HAKU

N. K. Jemisinin uuden aikuisille suunnatun fantasiatrilogian ensimmäinen osa on valloittava. Harmillisesti suomennoksesta ei voi sanoa samaa. “Ja kaupunki vastaa, sanattomasti, suoraan hänen sydämeensä: Tervetuloa New Yorkiin .” Kaupunki joksi tulimme kertoo viidestä newyorkilaisesta, jotka alkavat kuulla kotikaupunkinsa kutsun ja saavat samalla haltuunsa muitakin erikoisia voimia. Teos sijoittuu meidän todellisuutemme kaltaiseen maailmaan, mutta tässä multiversumissa kaupungit ja kaupunginosat ovat eläviä. Kirjan alussa seurataan kaikkia päähenkilöitä ja vähitellen tutustutaan heihin. Alussa on jo joitakin toimintakohtauksia, mutta loppua kohden toiminnassa mennään yhä syvemmälle ja tunnelma tiivistyy. Samalla maailma avautuu lukijalle eri näkökulmista. “Mies hieroo niskaansa ja teeskentelee, että hänellä on vimmattu venyttelemisen tarve – vilkuillen samalla ympärilleen hiljaisen paniikin vallassa ja yrittäen keksiä jotakin. Hän ei usko, että tällaista voi tapahtua. Kuka helvetissä unohtaa oman nimensä?” Meidän lukupiirissämme suurin osa tykkäsi kirjasta. Olemme aikaisemmin lukeneet lukupiirissä saman kirjailijan toisen fantasiateoksen, Viides vuodenaika , ja koska pidimme siitä kovasti, odotukset olivat korkealla myös tätä lukukokemusta aloitellessa. Lukupiirissä tykättiin erityisesti siitä, miten kiinnostava fantasiamaailma teokseen on luotu ja kuinka monipuolisia hahmoja päähenkilöistä on saatu. Teoksessa on tuotu kiinnostavasti meidän maailmamme asioita ja ongelmia fantasiaelementteinä osaksi tarinaa ja päähenkilöiden hyödyntämät erityiset voimat olivat mielestämme hauskoja ja kekseliäitä. Teoksessa on paljon realismia ja se ottaa kantaa meidän maailmamme asioihin fantasian keinoin. Totesimme lukupiirissä, että Kaupunki joksi tulimme on myös rakkauskirje New Yorkille ja herätys kaupunkilaisille. “Nainen kohauttaa olkapäitään. Molemmat kääntävät selkänsä jatkaakseen pyörien kauppaamista. Manny lähtee kävelemään kohti aluetta, jolla ihmiset odottavat Lyftiä tai Uberia. Hänen puhelimessaan on molemmat sovellukset, mutta hän ei ole käyttänyt niitä. Täällä ei pitäisi olla mitään häntä varten.” Aivan kaikki meidän lukupiirissämme eivät olleet lämmenneet teokselle. Osaa oli harmittanut teoksen New York -keskeisyys ja paljon viittauksia ja sävyjä menikin lukiessa ohi meiltä, jotka emme tunne New Yorkia tai sen asuinalueiden ominaispiirteitä. Tarinassa ja hahmoissa oli myös havaittavissa joitakin supersankaritarinoiden ja fantasian trooppeja, mikä oli yllätti meidät Jemisinin Murtunut maailma trilogian lukemisen jälkeen. Teoksen alku oli hidas, kun samankaltaisia tilanteita seurattiin ja pyöriteltiin yksitellen eri näkökulmista. Osaa se oli haitannut enemmän kuin toisia. Joillekin hahmot olivat tarpeeksi kiinnostavia ja erilaisia niin, että jokaisen näkökulman seuraamisessa oli tuntunut olevan tarpeeksi jotakin uutta ja mielenkiintoista. Osalla taas lukeminen oli tyssännyt hitauteen. “Minä laulan kaupunkia. Vitun kaupunkia.” Teoksen käännös oli harmiksemme iso pettymys niille, jotka meidän lukupiirissämme tarttuivat tuoreeseen suomennokseen. Välimerkkejä, kirjaimia ja jopa kokonaisia sanoja puuttui. Lauseita oli käännetty sanasta sanaan niin, että ne eivät olleet järkeviä suomeksi. Sulut alkoivat, eivätkä loppuneet koskaan, sanoja oli taivutettu väärin ja niihin oli tullut lyöntivirheitä, ja pahimpana olivat jopa loukkaavat käännökset. Alkuperäisteoksessa ollut “trans fellow” oli käännetty suomeksi transvestiitin slurria hyödyntämällä, joka siis on sekä loukkaava että virheellinen, koska kyse ei ole edes samaan asiaan viittaavasta alatyylisestä sanasta. Myös “women of color” oli käännetty “värilliset naiset”, joka viittaa ennemminkin loukkaavana pidettyyn muotoon “coloured women”. Nopealla taustatyöllä nämä asiat olisivat selvinneet sellaisellekin, jolle kyseiset termit ovat vieraita. “Hänen ajatuksensa syttyvät tuleen – MENE POIS IRTI MINUSTA ÄLÄ KOSKE MINUUN PÄÄSTÄKÄÄ MINUT POIS TÄÄLTÄ – ja hänen ruumiinsa kouristuu kasaan ilman minkäänlaista tietoista ponnistusta.” Me kaksi aiomme ehdottomasti jatkaa lukemista jatko-osiin, ehkä sitten englanniksi. Trilogian toinen osa on julkaistu alkuperäiskielellä, The World We Make, mutta sitä ei ole vielä käännetty suomeksi. Kaupunki joksi tulimme, N. K. Jemisin, Jalava, 2023 Suomentanut Mika Kivimäki Englanninkielinen alkuteos: The City We Became, 2020

Japanilaisen Yoko Ogawan dystooppinen teos, Muistipoliisi, oli pitkään omalla lukulistallani kun tykästyin erityisesti sen kanteen ensinäkemällä. Nyt pääsin vihdoinkin myös itse kuuntelemaan teoksen. Muistipoliisissa tarina etenee hitaasti ja ympäröivä maailma avautuu lukijalle pikkuhiljaa päähenkilön kautta. Hän on noin 30-vuotias kirjailija, jonka vanhemmat ovat menehtyneet hänen ollessaan vielä lapsi. Teos liikkuu paljon nykyhetkessä ja sivuaa paikoin päähenkilön menneisyyttä samalla avaten lukijalle saaren kohtaloa. Päähenkilö asuu Japanissa pienellä saarella, jossa vähin elein asiat ja esineet joutuvat unohduksiin. Muistipoliisit pitävät huolen, että ihmiset saarella eivät käytä tai ole lainkaan kosketuksissa unohtuneiden asioiden kanssa. Unohduksiin ovat jääneet jo linnut, radio, osa ammateista ja paljon muuta. Saaren ihmiset vaikuttavat olevan sopusoinnussa unohdettujen asioiden kanssa ja jatkavat niin normaalisti elämäänsä eteenpäin kuin se vain on mahdollista muuttuvan maailman keskellä. “Kaikkien lintujen lennettyä pois tuli hiljaista kuin ilma niillä main olisi pidättänyt hiiskumatta hengitystään. Omistajat ottivat tyhjät häkit mukaansa ja palasivat kotiinsa. Tällä tavoin lintujen katoaminen tuli päätökseensä.” Joidenkin saarelaisten on kuitenkin mahdotonta unohtaa ja näitä ihmisiä Muistipoliisit jahtaavat muistinmetsästyksissään. Päähenkilön kustannustoimittaja, R, on yksi ihmisistä, joilla ei ole kykyä unohtaa katoavia esineitä. Päähenkilö piilottaa R:n kotiinsa Muistipoliiseilta, koska hän ei ole turvassa omassa kodissa. Päähenkilön toinen ystävä on vanhempi mies, jota kutsutaan Papaksi. Pappa toimi aikoinaan laitturina, ennen veneiden unohtamista ja on auttanut pitkään päähenkilöä kodin kunnostuksissa ja muissa tehtävissä. Pappa myös tietää R:n olevan piilossa päähenkilön kotona. Päähenkilön, Papan ja R:n ystävyys syventyy piilottelun myötä ja tykkäsin paljonkin lukea näiden hahmojen keskinäistä dialogia. Ympäröivä maailma saarella jää kuitenkin lukijalle pääosin pimentoon, mutta pieniä pilkahduksia maailmasta tulee päähenkilön takaumien sekä näiden kolmen hahmon keskustelujen myötä. Tämän katoavan maailman kuvaamiseen mielestäni toimi hyvin Ogawan hajanainen ja salainen kirjoitustyyli, joka sai paikoin jopa kylmät väreet kulkemaan kroppaa pitkin. “Hän käsittelee kirjoituspapereita aina huolellisesti. Joka kerta sen nähdessäni minua alkaa jännittää. Tulen nimittäin levottomaksi siitä, olenko mahtanut kirjoittaa kirjallisuutta, joka oikeuttaisi moisen huolellisuuden.” Tunnelma on kirjassa latautunut läpi tarinan, vaikka ei siinä kauheasti tapahdu. Loppua kohden kirjan tunnelma syveni entisestään ja piti minut tiukasti otteessaan viimeisille sivuille asti. “Toisinaan mietin mitähän tältä saarelta katosi aivan ensimmäisenä.” Muistipoliisi, Yoko Ogawa, Tammi, 2021 Suomentanut Markus Juslin Japaninkielinen alkuteos: Hisoyaka na Kessho, 1994

Such a Fun Age kertoo 25-vuotiaasta Emirasta, mustasta nuoresta naisesta, joka työskentelee osa-aikaisesti lapsenvahtina valkoisen Alix Chamberlainin perheessä. Rouva Camberlain on jäänyt Emiralle etäiseksi, mutta kaksivuotiaasta Briarista on tullut Emiralle rakas.  Kirjan tapahtumat alkavat hätäisestä puhelusta, jonka Emira saa ystävänsä syntymäpäiväjuhlilla. Rouva Camberlainin kotiin on kutsuttu poliisit ja hän haluaa, että Emira tulee hakemaan pienen Briarin hetkeksi pois hässäkän tieltä. Emira ja hänen paras ystävänsä Zoila rientävät lapsenvahtikeikalle extra tienesti mielessä, mutta ilta eskaloituu videollekin tallentuvaan skandaaliin. Rikkaalla valkoisella alueella sijaitsevassa ruokakaupassa asiakas ja vartia alkavat syyttää Emiraa valkoisen lapsen kidnappaamisesta. Skandaali sysää liikkeelle erilaisia asioita Emiran elämässä ja Alix Chamberlaininin mielessä. Hyväntahtoinen rouva Chamberlain ymmärtää yhtäkkiä tuntevansa lapsenvahtiaan hyvin vähän ja päättää tutustua ja ystävystyä Emiraan pitääkseen hänet elämässään. “Whenever Alix was afraid that Emira was mad at her, she came back to the same line of thought: Oh my god, did she finally see what Peter said on the news? No, she couldn’t have. She’s always like this, right?”  Meidän suljetussa lukupiirissämme kaikki, jotka olivat ehtineet lukea romaanin, olivat tykänneet teoksesta. Sen parasta antia olivat taidokkaasti ja uskottavasti rakennetut hahmot, joihin emme ehkä pystyneet suoraan samaistumaan, mutta joita seurasimme kiinnostuneina. Monet tarinan hahmot ovat valkoisia, mikä ei yllättäen meitä tämän teoksen kohdalla haitannut ollenkaan. Hahmojen kautta käsiteltiin kiinnostavasti muun muassa eksotisointia ja performatiivista liittolaisuutta. Erityisen antoisaa oli mielestämme eksotisoinnin tuominen ei-romanttisesta näkökulmasta. Romaanissa oli muutenkin vähän pahaenteinen tunnelma ja joku lukupiirissä oli hetken aikaa pohtinut lukiessa, saako kirja trillerimäisiä piirteitä. Osa lukupiirissä taas koki lukeneensa kuin draamantäyteistä televisiosarjaa ja etenkin äänikirjan kuuntelijoille kokemus oli ollut myös hyvin visuaalinen ja käsinkosketeltava. “Alix fantasized about Emira discovering things about her that shaped what Alix saw as the truest version of herself. Like the fact that one of Alix’s closest friends was black. Alix's new and favorite shoes were from Payless, and only cost eighteen dollars. That Alix had read everything that Toni Morrison had written.” Emiran ja Briarin suhde oli rakennettu ihanasti ja sitä oli monen mielestä ollut kiva seurata. Oli myös kiinnostava seurata suhteeseen liittyvää sisäistä konfliktia Emiran maailmassa. Emira on koulutettu aikuinen nainen, joka potkitaan muutaman kuukauden päästä vanhempiensa terveydenhuollon vakuutuksen piiristä. Niinpä hänen tulisi löytää “oikeita töitä”, osa-aikaisten töiden sijaan, satunnaisena lapsenvahtina sekä kirjurina. Hän kuitenkin rakastaa työtään lapsenvahtina, eikä voi uskoa onneaan siitä, että hänelle maksetaan leikkimisestä erityisesti Briarin kanssa. Lukupiirissä keskustelimme siitä, kuka oikeastaan oli tarinan oikea päähenkilö. Lukemista aloitellessamme automaattisesti oletimme sen olevan Emira, mutta hänessä tapahtui loppujen lopuksi aika vähän kasvua tai muutosta. Tapahtumat tuntuivat lähinnä pyörivän hänen ympärillään, jopa ilman hänen aktiivista osallistumistaan. Tarinassa on muutamia vähemmän uskottavia yksityiskohtia, jotka eivät kuitenkaan pilanneet lukukokemusta, mutta joille naureskelimme lukupiirikeskustelussa. Loppu tuntui myös vähän hutaistulta muuten niin kokonaiselle teokselle, mutta suosittelemme kirjaan tarttumista. “I just think it would be best if we went our separate ways and… that those paths never like… came back together.”  Such a Fun Age on Kiley Reidin esikoisteos. Häneltä on tulossa seuraava kirja vuonna 2024 ja moni lukupiiriläinen totesi haluavansa päästä käsiksi Reidin uusimpaan kirjaan, koska tämän kirjan kirjoitustyyli sekä hahmojen rakennus olivat niin onnistuneita. Such a Fun Age, Kiley Reid, 2019

Kiinalainen 11-vuotias poika jää orvoksi, kun Kantonissa riehuva tauti vie hänen äitinsä. Voimaton kuoleva poika pelastuu itse taudilta ihmeellisesti tuntemattoman valkoisen miehen avulla, joka parantaa hänet hopeatangon ja kahden sanan voimalla. Mies vie pojan Lontooseen ja pian selviää, ettei mies ehkä eksynytkään perheen kotiin sattumalta. Tohtori Lovell on ohjaillut pojan elämää etäältä jo pidempään ja nyt hän pyytää tätä valitsemaan itselleen uuden, englantilaisemman nimen. Näin seikkailukirjoista inspiroituneena pojasta tulee Robin Swift. Lontoossa tohtori Lovellin luona Robin viettää päivänsä opiskellen erilaisia kieliä, tohtorin valitsema päämäärä, Babel ja kääntämisen opiskelu, mielessä. Babel on Oxfordin maineikas kuninkaallinen kieliakatemia, jossa kielet eivät ole vain kieliä ja kääntäminen vain kääntämistä. Sanoihin liittyy taikaa ja hopea on sen avain. “Totta kai. Kieli on rikkaus siinä missä kulta ja hopea. Kielioppien takia on taisteltu ja kuoltu.” Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun alun Englantiin, sekä englannin siirtomaavaltoihin, keskittyen Kiinaan. Fantasiaelementit värittävät paljon historiaa ja koko Englannin mahti keskittyy etenkin maagiseen hopeaan ja sanojen voimaan. Babel on hopean ja siellä opiskeltujen kielten vuoksi mittaamattoman arvokas englantilaiselle yhteiskunnalle ja sen valta-asemalle. Sille elintärkeää ovat myös ulkomailta tuodut kielten taitajat ja siksi myös Robin on tuotu Kiinasta asti opiskelemaan Oxfordilaiseen akatemiaan. “Ramy katsoi häneen. Musta kihara valahti Ramyn silmille. Se oli Robinin mielestä uskomattoman viehättävää. ‘Onko kaikki hyvin?’” Kuangin aikuisille suunnatussa fantasiateoksessa yhdistyy kiinnostavasti historia, kielten etymologia, kääntämisen filosofia, ihmissuhdekiemurat, fantasiaelementit ja kolonialismi. Tarinaan on ammennettu paljon meidän maailmastamme, ja etenkin etymologiaa ja erilaisia todellisia ilmiöitä oli mielenkiintoista seurata fantasiamaailmaan yhdistettynä. Kirjailija on kirjoittanut muitakin fantasiateoksia, joista Aracelis luki hetki sitten toistaiseksi suomentamattoman teoksen The Poppy War. Babelin alussa oli samankaltainen tunnelma, kuin The Poppy War romaanissa ja jonkin aikaa Aracelis sotki päähenkilöt toisiinsa. Hyvin nopeasti Robin kasvaa kuitenkin täysin toisen romaanin päähenkilöstä poikkeavaksi ja tarina eroaa aivan omanlaisekseen. “Tangon voima on sanoissa. Tarkasti sanottuna siinä osassa kieltä, jota sanat eivät pysty ilmaisemaan - osassa joka katoaa, kun vaihdamme kielen toiseen.” Vaikka romaani on pitkä, ei tahti ole alussakaan hidas. Heti ensimmäisistä sivuista alkaa tapahtua ja koko ajan maailmasta selviää lisää ja lisää. Maailmaa avataan lukijalle pikkuhiljaa läpi kirjan ja pienimmät yksityiskohdatkin selviävät aikanaan. Myös erilaiset konfliktit Robinin elämässä ja ajatusmaailmassa tulevat mukaan tarinassa aikaisin, ja pojan sisäistä taistelua olikin kiinnostava seurata. Kirja veti hyvin alusta loppuun saakka ja etenkin keskivaihe ja loppusuora olivat Térin mielestä erityisen kiinnostavia. Lopussa osa tapahtumista tuntui välillä menevän jopa niin uskomattomaksi ja nopeatempoiseksi, että asiat tuntuivat Térin mielestä mahdottomilta. Se ei kuitenkaan haitannut muuten uskottavassa fantasiamaailmassa. “Robin oli täällä onnellinen, jatkoi tasapainoittelua kahden maailman välissä ja perusteli sen itselleen sillä, että odotti yhä Griffinin viestejä - salaisen kapinallisuuden tärkein tehtävä oli lievittää Robinin syyllisyyttä siitä, että kaikella tällä kullalla ja loistolla oli ollut hintansa” Teoksessa käydään jonkin verran keskusteluja rasismista, orjuudesta ja valkoisesta ylivallasta. Tarinassa käsitellään hienosti myös “valkoista syyllisyyttä” ja muita meidän maailmasta tuttuja ilmiöitä. Monien tilanteiden avulla tuodaan kiinnostavaa ajankuvaa ja fantasiaelementit on sijoitettu sen aikaiseen maailmantilanteeseen. Silti lähes kaikki päähenkilöt ovat poc-hahmoja, eikä tarina ole mielestämme kärsimystarina. Valitettavasti suomenkielisessä teoksessa oli yllättävän paljon virheitä, jotka häiritsivät hieman lukemista. Lauseista puuttui toisinaan sana, jonka pystyi onneksi päättelemään asiayhteydestä. Kirjassa on myös paljon alaviitteitä, jotka rikkovat lukemisen virtaavuutta. Etenkin Araceliksen lukukokemusta hankaloitti viitteiden vaatima sivuilla poukkoilu ja tekstistä oikean kohdan etsiminen. Viitteet olivat tarinan kannalta usein todella oleellisia, joten niiden ohi ei voinut myöskään hyppiä. Tästä syystä Aracelis turvautui toisinaan jatkamaan tarinaa äänikirjamuodossa, jossa viitteet oli saatu nivottua selkeästi osaksi muuta tarinaa. Äänikirja on toistaiseksi saatavilla vain englanniksi, mutta tulee myöhemmin tarjolle myös suomenkielellä. Babel, R. F. Kuang, Teos, 2023 Suomentanut Helene Bützow Englanninkielinen alkuperäisteos: Babel, 2022

Tällä tavalla hävitään aikasota on kahden kirjailijan luoma moniulotteinen maailma ja rakkaustarina. Kirja kertoo kahdesta aikamatkaajasta, Sinisestä ja Punaisesta, joiden molempien näkökulmasta tarinaa seurataan. Teos alkaa noudattaen tiettyä kaavaa. Jokaisen kappaleen alussa maalataan kuva aikasäikeestä ja tehtävästä, jota jompikumpi agentti on suorittamassa. Hyvin pian tehtävä jostain syystä keskeytyy ja pääsemme lukemaan toisen agentin lähettämän kirjeen. Sininen ja Punainen lähettelevät kirjeitä erikoisin tavoin. Osa kirjeistä tulee tuhota ennen lukemista, osa taas on kätketty marjoihin, siemeniin tai lintuihin. Kirjeiden myötä nämä kaksi naista tutustuvat ja rakastuvat toisiinsa. Vaikka, eivät he taida oikeastaan olla edes naisia. “Minusta on mukava kirjoittaa sinulle. Minusta on mukavaa lukea sinua. Kun saan kirjeesi luettua, vietän salaa kuumeisia hetkiä muotoillen vastaustani, miettien tapoja sen lähettämiseen. Voin laukaista yhdistelmän piristäviä tai rauhoittavia kemikaaleja pelkällä tarkkaan muotoillulla fraasilla; sisälläni oleva tehdas tuottaa minkä vain tahtomani huumaavan aineen.” Maailma on post-humanistinen ja käynnissä on kahden tahon, Puutarhan ja Viraston, aikasota. Maailmaa avataan aika vähän ja tarinan fokus on katkeamattomasti kahdessa hahmossa ja heidän välisessä jännitteessään. Heahmoja ympäröivä maailma aukeaa lukijalle kuin sivulauseissa ja lähes huomiotta. Punainen ja Sininen matkaavat eri aikasäikeissä tuntemaamme menneisyyteen ja hankalasti hahmotettavaan tulevaisuuteen. Osa tapahtumista sijoittuu lukijallekin mahdollisesti tuttuihin tapahtumiin ja osa taas abstraktiin tilaan tai aikaan. Kirjan parasta antia on kaunis maalaileva kieli. Suomennos on mielestämme onnistunut erinomaisesti ja juuri lukemamme suomenkielinen teos soljuu taitavasti eteenpäin. Ihan kaikkea kuvaillaan tarkasti ja aistillisesti. Kielen leikittely ja rakennetut kielikuvat olivat kaunista ja taidokasta seurattavaa, mutta maalaileva kuvailu myös hidasti tarinaa, välillä vähän liiaksikin. Toisaalta teoksen kappaleet ovat lyhyitä ja teksti nopealukuista, niinpä pitkästä junnauksesta ei missään nimessä ollut kyse. “Minut lähetetään epäilemättä korjaamaan aiheuttamasi vahingot. Ja sitten me juoksemme taas, me kaksi, yläsiimaan ja alasiimaan, sytyttämässä ja sammuttamassa tulipaloja, kaksi saalistajaa, jotka tulevat kylläisiksi vain toistensa sanoista.” Alussa teoksen idea tuntui kiinnostavalta ja agenttien toisilleen jättämät kirjeet jännittäviltä ja ilahduttavilta. Punainen ja Sininen opettelevat paljon uusia asioita kirjeitä muodostaessaan ja heidän keskinäisen kiintymyksen muodostumista hymyilytti seurata. Hahmoissa ja heidän näkökulmissaan on kuitenkin vain vähän eroja ja ne sulautuivat helposti toisiinsa. Agenttien kappaleet ja kirjeet tuntuivat sen verran samankaltaisilta, että jos ei muistanut mihin on jäänyt edellisellä lukukerralla, kesken kappaleen oli vaikea saada selvää kumpi hahmoista toimii kertojana. Sillä ei toisaalta ollut niin väliä tarinan seuraamisen kannalta. Maalailu ja tunnelma tuntuivat olevan kuitenkin pääosassa. Vajaan sadan sivun kohdalla tarina tuntui jämähtävän. Sama kaava toistuu ja eri aikasäikeistä kerrotut palaset ovat niin pirstaleisia, että niistä on vaikea saada kiinni. Romaani nojaa rakkauskirjeisiin ja niiden kautta tarina lähtikin uudelleen käyntiin ainakin Térille. Aracelis luki keskikohtaa pidemmällekin turhautuneena ja tempautui tarinaan uudelleen mukaan vasta loppuvaiheessa kun nimenomaan kirjeiden ulkopuolella alkoi tapahtua enemmän. “Ajan siimoissa laulavat Punaisen soturisiskojen kepeät, ketterät askeleet: Virasto on haistanut hänen petoksensa, sankarinsa kääntymisen. Nyt hän on lihaa heidän hampaissaan.” Téri nautti etenkin kirjeistä ja niiden kielestä. Aracelis ei ehkä ollut niin romanttisella tuulella niitä lukiessa ja loppupuolella ne alkoivat tuntua lähinnä turhan teatraalisilta, julistavilta ja toisteisilta. Sen sijaan Aracelis nautti enemmän rakennetusta maailmasta, sen hienovaraisesta kuvailusta ja konfliktin pikkuhiljaisesta aukenemisesta. Tällä tavalla hävitään aikasota, Amal El-Mohtar & Max Gladstone, Hertta, 2023 Suomentanut Kaisa Ranta Englanninkielinen alkuperäisteos: This Is How You Lose the Time War, 2023

Innostuimme reilun sadan sivun mittaisesta fantasiateoksesta heti kun löysimme sen. Ajattelimme, että parhaimmillaan The Empress of Salt and Fortune voisi toimia matalan kynnyksen ponnahduslautana fantasiakirjojen maailmaan, mutta valitettavasti siihen tarkoitukseen tämä teos ei sovellu lainkaan. Lyhyt romaani on hankalasti ymmärrettävä ja se jäi monelta meidän lukupiiristämme lukematta kokonaan. Niistä muutamasta, jotka sen olivat lukeneet, pari oli saanut kuitenkin jotain irti. The Empress Of Salt and Fortune sijoittuu fantasiamaailmaan, jota avataan kirjassa lähinnä puhumalla asioista sellaisella “oletuksella”, ihan kuin lukija tietäisi jo kaiken kyseisestä maailmasta. Mitään ei siis avattu tai selvennetty, mutta saimme ehkä jonkinlaisen tuntuman maailmaan. Jossain vaiheessa tajusimme, että seuraamme kahta hahmoa, jotka ovat jonkinlaisella matkalla. Almost Brilliant ja Chih. Almost Brilliant paljastui linnuksi ja Chih papiksi. Nämä kaksi matkalaista tapaavat vanhan naisen, Rabbitin, jota kutsutaan myös isoäidiksi. Rabbitin kotona kolmikko tutkailee vanhoja arkistoja ja esineitä, ja Rabbit kertoo elämästään Empress of Salt and Fortunen hovissa. “This is fine. But let them ask, and perhaps let them be kind when they do so. Some things are easier to explain to the birds and the beats of the forests than to even the most sympathetic of clerics.” Osa meidän lukupiiriläisistä oli tarttunut romaaniin äänikirjana, mutta tarinaa oli ollut hankala seurata ilman fyysistä tekstiä. Etenkin nimet, Almost Brilliant ja Rabbit, olivat harhaanjohtavia ääneen luettuina, kun isoja alkukirjaimia ei voinut erottaa puheesta. Tarinassa myös hypitään ajassa Rabbitin menneisyyden tarinoista nykyhetkeen. Aikahypyt oli painettuun kirjaan merkitty selkeästi, mutta äänikirjassa hyppyjen mukana oli ollut vaikea pysyä. Tämän lisäksi jokainen kappale aloitetaan jonkinlaisella lyhyellä runolla, joka vain etäisesti liittyy kappaleeseen ja sekoitti entisestään äänikirjan kuuntelijaa. Lukupiirikeskustelussa osa aukoista saatiin täytettyä. Lähes kaikille oli jäänyt jotakin epäselväksi, mutta onneksi usein toisilla oli kysymyksiin vastaus. Keskustelussa menikin paljon aikaa vain siihen, että lähes mekaanisesti kävimme läpi, mitä olimme oikeastaan lukeneet. Lopulta niille, jotka teoksesta olivat myös nauttineet, Rabbitin tarinat empressin hovista osoittautuivat kirjan kiinnostavimmaksi anniksi. Niiden kautta romaaniin saatiin yhtenäinen tarina, jolla oli aloitus ja lopetus. Siinä seurattiin myös kiinnostavia ja koskettavia ihmissuhteita ja käänteitä maailmassa. “She kissed the top of my head comfortingly, and I told her my secret. She listened calmly, and she wiped my eyes when I cried.” Rabbitin ja empressin herkkää suhdetta oli kiinnostava seurata ja kaksikko tapasi myös muita kiinnostaviksi osoittautuvia hahmoja. Loppujen lopuksi Rabbitin tarinassa oli kuitenkin aika vähän fantasian elementtejä ja tarina pyöri aika realististen asioiden ympärillä. Rabbit ja empress kohtasivat ihmissuhdedraamaa, petosta, rakkautta ja misogyniaa. The Empress Of Salt and Fortune on osa pidempää fantasiasarjaa, jonka kaikki osat ovat suunnilleen sadan sivun mittaisia ja ne voi lukea missä järjestyksessä tahansa. Konseptina tämä kuulostaa todella kiinnostavalta, mutta meidän lukupiirissämme kukaan ei vaikuttanut super innostuneelta jatkamaan lukemista muihin sarjan osiin. Joskus toisiin osiin voisi olla kiinnostava tutustua sen verran, että näkisi kuinka sarjan osat linkittyvät toisiinsa, mutta voi olla, että se jää vain ajatuksen tasolle. The Empress Of Salt and Fortune, Nghi Vo, 2020

Olin kuullut paljon hyvää R. F. Kuangin teoksista monelta eri taholta ja halusin tarttua johonkin hänen kirjoistaan. Hänen toisiksi tuorein fantasiaromaaninsa Babel on juuri julkaistu myös suomeksi, joten sitä odotellessa tartuin kirjailijan ensimmäiseen teokseen The Poppy War. The Poppy War on aikuisille suunnattu fantasiateos, joka aloittaa trilogian. Sitä ei ainakaan vielä ole suomennettu, joten kuuntelin sen äänikirjana englanniksi. “‘They keep shouting.’ ‘Who keeps shouting?’” Kertomuksen päähenkilönä toimii Rin, 14-vuotias lapsi, joka on otettu huostaan perheeseen, joka ei Rinistä juuri välitä. Perheen vanhemmat myyvät oopiumia ja Rin on sotkettu mukaan kuvioon. Vain perheen nuorin lapsi, Kesegi, pidetään täysin ulkona perheen hämäristä hommista. Rinille perheessä tärkeää on vain pikkuveli Kesegi, josta hänellä on kuitenkin turhan suuri vastuu. Niinpä kun perheen äiti ilmoittaa Rinille, että hänet naitetaan jollekin vanhalle miehelle, päättää Rin, että on hänen aikansa lähteä. Rin lahjoo ja kerjää vastahankaisen opettajan valmentamaan häntä Kejuun, valtakunnalliseen suureen kokeeseen, joka määrittää sen, mihin kouluun lapset voivat päästä. Rin turvautuu äärimmäisiin keinoihin päntätessään kokeeseen, johon muut lapset ovat opiskelleet paljon pidempään, mutta selviytyy kokeesta hienosti ja pääsee muuttamaan pois kotikaupungistaan arvostettuun sotilasakatemiaan. “The seeds, used with the proper mental preparation, give you access to the entire universe contained within your mind.” Teos sijoittuu maailmaan, joka on jatkuvassa sodassa tai sen uhassa. Akatemiassa koulutetaan sotilaita ja Rinin opinnot koostuvat isosti sotastrategian ja taistelun opettelusta. Rin törmää koulussa erilaisiin häntä kiinnostaviin asioihin, kuten eksentriseen shamanismista kiinnostuneeseen mentoriin ja mielettömän taitavaan opiskelijaan, joka on koulussa legendan maineessa. Kun sota rantautuu lähemmäs hänen olinpaikkaansa, se tempaa myös Rinin sen pyörteisiin. “When your body has matured fully, you can get a surgery to have your womb removed altogether, but this should solve your problems in the interim. You’ll be out of class for at least a week after this. But afterward, you’ll be free forever. Now, I’m required to ask you one more time if you’re certain this is what you want.” Vaikka romaanissa tapahtuu paljon ja sitä oli kiinnostava seurata, tuntui se pitkältä esitarinalta. Lukija tutustuu Riniin ja hänen sisäiseen maailmaansa pikkuhiljaa. Vuodet vierivät eteenpäin ja hahmo kasvaa teoksen myötä, muttei tunnu pystyvän täysin karistamaan menneisyyttään. Hylätty lapsi, jota ei ole rakastettu, etsii kaikkialta hyväksyntää, stabiiliutta ja rakkautta, ja tämä ohjaa myös hänen valintojaan. Tämä teki hahmosta uskottavan, mutta myös raivostuttavan. Rin tuntuu päättäväiseltä, mutta nuorelta ja naiivilta, eikä hänen päätöstensä seuraaminen ollut aina helppoa. Kiinnostavaa se oli kuitenkin. Tarina ei ole aina kevyintä luettavaa ja ennen kuin tähän tarttuu, kannattaa miettiä, kestääkö lukea väkivaltaa ja brutaalejakin kuvauksia sodasta. Olin itse aika järkyttynyt joistakin kuvauksista, mutta sivuutin ne jatkaakseni tarinassa eteenpäin. Juoni oli koukuttava ja väkivallan kuvaukset tuntuivat oleelliselta osalta sitä. Teoksessa on paljon muitakin kiinnostavia elementtejä, joita en halua paljastaa, jotta en spoilaa liikaa, mutta maailma on mielenkiintoinen ja ensimmäisen kirjan jälkeen jäi sellainen olo, etten vieläkään tiedä ja ymmärrä siitä kaikkea. “Rin’s eyes widened. Here it was. Slowly the lines began to connect. She was finally beginning to understand the purpose of the last six months of research and meditation.” Romaanissa käsitellään eriarvoisuutta. Kukaan ei meinaa uskoa, että köyhä orpotyttö on pärjännyt Kejussa huijaamatta ja hienossa akatemiassa häntä ei oteta avosylin vastaan. Rinin tummempi iho ja työväenluokkainen tausta erottavat hänet muista opiskelijoista ja hänen läsnäolonsa ärsyttää osaa opettajista. Rin ei kuitenkaan ole avuton, päin vastoin, hän saattaa olla voimakkaampi kuin kukaan muu. The Poppy war, R. F. Kuang, 2018

Akwaeke Emezin esikoisromaani Makeaa vettä nousi meillä molemmilla yhdeksi meidän lempikirjoistamme, kun se julkaistiin suomeksi vuonna 2021. Hölmö rakkaus on Akwaeke Emezin seitsemäs kirja ja esikoisromaaniin verrattuna aivan erilainen teos. Silti taitava kirjailija onnistui taas ja Hölmö rakkaus nousi myös yhdeksi lempikirjakseni. Hölmö rakkaus on ihana ihana ihana rakkausromaani, joka leikittelee perinteisen rakkausromaanin kaavalla. Se ei täysin riko sitä, mutta muovaa ja venyttää. Tämä on jotain, mitä minä olen kovasti kaivannut, koska se vähentää ennalta-arvattavuutta ja mielestäni teki tarinasta myös realistisemman. Teos on suunnattu aikuisille lukijoille ja sen huomaa heti kirjan ensimmäisestä kappaleesta, jossa kuvataan Feyin ensimmäistä seksikertaa pitkään aikaan tuntemattoman miehen kanssa, baarin vessassa. Alun kohtaaminen ei jää kirjan ainoaksi kuumaksi hetkeksi, mutta niiden lisäksi tarinasta löytyy muutakin. “Milan oli ensimmäinen jota Feyi pani onnettomuuden jälkeen. He naivat vessassa kaatuneiden muistopäivän juhlissa Bushwickissa, ja Feyin muovinen prosecco-lasi kumoutui lavuaariin, kun Milan liu’utti isot kätensä hänen reisiensä taa ja nosti hänet allastasolle.” Feyi on 29-vuotias nainen, joka kokee vihdoin olevansa valmis aloittamaan deittailun uudelleen – ainakin jollain tasolla. On kulunut viisi vuotta siitä, kun hänen aviomiehensä menehtyi auto-onnettomuudessa ja siitä asti suru on kulkenut naisen rinnalla. Jonah, kuollut aviomies, oli Feyin elämän rakkaus, ja menetyksestä toipuminen on vienyt aikaa. Surun läpi Feyiä on kantanut muun muassa taide sekä läheinen ystävyyssuhde Joyn kanssa. Joy on tarinassa isossa roolissa ja heidän kahden ystävyyttä oli kitkerän suloista seurata. Sellaisesta ystävyydestä voi moni vain haaveilla ja sitä oli ihana päästä hetkeksi elämään Feyin kautta. Joyn lisäksi roolia Feyin elämässä alkavat pikkuhiljaa saada miehet, jotka hiljalleen herättelevät Feyin kiinnostusta. Voisiko hän olla valmis rakastumaan uudelleen? “Puutarha tuli vastaan niin kuin viimeksikin, kuin hämmästynyt henkäys. Se tulvi kuunvaloa, sillä yläpuolella ei ollut lehvistöä, vain syvänmusta taivas tähtiä täynnä.” Feyi tapaa miehen, joka lennättää hänet kauniille saarelle hulppeisiin maisemiin. Mutta he ovat miehen kanssa vain ystäviä. Vai ovatko? Talossa asuu myös toinen mies, joka saa perhoset lepattamaan Feyin rinnassa. Feyi tapailee uusia ihmisiä, tekee taidetta, soittaa videopuheluita parhaalle ystävälleen ja tutkii uudelleen seksuaalisuuttaan. Samaan aikaan suru on mukana, painavana, kipeänä ja kauniina. Feyi on epätäydellinen päähenkilö, joka tekee myös kyseenalaisia päätöksiä, ja niiden seurauksia odotin lukiessa jännittyneenä. “Hän vaelsi talossa päämäärättömästi, kolusi käytäviä ja katseli taideteoksia. Hän osui kirjastoon, tutki hyllyjä ja työnsi kainaloonsa pari Helen Oyeyemin kirjaa. Ovi liukui äänetömästi kiinni hänen perässään, ja hän jatkoi harhailuaan. Vähän ajan kuluttua hän törmäsi portaikkoon, jota ei ollut ennen nähnyt. Ylhäältä norui vaimeaa musiikkia, ja Feyi epäröi ja lähti sitten seuraamaan lyömäsoittimien ja pianon hiljaista soittoa.” Hölmö rakkaus on juuri sellainen teos, mitä olen kovasti kaivannut. Olen etsinyt rakkausromaaneja, jotka eivät olisi turhan ennalta-arvattavia ja jotka herättäisivät oikeasti kaikenlaisia tunteita. Tämä kyllä herätti! Kirja on täynnä ihan tajuttoman seksikkäitä kohtauksia, suussa melkein maistuvia ruokakuvailuja, upeita maisemia, rikkaiden ihmisten hulppeita taloja, osuvia kielikuvia ja kaipausta. Ja kaikki kirjan hahmot on mustia! Tarina on super koukuttava. Vaikka siinä on 304 sivua, luin sen ihan hetkessä, koska en malttanut laskea sitä käsistäni. Mikään kirja ei tietenkään ole aivan täydellinen, ja tässäkin tarinassa loppuvaiheilla minua alkoi ärsyttää trauman ja surun jatkuva läsnäolo, kun olisin halunnut keskittyä elävien ihmisten yhteyteen. Toisaalta surua ja menetystä kuljetettiin myös hienosti elämän ja uusien ihmissuhteiden rinnalla. “Feyi oli päättänyt, kuka halusi olla tänä iltana, ja niinpä hän vastasi katseeseen kainostelematta, imi silmillään Milanin terrakotanväristä ihoa ja tumman kuparinväristä partaa.” Englanninkielisen alkuteoksen nimi on You Made a Fool of Death with Your Beauty ja suomenkielinen käännös Hölmö rakkaus ei tunnu tekevän upealle nimelle ollenkaan oikeutta. Nimen ohi kannattaa kuitenkin katsoa kirjan upeaa kantta ja tietysti valloittavaa tekstiä kansien välissä. Hölmö rakkaus, Akwaeke Emezi, Kosmos 2023 Suomentanut Kaisa Kattelus Englanninkielinen alkuperäisteos: You Made a Fool of Death with Your Beauty, 2022

Japanilaisen Emi Yagin esikoisromaani Tyhjyyspäiväkirja kertoo 34-vuotiaasta Shibatasta. Teosta on verrattu muun muassa Sayaka Muratan Lähikaupan naiseen, johon muutama vuosi sitten tykästyin kovasti ja halusinkin siksi tarttua tähän teokseen. Yagi kuvaa päähenkilön, Shibatan, kautta Japanin työelämää ja esimerkiksi siinä vallitsevaa epätasa-arvoa miesten ja naisten välillä. Samalla kirjassa käydään läpi naisen asemaa yhteiskunnassa ja miten naisen elämän “oikeaoppisesti” pitäisi mennä. Ensin työ ja sen jälkeen aviomies, perhe ja kotiäitiys. Shibataa turhauttaa olla yksi ainoista naistyöntekijöistä toimistolla, koska naisena hänelle lankeaa aina tehtäväksi hoitaa kahvit ja muu purtava kokouksiin tai muihin kokoontumisiin. Hän kehittää kuitenkin pienin valheen, että hän on raskaana ja pain hän saa töissä erityiskohtelua: pääsee lähtemään normaalia aikaisemmin töistä eikä joudu tekemään ylimääräisiä tarjoilutöitä toimiston kokouksissa. “Äkkiä tunsin halua luoda jotakin omaa, jota voisin suojella. Valheen kaltainen, täysin henkilökohtainen, muiden silmille näkymätön asia oli hyvä.” Teos jakautuu päiväkirjamaisesti kuvitteellisiin raskausviikkoihin, joissa Shibata kuvaa elämäänsä ja samalla valheellisen raskauden etenemistä. Raskausuutisten jälkeen Shibatalta vapautuu aikaa töistä itselleen entistä enemmän. Hän ilmoittautuu muun muassa äitiysaerobiciin ja tustustuu sitä kautta useampaan odottavaan äitiin. Romaania on mainostettu sanoin “pieni valhe taikoo esiin isoja ihmeitä”. Itse ainakin jäin odottamaan niitä ihmeitä ja olisin kaivannut jotain suurempaa tai jopa fantasianomaisia elementtejä tarinaan. Näin ei kuitenkaan ollut ja suurimmaksi osaksi teos tuntui itselleni vähän liiankin tavalliselta arjen kuvaamiselta ilman sen suurempia juonenkäänteitä. Tyhjyyspäväkirja on vain vähän yli 150 sivua pitkä, vaikka tuntui osittain paljon pidemmältäkin hitautensa vuoksi. Luin teoksen loppuun, koska japanilaisen työelämän kuvailu oli tehty mielenkiintoisesti ja nautin myös paljon raskausajan pohdinnoista. Shibatan keskusteluja muiden odottavien äitien sekä erään hänen mieskollegansa kanssa oli kiinnostava seurata. “Selostuksesta kävi ilmi äidin ja sikiön fyysiset muutokset raskausviikko kerrallaan. Laskin olevani 14. viikolla. Sovelluksen mukaan olin ohittanut vaiheet, jolloin raskauspahoinvointi oli voimakasta ja keskenmenon riski suuri. Huh mikä helpotus.” Kirja oli lopulta pieni pettymys, koska jäin koko ajan odottamaan jotain suurempaa tapahtuvan. Lopulta suuri muutos olikin vain uusi harrastus tai pieni hemmottelu kylpysuolan kera kylpyammeessa. Tykkäsin kuitenkin teoksen kirjoitustyylistä, rauhallisuudesta sekä asioiden ja tapahtumien kuvailusta. Tämän tyylisissä kirjoissa, joissa käydään lähinnä läpi vain arkea, usein tarina on myös rauhallinen ja vaaraton. Minusta onkin välillä ihanaa ja turvallisen tuntuista lukea kirjaa tietäen, ettei mitään pahaa ole todennäköisesti tulossa kirjaa lukiessa eteenpäin ja voi vaan uppoutua rauhalliseen lukemisen tunnelmaan. Tyhjyyspäiväkirja, Emi Yagi, Otava, 2023 Suomentanut Raisa Porrasmaa Japaninkielinen alkuteos: Kūshin techō

Mitkä sotku – opas sotkuiselle ihmiselle on Einat Tsarfatin omakohtainen sarjakuva, jossa hän pohtii sotkua ja sotkuisuutta monesta eri näkökulmasta. Teos on humoristinen ja visuaalinen kokonaisuus, joka on myös nopealukuinen. “Kun olet hyväksynyt sen, että järjestyksen saavuttaminen on ulottumattomissasi, opettele elämään hallitussa sotkussa.” Vielä siinä vaiheessa, kun arvostelukappaleet teoksesta kilahtivat postiluukustamme, luulimme tarttuvamme siivousoppaaseen. Olimme innolla odottaneet helppoja siivousvinkkejä ja valmiita laittamaan sotkuisen elämämme kuntoon. Meidän toiveet osoittautuivat kuitenkin turhiksi ja oman elämän siivousvallankumous unohtui nopeasti sarjakuvan mukana naureskellessa. Mitä sotku -sarjakuvaa on lähinnä mainostettu oppaana sotkuisille ihmisille, mutta oppaasta se on meidän mielestämme kaukana. Sarjakuva on pohdintaa ja ajatuksia sotkuisuuden ja siivouksen ympäriltä, mutta vinkkejä oman sotkuisuuden taltuttamiseen siitä ei juurikaan saa. Enemmänkin teoksesta voi ammentaa vertaistukea, ymmärrystä sotkuisia läheisiä kohtaan tai ehkä kokonaan uuden näkökulman sotkuun. “‘Olenko minä sotkuinen? Ja jos olen, kuinka sotkuinen?’ Jos pohdiskelet tätä samalla kun löhöilet sohvalla likapyykkien keskellä, voit lakata miettimästä.” Teos on kuin suuri leikki runsailla kuvituksilla, tutkailevalla otteella ja huvittavilla letkautuksilla. Kirjan alkupuolella oli suureksi iloksemme myös testi, jossa pääsee testaamaan oman sotkuisuustasonsa. (Aracelis rakastaa testejä). Testin vastaus jäi hieman hämärän peittoon, mutta sitä tehdessä oli hauska naureskella erilaisille vastausvaihtoehdoille ja sai jonkinlaisen kuvan omasta sotkuisuudestaan. Sotkuisuutta ja sotkua lähestytään testin lisäksi eri kulmista. Sarjakuvassa pohditaan metafyysistä sotkua, kerrataan siistejä ja sotkuisia hahmoja mytologiassa ja esitellään sotkuisten ihmisen evolutiivisia etuja. Teoksessa myös vertaillaan sotkuisia ja siistejä ihmisiä ja vitsaillaan molempien kustannuksella. “Sotkuisen ihmisen peilikaappi on sekoitus vanhan ajan apteekkia ja noidan komeroa.” Sarjakuvan kuvitus on runsasta, mutta värien käyttö on minimissä. Muutaman värin käyttö koko teoksessa oli meidän mielestämme todella toimivaa ja rauhoitti muuten aika kaoottista maisemaa. Ajatus kulki hyvin ruudusta toiseen ja osa jutuista sai meidät naurahtamaan ääneen. Tériä alkoi jossain kohtaa vähän kyllästyttää vertailu siistien ja sotkuisten ihmisten välillä. Eroja käytiin eri tilanteissa ja eri huoneissa ja turhan pitkä junnaaminen sai lukemisen tuntumaan hetken aikaa hitaalta. Aracelis ei tähän kiinnittänyt huomiota, vaan nautti vain matkasta. “Tarkoitus on vain helpottaa elämääsi sotkuisena ihmisenä. Ja osoittaa, että kaiken sen ajan, jonka hukkaamme yrityksiin olla siistimpiä, voisi käyttää paremminkin: Katsomalla telkkaria, hengailemalla läheisen kanssa, keilaamalla enemmän tai ohjaamalla kaiken säästyneen energian yrityksiin hallita maailmaa (mutta luulen, että se vasta vaatisi paljon järjestelykykyä).” Mikä sotku, Einat Tsarfati, Hertta, 2023 Suomentanut Riina Behl Englanninkielinen laitos (hepreasta kääntänyt Annette Appel): I’m a mess: A Guide to a Messy Life (2022)

Etsin kesälukemiseksi romanttista fantasiaa ja löysin Nisha J. Tulin kirjoittaman new adult -teoksen Trial of the sun queen. Kyseistä teosta ei ole ainakaan vielä suomennettu, joten kuuntelin sen englanniksi. “I'm going to die, all because of a fucking bar of soap.” Trial of the sun queen alkaa lupaavasti. Päähenkilönä toimii karussa vankilassa kasvanut vahva ja omapäinen tyttö, Lor. Alussa esitellään myös päähenkilön sisarukset ja rakastaja, jotka kaikki herättivät heti kiinnostukseni. Vankilaan lukitut suhteet vaikuttivat tarpeeksi selkeiltä, mutta kiinnostavilta, enkä malttanut odottaa, että saisin tietää mitä niiden taustalla on. Harmikseni alussa esitelty miljöö ja hahmot unohdettiin kuitenkin nopeasti. Vankilassa alkaa tappelu, jonka päätteeksi äkkipikainen Lor heitetään vankilan takana olevaan metsään jonkinlaiseen kuoppaan. Kuopassa Lor yrittää selviytyä epäilyttävän pitkästä rangaistuksesta, jonka kesken hänet kuitenkin siepataan keskelle unelmien poikamies -tyyppistä kilpailua. Lor on elänyt koko elämänsä Aurora kuninkaan vallan alla vankilassa, mutta nyt hänet viedään toiseen valtakuntaan Sun kuninkaan hoviin kilpailemaan yhdeksän muun tytön kanssa paikasta kuningattarena Sun kuninkaan rinnalla. “It seemed so different from Nostraza, but as Halo clings to me and Marici’s mutilated body lies at my feet, I realize that this, too, has all been an illusion” Suunnilleen samoihin aikoihin, kun Lor saapuu Sun kuninkaan hoviin, hänestä katoaa kaikki luonne. Vankilassa koko elämänsä elänyt tyttö on varmasti hämillään ja epävarma, kun hänet yhtäkkiä isketään täysin toisenlaiseen ympäristöön, mutta minua harmitti, että alussa esitelty kiinnostava päähenkilö typistyikin yhtäkkiä naiiviksi ja persoonattomaksi. Hänen ympärillään tapahtuu kuitenkin paljon ja muut näkevät hänessä jotakin erityistä, josta lukija ei vielä ole tietoinen. Sun kuninkaan hoviin päätyneet kymmenen tyttöä joutuvat käymään läpi rankkoja haasteita taistellessaan paikasta kuningattarena ja myös Lor lähtee kilpailuun täysillä mukaan. Tyttöjen välinen kilpailu ja etäisiksi jäävät ystävyyssuhteet eivät ihan vetäneet minua mukaansa. Asetelma on myös hyvin samanlainen kuin jokin aika sitten lukemassani Valinta-kirjasarjassa ja todennäköisesti se vaikutti paljon siihen, miten suhtauduin tarinan asetelmaan. Jos en olisi juuri lukenut Valinta-kirjoja, olisi teos voinut pitää minua tiukemmin otteessaan. “I may not understand how to use a sword, but I’ve been in hundreds of fights throughout my life, and I know how to make a man twice my size weep.” Tarttuessani Trial of the sun queen -kirjaan halusin romantiikkaa ja fantasiaa, mutta jäin kaipaamaan molempia lisää. Nisha J. Tulin luomassa maailmassa on keijuja, joilla on vaikuttavia taikavoimia, mutta ne jäivät mielestäni aivan turhan pieneen rooliin. Maailmaa ja sen mekanismeja avataan muutenkin hyvin vähän. Miksi kilpailu kuningattaren paikasta ylipäätänsä järjestetään ja miksi kokelaiden on suoritettava juuri nämä tehtävät? Tarina on todella juonivetoinen ja lukijan odotetaan vain seuraavan tapahtumia ja nauttivan menosta. Tämä olisi voinut olla minulle ihan okei, jos luvattu romanssi olisi lunastanut odotukset. Sitä se ei kuitenkaan tehnyt ainakaan vielä tässä osassa. Teokselle on kuitenkin julkaistu jo jatko-osa ja sarja jatkuu senkin jälkeen vielä ainakin kahden kirjan verran. Kirjan lopussa tulee joitakin kiinnostavia käänteitä ja vaikka tämä ei itsenään ollut mikään super hyvä kokonaisuus, haluan jossain vaiheessa jatkaa lukemista kakkososaan. The Trial of the Sun Queen tuntui lähinnä asetelman ja henkilöiden esittelyltä ja minua kiinnostaakin mihin tarina etenee toisessa osassa. En jaksanut investoitua kilpailuun Sun kuninkaan hovin kuningattarena, joten mielestäni kilpailun olisi voinut ohittaa nopeammin, jotta oltaisiin päästy itse asiaan. Toivon myös, että kakkososassa päähenkilö pääsisi paremmin oikeuksiinsa, kun hän varmaan pikkuhiljaa tottuu elämään vankilan ulkopuolella. Trial of the sun queen, Nisha J. Tuli 2022

Tämä ei ole henkilökohtaista on tamperelaisen Kati Hiltusen toinen runoteos, jossa hän käsittelee muun muassa ihmissuhteita, identiteettiä ja rakkautta. Runoteoksessa käydään läpi nuoren aikuisen tunteita ja elämää. Suuri osa teoksesta on todella samaistuttavaa ja ajatuksia herättävää. Hiltusen teksti on kevyttä ja elävää, vaikka aiheet voivat olla painavampiakin. “En usko diagnooseihin uskon karanneisiin sieluihin ja kullalla korjattuihin säröihin” Tämä ei ole henkilökohtaista koostuu viidestä pitkähköstä runosta, jotka käsittelevät vähän eri teemoja. Ensimmäisissä runoissa käsitellään nuoruutta, lapsuutta ja kasvamiseen liittyviä kiemuroita. Tekstissä on paljon samaistuttavia ajatuksia nuoruudesta, mutta myös todella spesifejä ja henkilökohtaisia yksityiskohtia. Luimme runoista rakkauden kaipuuta, ulkopuolisuuden ja vaillejäämisen tunteita sekä vahvaa ystävyyttä. Puhuja tuntuu rakastuvan jokaiseen vastaantulijaan ja runoissa on paljon ihastuksen kohteiden lempeää ja ihailevaa kuvailua. Toisinaan he toimivat myös sinuna, jota runon minä puhuttelee. Jatkuvasti mukana myös on kaipuuta, himoa ja rakkautta, ja paljon alkoholia. "minä suutelin kaikkia vastaantulijoita mutta kukaan ei suudellut minua niin kuin te toisianne" Runoista ensimmäinen, joka erosi selvästi aikaisemmista oli Ruusunjuuret. Siinä keskitytään käymään läpi perhesuhteita. Tuodaan huomio sukulinjoihin ja erilaiseen rakkauteen, joka ei sekään ole yksioikoista. Puhuja pohtii, mistä hän tulee ja rakentaa siltaa perheen menneisyyden ja oman identiteettinsä välille. Samalla pelko siitä, ettei itse ehkä kuulu minnekään, on läsnä. Runossa kierrellään yhteyttä Vietnamissa asuvaan perheeseen samaistuttavilla piirteillä. Puhujalle vietnamin kieli tuntuu haastavalta ja niin myös sukulaisille soittaminen. Miksi se soittaminen aina tuntuukin niin vaikealta? "Entä jos minut rakennettiin kylkiluista jotka eivät sovi kenenkään viereen entä jos sormeni on rakennettu kurottamaan ja etsimään ei pitämään kiinni mitä jos kuihdun, pysähdyn ja silmäluomieni alla kuluu 40 vuotta?" Teoksen myötä puhuja tuntuu kasvavan ja aikuistuvan pikkuhiljaa. Viimeisissä runoissa teemoiksi nousevat myös matkustaminen ja sen kautta käsiteltävät pysyvämmät ihmissuhteet, vapaus ja pakenemisen tarve. Runoissa on eroja, mutta tyyli ja puhuja pysyvät samanlaisina. Sivuilla toistuvat myös tietyt teemat ja fraasit, sanat ja näkökulmat. Tämä tuo teokseen yhtenäisyyttä, mutta myös sulauttaa runoja yhteen. Jälkeenpäin voi olla vaikea muistaa, mikä ajatus tai mielikuva oli mistäkin. Niin kuin olettaa saattaa, aivan kaikki kappaleet eivät meitä puhutelleet, ja jossakin kohtaa teoksen lopussa Aracelis putosi hetkeksi kärryiltä. Suurimmaksi osaksi runoja oli kuitenkin mukava lukea ja pääsimme ihastelemaan kauniita sanavalintoja ja osuvia kielikuvia. Teos on myös helppolukuinen ja lähestyttävä, vaikkei runoja muuten juuri lukisikaan. Yhdellä sivulla voi olla todella vähänkin tekstiä ja yksittäisiä runoja voi saada luettua nopeastikin. Tämä on ehdottomasti runoteosten hyvä puoli ja siksi Tämä ei ole henkilökohtaista voi olla hyvä vaihtoehto, jos kaipaa jotakin lyhyttä luettavaa vaikka lukuharrastuksen aloitteluun. “Entä jos joku kysyy ensirakkaudesta en voi enää pelätä haluan elää rakkaudesta” Tämä ei ole henkilökohtaista, Kati Hiltunen, Kulttuurivihkot, 2023