Rakas Senthuran on Akwaeke Emezin omaelämäkerrallinen teos joka koostuu kirjeistä, joita kirjailija on kirjoittanut läheisilleen. Kirjeissään Emezi puhuu inspiroivasti kirjoittamisesta. Hän puhuu rohkeudesta kirjoittaa ja julkaista kirjoja. Rohkeudesta elää sellaista elämää kuin hän itse haluaa. Hän kuvaa yksityiskohtaisesti kirjojen myyntiprosessia hintoineen, ja maailmaa, jonka kirjailija kohtaa työstäessään ja myydessään teoksiaan. Etenkin kirjoittamiseen ja julkaisemiseen liittyen Emezi nostaa paljon samoja teemoja, joita mekin olemme pohtineet. Hän purkaa kokemusta siitä, kuinka mustien ja ruskeiden kirjailijoiden oletetaan kirjoittavan tietynlaista kirjallisuutta ja käyttäytyvän tietyllä tavalla. Toisaalta hän antaa myös elävän esimerkin erilaisesta tavasta tehdä asioita. Hän kannustaa muitakin oman tiensä kulkemiseen ja kunnianhimoisuuteen vähättelemättä silti vaikeuksia ja ikäviä asenteita, joita oman arvonsa tunteva musta nuori tekijä alallaan kohtaa. “Vasta paljon myöhemmin sain selville, että on olemassa kaanon, jota minun oletettiin suosivan etenkin jos halusin pitää itseäni kirjailijana, että kuolleiden valkoisten miesten tuotanto on eräänlaista valuuttaa.” Emezi kertoo elämästään obanjena. Meille tämä tuntui kiinnostavalta, sillä lukemassamme kirjallisuudessa obanjeja on aina tarkasteltu ulkopuolisesta näkökulmasta. Useammassakin kaunokirjallisessa teoksessa on merkattu obanje-lapsi viiltelemällä ja etsitty tilanteeseen ratkaisua. Nyt näkökulma vaihtuu ja kertojana toimii obanje itse. Osittain ihminen, osittain jumala, henkiolento jalka aina toisella puolella, joka päättää itse omista viilloistaan. “Olin odottanut tätä vuosia. Tämä oli toinen kerta, kun muokkasin kehoani, jotta se muistuttaisi enemmän henkiminuuttani.” Emezi puhuu oman asunnon ostamisesta, kotiin liittyvästä yksinäisyydestä ja tyytyväisyydestä, kotiinpaluusta Nigeriaan Makean veden julkaisun jälkeen, kroonisesta kivusta, mielenterveysongelmista, kehon kojausleikkauksista ja manifestoinnista. Hän kuvaa erilaisia suhteita toisiin ihmisiin ja itseen. Hän kuvaa olemista, hyvin arkisiakin asioita ja ajatuksia. Monen tekstin kohdalla unohdimme, että luimme tosiaan kirjeitä. Harva teksteistä oikeasti tuntui kirjeiltä, vaikka ne olivatkin jollekin toiselle osoitettuja. Kirjeet ovat esseemäisiä ja niistä koostuva teos jotakuinkin koherentti omaelämäkerrallinen kokonaisuus. Mitä enemmän kirjeitä luki, sitä suuremmin tajusi myös sen, kuinka omakohtainen hänen ensimmäinen romaaninsa, Makeaa vettä , on. “Samalla kun mellakat polttivat kaupunkia, minä ja sisareni uskoimme näkymättömiin keijuihin, takapihalla piileskeleviin haltioihin.” Rakas Senthuran sisältää paljon kaipuuta, yksinäisyyttä ja rakkautta. Sisältö oli pitkälle hyvin samaistuttavaa. Kaikkihan me kamppailemme omien epävarmuuksiemme kanssa. Välillä se tuntui kuitenkin sisältävän meidän makuumme vähän liikaa kärsimystä ja hätää. Onneksi siinä vaiheessa, kun kyllästyimme rankkuuteen ja raskauteen teemoista liikuttiin eteenpäin ja saimme lopuksi nauttia vielä kiinnostavista ajatuksista kuolemattomasta rakkaudesta, erosta ja kuolemasta. Vaikka kirja sisältää vaikka ja mitä, tuntui se toisinaan vähän toisteiselta. Siksi pohdimmekin, että ehkä kirjeitä kannattaa lukiessa vähän säästellä, eikä välttämättä ahmia koko romaania kerralla putkeen. “Se herätti toivon, että myös ei-valkoisille kokeileville kirjailijoille on tilaa, että saamme nähdä yhä enemmän omia kirjojamme, jotka todistavat että voimme kertoa kaikenlaisia tarinoita ja kirjoittaa vaikka millaisia ajatuksia. Meidän ei tarvitse niellä työtämme eikä pelätä, että se on liian poikkeavaa menestyäkseen, meidän ei tarvitse pelätä että kuulostamme teennäisiltä tai että emme vedä vertoja valkoisille miehille, sillä tosiasiassa ei ole olemassa kaanonia, johon emme voisi kajota.” Rakas Senthuran: mustan hengen muistelmat, Akwaeke Emezi, Kosmos, 2023 Suomentanut Kaisa Kattelus Englanninkielinen alkuteos: Dear senthuran, 2021

Rouva Chenin henkeä kuvattiin veijariromaaniksi ja Amy Tanin tavallisesta tuotannosta poikkeavaksi. Kirja kuulosti takakannen perusteella hulvattomalta ja päädyimme siksi valitsemaan sen meidän maaliskuun lukupiirikirjaksi. Kirjan kertoja Bibi Chen on kiinalaissyntyinen nykyään Yhdysvalloissa asuva antiikkikeräilijä. Hän on taiteen ja kulttuurin suuri ystävä ja selkeästi seurapiireissä suosittu nainen. Hän kuitenkin teoksen alussa kuolee traagisesti. Kuolemaa tutkitaan ensin murhana, mutta julistetaan sitten onnettomuudeksi Bibin itsensä suureksi yllätykseksi. “Pahinta tässä kaikessa on, että minä en muista miten kuolin. Mitä minä tein noina viimeisinä hetkinä? Kenen minä näin iskevän surma-aseella? Yllättävän kuolemansa jälkeen kertojamme seuraa kymmenen ystävänsä matkaa Kiinaan ja Myanmariin, jonne hänen oli ollut tarkoitus lähteä porukan oppaaksi. Bibi Chenin matkasuunnitelmaa suurin piirtein noudattava ryhmä yhdysvaltalaisia turisteja kohtaa kaiken näköistä matkallaan aina vatsapöpöistä palaviin hyttysverkkoihin. “Sitten hän ryhtyi sentimentaaliseksi. ‘Kuten kaikki hyvin muistatte, rakas ystäväni Bibi Chen suunnitteli tämän matkan suurella rakkaudella, näki paljon vaivaa tehdäkseen siitä opettavaisen ja innostavan retken.’” Rouva Chenin kuolema on pidempi teos, kuin miltä se ulospäin näyttää ja sen kerronta onkin yksityiskohtaista ja poukkoilevaa. Uusia hahmoja esitellään niin paljon, että niissä oli vaikea pysyä perässä. Samalla myös kaikkien taustatarinat kartoitetaan kattavasti, mikä joillekin lukijoille lisäsi hämmennystä hahmoista. Meidän lukupiirissä kuitenkin tykättiin lukea Rouva Chenin eläväistä kerrontaa ja sivutarinat olivat mielestämme kiinnostavia. Romaanissa on satiirin piirteitä ja rouva Chenin poukkoileva tarinankerronta tuntui satumaiselta. Meidän lukupiirissämme vain muutama luki teoksen, mutta he ketkä sen lukivat, olivat kokeneet olevansa yksi ryhmän jäsenistä matkalla mukana. Teoksen kuvailu on sen verran yksityiskohtaista ja tarinat todentuntuisia, että oli helppoa nähdä mielessään paikat joissa ryhmä vieraili. “Maalaus oli käännös sydämeni kielestä. Kaikki tunteeni olivat läsnä - mutta maalauksena, veistoksena.” Me suosittelemme tarttumaan Rouva Chenin henkeen lukematta edes sen takakantta. Näin tarinaan voi hypätä mukaan ilman odotuksia tai juonipaljastuksia, joita takakansi meidän mielestämme turhaan tarjoilee. Rouva Chenin henki, Amy Tan, WSOY, 2007 Suomentanut Eva Siikarla Englanninkielinen alkuteos: Saving Fish from Drowning, 2005

Wash Day diaries kertoo neljästä ystävyksestä viiden lyhyen tarinan kautta. Ystävykset ovat mustia nuoria naisia: Kim, Nisha, Davene ja Cookie. “Nisha: Biiiiiittcchh Kim: What happened?! Cookie: Dime! Davene: 👀” Sarjakuvan ensimmäinen tarina alkaa hiusten pesusta. Pesurutiinia kuvaavat ruudut on tehty ihanan yksityiskohtaisesti ja tarinaa viedään eteenpäin useampi aukeama ilman puhetta. Jo kirjan alku valloitti meidät. Kuvituksen yksityiskohdat ovat kauniita ja hiusten pesun rauhoittava tunnelma huokuu sivuilta. “I missed my appointment yesterday, so I called out sick because I can’t go into work with my hair natural. Not after what happened last time. I can’t deal with that shit right now.” Sarjakuvan lyhyet tarinat keskittyvät yksitellen kaveriporukan jokaiseen hahmoon ja heidän elämiinsä. Ystävien tarinat kuitenkin lomittuvat ja kietoutuvat yhteen, etenkin viimeisen tarinan kohdalla. Näiden neljän hahmon välillä on vahva side ja he pyrkivät olemaan toistensa tukena niin hyvinä kuin vaikeinakin aikoina, oman osaamisensa mukaan. “My period just started and my flow is super heavy and it’ll look like a murder scene if I don’t leave right now!” Kim, Nisha, Davene ja Cookie ovat monin tavoin keskenään erilaisia ja heidän tarinoissaan ilmenee eri tunteita ja tapahtumia. Yhteisenä tekijänä sarjakuvassa on kuitenkin hiusten hoito ja niiden laittaminen. Miten hellä kosketus toisen hiuksia laittaessa voi olla osoitus rakkaudesta ja tuesta läheisten ystävien välillä. “Me too, girl. But I like myself more. What Erykah say? See you in the next lifetime?” Sarjakuvan kuvitus on meidän mielestä todella ihanaa ja sen ruutuja olisi voinut katsoa loputtomiin. Hahmot ja heidän tunteensa tuntuvat aidoilta, mikä on kuvan ja tekstin yhteistä ansiota. Teoksen tunnelma vie mukanaan, vaikka tarina onkin arkinen ja kertoo lähinnä tavallisten ihmisten päivittäisestä elämästä. Wash day diaries, Jamila Rowser & Robyn Smith, 2022

Etsi luettavaa kustantamoiden mukaan klikkaamalla alta löytyviä avainsanoja.

Etsi kategorioittain luettavaa! Klikkaa alla olevia avainsanoja.

Nazanine Hozarin esikoisteos Aria on iranilaisen orpotytön tarina lapsesta aikuiseksi Teheranin kaduilla. Tapahtumat alkavat vuodesta 1953 pienen tytön syntymästä ja jatkuvat vallankumouksen jälkeiseen aikaan vuoteen 1981 asti. Tarinan keskiössä on Aria, jonka elämä on heittelyä ihmiseltä toiselle. Paikallinen sotilas löytää Arian vauvana tienposkesta ja vie hänet kotiinsa, samalla muuttaen heidän kummankin tulevaisuuden. Aria näkee elämää eri yhteiskuntaluokista vuosien varrella ja kohtaa ihmisiä, jotka pyyteettömästi auttavat häntä sekä vastakohtana täysin itsekkäitä henkilöitä, jotka ajavat vain omaa etuaan Ariasta välittämättä. “Kamran ei saanut unta ja katseli edelleen ikkunasta. Behruz löysi Arian makaamasta parvekkeen lattialla, otti tytön syliinsä ja tuuditti tämän lempeästi takaisin uneen.” Kirjassa on paljon hahmoja Arian lisäksi ja monta juonenkäännettä. Näissä oli välillä raskasta pysyä mukana sekä ymmärtää, mikä oli oleellista muistaa tarinan kannalta. Olisin toivonut, että kirjassa oltaisiin keskitytty ennemmin muutaman hahmon tarinaan ja näin saatu syvennettyä sekä kerrottua yksityiskohtaisemmin henkilöhahmoista. Tähän toki vaikutti myös se, että luin kirjaa todella hitaaseen tahtiin. Suosittelen siis lukemaan kirjan ilman sen pidempiä taukoja kappaleiden välillä. Palasin alkuun kirjan luettuani ja sain jo tarinasta ihan eri tavalla kiinni, yritän taas ajan kanssa palata kirjan pariin! Ei haitannut lukukokemusta, vaikka Iranin historia tai politiikka ei ollutkaan minulle kovin tuttua. Pidin kuitenkin siitä, että kirjassa kerrottiin Iranin historiasta ja siellä vallitsevista uskonnoista tarkasti. Kirjassa keskityttiin sen lisäksi kuitenkin paljon myös henkilöhahmojen ihmissuhteisiin, ajatuksiin ja tunne elämään. “`Häntä syytetään petoksesta, Aria. Lentolehtisten jakamisesta. Marxististen lehtisten`, Hamlet sanoi turtuneesti. `Fedaian-puolueen vai Tuden lehtisten?` Aria kysyi. `Mitä helvetin väliä sillä on? Kaikki ne ovat samoja.`” Kirja on suhteellisen pitkä, vähän päälle 400 sivua. Suosittelen silti opuksen lukemista, se oli mielenkiintoinen ajankuva yhdestä näkökulmasta Iranin historiaan. Aria, Nazanine Hozar, Otava, 2020 Suomentanut Hilkka Pekkanen Englanninkielinen alkuteos: Aria, 2019

Helmikuussa Ajak A Majok julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa Kins keeper ja ihastuimme jo kirjan kansikuvaan, kun näimme sen sosiaalisessa mediassa. Halusimme heti ostaa omat kappaleet teoksesta ja päästä tutustumaan kokoelman sisältöön syvemmin. Tuntemuksemme jo ensimmäisten tekstien kohdalla olivat: ihana, ihana, IHANA! Kokoelma on täynnä tunnetta ja me löysimme sieltä paljon tunnistettavia kokemuksia, tunnelmia ja ajatuksia. Runoja oli ihana ja kauhea lukea: tekstit hymyilyttivä ja liikuttivat. “I choose to be my brothers keeper For I am willing and I am able” Ajak A Majok on työskennellyt What if I was free? -projektinsa parissa ja sitä tehdessään hän loi osin vahingossa Kins keeper -runokokoelman. Kins keeper runo on yksi ensimmäisistä teksteistä joita Ajak kirjoitti tähän kokonaisuuteen. Hän käsittelee teoksessaan erilaisia perherooleja, roolien välisiä suhteita, ystävyyttä, rakkautta ja pettymystä. Kirjoitustyyli on vapauttavaa ja runoista välittyvät tunnelmat tuntuvat aidolta. Niistä välittyy rakkaus ja jaettu kipu. Ennen kaikkea välittäminen. Teos on kirjoitettu englanniksi ja sen kieli on toimivaa, soljuvaa ja persoonallista. “I met love on my fathers shoulders. It cradled me as he picked me up and made me the world's tallest beholder.” Erilaiset runot nousivat kokoelmasta meidän lemppareiksemme ja toistemme suosikit olikin hauska käydä lukemassa uudelleen sen jälkeen, kun toinen oli ne omiksi lemppareikseen ilmoittanut. Téri tykkäsi muun muassa runoista Shapeshifter, Madness ja Heartbreak. Araceliksella mieleen jäivät erityisesti Brother’s keeper, Strangers ja Stacking dolls. Yhtäkään inhokkia ei kokoelmasta löytynyt. “They did warn you, but you never listened” Tuntuu vaikealta avata sanoiksi tätä runokokoelmaa ja kokemusta sen parissa, mutta kiteytettynä: pidimme kokoelmasta todella paljon ja suosittelemme sitä etenkin kaikille mustille ja ruskeille lukijoille. Tähän upeaan teokseen voi myös tulevaisuudessa päästä tutustumaan meidän tapahtumissa, koska kirja löytyy nykyisin POC-lukupiirin hyllystä. “I am exhausted with inauthenticity Playing nice Playing happy Playing content When all we desire is being heard and seen To be real with it” Kins keeper, Ajak A Majok, omakustanne, 2023

Kiharoita on Mona Eidin toimittama kokoelma kirjoituksia hiuksista. Kirjaan on sisällytetty RT-litin ja S&S:n vuonna 2020 järjestämän kirjoituskilpailun voittajatekstit sekä muita hiusteemaan liittyviä tekstejä erilaisilta kirjoittajilta. Teos alkaa Mona Eidin johdannolla, joka on hyvin tiivis ja tuhti informaatiokokonaisuus hiuksista. Johdantoa seuraa enimmäkseen esseitä, pari novellia, keskustelu, sarjakuva ja runo. Vaikka tekstilajit ovat erilaisia keskenään, monissa on paljon samankaltaisia kokemuksia, ajatuksia ja tunnelmia. Me olemme kaikki tainneet elää suunnilleen saman elämän hiustemme kanssa. “Voin silti näytellä tuota osaa, kukaan ei huomaa eroa. Ja niin minä usein teenkin. Käännän toiseuteni omaksi edukseni.” - Shadia Rask Monista kertomuksista löytyy paljon vaikeilua ja omien hiusten tai hiuslaadun vihaamista, ennen kuin on ehkä päästy jonkinlaiseen sopuun tai syntynyt jopa rakkaus omia hiuksia kohtaan. Tämä on tietysti meillekin todella samaistuttava kokemus, mutta oli myös ihana lukea tekstejä, joissa suhde omiin hiuksiin on läpi elämän ollut positiivinen ja kokeilunhaluinen. Lisäksi kokoelmasta löytyy paljon muitakin hiuksiin löyhästi liittyviä teemoja. “Se on aina ollut tapani ilmaista itseäni sanomatta mitään. Joskus se on tuntunut suoraviivaiselta, joskus sekamelskalta, mutta aina varmalta.” - Sara Salman Kokoelma sisältää muun muassa Saida Mäki-Penttilän kertomuksen siitä, miltä tuntuu löytää oma yhteisö ja representaatiota Good Hair Day -tapahtuman avulla, Olivia Kallanmaan upean riipivän kirjoituskilpailun voittajarunon, Hai Nguyenin kiinnostavan tekstin, jossa pohditaan muun muassa miesten hiustrendejä sekä Nahla Hewidyn novellin identiteetistä ja hiuksista. Me molemmat nautimme erityisen paljon Meron Laineen ja Meri Milashin keskustelusta, jossa oli ihanan positiivinen tunnelma ja paljon tunteita herättäviä ajatuksia ja kokemuksia. Téri tykkäsi erityisesti myös Sara Salmanin Hijabistan tunnustuksia esseestä, jossa oli mielenkiintoinen tulokulma ja kuvattuna ihanasti muutakin kuin pelkkää tuskaa. Aracelikselle taas jäi erityisesti mieleen Julian Owusun essee Barbeshop type vibe. “Jokainen kihara, joka lyhenee päästäni, on kuin palaa suojakuorta minun ja maailman välillä, jota en hetkeen tule tarvitsemaan.” - Julian Owusu Me yllättyimme valitusta kansikuvasta ja sen sotkuisuudesta. Meistä tämä olisi ollut hyvä hetki represantaatiolle esimerkiksi kauniista kiharoista tai upeasta afrosta. Oltiin myös yllättyneitä siitä, että kokoelman kaikki tekstit eivät liittyneetkään nimenomaan kiharoihin vaan yleisemmin hiuksiin ja tekstejä oli harmillisen vähän kirjoituskilpailusta, jonka antia olisi ollut kiinnostava päästä lukemaan enemmänkin. Kokonaisuudessaan teos on kuitenkin kiva ja kattava kurkistus erilaisiin hiussuhteisiin sekä maailmaan hiusten ympärillä. Kiharoita: kirjoituksia hiuksista, Mona Eid (toim.), Kustantamo S&S, 2022 Kirjoittajat: Olivia Kallanmaa, Aurora Lemma, Ranya Paasonen, Caroline Suinner, Hai Nguyen, Fiona Musanga, Carmen Baltzar, Saida Mäki-Penttilä, Shadia Rask, Julian Owusu, Meron Laine, Meri Milash, Koko Hubara, Warda Ahmed, Sara Salmani, Nahla Hewidy, Alice Jäske ja Fatim Diarra

Marcela Serranon Näkemiin, pikku naiset jäi meidän lukupiirissämme suurimmalla osalla kesken tai kokonaan lukematta. Chileläisistä serkuksista kertovan tarinan piti olla kiinnostava "aikuisten versio" Louisa May Alcottin Pikku naisista, mutta se jätti meidät lähinnä hämilleen. “Lola mietti Adan käsikirjoitusta, eikö Amy polta kirjassa sisarensa Jon käsikirjoituksen?” Nieves on serkuksista perinteikkäin, köyhä kotirouva, jonka näkökulma oli lähinnä katkera ja epämielenkiintoinen. Ada taas on reilusti menevämpi ja kokee elämässään kaikenlaisia käänteitä ja vastoinkäymisiä, joita ei sen pahemmin selitetä. Lola on ihailtu ja varakas, ja Luzia motivoi haave ihmisten pelastamisesta Afrikassa. Etenkin Luzin motivaatio tuntui tarinassa irrallisesta ja turhalta. Serkukset asuvat lapsina eri osissa maata, mutta tapaavat aina kesäisin eteläisessä Chilessä suvun kotikartanossa ja viettävät siellä unohtumattomia hetkiä. He kasvavat yhteen kesäisten seikkailujen saattelemana, mutta aikuistuttuaan ajautuvat erilleen ja eri puolille maailmaa. “Kun pysättää tuon kuvan kolmesta serkustani tuossa huoneessa, kukin pitkällään omassa kapeassa vuoteessaan, tuntuu itse asiassa siltä kuin mikään ei olisi muuttunut.” Samoja menneisyyden tapahtumia kerrataan eri ihmisten näkökulmasta. Serkukset muistelevat lapsuuttaan, näyttelevät Pikku naisten kohtauksia, lähtevät maanpakoon, menettävät läheisiään, rakastuvat ja ajattelevat toisiaan. Tarina tuntuu silti junnaavan, mutta toisaalta tuo myös esille sen, kuinka erilaisilta samat tapahtumat voivat näyttää eri ihmisten kertomina. Tämä tuntuikin olevan lähes ainoa kiinnostava osa kirjassa. “Lola mietti, voisiko ihminen mistään merkistä huomata päässeensä eroon menneisyydestään, jotta se lakkaisi sen jälkeen tekemästä kipeää.” Alle 300 sivuiseen teokseen on yritetty liittää niin monta juonenkäännettä ja hahmoa, että lopulta kirja jää sekavaksi ja punainen lanka tuntuu häviävän paljouden alle. Teoksen kieli on myös vähän kömpelöä: hurjistuttavan pitkiä virkkeitä ja epäselviä tekijöitä. Kuka kertoo tarinaa välillä ensimmäisestä ja välillä kolmannesta persoonasta? Tämän lisäksi teos poukkoilee ajassa valtoimenaan, eivätkä kappaleiden alun vuosiluvut auttaneet aikakausien ymmärryksessä juuri ollenkaan. Kaiken kaikkiaan teos tuntui sekavalta, mutta mahdollisesti parempi tuntemus Pikku naisten alkuperäiseen tarinaan voisi auttaa ymmärtämään kokonaisuutta paremmin ja paikoittain kyllä tykkäsimme kirjasta. Näkemiin, pikku naiset, Marcela Serrano, Helmi Kustannus, 2006 Suomentanut Sanna Pernu Espanjankielinen alkuteos: Hasta siempre, mujercitas, 2004

Vanessa Grant toimii rasismin mielenterveysvaikutusten asiantuntijana Nuorten mielenterveysseura Yeesi ry:ssä. Vapaa-ajalla helsinkiläinen Vanessa kuluttaa aikaa dokkareiden ja ristikoiden parissa. Parasta Vanessan mielestä on kuitenkin olla vauhdikkaan taaperon äiti. Juhlimme viime viikolla Suomen itsenäisyyttä. Itsenäinen Suomi täytti tänä vuonna kunnioitettavat 105 vuotta. Mutta mitä se itsenäisyys ja suomalainen identiteetti merkitsevät, kun puolet sukujuurista tulevat toiselta puolelta palloa? Itsenäisyyspäivä herättää minussa paljon tunteita ja Finlandia hymni saa minut aina herkistymään. Mietin, kuinka isoisoisäni taisteli rintamalla, kunnes haavoittui. Äitini on kertonut, että Emppu-papan jalassa oli äidin nyrkin mentävä kolo seurauksena haavoittumisesta. Isoenoni on kirjoittanut kirjan Sydänääniä karjalasta, johon hän on haastatellut nuorena rintamalle joutuneita miehiä ja lottia. Isoäitini on taas mielestäni eteläkarjalaisen sukumme paras tarinankertoja. Topelius kirjoitti Maamme-kirjassa karjalaisista seuraavalla tavalla: "Karjalainen on vartaloltaan solakka, hänellä on ruskea, kähärä tukka ja eloisat, siniset silmät. Hämäläisten rinnalla karjalainen on avomielisempi, ystävällisempi, liikkuvampi ja toimeliaampi, mutta myöskin puheliaampi, kerskaavampi, uteliaampi ja pikavihaisempi. Matkustaminen ja kaupanteko ovat hänelle mieluisia, hän kulkee pitkiä matkoja omassa maassaan ja vie tavaroitaan Venäjälle asti. Hän on hellätunteinen; hän rakastaa leikkiä ja kauniita lauluja, joita hänen heimonsa omat runosepät sepittävät." Minulla ei ole solakkaa vartaloa eikä sinisiä silmiä, mutta muuten Topeliuksen kuvaus osuu oikeaan. Olen puhelias, kovaääninen ja ainakin omasta mielestäni hyvin huumorintajuinen. Olen aina valmiina auttamaan muita hädässä. Olen rohkea, reipas ja utelias luonne. Saatan olla ajoittain äkkipikainen, mutta lepyn nopeasti. Ihmisen identiteetti muodostuu useasta eri asiasta. Asiat muuttuvat elämän aikana ja niiden tärkeysjärjestys voi myös muuttua. Identiteetin muodostaminen vaatii pohjan, joka voi olla vaikea muodostaa, kun ei tunne kuuluvansa joukkoon. Ihmisten toistuva muistutus siitä, että et ole suomalainen, saa nuoren ihmisen itsetunnon matalaksi. Vanhempani tapasivat 80-luvulla, kun suomalainen äitini vieraili karibialla, Barbadoksen saarella. He rakastuivat ja menivät naimisiin. Äitini on kuvaillut, että he elivät isäni kanssa kädestä suuhun. Rahaa oli hyvin vähän ja toimeentulo oli vaikeaa. Vanhempani päättivät siis lähteä kohti äitini kotimaata, Suomea. Äitini tuli edeltä ja isä perässä. Isäni on kertonut, että hän tutisi lentokentän ulkopuolella t-paidassa odotellessaan äitiäni. Hän oli kuvitellut, että kylmyyteen tulee tottua. Tämä nauratti minua lapsena, mutta myöhemmin olen ymmärtänyt, että saapuminen Suomeen 80-luvun puolivälissä oli isälleni hyvin merkittävä asia, vaikka emme ole juuri asiasta keskustelleet. Isäni ei ollut aiemmin matkustellut, joten tullessaan Suomeen hän todella sukelsi syvään päätyyn. Suomi oli 80-luvulla hyvin valkoinen. Ihmiset osoittivat isääni kohtaan vilpitöntä kiinnostusta, mutta myös paljon silmitöntä vihaa. En usko, että isäni oli osannut odottaa sellaista vastaanottoa. Sen lisäksi, että isäni on alunperin kotoisin Barbadokselta, hän on myös rastafari. Isäni oli varmasti mielenkiintoa herättävä näky Helsingin kaduilla. Hän on lähes kaksimetrinen (hattu päässä), pukeutuu näyttävästi, käyttää koruja ja hänellä on locsit. Hän puhuu kuin saarnamies ja keräsi jo vuosikymmeniä sitten ympärilleen paljon kiinnostuneita ihmisiä. Lapsena minusta tuntui, että isäni tunsi kaikki ja kaikki tunsivat isäni. Myönnän, että lapsena minua hävetti se kaikki huomio, jota perheemme sai osakseen. Kasvaessani aikuiseksi olen kuitenkin oppinut pitämään perheeni afrokaribialaisia sukujuuria suuressa arvossa ja isona osana omaa identiteettiäni. Tämä on vaatinut paljon aikaa, kasvua ja itsereflektiota. Synnyin 80-luvun loppupuolella perheemme esikoisena. Olin eloisa ja vilkas lapsi, sanavalmis ja hieman näsäviisas. Olin toisaalta myös hyvin tunteellinen lapsi. Itku ja nauru olivat monesti herkässä. Vietin lapsena paljon aikaa isovanhempieni kanssa ja etenkin isoäitini on minulle edelleen hyvin läheinen ja tärkeä. Kesät vietimme mökillämme itä-Suomessa. Perinne jatkuu edelleen ja mökistämme on tullut rakas paikka myös omalle lapselleni. Jokaisella afrosuomalaisella lapsella on kuitenkin se kohta elämässä, jolloin ymmärtää olevansa erilainen kuin muut. En itse muista tarkkaa hetkeä, mutta muistan hyvin tapahtumia, jotka ovat vaikuttaneet identiteettini kasvuun lapsena. Erityisesti muistan sen, kuinka monien lasten vanhemmat olivat kieltäneet lapsiaan leikkimästä "muukalaisten" kanssa. Joskus leikin yhdessä näiden lasten kanssa, mutta se piti pitää salassa heidän vanhemmiltaan. Minun oli lapsena vaikea ymmärtää, miksi minua pidettiin huonompana kuin valkoisia lapsia, mutta hyväksyin asian. Vastaavia kokemuksia alkoi kertyä. Niitä tuli yllättävän paljon myös aikuisilta ihmisiltä. Vihaa, solvaamista, sylkemistä ja sanoilla alistamista. Minulle sanottiin, että älä välitä, mutta minä välitin. Tiesin, että minua ei olisi saanut kohdella tuolla tavalla, mutta en tiennyt miten taistella sitä vastaan. En muista isäni puuttuneen minuun kohdistuvaan rasismiin. Isäni ehkä luuli monen muun tavoin, että sitä tulee vain sietää, jos haluaa asua Suomessa. Äitini sen sijaan taisteli meidän lasten oikeuksien puolesta kiihkeästi. Tämä kuitenkin johti siihen, että en halunnut enää kertoa kokemastani rasismista kotona. Ajattelin, että selviydyn elämästä helpommin ja säästän vanhempani surulta, jos pidän rasismin kokemukset omana tietonani. Ajattelin, että rasismin kokemukset olivat minun taakkani kantaa. Kun aloitin koulun, tiesin jo että olin erilainen kuin muut. Aiemmin eloisasta, vilkkaasta ja ajoittain näsäviisaasta pienestä lapsesta tuli ujo, arka ja mukautuva. Kiltti, rauhallinen ja esimerkillinen. Otin uuden muodon, jossa minun oli helpompi navigoida kohti nuoruutta. Muistan saaneeni lapsena paljon hyvää palautetta kiltistä käytöksestäni. Se oli minulle hyvin tärkeää ja pidin siitä pitkään kiinni. Ajattelin, että kiltit tytöt pärjäävät aina. Kuudennella luokalla tapasin ensimmäistä kertaa minun näköisen open. Uusi koulunkäyntiavustajamme oli matemaatikko ja osasi puhua täydellisesti seitsemää kieltä. Olin taitava matemaattisissa aineissa, joten sain häneltä haastavampia tehtäviä ja lisäopetusta. Väitän, että tällä kohtaamisella on ollut suuri merkitys itsetunnolleni. Hain yläasteella matemaattis-luonnontieteelliselle luokalle ja sain pääsykokeessa huippupisteet. Hallitsin suurimman osan yläasteen matematiikasta jo ala-asteella, kiitos koulunkäyntiavustajani, joka oli ensimmäinen ope, joka näki minun potentiaalini ja johon pystyin samaistumaan. Positiivisella representaatiolla on suuri merkitys identiteetin kasvulle. Havahduin omaan vahvaan suomalaiseen identiteettiini ensimmäistä kertaa vieraillessani Barbadoksella nuorena aikuisena. Ymmärsin, että Suomessa kasvaneena olin tottunut täysin erilaiseen kulttuuriin ja tapoihin. Tunsin oloni tervetulleeksi, mutta vieraaksi. Tajusin, että minä tykkään siitä rauhasta ja hiljaisuudesta, joka kuuluu suomalaisuuteen. Tykkään suomalaisista perinteistä, saunasta ja jouluruoista. Ymmärsin sillä hetkellä, että huolimatta siitä mitä muut ajattelevat, olen suomalainen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että en voisi olla myös paljon muuta. Olen nähnyt mustien ja ruskeiden nuorten kasvoilla samaa häpeää, jota tunsin itse nuorena. Ei välttämättä häpeää omasta ihonväristään, vaan siitä kuinka se tuodaan toistuvasti esille. Olen tavannut nuoria, jotka eivät puolusta itseään kohdatessaan rasismia, koska ovat jo turtuneet siihen. Olen myös nähnyt nuoria, jotka suorittavat elämää ajatellen, että heidän tulee olla kaikessa täydellisiä, koska he eivät ikinä edusta vain itseään, vaan myös kaikkia muita itsensä näköisiä ihmisiä. Moni näistä nuorista kipuilee lisäksi sen kanssa, ovatko he identiteetiltään suomalaisia vai jotain muuta. Yksittäinen rasismin kokemus voi tuntua tipalta meressä, mutta kun kokemuksia tulee lisää ja lisää, ne alkavat väistämättä vaikuttaa nuoren ihmisen mieleen. Lähes kaikki tapaamani afrosuomalaiset ja ruskeat nuoret ovat kertoneet kokeneensa rasismia, mutta eivät ole löytäneet turvallista paikkaa puhua näistä tunteista. Tästä syystä käynnistin keväällä Nuorten mielenterveysseura Yeesi ry:llä Muudi-hankkeen. Muudin tavoitteena on edistää rasismia kokevien POC-nuorten mielenterveyttä ja hanke toteutetaan meiltä meille -periaatteella. POC-nuorilla viittaamme hankkeessamme afrosuomalaisiin ja ruskeisiin nuoriin. Muudin kohderyhmänä ovat 13-29-vuotiaat nuoret, jotka ovat kiinnostuneita tietämään lisää rasismin mielenterveysvaikutuksista ja toivovat saavansa vertaistukea muilta nuorilta rasismikokemusten käsittelemisessä. En voi luvata nuorille, että rasismi loppuu, mutta voin tarjota heille paikan purkaa kokemuksiaan turvallisessa ympäristössä, rohkeutta ja keinoja puuttua rasismiin sekä mahdollisuuden oppia rasismin vaikutuksesta mielenterveyteen. Uskon, että näillä keinoilla edistämme rasismia kokevien POC-nuorten mielenterveyttä ja tuomme heidän äänensä kuuluviin. James Baldwin onkin sanonut hienosti “Not everything that is faced can be changed. But nothing can be changed until it is faced.” Otathan seurantaan meidän IG:n ja TikTokin @sun.muudi, jotta voit tutustua toimintaamme. Mukavaa talvea kaikille!

Meillä molemmilla on ollut elämämme aikana hetkiä kun lukeminen ja siitä nauttiminen on takkuillut. Niitä hetkiä on myös löytynyt viimeisen kahden vuoden aikana, kun olemme työskennelleet POC-lukupiiri hankkeen parissa. Meidän mielestämme lukuharrastuksessa tärkeintä on lukea omassa tahdissa ja siitä nauttien. Ei haittaa ollenkaan, vaikka joskus olisikin hetkiä, jolloin lukeminen ei nappaa yhtään. Silloin ehkä kannattaakin keskittyä muihin asioihin, joista nauttii. Me haluamme nyt kuitenkin jakaa joitakin vinkkejä niihin tilanteisiin, kun haluaisit lukea enemmän, aloittaa lukemisharrastuksen tai muuten vain tehdä lukemisesta itselle mukavampaa. Olemme miettineet vinkkejä itse, yhdessä meidän suljetun lukupiirimme jäsenten kanssa sekä järjestämissämme tapahtumissa nuorten, aikuisten ja lasten kanssa. Alta löytyy näistä vinkeistä koottu lista. Toivottavasti jostakin vinkistä on hyötyä myös sinulle! 1. Aloita lukemalla yksi sivu päivässä Sovi itsesi kanssa, että teet lukemisesta rutiinin. Valitse kiinnostava kirja ja lue päivittäin tietty määrä sivuja. Voit aloittaa yhdestä tai kahdesta sivusta. Tärkeintä ei ole lukea kokonaista kirjaa mahdollisimman nopeasti loppuun, vaan totuttaa itsesi lukemiseen ja pitää rutiinia yllä. Kun luet päivittäin, kirjan tarina ei ehdi unohtua lukukertojen välillä ja totut pikkuhiljaa uuteen tai unohtuneeseen harrastukseen. 2. Kuuntele äänikirjaa Äänikirjaa voi olla helpompi seurata kuin fyysistä kirjaa. Jos lukeminen tuntuu haastavalta, kokeile äänikirjan kuuntelua. Samalla kun kuuntelet tarinaa, voit tehdä jotakin muuta, esimerkiksi käydä kävelyillä tai piirtää. Voit myös vain loikoilla sängyssä tai muussa mukavassa paikassa ja eläytyä tarinaan. Äänikirjan kanssa voi myös kokeilla sellaista, että samalla kun kuuntelee, seuraa tekstiä myös silmillä fyysisestä kirjasta. Näin lukemiseen voi olla helpompi keskittyä. 3. Lue yhdessä kavereiden tai perheenjäsenten kanssa Lukeminen ei ole vain yksinäinen harrastus! Jos nautit yksin lukemisesta, saa sitä jatkaakin, mutta jos kaipaisit lukiessasi seuraa, pyydä ystävää tai perheenjäsentä lukemaan kanssasi. Voitte lukea eri kirjoja tai samaa kirjaa, ja keskustella yhdessä lukemastanne. Ystäväsi voi myös lukea sinulle kirjaa ääneen tai toisinpäin. Jos ympärilläsi ei vielä ole lukemisesta innostuvia ihmisiä, voit myös suunnata tapahtumiin, joissa luetaan yhdessä. Kirjastot järjestävät paljon tapahtumia lukemiseen liittyen ja esimerkiksi me järjestämme yhteisiä lukuhetkiä POC-lukijoille. 4. Hyödynnä 10 minuutin ajastinta Voit hyödyntää ajastinta lukiessasi, jos tuntuu, että on vaikea keskittyä lukemiseen ja kaikki ympärillä vie huomiosi. Laita puhelimesta ajastin soimaan kymmenen tai viiden minuutin päähän. Laita puhelin tarvittaessa kauemmas itsestäsi ja asetu mukavaan lukuasentoon. Kun kello soi, voit lopettaa lukemisen ja keskittyä muuhun. Jos kuitenkin tuntuu siltä, että kirja vie mennessään, voit jatkaa lukemista niin pitkään kuin tuntuu hyvältä, tai asettaa ajastimeen uudet 10 minuuttia. 5. Palkitse itsesi Joillekin pieni hemmottelu tai palkinto lukemisesta voi toimia hyvänä motivaattorina lukuharrastuksessa. Valitse herkku, jonka saat syödä luettuasi tietyn määrän sivuja, tai palkitse itsesi muilla tavoin. Voit muutaman sivun jälkeen antaa itsellesi hetken sometusaikaa tai laittaa tarran kalenteriin jokaiselle päivälle kun luit kirjaa. 6. Lue viimeisin sivu uusiksi Jos ehdit lukea vain harvoin tämä vinkki voi sopia sinulle. Kun sinulla on aikaa keskittyä kirjan ääreen ja tuntuu, että tarina on jo vähän unohtunut, kannattaa lukea yksi tai useampi sivu jo lukemastasi kohdasta ja jatkaa siitä lukemista. Näin saat palautettua mieleen viimeisimmät tapahtumat ja tarinaan on taas mukava uppoutua uudelleen. Tätä samaa voi hyvin hyödyntää myös äänikirjoja lukiessa. Laita äänikirjaa muutama minuutti taaksepäin ja näin pääset kertaamaan lyhyesti menneitä tapahtumia. 7. Lue hyviä kirjoja Viimeinen ja kaikista tärkein vinkkimme on: lue vain hyviä kirjoja. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta se todella kannattaa. Tässä maailmassa on niin paljon erilaisia kirjoja laidasta laitaan, että on turhaa sinnitellä sellaisen kirjan kanssa, joka ei itselle tunnu kiinnostavalta. Jätä kesken tylsä tai muuten vain huono kirja ja etsi käsiisi uusi erilainen teos. Kun kirja on hyvä ja vetävä, on lukeminenkin yllättäen helpompaa. Vinkkejä hyvistä kirjoista voi saada useista eri lähteistä. Kirjaston ammattilaiset ovat erinomaisia löytämään juuri sinua kiinnostavaa kirjallisuutta. Voit myös tarttua kaverin lempikirjaan. Myös meille saa aina laittaa viestiä ja pyytää henkilökohtaista kirjasuositusta. Älä tyydy muuhun kuin juuri sinua kiinnostavaan kirjallisuuteen. Sitä kyllä varmasti löytyy! Jos sinulle tulee mieleen vinkki, joka on auttanut sinua lukuharrastuksessa niin kommentoi alle, jotta saamme vinkit jakoon. Mukavia lukuhetkiä! <3

Maa ja taivas kertoo Gifty-nimisestä nuoresta naisesta. Hän on asunut lapsuutensa Alabamassa ghanalaisen perheensä kanssa ja opiskelee neurotiedettä yliopistossa. Teos on osittain kuvaus maahan muuttaneesta perheestä, mutta keskittyy kertomaan monisyisesti Giftyn tarinaa, lapsuutta ja nuoruutta. Kirjassa hypitään paljon ajassa ja käydään läpi Giftyn elämän hetkiä ja kosketusta etenkin hänen omaan perheeseensä. Vaikka teoksessa liikuttiinkin paljon ajassa sitä oli selkeä seurata ja se toimi mielestäni myös hyvin äänikirjana. Giftyn ollessa vielä lapsi hänen isänsä muutti takaisin Ghanaan. Hänen veljellänsä Nanalla oli edessään lupaava urheilijan ura, mutta hän jäi koukkuun huumeisiin kipulääkkeiden kautta. Giftyn äiti taas on läpi elämänsä kamppaillut masennuksen kanssa, mutta heidän välillään on silti aito yhteys ja rakkaus. “Se on yksi harvoista valokuvista, jossa me kaikki neljä olemme yhdessä. Luulen muistavani sen päivän, mutta en tiedä, olenko vain muuttanut äitini tarinat siitä muistoiksi, vai olenko tuijottanut kuvaa niin pitkään, että omat tarinani ovat alkaneet muistua mieleen.” Nanan kuoltua Giftyn kiinnostus neurotieteisiin syventyy. Hän alkaa tutkia hiirien kautta huumeiden vaikutusta kehon toimintaan ja tutkimuksista tulee hänelle pakkomielle. Oli kiinnostava seurata hetkiä, kun Gifty keskittyi tutkimuksiin hiiristä ja sitä kautta käsitteli veljensä kuolemaa ja omaa menetystään. “En ollut kovin optimistinen sen suhteen, että musiikki saisi hänet ylös sängystä, mutta toivoin, että se edes jollain tapaa rauhoittaisi hänen mieltään.” Uskonto on myös paljon läsnä kirjassa. Gifty pohtii paljon uskonnon ja tieteen merkitystä; uskonto on aina ollut läsnä hänen lapsuudessaan, mutta tiede on hänen tuleva ammattinsa ja intohimonsa. Teoksessa on paljon perinteisiä stereotypioita maahamuuttajaperheestä – on masennusta, huumeita ja vanhempien eroja – mutta vaikka ne olivat läsnä kirjassa, eivät ne tuntuneet olevan ainut asia, mitä teoksessa haluttiin kertoa ja käsitellä. Niillä ei mielestäni myöskään mässäilty liikaa. Tarinassa keskityttiin paljon syvempiin tunteisiin Giftyn elämässä ja myös pohdittiin omaa kuuluvuutta tähän maailmaan ja omaa identiteettiä. “Laskin laukkuni eteiseen ja ryntäsin keittiöön ja kohtasin näyn, joka on minulle yhtä tuttu kuin oma kehoni: äitini laittamassa ruokaa.” Maa ja taivas, Yaa Gyasi, Otava Suomentanut Arto Schorderus Englanninkielinen alkuteos: Transcendent Kingdom