toivoa hankalaan tilanteeseen tuo Afan loitsukirjan sijainnista saatu vihje ja sen myötä toivo siitä, että keijut saisivat vapautensa ja pääsisivät pois Mosimasta. “Tuntui kummalliselta kulkea jälleen auringon alla. Sen lämpö iholla lievitti Lettlen pelkoja huomattavasti melkein neljän fraianvalossa vietetyn kuukauden jälkeen.” Vaikka oli kiva päästä jatkamaan fantasiatarinaa, ei sama taianomainen tunnelma tavoittanut meitä tässä osassa täysin. Kirjailija toteaa kiitoksissa heti ensimmäisenä, että trilogioiden toiset osat ovat aina vaikeita, ja me olemme tämän huomanneet myös lukijoina. “Yeeran työnsi Salawan kädenmitan päähän ja tarkasteli häntä. Salawan silmät punoittivat ja huulet olivat pureskelemisesta turvonneet. Hän näytti silti kauniimmalta kuin koskaan. Tässä oli nainen, johon Yeeran oli aikoinaan ensi kertaa rakastunut, johtaja, joka oli asettanut kansansa hyvinvoinnin etusijalle tärkeämpänä kuin minkään muun.” Curseboundin alussa on jonkin verran kertausta ensimmäisen kirjan tapahtumista, mikä auttaa mukavasti lukijaa, jolla ensimmäisen osan tapahtumat ovat jo päässeet unohtumaan. Ensimmäinen kappale on Lettlen kirjoittama muistikirja edellisen kirjan tapahtumista, joka tuntui kuitenkin vähän kömpelösti toteutetulta. Vaikka se ajaa erinomaisesti asiansa ensimmäisen osan kertauksena, teksti ei tunnu uskottavalta Lettlen kirjoittamana. “Amnan ei vastannut, koska hän tiesi Furin tunteet yhtä hyvin kuin Furi itse. Amnan siis tunsi tasan tarkkaan, miten rakkaus ja raivo taistelivat jalansijasta hänen mielessään.” Ihanat romanttiset kaaret ja tiivis sisarussuhde eivät olleet tässä kirjassa yhtä suuressa osassa kuin sarjan ensimmäisessä osassa. Sen sijaan hahmojen välillä on paljon vihaa, joka voi sekin olla kiinnostavaa. Viha tuntui kuitenkin syttyvän kuin itsestään ja sammuvan välillä samoin. Niinpä jatkuva vihanpito tuntui meistä lähinnä rasittavalta. Hahmot tuntuivat yhtäkkiä nuoremmilta ja rationaalinen ajattelu ontui. Me olisimme mielellämme syventyneet ensimmäisen kirjan hahmoihin lisää, mutta sen sijaan tarinaa seurataan nyt myös uusien hahmojen näkökulmasta. Tämä johti osaltaan siihen, että kaikkien hahmojen näkökulmat jäivät ohuiksi, ja hahmojen motivaatioita oli hankala ymmärtää. Uusi hahmo, Dariel, jää etäiseksi nopeiden esittelyjen kautta, eikä aikaa oikein jäänyt kiintyä tähän taivaltajaan. Iso osa tarinan tapahtumista tuntui meille myös ennalta-arvattavalta ja vasta loppupuolella tarinaa alkaa tapahtua oikeasti kiinnostavia asioita. Lopussa tavoitettiin sama koukuttavuus, kuin ensimmäisessä osassa, emmekä millään malttaneet laskea teosta käsistämme. “ Huomista seuraavan uuden päivän varhaisina tunteita puu rysähtää Mosiman polun reunassa. Etsi vastauksia öisin, aamunkoi tuo rauhan. Lettle pyöritteli ennustusta mielessään. Valtaosa siitä oli vielä käsittämätöntä, mutta hän uskoi selvittäneensä ensimmäisen lauseen merkityksen.” Oli kiva päästä seuraamaan fantasiamaailman taruja ja uskomuksia, joita avattiin lukijalle taas vähän lisää. Ennustuksia pääsi tulkitsemaan yhdessä hahmojen kanssa samaan tahtiin ja niiden ratkominen olikin hauskaa puuhaa. Aivan loppu on selvästi kirjan parasta antia ja siinä päästään taas kiinnostavan äärelle. Mosimassa on edessä suuria käänteitä niin politiikassa kuin hahmojenkin välillä ja me jäämme jännityksellä odottamaan sarjan viimeistä osaa. Cursebound - Kohtalon vangitsemat, Saara El-Arifi, Gummerus , 2025 Suomentanut Helka Sivill Englanninkielinen alkuteos: Cursebound

Saara El-Arifin feministinen afro-romantasia, Faebound - Veren erottamat, kertoo haltiasiskoksista. Kirjan kuvaus oli meidän mielestämme todella lupaava ja romaani lunasti kyllä kaikki odotukset. Sivuihin kiinni liimaavan juonen lisäksi teoksessa on aivan ihanasti kuvattu haltioiden ja keijujen joustavaa sukupuolikäsitystä ja suhteista puuttui ainainen tuskastuttava heteronormatiivisuus. Tarina esittelee erilaisia rakkauden muotoja, ihanan ja monitasoisen isäsuhteen sekä taitavan aidontuntuisesti kuvatun sisarussuhteen. “Nauru nyki Yeeranin suupieliä, mutta hän hillitsi itsensä nähdessään, kuinka vakava Lettle oli. Ennustukset eivät koskaan olleet erityisen tarkkoja, mutta Yeeran tiesi, että Lettlestä koulittiin seuraajaa kohtalonkatsojien lahkon johtajalle. Hänen täytyi osoittaa enemmän kunnioitusta siskonsa taitoja kohtaan.” Tapahtumia seurataan kummankin haltiasiskon näkökulmasta kolmannessa persoonassa. Yeeran on Alakuun haltijoiden armeijan kaikkien aikojen nuorin sotapäällikkö ja taitava taian valjastamista vaativassa rumputulituksessa. Rumpujen kalvot valmistetaan taikaeläinten, obeahien, nahasta, joka antaa rummulle sen erityisen voiman. Rummun voima voidaan valjastaa aseeksi ikuiseen sotaan, jota käydään resursseista nälänhädän kimmoittamana neljän haltiaheimon välillä. Nuorempi sisko Lettle taas on kohtalonkatsoja, joka ennustaa samojen taikaeläinten sisälmysten avulla tulevaisuudesta kertovia mysteerisiä enteitä. Tarinan alussa Yeeran karkotetaan haltiamailta ja siskokset siepataan salaisille keijumaille, vaikka keijuja ei pitäisi olla olemassa. Tai ainakaan niitä ei olla nähty viimeiseen tuhanteen vuoteen. “Ai että Lettle sitten inhosi Salawaa. Salawa edusti ylpeänä valtarakennetta, joka arvotti kunniamerkin saaneen sotilaan korkeammalle kuin tavallisen haltian. Hänessä tiivistyi kaikki, mitä Lettle vihasi: yläluokkaisuus, auktoriteetti ja väkivaltaisuus.” Siskosten välit ovat todella aidon tuntuiset. Yeeran ei ole ihan vakuuttunut Lettlen ennustamisesta ja Lettle taas ei arvosta Yeeranin sotaintoa tai kumppania Salawaa. Silti molemmat ovat valmiita luopumaan vaikka omasta elämästään toisen vuoksi. Lettlen ja Yeeranin välillä on salaisuuksia, mutta myös ainutlaatuista kiintymystä, jota ei löydy mistään muualta. Kirjan hahmot ja heidän väliset suhteensa ovat muutenkin kiinnostavia, hauskoja ja rakennettu hienosti ja jokaisella hahmolla tuntuu olevan selkeä toisista erottuva luonne. Naurahdimme monta kertaa hauskalle ajatukselle tai nokkelalle dialogille. Myös romanssit ovat ihania ja kiihkeitä, mutta kehittyvät rauhallisesti ja aika uskottavastikin. “Lettle epäröi vain silmänräpäyksen ennen kuin painoi itsensä Rayanin kehoa vasten vuodan suojissa.  Rayan otti Lettlen kainaloonsa ja veti hänet lähemmäs. ‘Sopiiko tämä?’” Tarinan tapahtumat ovat suurimmaksi osaksi yllättäviä ja kiinnostavia ja vain muutama käänne tuntui meidän mielestämme ennalta-arvattavalta. Rakkaussuhteissa tapahtui yksi turhauttava trooppimainen valinta, joka ärsytti lukiessa etenkin Aracelista, vaikka muuten rakkaussuhteet olivatkin niin ilahduttavia, kiihkeitä ja kutkuttavia. Suoranaisia seksikohtauksia koko romaanissa on vain muutama ja nekin jotenkin todella hellästi ja ihanasti kuvailtuja. Seksuaalisuus on muutenkin tuotu kirjassa kauniisti esille ja on luonnollinen osa yhteiskuntaa. “Yeeran ei ollut koskaan janonnut pimeyttä enempää. Yeeran ei ollut varma, kumpi pääsisi kumman luo ensin, hän tiesi vain, että huulet kohtasivat pakottavalla tarpeella, jollaista hän ei ollut koskaan ennen kokenut.” Kaiken edellä mainitun lisäksi romaanissa seurataan maailman syntymistaruja, jotka kulkevat kertomuksen mukana, eri heimojen välistä politiikkaa ja kiinnostavasti rakentuvia taikavoimia. El-Arifi on luonut mielenkiintoisen uuden maailman ja odotamme innolla, että pääsemme tutustumaan siihen lisää seuraavien kirjojen parissa. Teoksen kieli on myös kuvailevaa ja rikasta. Pohdimme lukiessa, että sekä kirjailija että kääntäjä ovat tehneet todella hienoa työtä. Aracelis joutui jopa googlaamaan parin suomenkielisen sanan merkityksen, mitä ei siis tapahdu juuri koskaan. On kuitenkin hienoa, jos kirjallisuus voi sillä tavalla rikastaa kieltä ja opettaa lukijallekin uusia sanoja. Me emme olleet aiemmin lukeneet Saara El-Arifilta mitään, mutta tämän upeuden jälkeen palamme molemmat halusta tutustua kirjailijan muuhunkin tuotantoon. Faebound – Veren erottamat, Saara El-Arifi, Gummerus, 2024 Suomentanut Helka Sivill Englanninkielinen alkuteos: Faebound

Cape on liikuttava tarina läheisen menettämisestä. Hautajaisaamuna lapsi herää surkeana. Sängyllä odottaa uusi puku ja hiuksissa on uusi kampaus. Silti suru ja ahdistus paistavat lattialla istuvan lapsen kasvoilta. Puvun päälle lapsi pukee viitan, jonka tarkoitus on suojata kipeiltä muistoilta ja tunteilta. Täti turvanaan lapsi tarkkailee surevia aikuisia ja hautajaismenoja, eikä halua muistaa tai kuunnella muiden tarinoita. Muistot rakkaasta ihmisestä kuitenkin kuplivat pintaan ja lopulta lapsi jo lupaakin, ettei tule koskaan unohtamaan rakasta ihmistä. “But the memories bubble back up, and… I remember. I remember your laugh. I remember your love. I remember the fun we had.” Tarina on surullinen, mutta kuvitus tekee siitä sydäntäriipivän. Aracelis oikein hätkähti lapsen kasvoilta välittyvää surua, eikä onnistunut pidättelemään kyyneliä edes toisella lukukerralla. Térille kuvitus nousi esiin kauniina synkän teeman ympärillä ja ihanat värit tuntuivat rohkaisevilta valonpilkahduksilta surun keskellä. Punainen viitta, joka antaa turvaa lapselle surun keskellä, on myös kuvituksellisesti voimakas elementti. “Auntie fixes my tie, finger-paints my heart, and hugs the shadow away.” Cape on varmasti tärkeä tarina monelle ja hyvä työkalu keskustelulle lapsen kanssa. Kertomus painottaa, että on tärkeää muistella ihania asioita, joita kaivattu ihminen toi elämään. Sen avulla voi myös jutella surun käsittelystä ja sen kestämisestä. “There’s no rain, but my cape gets wet.” Tarinan lopussa kirjailija kertoo Capen olevan rakkauskirje hänen omalle isälleen. Isä oli Johnsonin oma supersankari, jonka menetys oli valtavan suuri suru. Kirjan tarkoitus on muistuttaa, että moni on menettänyt rakkaan ihmisen ja käy läpi suurta surua. Kirjailija toivoo, että Capen tarinan avulla lukija voi vaalia menetetystä rakkaasta heräävien muistojen kauneutta, vaikka ne tuntuisivatkin kivuliailta. Cape, Kevin Johnson, 2023 Kuvittanut: Kitt Thomas

Jani Toivolan uusi lastenkirja on joulukalenteri kirjan muodossa. Lyhyet luvut muodostavat luukut 1-24, joita voi lueskella jouluaattoa odotellessa. Luvut ovat parin tai kolmen sivun mittaisia, joten ei ole katastrofi, vaikka yhtenä päivänä unohtaisikin avata luukun. Teos sopii varmasti hyvin joulukalenteritarkoitukseen. Me nyt kuitenkin luimme sen jo etukäteen yhteen putkeen. “Oletko koskaan muuttanut uuteen kotiin? Jos olet, niin tiedät ehkä, millaista on herätä ensimmäisenä aamuna uudessa paikassa. Maisema ikkunasta näyttää vieraalta ja rappukäytävän äänet ovat outoja.” Maisa muuttaa perheineen uuteen kotiin äidin työn perässä. Aluksi muutto tuntuu tylsältä ja uusi talo täysin vieraalta. Maisa lähtee kuitenkin seikkailemaan rakennuksessa ja törmää ullakolla Kaarinaan. Kaarina on talossa asuva aikuinen, joka paljastaa Maisalle, että uusi talo onkin tosiasiassa joulukalenteritalo. Joka päivä yksi asunto avaa luukun koristelemalla ikkunansa ja Kaarina antaa Maisalle tehtäväksi auttaa talon asukkaita avaamaan luukkunsa ajallaan. Niinpä joka luvussa, Maisa tutustuu uuteen talon asukkaaseen ja auttaa ratkaisemaan erilaisia haasteita. Joulukalenterin sivussa Maisa elää omaa arkeaan ja tutustuu uusiin ystäviin. Mysteerinä pysyy kuitenkin yksi asunto ja herra Kantola, joka on nopea liikkeissään ja jonka ikkuna pysyy aina pimeänä silloinkin, kun olisi hänen vuorosa avata luukku. “‘Kerron sinulle salaisuuden’, Kaarina sanoi ja hymyili. ‘Tämä ei itse asiassa ole mikään tavallinen talo, vaan joulukalenteritalo.’” Tarina on suurimmaksi osaksi mukavan leppoisa ja ihana hyvänmielen kertomus. Maisan ystävystymistä muihin on kiva seurata ja etenkin Maisan ja hänen isänsä suhde jäi Térin mieleen hellyyttävänä. Me odotimme kuitenkin enemmän representaation näkökulmasta. POC-hahmoja on vähän ja musta hahmo jää stereotypisesti parhaan kaverin rooliin. Valkoinen päähenkilö tuntui pettymykseltä Jani Toivolan ihanan Roni-sarjan jälkeen. “Maisalla oli nimittäin salainen suunnitelma: hän oli päättänyt ottaa selvää salaperäisestä herra Kantolasta. Maisa oli vakuuttunut, että jos hän vain pääsisi Kantolan puheille, hän saisi kyllä taivuteltua tämän mukaan joulukalenteriin.” Joulukalenterin valmistumisen myötä Maisalle kasvaa suuri paine saada kaikki valmiiksi ja olla aina apuna, kun joku sitä kaipaa. Yhdessä kohtaa Maisan stressaantuminen tuntui meillekin niin vahvana, että aloimme vähän ihmetellä lapsen voimakasta reaktiota. Onneksi joulukalenterin kanssa on muitakin auttamassa ja lopulta Maisakin ymmärtää, ettei kaikki ole vain hänen vastuullaan. Joulukalenteritalon tarina tuo kivasti esiin erilaisia perheitä ja asukkaita. Jännitys myös pysyy yllä etenkin herra Kantolaan liittyen. Kirja on varmasti mukavaa joululuettavaa niin pienemmille kuin vähän isommillekin lapsille. Joulukalenteritalo, Jani Toivola, Otava 2025 Kuvittanut Nadja Sarell

Minna on Helsingissä asuva historian opiskelija ja Students of colour ry:n hallituksen jäsen. Mitä representaatioista ei ole vielä sanottu? Niiden merkitystä yksilöille, jopa yhteisöille, on korostettu oman näkemykseni mukaan valtavasti erilaisten henkilökohtaisten kirjoitusten, jopa tutkimusten kautta. Itsekin olen samaistunut näihin kokemuksiin, viime aikoina kuitenkin yhä vähemmän ja vähemmän. Tällä hetkellä mieltäni kalvaakin enemmän huoli siitä miten representaatioita käytetään meitä vastaan. Representaatiot ovat hyvin konkreettinen keino suunnata huomiomme pois kohtaamistamme todellisista ongelmista ja epäkohdista, suunnaten sen hetkellistä hyvää fiilistä tuottavaan symboliseen eleeseen. Representaatiot ovat sortavien rakenteiden ja instituutioiden hyödyntämä työkalu. The master’s tools will never dismantle the master’s house. Herran työkalut eivät koskaan pura herran taloa. Audre Lorden viisaat, ikivihreät sanat. Tämä sitaatti on peräisin vuodelta 1979, mutta yleinen näkemys on että nämä sanat pätevät edelleen. Sitaatin etuna ovat myös äärettömät mahdollisuudet eri tulkinnoille. Representaatio on yksi keino, työkalu, jolla ylläpidetään ja tuotetaan lisää sortavia rakenteita. Jotta voi olla representaatiota, on oltava kategorioita ja niihin sopivia aliedustettuja ryhmiä. Kategorioiden ongelmallisuutta on tarkastellut muun muassa James Baldwin. Baldwin koko elämänsä ja uransa aikana kieltäytyi tulemasta typistetyksi eri kategorioiden määrittelyihin vaan halusi nimenomaan hänen kirjoitustensa ja ajatustensa olevan asia, josta hänet tunnetaan ja muistetaan. Baldwin halusi romuttaa kategoriset typistykset ihmisistä. Representaatiot vaativat niitä. Representaatioiden kanssa ei voi kiistellä. Tämä tekeekin niistä niin tehokkaan, puoleen ja toiseen. Ne ovat nopealla silmäyksellä kaunis, ihana ja positiivinen asia ja edistysaskel tilanteessa, jossa tarvitsemme suuria harppauksia. Jonkun elokuvan kokoonpanosta kiisteleminen ja kuinka se ei ole tarpeeksi moninainen tai onko jonkin kirjan sisältö hyvää representaatiota vai ei tuntuvat tärkeiltä keskusteluilta. Jäämme kuitenkin jumiin näennäisen aktivismin tasolle ja individualistisiin haluihin tulla nähdyksi ja kuulluksi. Representaatioiden tavoittelu ja niihin pyrkiminen ovat loputtomassa suossa kamppailua, sillä niiden taustalla on milloin minkäkin kaupallisen arvon säilyttäminen ja kasvattaminen. Lopputuloksena ovat väistämättä ohuiksi jäävät, valkopestyt ja maltilliset hahmot päälle liimattuine kokemuksineen, jotka vain etäisesti muistuttavat meitä. Toki voisi sanoa, että on olemassa hyvääkin representaatiota. Väitän kuitenkin tämän hyvänkin ”representaation” olevan hyvää vain silloin, kun sitä ei ole luotu representaatioksi. Silloinkin meidän on vältettävä representaation leiman käyttämistä, sillä se ajaa meidät yhä uudestaan ja uudestaan samaan tilanteeseen. Representaatiot ovat reformismia, pieniä kosmeettisia muutoksia sortaville rakenteille, jotka muuten säilyvät samanlaisina. Silloinkin kun ruudulla tai kirjan sivuilla pyörii samaistuttavan näköisiä henkilöitä. Representaatiosta on puhuttu tarpeeksi. Emme voi tyytyä enää vain representaatioihin edistyksen merkkeinä vaan meidän on vaadittava koko järjestelmän kattavaa muutosta. Tähän muutokseen emme pysty yksin vaan se tarvitsee taakseen laajan ja yhtenäisen liikkeen. Lähteet: Kilpeläinen, Pekka. Introduction . In Search of a Postcategorical Utopia: James Baldwin and the Politics of “Race” and Sexuality. University of Eastern Finland. 2010. 1–22. Lorde, Audre. The Master’s Tools Will Never Dismantle the Master’s House . Sister Outsider. Penguin Classics. 2019. 103–106. MINNA KOUVALAISEN KIRJAVINKIT Audre Lorde, Sister Outsider James Baldwin, The Cross of Redemption: Uncollected Writings James Baldwin, Giovanni’s Room

Kuvaaja: Basile Mincke Melissa Sende on nuori ruskea taiteilija Brysselistä, joka työskentelee enimmäkseen poeettisen proosan kanssa. Hän leikkii kirjoituksissaan mielikuvituksellisten ja tunteellisten tilojen luomisella. Työssään ja myös vapaa-ajallaan Melissa pohtii ihmisten välisiä suhteita ja yhteiskunnallisten kerroksien rinnakkaiseloa oman minä-suhteensa kautta: mikä tekee ihmisen? miten olla olemassa? miten kohdata toisemme nopeatahtisen modernin elämän poimuissa? Pohtimisen lisäksi Melissa on SOCO-opiskelijajärjestön hallituksen aktiivinen jäsen ja pyörii paljon BIPOC-kulttuuripiireissä. Kansallisteatterin Suuri näyttämösali oli miltei täynnä, kun astuin yläparvelle etsimään paikkaani. Ei mennyt kauaa ennen kuin valot himmenivät. Yhtäkkiä itku valui pitkin naamaani. Näyttämön ruudulla pieni ruskea tyttö työnsi kuplivan   katseensa kameraan päin ja hymyili meille; tai ehkä vain minulle; tai ehkä vain itsekseen. Kurkkuani kuristi kömpelö   nauru, jota hiljaa imeskelin. Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin ei ollut tarina minusta, mutta tunsin kuritonta ylpeyttä siitä, että kaikki tämä juhlisti ruskean tytön tarinaa: täysi tupa läpi vuodenajat, suurin Kansallinen näyttämö, valtava anteeksipyytämätön ruskea nauru valtavalla valkoisella kankaalla. Tarina puhui tämän yhteiskunnan epäkohdat rohkeasti ja rehellisesti, erittäin ajankohtaisesti vastakaiussa Suomen poliittisten todellisuuksien kanssa. Itkin, alusta loppuun, sillä tunsin oloni nähdyksi. Mutta itkin ehkä myös, sillä olinkin näkymätön. Pimeässä katsomossa kukaan ei ollut kuulemassa myötäilyjäni. En voinut puristaa ketään kädestä ja sitä kautta jakaa tätä karmista kokemusta. Puristin omaa kättäni.     Tuntuu nähdyltä ja näkyväksi tehdyltä mutta silti siltä, että olen vääränlainen. Mutta ehkä se on muut, jotka ovat vääränlaisia: väärin varustettu kohtaamaan minut katsomossa, eikä lavalla; kadulla, eikä lavalla; kaupassa, eikä lavalla; normaalina, eikä ylistettynä.   Olin ainut koko parvella, joka itki. Kukaan  ei pysähtynyt kysymään, pärjäisinkö. Ei yksikään kanssakatsoja, vaikka minun ohi piti kävellä ja kaikkien piti pitkään jonottaa, kun hidas kulkue eteni ulos ovista. Tiedän, että suomalaiset ovat suomalaisia. Ei kulttuurikasvatus noin vain muutu. Kaikessa haavoittuvaisuudessaan kulttuurissamme itkemistä pidetään yksityisenä, kiusallisena, vaikeana, säikähdyttävänä, jopa häpeällisenä asiana. Ei me aikuisten kesken voida tuollaista. Vielä Kansallisteatterissa! Jonne puetaan hienot vaatteet ja liput maksavat maltaita. Josta suunnataan sivistyneille yksille jälkeenpäin juttelemaan näytelmästä. Mutta tässä yhteiskunnassa rasismia ja sen väkivaltaisen eristyksen tuhoja emme kohtaa yhdessä, vaan ruskeat kehot jätetään niiden kanssa yksin. Meidän kesken. Sitähän me halutaan, eikö niin? Meiltä meille meininkiä: älkää siis katsoko meitä silmiin: olemme niin arvokkaita ja tärkeitä, niin hauraita ja arvaamattomia, voisimme vaikka pahastua. Voisin jopa suuttua, voisitte kavahtaa ja vapista. Voisin ymmärtää väärin… Kuten kaikki ne kerrat kun minulle on puhuttu englantia – siis huomaavaisuuden nimissä! Etkö ymmärrä, enhän minä nyt niin , minulle puolustellaan jatkuvasti. Etkö ymmärrä : tämä on sinun  reviirisi. Minä vain tulin teatteriin?   Olen vihainen. Tunnen sen luissani. Minua on kohdeltu väärin. Saman väriset, näköiset, oloiset tyypit ovat niin usein tehneet minua vastaan väärin. Heiltä, jotka nauroivat televisio-ohjelmakohtaukselle, jossa Aikuinen Ujuni ja Valkoinen Feministi keskustelivat pelosta sekaantua ruskeiden maahanmuuttajanaisten asioihin, kun yhteistä kieltä, jolla puhua näistä asioista ei löydy; heiltä olisin odottanut jotain. Toivoisin, että nämä valkoiset teatterissa kävijät olisivat tähän tilaan tulleessaan tajunneet olla huomaavaisempia muita ruskeita ihmisiä kohtaan. Samalla kun itkin ja epätoivossa raivosin, mietin kovaa, että ETTEKÖ SAANEET TÄSTÄ MITÄÄN IRTI? Olisimme voineet kantaa yhdessä osan tästä painosta, joka oli näytelmän ydin. Miksi ruskeat lapset jätetään yksin? Miksi meidät hylätään? Kysyivät mielestäni Ujuni Ahmed ja ohjaaja Satu Linnapuomi. Pahoinvointiyhteiskunnassamme illuusiot ovat kaiken perusta. Siksi käymme teatterissa ja elokuvissa, siksi juomme liian usein kännit, siksi tuijotamme kännyä puolet ajasta, kun olemme valveilla, siksi teemme muille oharit, niille, joilla näyttää menevän huonommin kuin meillä, siksi emme katso silmiin, siksi emme sano mitään, kun muita ahdistellaan (vaikka eduskunnasta käsin), siksi tiuskimme pitkin talvea ja tungemme väkisin ihmisten pienistä raoista sen sijaan, että sanoisimme ‘anteeksi’, siksi siksi siksi siksi siksi siksi emme pyyhi ikkunan katupölyyn kirjoitettuja rasistisia tappouhkauksia, siksi siksi miksi miksi miksi? Pyyhin kai sitten itse. Tiedän, että liikuttumiseni johtui muun muassa siitä, että näytelmä esitettiin nimenomaan Kansallisteatterissa. Kokemus muistuttaa jälleen, että representaatiotrendi on tuplaliikkeessä. Se on yhtäältä niin tärkeää: että valtaosa tunnistaa ja antaa tilaa ja näkee ja kuulee ja katsoo ja kuuntelee ja antaa olla ja kutsuu koolle ja tuo esiin ja jakaa eteenpäin ei-valkoisten kehojen ja mielien tiloja – Toisaalta representaation ytimessä on edellytys empaattiseen ja antirasistiseen yhteen tulemiseen, pyrkimys nähdä toinen muttei toisena . Tämä ei heijastu jaettuun todellisuuteemme itsestään selvästi. Sen sain ensisijaisesti kokea  Kansallisteatterissa. Olisin halunnut jotain. Jotain enemmän, jotain vähemmän performatiivista, jotain muuta, jotain lämpimämpää, jotain mullistavampaa… Mutta miksi, miten ja millä perusteella nykyiset valtainstituutiot ja kulttuuripääoma-hotspotit palvelisivatkaan sitä ? Minua? Meitä? On tärkeää voida kokea itsemme tervetulleiksi ja toivotuiksi. Arvokkaiksi. Arvostetuiksi. On tärkeää voida tuntua todelliselta ja nähdä oma tarinansa lavoilla. On tärkeää, että meistä tuntuu yhtä suurilta, kuin me oikeasti olemme. Mutta tätä ei kukaan voi antaa meille. For the master’s tools will never dismantle the master’s house. They may allow us temporarily to beat him at his own game, but they will never enable us to bring about genuine change. Meidän magia on meille ja se loistaa aina. Hengitän syvään. Lähteet: Lorde, Audre. “The Master’s Tools Will Never Dismantle the Master’s House.” 1984. Sister Outsider: Essays and Speeches . Ed. Berkeley, CA: Crossing Press. 110- 114. 2007. Print. MELISSA SENDEN KIRJAVINKIT Zami, a new spelling of my name - Audre Lorde The God of Small Things - Arundhati Roy Sister Outsider - Audre Lorde

Irene Omwami on opiskelija, äänikirjojen lukija, sekä muita äänitöitä satunnaisesti tekevä helsinkiläinen. Irene on vaikuttanut Fem-R ry:n hallituksessa, sekä toiminut Ruskeat tytöt ry:n puheenjohtajana. Aloitin äänikirjojen lukemisen kolme vuotta sitten. Eräs kustantamo oli avannut rekrytoinnin, jonka tavoitteena oli lisätä vähemmistötaustaisten henkilöiden määrää lukijoissa. Olin innoissani; rakastan kirjoja ja niiden ääneen lukeminen lapsilleni oli ollut suuri ilo. Myös mahdollisuus äänellä työskentelystä kiehtoi minua. Lähetin hakemuksen ja sen liitteenä kotitekoisen demon, jonka myötä pääsin studioon antamaan ääninäytteen. Pian sainkin jo ensimmäisen buukkaukseni.  Äänikirjan lukeminen on kummallista puuhaa, kun huomioi miten merkittävästi se poikkeaa kirjan lukemisesta ääneen muille ihmisille heidän läsnä ollessaan. Ääneen lukeminen seurassa on kommunikointia ja yhdessäolon kokemista, jossa yhtä suuressa osassa kuin teksti on se, minkälaisen tunnelman ja keskustelun luenta synnyttää lukijan ja kuuntelijoiden kesken. Yhteisen lukemisen traditio – varsinkin lukupiirin kaltaisissa epävirallisissa tilanteissa – avaa mahdollisuuden päästä kollektiivisesti tekstin tuolle puolen, se siivittää lukijan ja kuuntelijat yhteiseen älylliseen seikkailuun. Lukija voi myös leikitellä sillä miltä teksti kuulostaa, kun täsmällinen artikulointi ei ole tarpeen. Sanojen ja virkkeiden äärelle voi pysähtyä sekä antaa tekstin hengittää ja liikuttaa. Vastaavaa yhteisen hetken muodostamaa tunnelmaa ja lukemiseen liittyvää vapautta ei äänikirjaa lukiessa ole. Viimeistään siinä vaiheessa, kun huomaa toistaneensa jo hyvän tovin sanaa nuori, jotta diftongi ei varmasti lavenisi nuariksi, voi sanoa että kaikki ääneen lukemiseen mielletty tunnelma ja romantiikka on karsittu pois.  Lukijana istun pienessä harmaassa kopissa, jonka seinät on vuorattu vaahtomuovisilla akustisilla paneeleilla, edessäni mikki ja kaksi näyttöä. Ensimmäistä kirjaa lukiessani tunsin selvää kuuntelijankaipuuta, tarvetta kokea kuinka ääneni tavoittaa toisen ihmisen. Muistin erään keskustelun musiikkipainoitteista radio-ohjelmaa toimittavan tuttavan kanssa. Myös dj:nä toimiva tuttava oli huomannut miten kuuntelijoiden fyysisen läsnäolon puute ohjelmaa tehdessä häiritsi häntä, hän kun oli tottunut klubeilla soittaessaan näkemään suoraan musiikin vaikutuksen ihmisiin. Radio-ohjelman teko muuttui miellyttävämmäksi, kun hän  ajatteli niitä ihmisiä joille halusi musiikkia soittaa. Kokeilin samaa äänityskopissa: kuvittelin eteeni jonkun läheisen jolle lukisin kirjaa. Kyseinen mielikuvaleikki energisoi lukemista lasten- ja nuortenkirjojen kohdalla, joissa eläytymiselle on enemmän sijaa. Aikuisten romaaneja ja tietokirjoja lukiessa mikään mielikuvaleikki ei kuitenkaan kannatellut lukemista. Oli vain teksti ja oma ääneni. Mikäli minua pyydettäisiin kiteyttämään mistä äänikirjan lukemisessa on kyse, sanoisin: hengitys, rytmi, intonaatio ja sävy. Hengitys on – uskokaa tai älkää – tärkeää myös äänikirjoja lukiessa. Tämän voisi luulla olevan itsestäänselvyys ja toki myös elinehto, mutta jos joku, niin aloitteleva äänikirjanlukija on valmis haastamaan sekä terveen järjen että fysiologiset tosiseikat asiaan liittyen. Lukiessa, kuulokkeet korvilla, sitä on hyvin tietoinen kuinka mikrofoni nappaa jokaisen pihinän, puhinan, hengenvedon ja huokauksen. Editointivaiheessa voidaan leikata pahimmat lauseiden välillä tapahtuvat hengitysäänet pois, mutta tavoite on, että lukija jo lukiessaan kiinnittäisi huomiota ettei hengitys ole kuuluvaa.  Alussa lukiessani kärsin lähes jokaisessa äänityssessiossa voimakkaasta päänsärystä. Olin myös uupunut ja hengästynyt kopissa. Pian ymmärsin sen johtuvan siitä että luin liian nopeasti. Yritin saada jokaisella hengenvedolla mahdollisimman paljon tekstiä ulos. Jostain syystä olin kadottanut yhteisöllisessä lukemisessa intuitiivisesti luonnistuvan kyvyn rytmittää tekstiä. Rytmityksessä on kyse sekä tekstistä että sanojen ja lauseiden väliin jäävästä tilasta. Lukija, joka onnistuu rytmittämään tekstin hyvin, tekee siitä ymmärrettävän ja miellyttävän kuuloista. Oikean rytmin löydyttyä hengitykseen ei enää kiinnitä huomiota, sillä se ei ole enää lukemisen moottori, vaan osa kerrontaa.  Lukiessa intonaatio (puheen sävelkulku) ja sävy elävöittävät tekstin. Suomalaisessa äänikirjatuotannossa, lukuun ottamatta lastenkirjallisuutta, ei odoteta lukijan luovan roolihahmoja äänellään ja tehden siten tulkintaa tekstistä. Itse tykkään leikitellä äänellä ja oma intonaationi puheessa voi välillä nousta ja laskea hyvinkin paljon. Lukiessa kuitenkin pidän sen suhteellisen tasaisena. Sävy taas on jotain, johon vaikuttaa kirjoittajan tyyli sekä kirjan aihe ja tapahtumat. Olen äänikirjojen lukemisen myötä pohtinut suhdetta omaan ääneeni. Kuinka muiden ihmisten oletukset ovat vaikuttaneet siihen miten olen sovittanut ääneni sosiaalisissa tilanteissa. Ääni on hyvin henkilökohtainen ja intiimi osa yksilöä ja kommunikoimme sillä vahvasti myös mielen tiedostamattomaan osaan. Omaa ääntään voi yrittää mukauttaa ja pyrkiä sitä kautta suojelemaan itseään ennakkoluuloilta, mutta niin tehdessä on riski että kadottaa siihen yhteyden, eikä tunnista itseään enää siitä miltä kuulostaa.  Äänikirjan lukijan ääni voi herättää kuuntelijassa assosiaatioita ja muistoja, jotka tuovat erityisen lisän kuuntelukokemukseen. Kun istun äänityskopissa, en lue kenellekään, mutta kuitenkin, kun laitat kuulokkeet korviisi, luen juuri sinulle. IRENE OMWAMIN KIRJAVINKIT Nicole Sealey, The Animal After Whom Other Animals Are Named Yaa Gyasi, Transcendent Kingdom Octavia Butler, Parable of the Sower

Asmaa Abdi tykkää lukea ja hankkia uutta tietoa, jotta voi kontekstoida paremmin nykypäivän syrjiviä rakenteita yhteiskunnassamme. Hän ajattelee, ettei mikään muutu, ellei omia virheitä suostuta kohtaamaan. “This woman who sees without being seen frustrates the colonizer. There is no reciprocity. She does not yield herself, does not give herself, does not offer herself. The European faced with an Algerian woman wants to see. He reacts in an aggressive way. Colonialism obviously throws all the elements of native society into confusion. The dominant group arrives with its values & imposes them with such violence that the very life of the colonized can manifest itself only defensively.” Franz Fanon, antikolonialistinen ajattelija, filosofi ja psykiatri käsitteli kirjassaan A Dying Colonialism Ranskan siirtomaapolitiikkaa Algeriassa. Fanonin analyysi kolonialistisesta väkivallasta on edelleen ajankohtainen, kun tarkastelemme miten sekularismi, orientalismi ja valkoinen feminismi yhdistyvät nyky-Euroopassa. Ranskan siirtomaahallinnon aikana, algerialaisten musliminaisten pakkoriisuttaminen nähtiin symbolisena voittona ja merkkinä kolonialismin menestyksestä. Nainen, joka ei alistunut kolonialistisen katseen alle, nähtiin uhkana. Sata vuotta myöhemmin, nyky-Eurooppa toistaa samaa tarinaa: musliminaisten oikeudet uhrataan länsimaisten arvojen nimissä, tällä kertaa piiloutuen vääristetyn sekularismin taakse. Sekularismin alkuperäinen tarkoitus oli vähentää pappien ja kirkon valtaa politiikassa sekä lainsäädännössä, varmistaen päätöksenteon perustuvan yhteisiin arvoihin eikä yksittäisten uskonnollisten ryhmien etuihin. Uskonvapauden ja yhdenvertaisuuden takaaminen kaikille yhteiskunnan jäsenille on kuitenkin tänä päivänä jäänyt taka-alalle. Sekularismi on aseellistettu ja siitä on tehty väline syrjivälle islamofobiselle politiikalle. Oxfordin akateemisen tietokannan mukaan sekularismi ei tarkoita uskonnon poistamista julkisesta elämästä, vaan tasapainoista lähestymistapaa, jossa kaikilla on oikeus ilmaista uskonnollisia näkemyksiään ilman valtion suosimista tai syrjintää. Stanfordin tietokanta taas määrittelee sekularismin valtion ja uskonnon erottamiseksi, varmistaen, että valtio pysyy uskonnollisesti puolueettomana. Jotta voimme ymmärtää musliminaisiin kohdistetun sorron kokonaisvaltaisesti, on meidän käsiteltävä Orientalismia ja sen historiaa. Orientalismi on käsite, jonka Edward Said esitteli kirjassaan Orientalismi (1978). Orientalismilla viitataan länsimaiden tapaan kuvata "itäisiä" kulttuureja stereotyyppisesti ja alistavasti, esittäen “idän” mystisenä, taantumuksellisena ja epäinhimillisenä vastakohtana lännen "modernille" ja "sivistyneelle" kulttuurille. Tällä länsimaat ovat läpi historian oikeuttaneet länsimaiden raa’at ja veriset kolonialistiset projektit. Eurooppa on onnistunut luomaan rasistisen mielikuvan, jossa musliminainen on täysin toiseutettu, ja peittäytynyt musliminainen nähdään uhkana länsimaiselle “modernille” naiskuvalle. Toiseuttaminen määritellään itsestä poikkeavien ryhmien eristämiseksi, poissulkemiseksi sekä erilaisuuden suhteettomaksi korostamiseksi. Tämä ajattelumalli juontaa juurensa eurooppalaisista kolonialistisista käytännöistä. Euroopassa lisääntyvät hiijab-kiellot perustellaan sekularismilla ja uskonnollisella neutraaliudella, mutta todellisuudessa tätä “sekularismia” sovelletaan erittäin valikoivasti. Monet valtiot, jotka kieltävät hijabit, juhlistavat kristillisiä juhlia kuten, joulua ja pääsiäistä, mutta muslimien pyhät päivät eivät saa samanlaista tunnustusta. Esimerkiksi Ranskassa, jossa on Euroopan suurin muslimiyhteisö, voi kuulla kirkonkellojen soivan, mutta Islamin mukaiset rukouskutsut ovat kiellettyjä ja tarkoin säädeltyjä. Tästä näemme, ettei hijabin kieltämisellä ole mitään tekemistä sekularismin kanssa; se on rasistinen, islamofobinen ja misogyyninen tapa syrjiä muslimeita - erityisesti musliminaisia. Kuten historia osoittaa, naiset ja naisten pukeutuminen ovat aina olleet vallankäytön välineitä. Siinä missä olettaisi naisten pitävän yhtä kohdatessaan patriarkaalista väkivaltaa, tilanne on ollut usein päinvastainen. Kolonialistisen patriarkaatin ytimessä ei ole vain miesten harjoittama valta, vaan myös naisten osallistuminen sen ylläpitämiseen. Ranskan kolonialismin aikana eurooppalaiset naiset eivät vain alistuneet miesten vallan alle, vaan myös osallistuivat aktiivisesti muiden naisten, kuten algerialaisten musliminaisten, kontrollointiin ja sortoon. Fanon kuvaa, kuinka ranskalaiset naiset näkivät pakkoriisutut algerialaiset naiset uhkana ja asettuivat miesten ja kolonialistisen järjestelmän puolelle suojellakseen omaa asemaansa, osallistuen näin sorron ylläpitämiseen. Sama valtarakenne näkyy nyky-Euroopassa, jossa valkoinen feminismi pyrkii “vapauttamaan” musliminaiset heidän kulttuuristaan, sivuuttaen heidän kokemuksensa ja valintansa, ja toistaen näin kolonialistisia asenteita. Valkoinen feminismi edistää vahingollisia orientalistisia mielikuvia takapajuisista muslimeista ja patriarkaalisesta, naisvihamielisestä islamista, jättäen huomiotta musliminaiset, jotka kokevat hijabin ja islamin osaksi identiteettiään. Näin valkoinen feminismi toimii sortavan järjestelmän jatkeena, ylläpitäen kolonialistisia käytäntöjä ja rakenteita sen sijaan, että purkaisi niitä. Lyhyesti sanottuna, nämä ovat saman kolikon kaksi puolta. Kuten Fanonin teoksessa A Dying Colonialism käy ilmi, musliminaisten pakkoriisuttaminen ei ollut vain satunnaista fyysistä väkivaltaa. Se oli ja on yhä osa laajempaa, systemaattista sortopolitiikkaa. Väkivalloin riisuttu musliminainen on elävä todiste kolonialistisesta dominoinnista. Esimerkkinä tästä ovat valokuvat, joissa Ranskan siirtomaahallinto riisutti algerialaiset musliminaiset ja valokuvasi heidät. Nämä kuvat toimivat todisteina kolonialismin menestyksestä. Nykyään Euroopassa yleistyneet hijab-kiellot ovat jatkumoa tälle kolonialistiselle toimintamallille. Vuoden 2021 EU:n päätös sallia hijabin kieltäminen työpaikoilla osoittaa, kuinka syvälle kolonialistiset asenteet ovat juurtuneet Eurooppaan. Euroopan kolonialistinen historia ja nykyinen islamofobinen politiikka kietoutuvat yhteen muodostaen uuden syrjivän konseptin. Musliminaisten kehoihin kohdistettu väkivalta on niin normalisoitua ja hyväksyttyä, että sitä toteutetaan nyt sekularismin nimissä. Elämme maailmassa, jossa kolonialismiin syyllistyneet valtiot eivät suostu oppimaan virheistään. Miten voimme estää historian toistumisen, kun Eurooppa kieltäytyy kohtaamasta omia virheitään ja jatkaa kolonialistisen sortamisen perinnettä? A Dying Colonialism on valitettavan ajankohtainen tänä päivänä — vuonna 2024 olemme yhä tilanteessa, jossa emme pelkästään toista menneisyyden virheitä vaan annamme niiden määrittää tulevaisuuttamme. Euroopan kyvyttömyys kohdata oma kolonialistinen menneisyytensä ja virheensä on ajanut meidät jälleen toistamaan historiaa ja estää aidon tasa-arvon toteutumisen. Lähteet: Frantz Fanon, A Dying Colonialism (1965) Edward Said, Orientalism (1978) European Union Court of Justice Decision on Hijab Bans (2021) Standford, secularism How France's Muslim population will grow in the future Oxford Secularism HRW Building mosques in France: Why so complicated? Global Campus of Human Rights

Kuva: Sonja Siikanen / Sapfograf Oy Javiera Marchant Aedo on chilestä Suomeen 1992 tullut poliittinen pakolainen, joka kamppailee sen kanssa, mihin sijoittaa yli 400 kirjaa, kun edessä on vihdoin muutto takaisin kotiin 32 vuoden jälkeen. Kirjojen lukeminen ja unelma oman kirjan kirjoittamisesta ovat olleet hänelle tärkeitä kumppaneita lapsuudesta lähtien ja vähintään rakkaus kirjoihin on jotain, minkä hän toivoo pystyvänsä siirtämään omalle lapselleen. Javieran ja Maia Fandin yhdessä kirjoittama tietokirja Turvallisemman tilan periaatteiden käsikirja ilmestyy Vastapainon julkaisemana helmikuussa 2025.  Mihin loppuvat kirjailijan oikeus luomaansa kieleen ja mistä alkavat kääntäjän oikeudet muokata kieli siihen pisteeseen asti, että se taipuu jollekin täysin vieraalle kielelle, missä on omat kielioppisääntönsä, kieli jolla on oma historia, kieli joka ei koskaan voi täysin ymmärtää sitä todellisuutta, missä alkuperäiskielellä kirjoittanut kirjailija on elänyt?  Olen kieli(mieli)puolinen ristiriita, pystyn taivuttamaan suomen kielen oman tahtoni mukaan, löydän siitä alati uusia puolia ja en lakkaa ihmettelemästä miten outo, ihana, joustava ja jämpti kieli se on. Olen kaksi-, kolmi-, kolmi-ja-monia-puolikkaita-kielinen. Opin ensin puhumaan ja lukemaan espanjaksi, mutta en miksi tahansa espanjaksi, vaan nimenomaan Chilen espanjaksi. Muistan, että kun sain ensimmäisen kerran suomi-espanja-suomi -sanakirjan käteeni, olin lähestulkoon raivoissani siitä, että jugo  olikin zumo  ja etten löytänyt Chilen espanjalle välttämätöntä epäsanaa po . Vielä vuonna 2015, kun kirjoitin aikuislukiossa pitkän espanjan, tämä raivo hiipi kirjoitukseeni peräänantamattomaksi itsepäisyydeksi, kun kieltäydyin latinalaisamerikkalaisia alkuperäiskansoja lahdanneiden oudosta tavasta puhutella muita ihmisryhmiä vosotros , ja sen sijaan käytin ylpeästi muotoa ustedes , koska jälkimmäinen kuuluu äidinkieleeni, mutta ensin mainittu on korvaani liian teennäinen ja muistuttaa espanjalaisten kolonialistisesta ylimielisyydestä.  Tämä etuoikeus, mitä kieliin tulee, on sallinut minulle jotain, mistä monet haaveilevat: pystyn lukemaan käännöskirjallisuutta sekä sen alkuperäiskielellä että, no, käännöksinä. Luen sujuvasti en ainoastan espanjaa, vaan myös englantia. En liioittele, kun kerron oppineeni merkittävän paljon suomenkielisiä sanoja ja sanontoja lukemalla Sadan vuoden yksinäisyyttä samaan aikaan suomeksi ja espanjaksi. Olin tietysti liian nuori lukemaan koko kirjaa, mutta olen silti lukenut sen noin kerran vuodessa siitä lähtien, kun olin yhdeksän vanha.  Sadan vuoden yksinäisyys oli vain ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut lukemattomia kertoja suomeksi ja espanjaksi, ja pari kertaa englanniksikin, mutta viimeisin kirja, jonka kohdalla olen saanut kokea samat ilot, mutta myös raivostumisen ja turhautumisen tunteet, on Camila Sosa Villadan Las Malas - Huonot naiset , jonka nimi on suomeksi käännetty Yöeläimiä .  Kirjan alussa on chileläisen runoilijan Gabriela Mistralin runosta ensimmäinen lause: Meistä kaikista oli määrä tulla kuningattaria. Tuhahdan tyytymättömänä jo ennen kuin pääsen kirjan alkua pidemmälle. Tunnen tämän runon! Ei meidän ole määrä tulla kuningattariksi, kukaan ei määrännyt niin, ei edes kohtalo, vaan meistä tulisi  kuningattaria, se on meidän unelmamme: “sanoimme sen humalassa ja se oli meille kaikille totta, meistä tulisi kaikista kuningattaria ja päätyisimme kaikki mereen” (käännös allekirjoittaneen). Gabriela Mistral kertoo, mitä tulee tapahtumaan, mutta onhan se hankalaa puhua tulevaisuudesta kielellä, missä ei ole tulevaisuutta. Kuinka neljä aikamuotoa mitenkään voisi riittää kuvailemaan jotain, mikä tapahtuu ajassa tämän kielen ulottumattomissa? Pelkään mitä tulisi tapahtumaan seuraavaksi, hyvin tietoisena siitä, että olen juuri käyttänyt futuuria kielellä ilman tulevaisuutta, ja käyttänyt vierasperäistä tulevaisuusmuotoa tarkoittavaa sanaa kielellä, josta äärioikeisto pelkää jäävän vähemmistöksi, koska täältä me tulemme! Me maahanmuuttajataustaiset! Me viemme naisenne, työpaikkanne, sosiaaliturvanne, kulttuurinne, uskontonne ja lopulta, väistämättä, myös kielenne. Ja teemme tämän kaiken suomeksi, vaikkei se ole edes äidinkielemme. Niin kuin se olisi vaikeaa! Pah. Seuraavan kerran tunnen taas turhautumista ensimmäisen virkkeen kohdalla: on yömyöhä: puistossa pakastaa. Mutta ei ole yömyöhä! Sosa Villada kirjoittaa, että yö on syvä. Toki se on ehkä kirjaimellinen käännös, mutta minä tunnen sen juuri niin: olemme syvällä yössä, ja Puiston yllä (kyllä, isolla kirjaimella, koska se ei ole mikä tahansa puisto, miksi se on pienellä kirjaimella suomeksi?) on jääkylmää. Siispä toki, on yömyöhä ja puistossa pakastaa.  Ymmärrän heti, että en voi tehdä tätä itselleni. Minun on saatava lukea kirja niin, että voin viikkoa myöhemmin haastatella itse kirjailijaa: tekisin sen espanjaksi, kääntäen suomen kielelle omat kysymykseni, mutta simultaanitulkin kääntäessä Camilan vastaukset. En voi lukea molempia kirjoja yhtä aikaa, se olisi taistelu, missä valitsisin puoleni, alkuperäisteoksen, ja tappelisin joka sivulla käännöstä vastaan. Mistä tämä raivo? Kukaan ei uhkaile espanjaa, ja on ennen kaikkea upeaa, että latinalaisamerikkalaista kirjallisuutta käännetään suomen kielelle, joten miksi olen niin vihainen?  Se johtuu kaksikielisyydestä ja siitä, että näistä kahdesta kielestä alkuperäinen, äidinkieleni, on jossain vaiheessa hävinnyt oman taistelunsa suomen kieltä vastaan. Se johtuu siitä, että pystyn vaivatta kirjoittamaan suhteellisen hyvää, sujuvaa suomen kieltä, monimutkaistakin tekstiä, mutta minun täytyy tarkistaa sanakirjasta joka viides sana, kun yritän kirjoittaa yksinkertaistakin espanjaa. Se johtuu siitä, että minun on täytynyt kynsin hampain pitää kiinni chileläisyydestäni ja tehdä työtä säilyttääkseni kulttuurini ja kieleni maassa, missä globaalista etelästä tuleva mikä tahansa on aina vähemmän arvokas kuin valkoisuudesta käsin syntyneet tuotokset. Se johtuu kielellisestä yksinäisyydestä, vaikka se on kieli, joka on rikas ja loputtomiin, eri kulttuurien parissa ja historian saatossa, käynyt läpi muodonmuutoksen ja syntynyt uudelleen Meksikon espanjana, Argentiinan espanjaa, Perun espanjana ja Chilen espanjana. Minun lempi epäsanani po  on perussa pe  ja useimmissa muissa maissa pues. Se on että, jotta, koska, kun, kuin, kunnes, jos, vaikka, jollei, ellei, kunhan, joskin, ennen kuin, mutta ei mitään näistä.  Olen raivoissani suomen kielelle, en kääntäjälle, koska suomen kieli on ympäristön ansiosta ollut voimakkaampi kuin äidinkieleni, jota en sittenkään osannut puolustaa kuten minun olisi pitänyt. Olen vihainen itselleni. En voisi ikimaailmassa kirjoittaa tätä tekstiä espanjaksi, koska en löytäisi sanoja.  Entä Las Malas? Luen sen lopulta ensin vain suomeksi ja olen tyytyväinen päätökseeni. Huomaan sijoittavani Sarmientonpuiston Koskipuiston tilalle ja asettavani Encarna-tädin, jonka nimi on vain vierasperäinen eikä tarkoita mitään, vaaleanpunaisen maailman jonnekin Aleksanterinkadun perukoille, lähelle edesmennyttä Dorista. Kun myöhemmin luen sen alkuperäiskielellä, Encarna-tädin nimi tarkoittaa lihallista yltäkylläisyyttä ja yksinäisyyttä, lihaksi tullutta hoivaa ja kiimaa, ja koen sieluni kautta, miltä Puisto näyttää, tuoksuu, kuulostaa, haisee ja tuntuu: se on sekoitusta aikuisena tuntemaani Buenos Airesia ja lapsuuteni Santiagoa, enkä voisi koskaan kuvailla kokemusta suomeksi ilman, että raivostuisin itse itselleni.    Kuitenkin sekä suomeksi että espanjaksi itse kirjan tarina ja siinä kerrotut elämät ja kuolemat, ne aiheuttavat samat reaktiot, sillä kyynelilläni ei ole kieltä, aivan kuten ajatukseni eivät ole millään kielellä: ne ovat kuvia ja tuntemuksia. Ne ovat raakaa kipua ja elämänhalua, ja molemmat löytyvät kaikilla maailman kielillä.  JAVIERA MARCHANT AEDON KIRJAVINKIT Las Malas - Camila Sosa Villada Flora - Lois Armas Lilith's Brood - Octavia E. Butler (ja koko Xenogenesis-trilogia)