HAKU

Yhteiset lukuhetket -hanke osoittautui meille todella merkitykselliseksi kokeiluhankkeeksi. Taiteen edistämiskeskus myönsi POC-lukupiiri rylle vuodelle 2025 lasten- ja nuortenkulttuurin hankeavustuksen ja sen puitteissa toteutimme yhteensä 14 yhdenvertaisuuden ja monimuotoisuuden lisäämiseen tähtäävää vierailua peruskouluissa ympäri Suomen. Hankkeessa olivat yhteistyökumppaneina mukana Kustannusosakeyhtiö Otava, WSOY, Hertta kustannus, Aviador kustannus ja Into kustannus , jotka mahdollistivat mahdollisimman monipuoliset ja määrältään suuret kirjapaketit lahjoitettavaksi kouluille vierailujen yhteydessä. Iso kiitos vielä yhteistyökumppaneille ja tietysti myös kouluille ja opettajille, jotka ottivat meidät avosylin vastaan. Hankkeessa vierailimme Suomen seitsemässä suurimmassa kaupungissa : Helsingissä, Espoossa, Vantaalla, Tampereella, Turussa, Oulussa ja Jyväskylässä, sekä ekstrana Keravalla, koska sinne meitä erityisesti toivottiin vierailulle. Tapasimme oppilaita kakkosluokkalaisista ysiluokkalaisiin.  Kaikilla vierailuillamme konsepti oli suunnilleen samanlainen, pienin muutoksin. Me esittelimme lyhyesti POC-lukupiirin, puhuimme rasismista, representaatiosta ja lukemisesta, esittelimme kirjat, jotka olimme tuoneet luokkaan mukanamme ja sen jälkeen oppilaat saivat tutustua itsenäisesti kirjoihin ja lukea niitä hetken aikaa. Lopussa kävimme läpi lyhyesti, miltä kirjat olivat vaikuttaneet ja oppilaat saivat etsiä kirjojen joukosta luokalle jäävät teokset sekä napata itselleen POC-lukupiirin kirjanmerkin. Vinkkasimme POC-kirjailijoiden kirjoja ikäluokille sopivasti ja myös lukutaitotaso huomioiden, jos vain olimme saaneet siitä etukäteen tietoa opettajalta. Lisäksi nuorimmille lukijoille, kakkosluokkalaisille, luimme myös ensimmäisen kappaleen Ernest Lawsonin Höpersankarit: Opejahti kirjasta . Oli hauska huomata, että joissakin kouluissa Höpersankarit ja Kuonokamut olivat jo tuttuja sarjoja.  Yläastelaiset taas tiesivät Jenny Hanin ihanan romanttisen teoksen, Kesä jolloin minusta tuli kaunis , josta on tehty myös TV-sarja. Tutut ihmiset ja elementit saivat myös innostumaan tietyistä kirjoista, esimerkiksi Marcus Rashford Aamupalaporukan tutkimukset -sarjasta. Lapsissa näkyi innostus, kun me hehkutimme kirjoja, joista he ovat myös itse tykänneet ja he vinkkasivat innoissaan myös toisilleen luettavaa, jos joukosta löytyi tuttu kirja. Silti suurin osa meidän tuomistamme kirjoista oli ihan uusia niin oppilaille kuin opettajillekin.  Tämä oli tietysti kiva asia siinä mielessä, että saimme vinkattua paljon uutta luettavaa, mutta harmillista siksi, että se kertoo, kuinka vaikeaa POC-kirjailijoiden kirjoja on löytää ja kuinka vähän ne ovat esillä. Moni oppilas ei ollut uskoa, kun kerroimme, että samat teokset löytyvät myös kirjaston valikoimasta. Erityistä ihastusta vierailuilla herättivät Aamupalaporukan tutkimusten, Kuonokamujen ja Höpersankarien lisäksi ala-asteella Lolan suuri salaisuuus , Pikku avokadon tarina , Amuletti sarjakuvasarja ja Iman oppii uutta , joka etenkin kirvoitti ihastuneita huudahduksia siitä, että kannen hahmolla on huivi ja “ se näyttää ihan multa ”. Yläasteella Kesä jolloin minusta tuli kaunis romaanin lisäksi kiinnostivat erityisesti Minuutin mittainen ikuisuus , Betoniruusu , Brielle & Bear: Olipa kerran… sekä Tokion prinsessa . Me opimme hankkeen aikana paljon ja teimme vuoden aikana jo pieniä muutoksia vierailuihin.  Parasta positiivista palautetta oli kuitenkin se, miten lähes poikkeuksetta oppilaat juoksivat hakemaan kirjoja luettavaksi, eivät malttaneet lopettaa lukemista, halusivat hamstrata kirjoja omaan pulpettiinsa ja kiittivät meitä vielä lopuksi erikseen siitä, että tulimme vierailulle. Oppilaat intoilivat kirjoista, joissa hahmot näyttivät heiltä itseltään ja joissa vilahteli tuttuja nimiä. Joissain kouluissa tunnin jälkeen välitunnilla kävi kuhina ja meitä olisi toivottu käymään muillekin luokille. Toivottavasti pääsemme tulevaisuudessa jatkamaan kouluvierailuja. Tämä vuosi osoitti vahvasti sen, kuinka merkityksellisiä vierailut ovat oppilaille, jotka löytävät itsensä ja toisensa kirjallisuudesta, sekä opettajille, jotka raportoivat saaneensa kaivattua apua ja vinkkejä moninaiseen kirjallisuuteen ja sen käsittelyyn opetuksessa.

Kaikki mitä kaipasimme on nuorille suunnattu maagisrealistinen romaani zimbabwelaiselta kirjailijalta. Teos on palkittu ja tartuin siihen kovin odotuksin. “Tässä lyhyt versio: Chichi kirosi baballe ja baba sai raivarin.” 14-vuotiaan Matin äiti on kuollut ja koko perhe on hajalla. Isosisko Chichi sekoilee kavereiden ja poikien kanssa. Pikkuveli Tana oireilee myös. Mati on keskimmäinen lapsi, vähän sivuun jäävä ja unohtuva, koska on hiljainen eikä pura tunteitaan yhtä äänekkäästi kuin muut sisarukset. Matin kuohunnat tapahtuvat ajatuksissa, joista suurin osa tarinasta koostuu. Äidin kuoleman jälkeen moni asia on väärin. Isän ja Chichin välillä kiehuu ja se johtaa Isoon riitaan. Matin elämään ilmestyy mysteerinä pitkään pysyvä hahmo, Meticais, jota kukaan muu ei näe. Sitten isä ilmoittaa, että perhe lähtee matkalle Zimbabween. Nykyajassa perhe matkustelee Zimbabwessa, käy safarilla katsomassa leijonia, nukkuu autossa ja asuu hotelleissa. Samalla Matin ja Meticaisin keskusteluissa käydään läpi menneitä tapahtumia. “Baba pysäköi meidät reppureissaajien alueelle. Ymmärrän nyt, miten tämän matkan on tarkoitus mennä. Siitä tulee ongelma. Chichi tietysti näki kuorma-auton ja sen muutetun takaosan, mutta ei luultavasti halunnut uskoa, miten tässä toimittaisiin.” Tarinassa kuvataan hyvin sitä, kuinka isoja asioita on vaikea sisäistää kerralla. Mati kertoo Meticaisille pikkuhiljaa palasia äidin kuolemasta ja sen jälkeisistä tapahtumista. Hän pohtii myös ystävyyttä, rakkautta ja tarinoita, joita ihmiset kertovat itsestään ja toisista. Samalla yrittäen muodostaa omaa tarinaansa. Hän pohtii kahden kulttuurin välillä elämistä ja sitä, miten kokee Zimbabwen niin kotoisaksi vaikka onkin asunut koko elämänsä Englannissa. Kulttuurit kietoutuvat toisiinsa perheen arjessa ja ajatuksissa. Identiteetistä kertova tarina rakentuu pikkuhiljaa. Matista muotoutuu myös kuva muiden perheenjäsenten puheiden ja toimien kautta, joka osittain eroaa tämän omasta kokemuksesta itsestään. “Minulla on kolme elämää: ensinnäkin olen kahden zimbabwelaisen lapsena zimbabwelainen: toiseksi olen maahanmuuttajien lapsena Britannian kansalainen: ja kolmanneksi olen ihminen noiden määreiden takana. Voin valita. Voin olla englantilainen Mati ja zimbabwelainen Mati, koska meillä kotona ollaan Zimbabwessa, ja heti oven ulkopuolella on Englanti.” Teoksessa on kuvattu tunnistettavia asioita perheestä ja sisarussuhteista, niin hyvässä kuin pahassakin. Perheen rumat puolet tuodaan esiin kaunistelematta, mutta matka myös yhdistää kuoleman rikki repinyttä perhettä. Kirja on suhteellisen lyhyt, mutta silti minun makuuni tiedonmurusia jaetaan alussa liian niukasti. Lukijaa lähinnä kiusoitellaan tiedolla siitä, että jotakin on vielä tulossa. Pikkuhiljaa asiat kuitenkin avautuvat ja tiedonjyväset kääntävät maailman välillä ihan päälaelleen. Lopulta ymmärsin, miksi tarina on kolahtanut moneen. Kaikki mitä kaipasimme, Blessing Musariri, WSOY 2025 Suomentanut Helene Bützow Englanninkielinen alkuteos: All That It Ever Meant 2022

Tyrannosaurus ja kirjojen mahti on osa lastenkirjasarjaa, jossa päähenkilönä on musta lapsi ja hänen kaverinaan vaihtelevasti eri dinosaurus. Tässä sarjan ensimmäisenä julkaistussa teoksessa seikkailee tyrannosaurus. Tässä ensimmäisessä teoksessa pohditaan, mitä tapahtuisi, jos tyrannosaurus oppisi lukemaan ja kiinnostuisi kirjoista. Tarinan leikkimielisessä varoituksessa neuvotaan, ettei dinosaurusta kannata opettaa lukemaan, koska siitä voi seurata vaikka ja mitä. Seurausten mukana esitellään, minne kaikkialle lukuharrastus voi johtaakaan. “Ja jos opettaisit sen lukemaan… …se innostuisi kirjoista toden teolla ja tahtoisi lukea LISÄÄ. Niinpä sinun pitäisi salakuljettaa se kirjastoon” Kun tyrannosaurus innostuu lukemisesta, se täytyy viedä salaa kirjastoon lainaamaan kotiin korkeat pinot kirjoja. Erilaisia teoksia lukemalla tyrannosauruksesta tulee niin fiksu, että se johtaa lopulta dinosaurusten ja kirjastojen vallankumoukseen, mikä taas laittaa maailman ihan päälaelleen. Kirjassa on hauskuutta kerronnan ja kuvien kautta. Kuvitus onkin tässä ihanan yksityiskohtaista ja lyhyiden tekstien lisäksi voi paneutua tarkastelemaan kuvien yksityiskohtia, jotka saavat aikuisetkin hymähtelemään. “Ja jos lainaisit KAIKKI NE KIRJAT… …sinun tulisi piilottaa ne KAIKKI JA tyrannosaurus omaan huoneeseesi, etteivät vanhempasi saisi tietää niistä mitään, tai muuten olisit PAHASSA PULASSA.” Ihanaa, että tämä sarja on suomennettu. Olemme huomanneet tapahtumissa, että monia lapsia kiehtoo dinosaurukset, mutta meillä on aikaisemmin ollut vinkata vain yksi suomenkielinen dinosauruskirja POC-kirjailijalta. Siinä ei kuitenkaan ole ihmishahmoja, joten representaation kannalta se ei ole paras mahdollinen. Tässä sarjassa taas on ihana afrohiuksinen päähenkilö ja muutenkin näkyy mustia ja ruskeita ihmisiä kirjan sivuilla. Sarjasta löytyy myös osat Stegosaurus ja numeroiden mahti sekä Diplodocus ja taiteen mahti . “Tämä on omistettu kaikille kirjastovirkailijoille. Olette MAHTAVIA!” Tyrannosaurus ja kirjojen mahti, Rashmi Sirdeshpande, Kustannus-Mäkelä Oy, 2021 Kuvittaja: Diane Ewen Suomentanut Terhi Leskinen Englanninkielinen alkuteos: Never Show a T-Rex a Book, 2020

Stegosaurus ja numeroiden mahti on hauska lastenkirja, joka kannustaa numeroiden ja laskemisen pariin. Lapsi ja stegosaurus tutustuvat numeroihin ja tarinassa käydään läpi, mitä kaikkea saattaa tapahtua, jos stegosauruksen antaa innostua numeroista. Lapsi ja dino päätyvät uskomattomalle seikkailulle aina avaruuteen asti. “Odotahan vain, kun se keksii miten numeroita voi hyödyntää oikein toden teolla, ja alkaa ratkoa salakirjoituksia…” Stegosaurus ja numeroiden mahti on osa kirjasarjaa, jossa sama lapsi seikkailee erilaisten teemojen ympärillä eri dinosaurusten kanssa. Sarjasta löytyvät osat Tyrannosaurus ja kirjojen mahti sekä Diplodocus ja taiteen mahti .  Tässä osassa on mukana dinosauruksen lisäksi robotteja, avaruusolioita ja numeroita. Jos joku näistä teemoista kiinnostaa lasta, teos on varmasti mieluinen. “No, sitten robotteja on KAIKKIALLA ja tilanne saattaa karata ihan pikkuriikkisen käsistä…” Kertomuksessa tuodaan hauskalla tavalla esille, mitä kaikkea matematiikalla ja numeroilla voi saada aikaan, lähtien arvoitusten ratkaisusta ja leipomisesta aina avaruusraketin rakentamiseen asti.  Tämän kivan opetuksen lisäksi kirja normalisoi sitä, ettei kaikki aina onnistu ensimmäisellä kerralla ja kannustaa jatkamaan epäonnistumisista huolimatta. Stegosauruskin on kärsivällinen ja yrittää uudelleen niin kauan, että onnistuu lopulta tehtävässään. “HUPS. Ei hätää. Jos homma ei onnistu ensimmäisellä kerralla, stegosaurus yrittää uudelleen.” Meille on tullut paljon ihania lastenkirjoja vastaan englanniksi ja siksi olimmekin iloisesti yllättyneitä, kun löysimme tämän dinosauruksia sisältävän kirjasarjan, jonka kaikki kolme osaa on käännetty myös suomeksi.  Olemme tapahtumissamme törmänneet lapsiin, jotka mielellään lukisivat dinosauruksista kertovia kirjoja. Nyt meillä on vinkata heille POC-kirjailijan kirjoittama dinosauruskirja, jossa on dinosaurusten lisäksi myös ihmishahmoja ja sen myötä positiivista representaatiota mustista ja ruskeista ihmisistä. “Kukapa olisi arvannut, että numeroilla voi saada aikaan kaikkea tällaista?” Stegosaurus ja numeroiden mahti, Rashmi Sirdeshpande, Kustannus-Mäkelä Oy, 2022 Kuvittaja: Diane Ewen Suomentanut Terhi Leskinen Englanninkielinen alkuteos: Never Teach a Stegosaurus to Do Sums, 2021

Diplodocus ja taiteen mahti on osa lapsille suunnattua kirjasarjaa. Jokaisessa osassa käydään läpi mielikuvitusleikki, mitä tapahtuisi, jos dinosaurukselle opettaisi jotakin uutta. Sarjan toisissa osissa seurataan, mitä tapahtuisi, jos tyrannosauruksen opettaisi lukema an ja minne stegosaurus päätyisi, jos sille opettaisi numeroita . Tässä osassa mukana seikkailee diplodocus, joka oppii taiteesta. Värikkäin kuvin ja lyhyin virkkein käydään läpi, mitä kaikkea taide voi olla: erilaisia materiaaleja ja erilaisia tekniikoita. Muista taiteilijoista voi saada inspiraatiota ja lopulta diplodocuskin löytää oman tyylinsä. Kuten muissakin sarjan osissa, tässäkin asiat eskaloituvat ja pian väriliituja vasta käyttämään oppinut diplodocus on maailmankuulu taiteilija, jonka töitä on kaikkialla. Maalitehdas ylikuumenee ja räjähtää, ja lopulta päähenkilö joutuu siivoamaan seuraukset suurella vesiletkulla. Meitä nauratti, kuinka myös taidemaailman kapitalismi on tuotu pienesti osaksi tarinaa. “Sitten se saattaisi testailla maaleja. HUPS. Ehkä pienempikin määrä riittäisi.” Tässäkin osassa kuvat ovat eläviä ja mukaansatempaavia. Taidemaailma ja sen mahdollisuudet esitellään hauskan tarinan kautta ja lapselle sopivalla tavalla. Lukija saattaa saada itsekin inspiraation ryhtyä taiteilijaksi niinkuin diplodocus tai ainakin innostua piirtämään kirjan lukemisen jälkeen. “Kun se viimein onnistuisi tavoitteessaan, se olisi niin ikionnellinen, että saattaisi jopa rutistaa sinut suureen, lämpimään syliinsä!” Kuvituksessa näkyy kivasti representaatio. Päähenkilönä sarjassa on dinosaurusten lisäksi musta lapsi, jonka kuvitelmissa seikkaillaan. Kuvituksessa näkyy myös muita ihmisiä, joissa ei olla unohdettu mustia ja ruskeita hahmoja. Kirjan dinosaurus on utelias ja kokeilee innokkasti uusia asioita. Tämä on hyvä esimerkki myös lukijalle. Dinosaurukset kiehtovat monia lapsia ja onkin hauska miten niiden kautta voidaan saada luotua kiinnostusta myös muiden teemojen ympärille. Diplodocus ja taiteen mahti, Rashmi Sirdeshpande, Kustannus-Mäkelä Oy, 2023 Kuvittaja: Diane Ewen Suomentanut Terhi Leskinen Englanninkielinen alkuteos: Never Let a Diplodocus Draw, 2022

Kuvaaja: Kira Björklund / WSOY Vy Tram on turkulainen esikoiskirjailija, joka oli tänä vuonna ensimmäistä kertaa Helsingin kirjamessuilla sekä käymässä, että esiintymässä. Tramin häpeää, kuulumattomuutta ja uushenkisyyttä käsittelevä romaani, Stigma , julkaistiin huhtikuussa 2025 ja pikkuhiljaa myös kirjailija on tottunut sen tuomaan esillä oloon. “Olen vähän sellainen, että haluan tietää etukäteen mitä tapahtuu. Luen paperilta ja seuraan käsikirjoitusta, ja menen ihan lukkoon, jos kysytäänkin jotain muuta. Nyt olen vähän oppinut rentoutumaan”, Tram kuvaa naurahtaen. Kaikki alkoi Ruskeiden tyttöjen RT LIT Akatemian ja Otavan yhteisellä master classilla.  Siellä syntyi ajatus omasta romaanista. “Se oli tosi hauskaa. Meillä oli muistaakseni kerran kuussa tapaaminen ja saimme palautetta käsikirjoituksesta. Se oli oikeastaan alkusysäys sille, että aloin kirjoittaa romaania”, kirjailija muistelee. Aluksi suunnitelmissa oli ollut novellikokoelma tai fragmentaarinen teos. Vasta kurssin aikana syntyi selkeä halu kirjoittaa juonellinen romaani. Sen muovautuminen lopulliseen muotoonsa oli kuitenkin monivaiheisen projektin tulos. “Silloin hahmoilla oli eri nimet ja vähän eri kuviot. Kirjan päähenkilö oli mutkattomampi ja muistutti kommelluksineen Birdget Jonesia. Mutta sitten yhtäkkiä vuodet kuluivat ja kirjasta tulikin tosi synkkä ja masentava”, Tram nauraa. Muutokseen vaikutti moni asia: elämäntilanteet, oman ajattelun muutokset ja ratkaisut, joita oli tehtävä tarinan kannalta. Prosessin aikana romaanin päähenkilö, Chi, muotoutui omaksi itsekseen, hyvin erilaiseksi ihmiseksi kuin hahmon luonut kirjailija.  Silti moni on arvuutellut kirjan olevan omaelämäkerrallinen . Osa on ehkä löytänyt yhtäläisyyksiä päähenkilön ja kirjailijan välillä, mutta todennäköisesti muutkin asiat vaikuttavat. “Luulen, että nykyään ihmiset lukevat sellaisesta lähtökohdasta, että asiat ovat henkilökohtaisia tai omakohtaisia”, Tram pohtii. Kirjailija ja päähenkilö jakavat taustan suomenvietnamilaisuudesta ja me mietimme, ajattelevatko lukijat, ettei mustia ja ruskeita hahmoja voi kuvitella. Mielikuvituksen tuotteena tulisi olla valkoinen hahmo tai muuten kyseessä on oltava tekijä itse. “Tuntuu, että POC-kirjailijoilla tekeminen on aika rajoittunutta. Me kirjoitamme lähtökohtaisesti Suomen kirjamarkkinoilla, jossa lukijat ovat pääosin suomalaisia valkoisia ihmisiä. Joillakin lukijoilla on oletus, että tietyn taustaisen ihmisen täytyy kirjoittaa tietyistä asioista tai omaelämäkerrallisista asioista ollakseen relevantti”, Tram kuvaa.  “Minua ei sinänsä haittaa olla suomenvietnamilainen kirjailija , mutta sitten ihmiset olettavat, että kirjoitan tietyistä asioista: rasismista, kahden kulttuurin välillä olemisesta tai tietystä etnisestä kokemuksesta. Vaikka oikeasti minua kiinnostaa moni muukin asia. On jonkinlainen raami, jonka sisälle kirjailija laitetaan ja sieltä odotetaan, että tekee jotakin tietynlaista.” POC-kirjailijaan kohdistuvat odotukset ovat olleet julkaisun jälkeen haastavia, koska esikoisen kohdalla Tram koki olevansa vapaa kirjoittamaan mistä haluaa. Julkaisun jälkeen ihmisten odotukset ovat konkretisoituneet.  “Olen miettinyt myös sitä, että jos kirjoittaisin tietokirjan, en usko, että ihmiset silloin odottaisivat, että kirjoittaisin taustastani tai kokemuksestani. Mutta jostain syystä kaunokirjallisuudessa minulta odotetaan tietynlaista kokemusta. Moni on olettanut ja odottanut, että kirjoittaisin vietnamilaisen pakolaisuuden kokemuksesta, mutta ei se kiinnosta minua niin paljon, että saisin siitä kokonaisen romaanin aikaiseksi”, hän kertoo. Ennen tätä haastattelua kuuntelimme Takakansi-podcastia, jossa Tram oli kesäkuussa vieraana . Keskustelussa Tram avaa kirjoitusprosessiaan ja sen kuunneltua, tuntuu hölmöltä ajatella, että kyseessä voisi olla omaelämäkerta.  Tram kertoo halunneensa käsitellä teoksessaan jollain tavalla self helpiä ja lähteneensä kirjastoon tekemään taustatutkimusta. Self help -hyllyn vierestä löytyivät new age -kirjat. Kustannustoimittaja oli toivonut että hahmoa motivoitaisiin enemmän ja manifestoinnista ja selfhelpistä tuli keino siihen. Mutkattomammasta päähenkilöstä tuli epätäydellinen, monisyisempi ja self helpistä apua kaipaava. Chistä tuli henkilö, joka herättää tunteita. Tarinaa lukiessa päähenkilö ensin ärsytti, sitten vähän pelotti ja lopuksi hän sai kaikki sympatiamme puolelleen. Hahmon luonut kirjailija tietää, miltä se tuntuu. “Olen kirjoittaessa käynyt läpi kaikki Chin tunteet, mutta vähän pilke silmäkulmassa. Niin että, ihanaa että hahmo on niin ärsyttävä! Ihanaa, että tämä on niin outo, että lähtee stalkkaamaan!” hän nauraa. “Ja sitten, kauheaa, kun tälle tapahtuu näitä asioita!” Tarkoituksena ei ollutkaan kirjoittaa mukavaa hahmoa, joka olisi kaukana todellisuudesta eikä haastaisi lukijaa epämukavuudellaan. Masennukseen ja muihin kirjan teemoihin liittyy stigmaa ja samoin on myös self help ja new age -kirjallisuuden.  Kirjaa varten tehdyn taustatyön myötä Tramille selvisi, kuinka laajan kirjon erilaisia teoksia kyseiset kategoriat sisältävät. Yhtenä kamalana kirjana mieleen jäi Jen Sinceron You Are a Badass – Lopeta itsesi vähättely ja elä täysillä , jonka ohjeet tuntuivat vastuuttomilta ja voimalauseet huvittavilta. Sen sijaan kiinnostaviakin teoksia löytyy, kunhan on utelias. “Yksi tosi kiinnostava omakustanne oli Terhi Susannan Kun minä löysin Itseni . Teksti oli niin aitoa ja raakaa”, Tram kuvailee. Eniten hän kertoo kuitenkin hyödyntäneensä Shalila Sharamonin ja Bodo J. Baginskin Chakra käsikirjaa  sekä Rhonda Byrnen Salaisuutta  Stigmaa työstäessä. Kyseiset teokset herättivät taustatyötä tehdessä monenlaisia tunteita. Tram tunnistaa, että teokset ovat osa laajempaa ilmiötä, joka liittyy esimerkiksi yksilökeskeiseen kulttuuriin, mutta samaan aikaan niiden lukeminen oli viihdyttävää ja niistä sai paljon materiaalia Stigmaa varten. Stigma on puhututtanut tänä vuonna ja lukijoilta palautetta on tullut laidasta laitaan. “On ollut sellaista vuoristorataa. Tuntuu, että ei ihan ymmärtänyt, mihin on itsensä laittanut. On kiva, että ihmiset lukevat Stigmaa, mutta samalla olen saanut paljon kritiikkiä asioista, jotka ovat olleet kustantamon vastuulla. Olen luottanut liikaa, että kaikki asiat hoidettaisiin ammattimaisesti. Kannessa on minun nimeni, jolloin otan myös vastaan iskut muiden mokista”, Tram kertoo. Nyt hän on todennut, ettei oikeastaan enää lue palautteita. “Syynä ihan vain se, että pääsisin eteenpäin ja jatkamaan toista työtä”, hän tiivistää. Seuraavan teoksen kanssa lähtötilanne on erilainen. Esikoisen kanssa Tram joutui käymään palkkatöissä kirjoittamisen ohella, mikä hidasti kirjoittamista. Nyt toiveikkuus apurahasta ja kirjoittamiseen keskittymisestä on askeleen lähempänä, kun ensimmäinen romaani on pohjalla. Myös kirjamaailma, teoksen julkaisu ja muut kirjoittamisen oheisprosessit ovat tutumpia. “Tämä oli niin pitkä ja kauhea prosessi. On ihanaa, että tämä on nyt ohi ja pääsee keskittymään seuraavaan kirjaan”, Tram naurahtaa. Seuraavasta teoksesta hän ei paljasta vielä mitään. Kirjailija kertookin, että ehkä tärkein oppi, jonka hän sai esikoisen julkaisusta, on pitää käsikirjoitus itsellään niin pitkään kunnes on varma, mistä haluaa kirjoittaa ja mistä teoksessa on kyse.  “Asiat voivat muuttua niin hetkessä, että sitten menen sanomaan jotain, mitä ei tule kuitenkaan. Lopputulos voi käytännössä olla mitä vain ja sen takia yritän malttaa pitää suuni kiinni, vaikka innostaisikin”, kirjailija toteaa.

Fantasiaa, kasvutarinaa, dekkaria ja yhteiskunnallista kommentointia taitavasti yhdistelevä Multasuu on argentiinalaisen Dolores Reyesin esikoisteos, johon me reagoimme alussa ihan eri tavoin. “Maa on auki kuin haava. Ja minä yritän estää häntä vajoamasta, vedän kaikin voimin, vaikka kuoppa on minua monin verroin suurempi. Äiti putoaa kuitenkin.” 200 sivuinen romaani koostuu kolmesta osasta, joissa seurataan nimettömäksi jäävän päähenkilön elämää sen eri vaiheissa. Tarinan alussa nuori tyttö hautaa väkivaltaisesti kuolleen äitinsä ja syö sitten maata nähdäkseen, onko hänen isänsä vielä elossa. Veli Walter ja täti, monen muun tavoin, raivostuvat mullan syömisestä ja tyttö kamppailee häpeän ja toisaalta voimakkuuden tunteiden parissa. Maan syöminen aiheuttaa vatsakipuja, mutta myös vastustamatonta halua syödä sitä lisää. Myöhemmin Multasuuksi kutsutun tytön pihalle alkaa kasaantua maalla täytettyjä pulloja, joita läheisiään etsivät ihmiset jättävät hänelle sen toivossa, että tyttö auttaisi heitä löytämään kadonneet perheenjäsenet. “Monet eivät uskaltaneet astua edes portista sisään vaan jättivät kadonneiden hiekat pullossa portinpieleen. Pullonkaulassa roikkui aina kortti ja nimilappu. Keräsin pullot kasaan kasvien juurelle. Ne kimaltelivat auringossa. Kun satoi kaatamalla, vesi kertyi pulloihin ja tulvi yli, niin että pulloihin kerätty maa sekoittui omaani.” Suomennettu teksti yhdistelee puhekieltä kirjakieleen. Kieli on kuvailevaa ja epämääräistä ja se jättää paljon tulkinnan varaan. Kappaleet ovat lyhyitä ja katkelmanomaisia, mikä tekee tapahtumien temposta nopean. Mariana Enríquezin helppolukuisen novellikokoelman jälkeen Téri ei vielä ensimmäisissä kappaleissa lämmennyt Multasuun kielelle. Aracelis taas tykästyi heti kerrontatyyliin, joka sai tunnelman vaikuttamaan kiehtovalta. Lopulta puhekielisyyden merkitys kuitenkin avautui molemmille ja Térikin tempautui täysillä tarinaan. Kirja lähtee käyntiin vauhdikkaalla sysäyksellä ja etenkin Aracelis onnistui kiintymään päähenkilöön ensimmäisistä riveistä lähtien. Dekkarimaisuus tuo tarinaan koukuttavuutta, kun ei malta odottaa että saa tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Samalla seurataan tytön kasvua nuoreksi naiseksi ja tämän ja isoveljen muodostaman rakastavan perheen liikkumista läpi erilaisten ennakkoluulojen, ystävien ja rakastajien. “Mutta ei me sitä kaivattu. Joskus tuntui siltä, ettemme kaivanneet enää mitään, että sopeuduimme mihin tahansa kunhan vain pysyttelimme yhdessä, Walter ja minä.”  Kieli on kuvailevaa, mutta kerronta toteavaa. Päähenkilö on vähän kylmän oloinen, mikä osaltaan vaikuttaa kerronnan toteavuuteen. Tunteita ei juurikaan märehditä; asiat vain tapahtuvat ja niistä liikutaan eteenpäin. Vaikka Multasuuksi kutsuttu tyttö kohtaa kaikenlaista vaikeaa ja traumaattistakin, hän ei ole lannistettu, vaan neuvokas ja eteenpäin suuntaava. Tarinan rinnalla kulkevat unet ja niissä tavattava señorita Ana, kertojalle tärkeä opettaja, joka on ainut pysyvä ihminen päähenkilön elämässä veli Walterin lisäksi. Romaanista löytyy muitakin kiinnostavia hahmoja, ja ihmisten saapuminen ja sitten häviäminen elämästä tuntuu uskottavalta kuvaukselta. Hahmoista on saatu lyhyilläkin kuvauksilla kiinnostavia sillä, että kukaan ei ole vain hyvä. “Hyväilin maata joka antoi minun nähdä uusin silmin ja näytti näkyjä joita vain minä saatoin nähdä. Tiesin kuinka kipeää teki ryöstettyjen ruumiiden vaikerrus.”  Teoksen lopusta löytyvät suomentajan jälkisanat, jotka avaavat lyhyesti romaanin taustoja, kirjailijan ajatuksia ja Argentiinan yhteiskunnallista tilannetta, joka voi auttaa laittamaan tarinaa paremmin kontekstiin. Multasuu, Dolores Reyes, Aviador, 2025 Suomentanut Anna-Leea Häkli Espanjankielinen alkuteos: Cometierra

Pujottelemme tiiviin ihmismassan läpi lehdistökeskuksen kokoushuoneeseen ja oven sulkeuduttua perässämme Helsingin kirjamessujen hälinä jää hetkeksi ulkopuolelle ja edessämme istuu hymyilevä Ernest Lawson . Opettaja, näyttelijä, juontaja ja koomikko Ernest Lawson on nyt myös kirjailija. Hänen esikoiskirjansa Höpersankarit: Opejahti julkaistiin kirjamessuviikolla syksyllä 2023. Meidän arvion teoksesta voit lukea täältä . Ernest Lawson on kirjamessuilla ensimmäistä kertaa kirjailijan roolissa ja kertoo vielä prosessoivansa ajatusta itsekin. “Tuntuu hassulta sanoa itseäni kirjailijaksi, kun kirja on niin tuore. Kävin heti katsomassa WSOYn lasten- ja nuorten puolelta, että onko Höpersankarit oikeasti olemassa ja siellä se oli kaikkien ’oikeiden’ kirjojen joukossa.” Lawson nauraa. Ernest Lawson kirjoitti alakouluikäisille suunnatun lastenkirjan, joka kertoo höpersankareista . Kirja on humoristinen ja sen idea on kypsynyt kirjailijan mielessä pitkään. “Idea teokseen on osittain tullut opettajaopintojen aikana. Osittain se on kypsynyt jo pidempään. Olen itse aina tykännyt supersankareista, ja yliluonnolliset voimat ja taikuus ovat kiinnostaneet. Opintojen aikana näin koulumaailmaa ja mietin, miten nämä kaksi asiaa voisi yhdistää.” Lawson kuvaa itseään hupiukoksi. Hän tykkää kirjoittaa juttuja, jotka naurattavat. Hän kertoo oman huumorintajunsa olevan vitosluokkalaisen tasolla, joten hauskan lastenkirjan kirjoittaminen lienee ollut luontevaa. Höpersankarit: Opejahti sijoittuu Höpsövaaran kaupunkiin, jonka asukkailla on erilaisia höpervoimia, kummallisia supervoimia, joista osasta on ehkä jopa enemmän haittaa kuin hyötyä. Kirjan päähenkilönä toimii kuitenkin Taavi, jolla ei ole höpervoimaa lainkaan. Taavin isä Karva-Kari aloittaa opettajana höpersankarien koulussa ja Taavi joutuu samaan kouluun ainoana oppilaana, jolla ei ole höpervoimaa. Taavi painii kirjassa erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunteiden kanssa , vaikka löytää koulusta ystäviäkin. Lawson kertoo, että vaikka Taavi ei suoraan pohjaa kehenkään todellisuuden henkilöön, on nelosluokkalaisen Taavin kokemat tunteet samoja, joita hän on itse kokenut lapsena ja kokee toisinaan edelleenkin. “Itse olen kokenut paljon erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunteita, niin kuin me kaikki olemme. Väitän että kyseessä on isompi juttu, kuin ihonväri, hiukset tai kieli. Luulen, että varsinkin herkässä teini-iässä ajattelee, että ‘kukaan ei ymmärrä minua’ ja ‘minä olen ainoa, joka tuntee näin’. Ne ovat helposti samaistuttavia tunteita. Taavi on jonkinlainen versio niistä tunteista, joita itse olen sen ikäisenä kokenut.” Lawson kertoo. “On ollut hedelmällistä kirjoittaa tunteet teokseen sillä tavalla, että syy ulkopuolisuudelle ei ole ihonväri tai se, että olisi huono jalkapallossa. Syy on erilaisuuteen on konkreettinen, mutta fantasiamaailmasta otettu: Taavi on ainoa, jolla ei ole voimia.” Tavis-Taavista puhutaan kirjassa selän takana ja uutinen hänen höpervoiman puutteestaan leviää koulussa nopeasti. Lawson paljastaa, että vaikka selän takana supattelu on kirjoitettu teokseen luokkakaverien puheena, sen voi aikuisena tulkita myös niin, etteivät supattelut ehkä olekaan aitoja. Ne voivat olla kuvaus Taavin sisäisestä maailmasta: hänen omasta epävarmuudestaan ja sisäisestä dialogistaan. Todellisuudessahan ihmiset keskittyvät paljon vain itseensä ja siihen, mitä muut heistä itsestään ajattelevat. Kirjassa on paljon hahmoja, joilla on toinen toistansa hassumpia höpervoimia . Inspiraatio kirjan hahmoihin lähtikin juuri erilaisista höpervoimista. Lawson paljastaa, että sellaisia höpervoimia, joita emme päässeet näkemään tässä teoksessa, on vielä paljon jäljellä. “Lähdin siitä, että supersankarit ovat kaikille tuttuja. Supersankarivoimat ovat kaikille tuttuja. Minkä takia en löydä kirjallisuudesta tai elokuvista ‘epäcooleja’ voimia? Miksei ole supersankaria, jonka voima olisi se, että se puhuu tai kävelee vain väärinpäin?” Kirjailija lähti keksimään höpervoimia ja mietti sitten, kenelle ne voisivat sopia. Yhtenä oudoimmista voimista Lawson mainitsee Korianteri-Kiian voiman. Voiman ansiosta osalla Kiian lähellä olevista ihmisistä alkaa syödessä maistua saippua suussa. Lawsonin Putous-ajoilta on päätynyt joitakin ajatuksia kirjaan. Kirjailija oli mukana Putous sketsisarjassa vuonna 2017 ja kertoi pohtineensa jo silloin, mitä opettajat eivät ainakaan saisi olla. Silloin pohdinnoista syntyi sketsihahmo Ansa Kynttilä. Nyt lastenkirjaan samoista pohdinnoista kehittyi opettaja, jonka höpervoima on se, että hän on niin tylsä ja puuduttava, että saa oppilaat nukahtamaan. “En puhu kirjassa kovinkaan maarittelevasti opettajista, vaikka paljon suomalaista opettajakuntaa arvostankin”, Lawson nauraa. “Ehkä minulla on kuitenkin lupa veistää vitsiä siitä, että millainen olisin itse huonoimmillani.” Toinen Putouksen aikoihin noussut ajatus on vitsi perunasta. “Kun olin Putouksessa, sain paljon viestejä ja tapasin kauppakeskuskeikoilla lapsia, jotka tulivat fanittamaan hahmoja ja ehdottamaan seuraavaa hahmoa. Moni halusi ehdottaa seuraavaa Putous-hahmoa ja ylivoimaisesti suosituin ehdotus oli peruna. Ympäri Suomen, ihan sama missä kävi, oliko se ykkös- tai kutosluokkalainen, aina ehdotettiin, että tee peruna-hahmo”, Lawson muistelee hymyillen. Jostain syystä lapsia ympäri Suomen naurattaa peruna, ja koska peruna ei koskaan päätynyt Lawsonin Putous-hahmoksi, hän päätti, että kirjaan tulisi hahmo, jonka nimi olisi jokin versio perunasta. Näin rehtori Perunainen sai nimensä ja nimi nauratti myös kirjailijan omia lapsia. “Ihmisten pitäisi varmaankin tehdä enemmän ruoka-aiheisiin liittyvää huumoria”, kirjailija nauraa. Lawson luki kirjaa ensin omille lapsilleen, sillä ajatuksella, että jos omat lapset eivät tykkää, niin sitten kirjaa ei ehkä uskaltaisi esitellä muillekaan lapsilukijoille . Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt, vaikka omat lapset olivat vielä nuorempia kuin teoksen ensisijainen kohdeyleisö. Sen sijaan lasten kanssa syntyi kiinnostava keskustelu kirjallisuudesta ja tarinoiden synnystä. “Olin iloisesti yllättynyt siitä, miten hyvin vitsit upposivat. Hahmojen nimet naurattivat, höpervoimat naurattivat”, Lawson muistelee. “Etenkin isomman kanssa saatiin keskustelua aikaiseksi kirjasta ja siitä, minkä takia juuri se yksi tietty hahmo on tarinan pahis. Oli kiva avata hänelle kirjallisuuden maailmaa ja sitä, että kaikki kirjat mitä hänellekin luetaan ovat jonkun keksimiä. On hauska, että noin nuoresta iästä hän pääsee näkemään, että erilaiset tarinat eivät vain ‘ole olemassa’, vaan juonenkäänteet ja hahmojen tunteet ovat sarja valintoja, joita kirjailija tekee.” Tällä hetkellä lastenkirjallisuuden kenttä näyttäytyy Lawsonille positiivisena . Hän kuvailee tarjontaa rikkaana ja pitää tärkeänä myös sitä, että lapsille julkaistaan suurien seikkailujen rinnalla myös pieniä tarinoita. “Kaikkien ei tarvitse olla massiivisia epookkeja tai saagoja, jotka luovat kokonaisen maailman, vaan lapsille on myös paljon tarinoita, joissa annetaan vaikka vain tietty opetus, jostain pienestä asiasta. “ Lawson pohtii. Hän kertoo että tällaisia pieniä tarinoita luetaan heidän kotonaan etenkin nuoremman lapsen kanssa. Lawson toteaa myös, että representaation näkökulmasta tilanne on parantunut hänen lapsuudestaan huomattavasti. Silloin löytyi ehkä yksi kirja oman ikäisestä nuoresta, mutta nykyään voi löytää laajemmin erilaisten ihmisten tarinoita myös lastenkirjoista. Hän uskoo tämän olevan vain alkua, ja mitä pidemmälle mennään, sitä enemmän alalle tulee erilaisten kirjoittajien tarinoita. Kun pyydämme vinkkiä kirjailijan urasta haaveileville nuorille kirjoittajille, Lawson toteaa : “Niin tylsä neuvo kuin se onkin, pitää vain kirjoittaa.” “Jos et kirjoita, niin sinusta ei tule kirjailijaa. Haaveissa on helpompi kuvitella, että ‘sitten kun minulta tulee kolmiosainen eepos’, mutta on paljon vaikeampaa pistää teksti paperille niin, että se olisi vetävä ilman mitään lillukanvarsia”, Lawson toteaa kokemuksen syvällä rintaäänellä. Hän kertoo huomanneensa Höpersankarit kirjaa kirjoittaessaan, että kirjoittaminen on todella haastavaa työtä, eikä vain riippumatossa istumista inspiraatiota odotellen. “Tiesin, että se olisi kovaa työtä. Mutta kirjoittaessa konkretisoitui, että kukaan ei tee tätä minun puolestani. Kirjailijoiden puolesta kukaan ei kirjoita. Pitää mennä maanantaiaamuna läppärin ääreen ja alkaa naputella. Sitten huomaa päivän päätteeksi, että kaikki on täysin käyttökelvotonta, deletoit sen ja tiistaina aloitat uudestaan.” Lawson nauraa. Hän kehottaakin kirjailijaksi haaveilevia kirjoittamaan paljon ja kaikissa muodoissa. Hän suosittelee kirjoittamaan pitkiä ja lyhyitä tarinoita, erilaisista näkökulmista ja poistumaan myös omalta mukavuusalueelta. “Jos tykkäät true crimesta, kirjoita sitä lapsilukijoille. Niin opit miten kirjoittaa eri näkökulmista”, Lawson kannustaa. Hän puhuu myös aikataulujen hyödyllisyydestä. Hän kertoo, ettei olisi saanut ensimmäistäkään kirjaa valmiiksi, ilman kustannustoimittajaansa Laura Andersson. Vaikka hän oli itse keksimässä erilaisia tekosyitä olla kirjoittamatta, Andersson muistutti deadlineista. Niille, joilla ei vielä ole omaa kustannustoimittajaa, erilaiset kirjoituskurssit voivat toimia samalla tavalla. Loppukeväästä 2024 julkaistaan Höpersankareiden toinen osa: Höperit vastaan Superit. Lawsonin halusi jättää ensimmäisen osan kesken jännään paikkaan, jotta lukijat varmasti löytäisivät seuraavan kirjan pariin. Höperit vastaan Superit vaatii kuitenkin vielä viimeiset viimeistelyt ennen kuin me lukijat pääsemme siihen käsiksi. “Jos tykkäsi ensimmäisestä osasta, niin samankaltaista huumoria on varmasti luvassa lisää, mutta paljon laajemmalla hahmogallerialla. Ensimmäisessä osassa minun piti pitäytyä maailman esittelyssä ja vain muutamassa hahmossa. Toisessa osassa voin sitten heittäytyä esittelemään paljon erilaisia tyyppejä ja höpervoimia.” ERNEST LAWSONIN LUKUVINKKI Sillä välin kun odottelemme Höpersankareiden jatko-osaa, voimme lukea Ernest Lawsoniin vaikutukseen tehneen teoksen. Poika ja hame - Jani Toivola & Saara Obele "Jani Toivolalta ja Saara Obelelta on tullut myös pari muuta kirjaa, mutta Poika ja hame on meidän muksujen lemppari!" Voit lukea meidän arvion ja tarkemman esittelyn teoksesta täältä .

Höpersankarit lastenkirjasarjan neljäs osa on vauhdikas, hulvaton ja hitusen dystopinen. Taavi ja kaverit käyvät edelleen neljättä luokkaa. Aikaisemmissa osissa lukukausi on ollut tapahtumarikas ja sama meno jatkuu edelleen. Höpsövaaran ei-niin-peruskoululla on rahat taas loppu ja mistäkäs muusta syystä kuin siitä, että rehtori on ostanut koululle valtavan näköispatsaan itsestään. Oppilaat vasta hetki sitten voittivat satatuhatta euroa Superlympialaisista auttaakseen koulun rahahuolissa, joten he eivät vastaanota uutista uusista rahahuolista kovinkaan innoissaan.  “‘Tässä vaan kävi valitettavasti niin, että kisavoiton jälkeen minä – kröhöm – “lainasin” niitä rahoja, innostuin vähän nettishoppailemaan ja tein erään koulun sisustukseen liittyvän sijoituksen, joka osoittautui yllättävän kalliiksi.” Aamunavauksessa ilmoitettavat leikkaukset osuvat koko kouluun ja vaikuttavat kovimmin opettajiin. Kaikkien mukavuuksien jälkeen opettajilta leikataan myös työpaikat. Erikoiset, mutta oppilaille tärkeät, opettajat lähetetään saman tien kotia kohti ja tilalle saadaan uutta teknologiaa, peräti ilmaiseksi. Tekoälyllä toimivat robo-opet lasketaan dronien avulla koulun pihalle ja ohjataan suoraan luokkiin, joissa opetus voi alkaa. Vain Teleportti-Teolla on huono fiilis uudistuksesta, mutta kukaan ei ota hänen huoliaan kuuleviin korviinsa. “Hän katseli tuimasti ympärilleen. ‘Sanokaa mitä sanotte, mutta nuo robotit koituu vielä meidän tuhoksi.’” Robottikaaos on älyttömän hauska ja me nauroimme vitseille parhaimmillaan vedet silmissä. Teos tuntui sisältävän vähän vähemmän vessahuumoria, joka meihin harvoin iskee. Sen sijaan hauskoja sanaleikkejä, osuvia ajatuksia, hullunkurisia päähänpistoja ja ajankohtaisuutta osasimme arvostaa. Meidän 9-vuotiaan testilukijankin mielestä Robottikaaos on hauska ja yllättävä.   “Nämä moottoreilla varustetut opetusalan ammattilaiset pitävät huolen siitä, että oppiminen on jatkossa huipputehokasta. Opebotit hyödyntävät toiminnassaan viimeisintä tekoälyä. Nämä minimaalisesti kuluttavat pelti-pedagogit eivät käytä bensaa tai dieseliä, eivätkä ne juo litrakaupalla kahvia – kröhöm, kuten eräät – vaan ne toimivat ladattavilla pattereilla.” Tarinassa on toimivia juonenkäänteitä, jotka tuntuivat lastenkirjallisuuteen tuoreilta ja yllättäviltä. Nautimme tästä osasta jopa enemmän kuin edellisistä ja se toi mieleemme lasten version dystopiakirjoista, joita me olemme lukeneet nuorina. Rivien välistä on luettavissa hienovaraisia opetuksia nettiturvallisuudesta, tekoälystä ja kierrätyksestä. Huumorin kautta käsitellään teemoja, joista voi sitten käydä enemmänkin keskustelua, myös vähän vakavammassa hengessä. “‘Eiks toi mee jo vakoilun puolelle?’ Kiia närkästyi.  ‘Kaikesta, mihin käytätte koneita, jää jälki. On oma vikanne, jos ne jäljet eivät kestä tarkastelua.’” Höpersankarit 4: Robottikaaos, Ernest Lawson, WSOY, 2025 Kuvitus Maria Makkonen

Höpersankareiden jatko-osa alkaa huonoilla uutisilla ja loppuu taas cliffhangeriin. Jos et ole vielä lukenut sarjan ensimmäistä osaa Höpersankarit 1: Opejahti , kurkkaa mistä on kyse täällä ja jatka vasta sitten tämän tekstin lukemista. “Nämä ‘voimat’ saattavat ensi kuulemalta vaikuttaa täysin hyödyttömältä, mutta yllättävää kyllä, ne olivat osoittautuneet suureksi avuksi, kun ystävykset olivat kuukautta aikaisemmin onnistuneet estämään entisen rehtorinsa ilkeät suunnitelmat höpersankareiden tuhoamiseksi.” Höpersankareiden koulupäivä alkaa aamunavauksella, jossa oppilaat saavat kuulla koulun rahahuolista. Mikäli sataatuhatta euroa ei saada kasaan kuukauden sisällä, koko koulu lakkautetaan ja oppilaat siirretään tavisten kouluihin. Niinpä höpersankarit pistävät töpinäksi. Muutaman epäonnisen – ja hauskan – yrityksen jälkeen höpersankarit toteavat parhaaksi mahdollisuudekseen saada rahat kasaan voittamalla Superlympialaiset. Kilpailun, jossa mitataan voimaa, ketteryyttä ja nokkeluutta. Palkinnon voittosumma on tasan satatuhatta euroa, eli juuri se mitä he tarvitsevat pelastaakseen koulun. Ainoa ongelma on se, että kilpailun ovat viimeiset vuodet voittaneet aina supersankareiden koulun oppilaat, eivätkä höpersankarit ole lainkaan varmoja, pärjäävätkö he rohkeille ja voimakkaille supersankareille höpervoimillaan. “‘Totta kai’ Taavi kannusti. ‘Ei meillä ole mitään menetettävää.’ ‘Paitsi toki koulumme, kotimme ja loistava tulevaisuutemme’, Noel korjasi näyttäen ensimmäistä kertaa todella vakavalta.” Kirja on taas täynnä huumoria ja juoni liikkuu reippaasti eteenpäin. Myös uusia hahmoja erilaisten voimien kanssa saapuu mukaan kuvioihin. Tällä kertaa mukana on enemmän mysteeriä ja jännitystä kuin ensimmäisessä teoksessa. Samaan aikaan kun höpersankarit kipuilevat Superlympialaisten ja koulun rahapulan kanssa, valtionpäänaista Auli Niinistöä kiusaa mysteeripahis. “‘Ei syytä huoleen Kultuseni’, presidentti vakuutti kultakalalle samalla kun puki pienelle ystävälleen kellukkeet. ‘Siirsin aarteen turvaan tähän salkkuun. Se pysyy nyt mukanani ja turvassa ympäri vuorokauden.’” Tässä osassa on tyypillinen asetelma sankareista ja pahiksesta. Myös tapa, jolla sankarit lopulta päihittävät pahiksen, on varmasti monelle enemmänkin lastentarinoita lukeneelle tuttu. Me olisimme kaivanneet vähän yllätyksellisempää loppuratkaisua ja pahiksen päihitystä tutun tuntuisen lopun sijaan. Höpervoimat ja Lawsonin luoma Höpervaaran maailma tuovat kuitenkin teokseen kiinnostavaa uutta seurattavaa. “‘Muistakaa että yhteistyössä on voimaa’, Kari kannusti, ‘myös vetovoimaa!’” Meidän ekaluokkalainen testilikujia on odottanut Höpersankareiden toisen osan julkaisua malttamattomana ja oli innoissaan kun kirja tuli postissa kustantamon lähettämänä. Testilukija naureskeli taas ääneen höpereiden kommelluksille ja tarinoita täydentävien kuvien yksityiskohtia hän jäi tutkimaan pitkäksikin aikaa. Lokakuussa ilmestyykin jo Höpersankareiden kolmas osa, jossa kaverukset pääsevät seikkailemaan kauan odottettuun leirikouluun, josta jo vähän vihjaillaan tämän kirjan lopussa.  Höpersankarit 2: Höperit vastaan Superit, Ernest Lawson, WSOY, 2024 Kuvitus Maria Makkonen

Höpersankarit kirjasarja sai taas jatkoa. Tällä kertaa Korianteri-Kiia suuntaa luokkansa kanssa leirikouluun. Aikaisemmin sarjasta on julkaistu Höpersankarit 1: Opejahti ja Höpersankarit 2: Höperit vastaan Superit , mutta niiden lukeminen ennen kolmatta osaa ei ole välttämätöntä. “Korianteri-Kiia on nimittäin höpersankari, eli ihminen jolla oli yliluonnollisia, mutta valitettavan hyödyttömiä voimia. Kiian voima aiheutti sen, että ihmiset hänen ympärillään maistoivat ruokaillessaan pelkästään kitkerän saippuan.” Samat ystävykset ovat edelleen tapahtumien keskiössä: Taavi, Kiia ja Noel. Tällä kertaa tarinaa seurataan kuitenkin enemmän Kiian näkökulmasta. Muitakin tuttuja hahmoja pyörii kirjassa kaverusten luokalta ja opettajista, ja myös uusia tuttavuuksia tulee vastaan. Höpervoimat ovat tietysti edelleen mukana tarinassa, vaikkeivät enää samalla tavalla vie tarinaa eteenpäin. Ne ovat kuitenkin hauska lisä hahmoihin ja erottavat kertomuksen ihan vain tavallisesta kouluarjesta. “Kiia keskeytti ystävänsä. ‘Aina sä liioittelet, Noel. Joo, leirikoulu on ollut toiminnassa jos pitkään, mutta kiinnostavampaa on se miksi se suljettiin.” Tällä kertaa koulumaailmasta hypätään hetkeksi leirikouluun, joka tuo mukanaan jännitystä, maatilan eläimiä, metsässä könyämistä ja tietysti leiridiskon. Ihmissuhteet etenevät eri tavalla lapsien kesken uudessa ympäristössä ja luokkalaisista paljastuu uusia puolia. Pelkästään ihan tavallinen leirikoulu ei kuitenkaan ole luvassa, koska luokka suuntaa Hurjavaaran leirikeskukseen, joka on ollut kiinni viimeiset kymmenen vuotta. Kiiaa ihmetyttää, miten hänen äitinsä päästää hänet edes matkaan, koska kymmenen vuotta sitten Hurjavaarasta katosi mystisesti kokonaisen leirin verran lapsia, hetkeksi. “‘Se kieltämättä näyttää hieman eriltä kuin esitteessä. Kuvat taitavat olla vähän vanhentuneita’. Karva-Kari sanoi verraten esitteessä näkyviä houkuttelevia kuvia modernista leirikeskuksesta edessä seisovaan ränsistyneeseen hökkeliin.” Kiia odottaa leirikoululta paljon hauskanpitoa, mutta saavuttuaan Hurjavaaraan luokkaa odottaakin rapistunut leirikeskus, joka vaikuttaa enemmänkin kummitustalolta. Leirikeskuksen omistajat Vauveli ja Vouveli vaikuttavat myös erikoisilta ja pian saapumisen jälkeen leirikoulussa alkaa tapahtua muitakin kummia asioita. Kaikki alkavat käyttäytyä oudosti ja jokainen on yhtäkkiä epäilty. Myös iltahämärässä kerrotut kummitustarinat lietsovat jännitystä. “‘Ja vielä yksi asia’, Kari madalsi ääntään, ‘en väitä että täällä liikkuisi kummitus, koska, heh, eihän sellaisia ole olemassa! Mutta JOS täällä sellainen liikkuisi ja te sattuisitte siihen törmäämään, niin… juoskaa, Ja juoskaa lujaa.’” Meidän 8-vuotias testilukija innostui heti uudesta Höpersankarit kirjasta ja lukee sitä paraikaa itsenäisesti. Ainakin alku on selkeästi ollut mieluinen ja kuvat taas hauskoja ja yksityiskohtaisia. Meille aikuisina lukijoina leirikoulun puuhastelua oli hauska seurata, mutta suurempi tarinankaari tuntui vähän yllätyksettömältä. Meitä turhautti myös tarinassa moneen kertaan esiintyvät höpötykset tyttö- ja poikabakteereista. Vitsi tuntuu vähän vanhentuneelta ja voi osaltaan vaikuttaa negatiivisesti lasten ystävyyssuhteisiin ja siihen, miten lapset näkevät sukupuolen. Höpersankareiden uusi osa veti kuitenkin hyvin ja jäi taas kerran keskelle jännittäviä uusia uutisia. “‘No Kiia, oliko leiri kaikkea sitä mitä odotit?’ ‘Ei’, Kiia vastasi. ‘Se oli paljon, paljon enemmän.’” Höpersankarit 3: Vaarallinen leirikoulu, Ernest Lawson, WSOY, 2025 Kuvitus Maria Makkonen

Me olemme kahdestaan lukeneet Mariana Enríquezin kaksi aikaisempaa novellikokoelmaa ja tykästyneet erityisesti ensimmäisenä suomennettuun, Mitä liekit meiltä veivät . Niinpä kun uusin novellikokoelma, Aurinkopaikka hämärille tyypeille, julkaistiin, halusimme lukea sen yhdessä koko suljetun lukupiirimme kanssa. Pyysimme kirjat lukuun WSOY:ltä ja tartuimme kauhunovelleihin niille parhaaseen aikaan, lokakuun pimenevinä syysiltoina. Lukupiirissä tykättiin kertomuksista. Osa oli lukenut Mariana Enríquezin novelleja aikaisemminkin ja osalle ne olivat uusi tuttavuus. Kaikille suoranaista kauhua oli vähemmän, kuin mitä olimme odottaneet. Vaikka karmivia elementtejä löytyy, emme juurikaan pelänneet lukiessa. Tämä kokoelma voi siis sopia vähän säikymmällekin lukijalle. “Kävelin lähemmäs peiliä ja panin merkille ensimmäiset mustelmat. Ne alkoivat olkavarresta ja levittäytyivät hitaasti mutta varmasti ranteisiin, missä ne näyttivät violeteilta rannekkeilta.”  Sen sijaan novelleista löytyy taas ilahduttavaa mielikuvituksellisuutta ja ajatuksia herättävää kommentointia. Tarinoissa soluttaudutaan kulttiin, sovitetaan kirottuja vaatteita ja nähdään aaveita. Lukupiirissä huomasimme, että, meille tyypilliseen tapaan, eri novellit kolahtivat eri ihmisille. Aracelis tykkäsi erityisesti sellaisista, jotka herättivät moraalipohdintoja, ja olisi mielellään täysin ohittanut ällöt jutut, kuten mätänevät kasvot. Joku toinen taas oli tykästynyt juuri kasvojenmätänemisnovellin tunnelmaan ja jäänyt heti odottamaan lisää samanlaista meininkiä. Térin yhdeksi lemppariksi nousi novelli Kasvokatrastrofi, jonka tunnelma on karmiva ja kertoo perheen naisten sukupolvet ylittävästä kirouksesta. “Äiti näki miehen’, Diego sanoi, ‘Äiti korosti moneen kertaan, että hän oli halunnut päästä kotiin päivänvalon aikaan, ennen pimeän tuloa, ja että valoa oli ollut edelleen riittävästi, koska aurinko ei ollut ehtinyt laskea joelle. Miehellä, joka oli auttanut hänet ylös, ei ollut kasvoja lainkaan.” Enríquezin avoimiksi jäävät loput ovat jo tietysti tyyli, johon olemme tottuneet ja jota olemme oppineet myös ymmärtämään, etenkin viime vuonna tekemämme haastattelun kautta, jossa kysyimme asiasta kirjailijalta. Se ei silti tarkoita, ettemmekö olisi niitä taas kommentoineet lukupiirin keskusteluissa. Tällä kertaa pohdintaan nousi loppujen kohdalla myös sellainen ajatus, että ne tuntuivat avoimuutensa lisäksi vähän hutaistuilta. Osa novelleista tuntui loppuvan kuin töksähtäen, etenkin kun alku oli rakennettu niin taidokkaasti. Kirjailijalla on kuitenkin kiinnostava mielikuvitus ja sen tuotoksia on ihana seurata lyhyiden näytteiden koosteena, jossa mahdollisimman monella idealla pääsee leikittelemään. Tarinat ovat erilaisia toisiinsa nähden ja osa meistä tykkäsi lukea niitä yksitellen ja toiset suoraan monta putkeen. Teksti on todella helppolukuista, suomennos toimii hyvin ja vähän väsyneempikin lukija ahmi tarinat sujuvasti. Avoimet loput ja tulkinnanvaraisuus ovat omiaan herättämään keskustelua ja tämä teos sopikin erinomaisesti lukupiiriin luettavaksi. “Jotain tapahtui, kun suljin silmäni ja mietin kuumeisesti mitä tekisin, kenelle soittaisin, miten pääsisin pakoon.” Aurinkopaikka hämärille tyypeille, Mariana Enríquez, WSOY, 2025 Suomentanut Sari Selander Espanjankielinen alkuteos: Un lugar soleado para gente sombría