Japanilaisen Yoko Ogawan dystooppinen teos, Muistipoliisi, oli pitkään omalla lukulistallani kun tykästyin erityisesti sen kanteen ensinäkemällä. Nyt pääsin vihdoinkin myös itse kuuntelemaan teoksen.
Muistipoliisissa tarina etenee hitaasti ja ympäröivä maailma avautuu lukijalle pikkuhiljaa päähenkilön kautta. Hän on noin 30-vuotias kirjailija, jonka vanhemmat ovat menehtyneet hänen ollessaan vielä lapsi. Teos liikkuu paljon nykyhetkessä ja sivuaa paikoin päähenkilön menneisyyttä samalla avaten lukijalle saaren kohtaloa.
Päähenkilö asuu Japanissa pienellä saarella, jossa vähin elein asiat ja esineet joutuvat unohduksiin. Muistipoliisit pitävät huolen, että ihmiset saarella eivät käytä tai ole lainkaan kosketuksissa unohtuneiden asioiden kanssa. Unohduksiin ovat jääneet jo linnut, radio, osa ammateista ja paljon muuta. Saaren ihmiset vaikuttavat olevan sopusoinnussa unohdettujen asioiden kanssa ja jatkavat niin normaalisti elämäänsä eteenpäin kuin se vain on mahdollista muuttuvan maailman keskellä.
“Kaikkien lintujen lennettyä pois tuli hiljaista kuin ilma niillä main olisi
pidättänyt hiiskumatta hengitystään. Omistajat ottivat tyhjät häkit mukaansa
ja palasivat kotiinsa. Tällä tavoin lintujen katoaminen tuli päätökseensä.”
Joidenkin saarelaisten on kuitenkin mahdotonta unohtaa ja näitä ihmisiä Muistipoliisit jahtaavat muistinmetsästyksissään. Päähenkilön kustannustoimittaja, R, on yksi ihmisistä, joilla ei ole kykyä unohtaa katoavia esineitä. Päähenkilö piilottaa R:n kotiinsa Muistipoliiseilta, koska hän ei ole turvassa omassa kodissa.
Päähenkilön toinen ystävä on vanhempi mies, jota kutsutaan Papaksi. Pappa toimi aikoinaan laitturina, ennen veneiden unohtamista ja on auttanut pitkään päähenkilöä kodin kunnostuksissa ja muissa tehtävissä. Pappa myös tietää R:n olevan piilossa päähenkilön kotona.
Päähenkilön, Papan ja R:n ystävyys syventyy piilottelun myötä ja tykkäsin paljonkin lukea näiden hahmojen keskinäistä dialogia. Ympäröivä maailma saarella jää kuitenkin lukijalle pääosin pimentoon, mutta pieniä pilkahduksia maailmasta tulee päähenkilön takaumien sekä näiden kolmen hahmon keskustelujen myötä. Tämän katoavan maailman kuvaamiseen mielestäni toimi hyvin Ogawan hajanainen ja salainen kirjoitustyyli, joka sai paikoin jopa kylmät väreet kulkemaan kroppaa pitkin.
“Hän käsittelee kirjoituspapereita aina huolellisesti. Joka kerta sen nähdessäni
minua alkaa jännittää. Tulen nimittäin levottomaksi siitä, olenko mahtanut
kirjoittaa kirjallisuutta, joka oikeuttaisi moisen huolellisuuden.”
Tunnelma on kirjassa latautunut läpi tarinan, vaikka ei siinä kauheasti tapahdu. Loppua kohden kirjan tunnelma syveni entisestään ja piti minut tiukasti otteessaan viimeisille sivuille asti.
“Toisinaan mietin mitähän tältä saarelta katosi aivan ensimmäisenä.”
Muistipoliisi, Yoko Ogawa, Tammi, 2021
Suomentanut Markus Juslin
Japaninkielinen alkuteos: Hisoyaka na Kessho, 1994