top of page

HAKU

Search this site

350 results found with an empty search

  • Atlas – Valitut, Olivie Blake

    Aikuisille suunnatussa fantasiaromaanissa kuusi nuorta aikuista valitaan kokelaiksi salaiseen Aleksandrian seuraan. Libby, Nico, Tristan, Callum, Parisa ja Reina ovat pari-kolmekymppisiä omilla aloillaan voimakkaimpia medeialaisia, kotoisin eri puolilta maailmaa. Heillä on kaikilla erilaiset taikavoimat. Aleksandrian seuraan valitaan kymmenen vuoden välein kuusi voimakasta medeialaista, joista viisi vihitään vuoden jälkeen seuran jäseniksi. Jäsenille luvataan pääsy salaiseen kirjastoon ja sen tiedon tarjoamaan maineeseen ja vaikutusvaltaan. “Nico oli valtavan miellyttävä, jopa epäreiluuteen asti, ja vaikka Libby olisi miten älykäs tai pätevä, sekä opiskelijat että henkilöstö yksinkertaisesti pitivät Nicosta enemmän. Mikä Nicon lahja sitten olikin, se oli kuin Midaan kosketus. Nicolla oli vaivaton kyky muuttaa hölynpöly kullaksi.” Teoksen alussa hahmot ja heidän taikavoimansa esitellään lyhyesti. Libby ja Nico, mahtavat fysikalistit, ovat juuri valmistuneet New Yorkin taikayliopistosta, jossa he ovat olleet toistensa pahimmat kilpailijat. Muut tulevat eri puolilta maailmaa, eivätkä tunne toisiaan etukäteen. He osaavat lukea ajatuksia, puhua kasveille ja vaikuttaa toisten tunnetiloihin. Medeialaisten taikavoimilla höystetty maailma tuntui kiinnostavalta jo heti ensimmäisissä luvuissa. Teos nappasi minut otteeseensa ja hahmojen esittelyvaiheessa minulle nousi omat lemppari- ja inhokkihahmot, jotka kuitenkin ehtivät vaihtua useaan kertaan teoksen edetessä. Odotin esittelyn jälkeen innostuneena hahmojen tapaamista ja heidän keskinäisen dynamiikan rakentumista, mutta jouduin aluksi pettymään. Kaikki suhtautuvat toisiinsa varautuneesti ja negatiivisesti. Hahmojen välille syntyy välittömästi kilpailuasetelma ilman, että lukijalle jaetaan sille selkeää syytä. Lukuunottamatta tietysti sitä, että yhtä heistä ei vuoden jälkeen valita akatemian jäseneksi. Silti, niin suuri vihamielisyys heti alussa toisia kohtaan ei tuntunut mielestäni uskottavalta. Mitä pidemmälle tarinaa lukee, sitä paremmin hahmoja ja heidän motivaatioitaan alkaa kuitenkin ymmärtää. Valtavat taikavoimat eivät ole välttämättä tehneet elämästä helppoa tai ihmisestä miellyttävää. “Sitä mukaa kun käsitys maailmasta laajeni Babylonian, Karthagon ja Konstantinopolin kirjastojen rajojen ulkopuolelle kattamaan myös islamilaisten ja aasialaisten kirjastojen kokoelmat, jotka katosivat sittemmin imperialismin syövereihin, laajenivat myös Aleksandrian kirjaston arkistot. Medeialaisten vaikutusvalta kasvoi, ja samoin kasvoi niin sanottu Aleksandria-seura.” Teoksen alussa muutamat pienet jutut ihmetyttivät ja vähän naurattivat. Jostain syystä useampikin hahmo vihaa syvästi Libbyn otsatukkaa ja sitä, kuinka tämä jatkuvasti hipelöi hiuksiaan. Myös se hämmästytti, kuinka kaikki hahmot lähtevät akatemian juttuihin mukaan kysymyksiä kyselemättä. Kokelailta vaaditaan esimerkiksi salaisen kirjaston suojelua oman henkensä uhalla, eikä kukaan kyseenalaista tätä tai pane vastaan. He eivät kirjaimellisesti tiedä seurasta tai kirjaston sisällöstä mitään, joten tuntui epäuskottavalta, että kaikki kuusi suostuisivat vaaralliseen tehtävään tietämättä edes täysin, mitä suojelevat. Joka tapauksessa hieman epäuskottavan alun jälkeen oli viihdyttävää heittäytyä seuraamaan hahmojen välisiä suhteita, päänsisäisiä ajatuksia ja tutkimuksia taikuudesta, taikuuden filosofiasta ja fysiikan rajoista. Kokelaat tutkivat luonnonlakeja ja sitä miten niitä voisi venyttää. Pohditaan aikaa, unia ja astraalitasoja. Myös tarinan tapahtumiin on hauskasti kiedottu joitakin filosofian ja fysiikan peruskysymyksiä. “Kerran Parisa oli kaatanut itselleen lasillisen juotavaa ja istunut Daltonin seurassa toisella puolella huonetta liikkumatta ja puhumatta. Hän oli nostanut sampanjalasin huulilleen ja antanut juoman valua kielelleen. Hän oli tuntenut Daltonin ajatusten väreilyn ja heidän välillään vallitsevan jännitteen, joka esti miestä keskittymästä. Dalton oli lukenut saman lauseen kahdeksantoista kertaa.” Tykkäsin myös siitä, että hahmot tulevat eri puolilta maailmaa: Havannasta, Teheranista, Tokiosta, Pittsburghista, Cape Townista ja Lontoosta. Jokaisella on oma tapansa ymmärtää ja jäsentää maailma. Omat motiivit, joista toki toisiin keskitytään enemmän kuin muihin. Harmillisesti jokaisen näkökulmasta huokuva vihamielisyys ja kilpailullisuus vähän sulauttavat näkökulmia yhteen, mutta kaikilta löytyy pikkuhiljaa omat piirteensä ja alun karikatyyrimaisuus karisee loppua kohti. Heti kirjan luettuani jatkoin lukemista seuraavaan osaan: Atlas – Paradoksi . Atlas – Valitut, Olivie Blake, Aula & Co 2023 Suomentanut Sarianna Silvonen Englanninkielinen alkuteos: The Atlas Six , 2020

  • Atlas – Paradoksi, Olivie Blake

    Olen jo hyväksynyt sen tosiasian, että trilogioiden keskimmäiset osat ovat suunnilleen aina heikkoja. Hahmot ja maailma on jo esitelty, joten uutuuden jännittävyys ei enää kanna. Toisaalta mehukkaimmat käänteet ja loppuratkaisut on säästettävä päätösosaan. Usein toinen osa tuntuu tarinan turhalta venyttämiseltä ja vähän sama tuntu tuli tästäkin teoksesta. Atlas – Paradoksi ei kuitenkaan suoraan ollut huono. Olin sen aloittaessani jo niin investoitunut hahmoihin, heidän välisiin suhteisiinsa ja ensimmäisessä kirjassa rakennettuun maailmaan, että vaikka juuri mitään ei tapahtunut, se ei minua haitannut. Olin vain tyytyväinen että sain kölliä sarjan maailmassa ja seurata sen hahmoja. Tämä ei silti ollut yhtä hyvä kuin ensimmäinen osa ja odotan enemmän myös trilogian viimeiseltä osalta. Jota en muuten malta odottaa. Tämän kirjan lopussa tunnuttiin pääsevän vasta asiaan, ja saatiin myös ihana romanttinen käänne, josta ei ehditty nauttia vielä alkuunkaan tarpeeksi. “Kuten aina, Tristanin pään sisus oli sumea pyörre täynnä rämisevää raivoa, jossa jylisi myös tavallinen cocktail ilkeyttä, kipua ja loukkaantuneisuutta. Mutta nyt siinä tuntui jotain muutakin. Tekstuuri, jota Parisa ei tunnistanut.” Paradoksi alkaa siitä, että Libby on jumissa menneisyydessä ja Callum, Nico, Parisa, Tristan ja Reina on vihitty Alexandrian seuran jäseniksi. Nico on aivan rikki Libbyn poissaolosta ja Libbyn jättämä tyhjyys ajaa hänet kaveeraamaan Tristanin kanssa. Myös Gideon on enemmän läsnä tässä osassa, hänen auttaessa Nicoa paikantamaan Libbyä. Ensimmäisessä osassa tuntui, että hahmot alkoivat vähän lämmetä toisilleen ja myös avautua monisyisemmiksi. Tässä osassa mentiin suunnilleen takapakkia näissä asioissa. Iänikuinen vihaaminen kävi joissain vaiheissa vähän tylsäksi. Miksi te vihaatte kun voisitte tehdä yhteistyötä? Myös akateemiseen tutkimukseen käytetty vuosi, jonka nyt vihityt jäsenet käyttävät seuran kartanon seinien sisällä, tuntui jotenkin lässähtävän. Kellään ei ole suuntaa, intohimoa, toiveita tai päämääriä. Kaikki vain kelluvat ajassa. “Jokin lävisti Gideonin kaulan, juuttui hänen kurkkuunsa ja vahingoitti hänen hengitysteitään. Hä tunsi tukehtuvansa, painoi kiireesti haavaa ja pakottautui regeneroitumaan nopeammin. Unet eivät olleet totta, haava ei ollut totta – totta oli vain kamppailu, ja siihen hän antautui epäröimättä.” Edellisessä osassa pysyin hyvin mukana hahmojen opintojen höpinöissä ja teorioissa siitä, mitä tulee luonnonlakien suhteesta taikavoimiin, mutta tässä osassa huomasin, että annoin teorioiden mennä toisesta silmästä sisään ja toisesta ulos. Olinko siis jotenkin laiskempi vai olivatko teoriat todella sekavampia ja korkealentoisempia? Luettuani muutaman muun lukijan ajatuksia teoksesta veikkaan jälkimmäistä. “Hän avasi oven ja valmistautui sanomaan Reinalle, että vastoin yleistä käsitystä aamukuudelta ei ollut hyvät aika harjoitella ja voisiko tämä mieluummin tulla takaisin myöhemmin, kun heidän ei tarvitsisi kilpailla auringonnousun kanssa. Mutta vastoin kaikkia odotuksia se ei ollutkaan Reina.” Seuran ovien sisällä tapahtuvia kiinnostavia asioita ovat edelleen ihmissuhteet ja niihin liittyvät jännitteet. Kuka panee ketä? Mutta myös seurassa korkeammassa asemassa olevilla ja toisaalta seuran vastustajilla on mielenkiintoisia suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Lukijana olin tietysti varautunut seuraa kohtaan jo ensimmäisessä osassa ja siksi ärsyttikin, ettei samaa epäilevyyttä löytynyt yhdestäkään hahmosta. Viimeistään kuitenkin tässä osassa myös joidenkin hahmojen on kiinnostuttava seuran ja sen jäsenten motiiveista ja kyseenalaistettava asioita. “Mikä siinä päivässä, jona he olivat löytäneet Libby Rhodesin ruumiin, sai Parisan oikein miettimään sitä yhä uudestaan? Jokin kalvoi hänen ajatuksiaan, sai ne kiertämään kehää.” Libbyn elämä menneisyydessä oli yllättävän kiinnostavaa seurattavaa. Jossain vaiheessa lakkasin toivomasta, että Libby nyt vain äkkiä löytäisi keinon palata kotiin ja heittäydyin seuraamaan hahmon sinnikästä elämänrakennusta ajassa, joka ei ole hänen omansa. Toki rakentaen kaiken valheelle syvimpänä motivaationaan päästä takaisin omaan aikaansa. Vaikkei Paradoksi ollutkaan mikään uusi lempikirjani, jäin heti kaipaamaan kirjan maailmaan ja kävin jo selaamassa Aulan kevään kirjakataloginkin sen toiveessa, että kolmas osa julkaistaisiin jo keväällä suomeksi. Ei sitä kuitenkaan vielä löytynyt, eli täytyy malttaa odotella, tai sitten lukea se englanniksi. The Atlas Complex, trilogian päätösosa, on julkaistu alkuperäiskielellä viime vuonna, 2024. Atlas – Paradoksi, Olivie Blake, Aula & Co 2024 Suomentanut Kaisa Ranta Englanninkielinen alkuteos: The Atlas Paradox, 2022

  • Demi & Ace, Laura Eklund Nhaga 15+

    Demi & Ace on Laura Eklund Nhagan luoma sarja lyhyitä äänikirjoja. Teokset ovat noin 15-30 minuutin mittaisia ja kertovat parhaista ystävistä Demistä ja Acesta. Demi ja Ace on parikymppisiä nuoria, jotka kirjasarjan aikana pohtivat paljon omaa seksuaalisuuttaan ja identiteettiään. Ace identifioituu aromanttiseksi ja aseksuaaliksi ja Demi taas demiromanttiseksi demiseksuaaliksi. Puolet kirjoista on kerrottu Acen näkökulmasta ja puolet Demin. Ensimmäisessä kirjassa kertojana toimii Ace, joka on viihdyttävä ja oivaltava hahmo. Acen ajatuksenjuoksua oli hauska seurata ja huomiot, joita hahmo tekee maailmasta ja itsestään, olivat jotenkin todella osuvia ja kiinnostavia. Demin näkökulmasta kerrottu toinen osa oli jopa aika informatiivinen, mutta hänenkin elämäänsä avataan syvemmin muissa osissa. Mitään suurempia tapahtumia tai käänteitä ei teoksista löydy, mutta pohdintaa sitäkin enemmän. Rakkaus ja ihmissuhteet ovat kirjan pääteemoja ja tunnelma vaihtelee lämpimästä lohduttomaan. Kirjat ovat lyhyitä, mikä on tavallaan ihanaa, koska niihin voi olla helppo tarttua, vaikkei lukeminen olisikaan niin tuttua. Me kuitenkin melkein parkaisimme ääneen aina kun kirja loppui, koska Demin ja Acen ajatuksenjuoksua olisi mieluusti seurannut vähän pidempäänkin. Lisää materiaalia Demistä ja Acesta löytyy myös Instagramista ja Youtubesta. Eli ehkä ystävysten tarinaa täytyy seurata seuraavaksi jossain muussa muodossa! Teokset voi kuunnella äänikirjapalveluista suomeksi tai englanniksi. Laura Eklund Nhaga on alkuperäiset tekstit kirjoittanut englanniksi. Suomennoksen on toteuttanut Laura Eklund Naga itse yhdessä Riie Heikkilän kanssa. Demi & Ace, WSOY, 2022 Suomentajat Riie Heikkilä ja Laura Eklund Nhaga Englanninkielinen alkuteos: Demi & Ace

  • Vuosi 2024 POC-lukupiirin silmin

    Vuonna 2024 me luimme yhteensä 59 POC-kirjailijan kirjoittamaa kirjaa. Näistä uutuuksia, eli vuonna 2024 julkaistuja kirjoja, oli 36. Neljä kirjaa luimme englanniksi, koska niistä ei ainakaan vielä löydy suomenkielisiä käännöksiä, loput teokset luimme suomeksi. Luimme 34 aikuisille suunnattua teosta. Näistä uutuuksia oli 22. Uutuuksista vain kolme oli kotimaista kirjallisuutta. Käännöskirjallisuuden julkaiseminen on erityisen tärkeää. Saamme sitä kautta paljon sellaista monipuolista representaatiota, joka ilman käännöksiä olisi täysin mahdotonta. Me mustat ja ruskeat ihmiset olemme globaalisti enemmistö, mutta tämä ei edelleenkään näy käännöskirjallisuuden osuuksissa. Vaikka kaipaamme uudelta vuodelta lisää käännöskirjallisuutta mustilta ja ruskeilta kirjailijoilta, uskomme myös että suomalaisia POC-kirjailijoitakin löytyisi enemmän ja heillä olisi meille paljon annettavaa. Viime vuonna jäimme kaipamaan erityisesti heidän ääniään. Toivottavasti tänä vuonna ja tulevaisuudessa saamme kuulla heistä myös lisää. 2024 lukemistamme aikuisille sunnatuista teoksista meille jäi erityisesti mieleen feministinen afro-romantasia Faebound – Veren erottamat Saara el-Arifilta , kustannusmaailmaan sijoittuva satiiri Yellowface Rebekka F. Kuangilta , eläkeläisistä kertova dekkari Vakoojarannikko Tess Gerritseniltä , jännitysromaani Talo puiden suojassa Ana Reyesiltä sekä queerklassikko Kalvot Chi Ta-Weiltä . Nuorille ja nuorille aikuisille suunnattuja kirjoja luimme viime vuonna yhteensä kahdeksan. Niistä vuonna 2024 julkaistuja oli vain neljä. Se, että emme lukeneet enemmän nuortenkirjoja, ei johtunut halun puutteesta. Nautimme molemmat nuorille ja nuorille aikuisille suunnatusta kirjallisuudesta, joten luemme sitä mielellämme jo ihan vain omaksi iloksemme. Tämän lisäksi haluamme tarjota kirjavinkkejä kaikenikäisille lukijoille ja pysyä perässä siitä, minkälaisia kirjoja eri ikäluokille julkaistaan ja minkälaisia teoksia nuoret lukevat. Lukisimme nuorten kirjoja siis mielellämme monestakin syystä, mutta valitettavasti niitä oli vaikea löytää suomeksi. Vuonna 2024 julkaistiin vain neljä nuorten kirjaa, jotka osuivat meidän tutkaamme. Joka vuosi selaamme läpi kotimaisten kustantamoiden julkaisemat kirjakatalogit ja kirjaamme ylös julkaistavat POC-kirjailijoiden teokset, jotta pääsemme tarttumaan niistä kiinnostavimpiin heti kun ne tulevat painosta. Toisin kuin lasten- ja aikuisten kirjallisuuden kohdalla, viime vuonna tartuimme joka ikiseen uuteen nuortenkirjaan, jonka vain löysimme. Silti saimme luetuksi vain neljä uutta nuortenkirjaa. Mistä johtuu, ettei nuorille juurikaan julkaista kirjallisuutta POC-kirjailijoilta? Eikö nuorten kirjallisuutta arvosteta tarpeeksi? Eikö sitä haluta kirjoittaa? Oli syy mikä tahansa se on harmittanut meitä koko vuoden. Nimenomaan nuorille olisi tärkeää saada tarjottua positiivista representaatiota. Kun monet etsivät itseään ja omaa paikkaansa maailmassa, tarvitaan heijastuspintoja. Mustille ja ruskeille nuorille ne jäävät vähäisiksi. Niistä nuorten kirjoista, jotka luimme, meidän ehdottomat lempparit olivat Kayvion Lewisin rikostrilleri Varkaiden valtias ja Salomey Dokun romanttinen sarjakuva Brielle & Bear: Olipa kerran… . Maininnan ansaitsevat myös hienosti erilaisia ihmissuhteisiin kuuluvia tunteita ja kiemuroita käsittelevät Debbi Michiko Florencen romaanit Homma hallussa, Keiko Carter ja Pää kylmänä, Jenna Sakai , jotka on tosin julkaistu jo muutama vuosi sitten. Lapsille suunnattua kirjallisuutta luimme yhteensä 17 teoksen muodossa. Uutuuksia näistä oli kymmenen kappaletta. Osa lukemistamme lastenkirjoista oli tuttujen kirjasarjojen jatkoa. Suurin osa oli käännettyä kirjallisuutta ja vain kolme oli alunperin suomen kielellä kirjoitettua. Viime vuonna jäimme siis kaipaamaan lastenkirjojenkin kohdalla teoksia kotimaisilta kirjailijoilta. Olemme suomenkielisessä lastenkirjallisuudessa ihastuneet etenkin Johanna Lestelän Tuikku-sarjaan, joka ei vuonna 2024 saanut uutta osaa. Myöskään Jani Toivolan Roni-sarja ei jatkunut viime vuonna. Molemmista toki löytyy jo aikaisemmin julkaistut osat, jotka elävät edelleen ja keräsivät varmasti monta lukukertaa viime vuodenkin aikana. Pienille lapsille suunnatuista kirjoista meille jäi ihan erityisesti mieleen älyttömän kaunis teos Jonakin päivänä Amanda Gormanilta sekä Junot Díazin Islandborn , jota ei valitettavasti ole suomennettu. Vähän isommille lapsille suunnattua kirjallisuutta julkaistiin Angie Thomasin Nic Blake ja ihmeelliset: Ilmentäjien ennustus . Lisäksi Kuonokamut ja suomalaisen kirjailijan Ernest Lawsonin Höpersankarit kirjasarjat saivat toivottua jatkoa. Vuonna 2024 saimme useamman apurahan POC-lukupiirin toiminnan ylläpitämiseen , mikä mahdollisti aktiivisen toiminnan nettisivuilla ja sosiaalisessa mediassa sekä useat ihanat tapahtumat, joita järjestimme pääkaupunkiseudulla ja ensimmäisen kerran Tampereella asti. Kirja-arvioiden lisäksi POC-lukupiirin nettisivuilla käsiteltiin kirjallisuutta, kulttuuria ja tekstiä seitsemässä vieraskynätekstissä , kolmessa kirjailijahaastattelussa sekä yhdeksässä muussa meidän kirjoittamassa tekstissä. Kiitos tästä kuuluu Taiteen edistämiskeskukselle, Helsingin, Espoon ja Tampereen kaupungeille sekä Otavan kirjasäätiölle. Kiitos kuluneesta vuodesta myös seuraajille, yhteistyökumppaneille ja tapahtumien kävijöille!

  • Aurinko ja tähti, Rick Riordan ja Mark Oshiro 12+

    Innostuin syksyn uutuuksia selatessa tästä nuorille suunnatusta fantasiakirjasta, mutta teos jäi lopulta itselleni etäiseksi lukukokemukseksi, eikä vetänyt minua mukaansa niin kuin olisin toivonut. Aurinko ja tähti on nuorille suunnattu fantasiaseikkailu, jossa on mukana kreikkalais-roomalaisesta mytologiasta tuttuja hahmoja. Teos on itsenäinen jatko-osa valkoisen kirjailijan Rick Riordanin Percy Jackson -sarjalle. En ole lukenut itse kyseistä sarjaa ja huomasinkin lukiessa, että minun oli vaikea investoitua hahmoihin vain tämän kirjan perusteella. Aurinko ja tähti kirjan toinen kirjoittaja, Mark Oshiro, on ruskea latinx kirjailija, joten tämän vuoksi teos on päätynyt POC-lukupiirin lukulistalle.  15-vuotiaat Nico di Angelo Haadeksen poika ja Will Solace Apollonin poika, ovat aikaisemmissa teoksissa löytäneet toisensa ja seurustelevat jo tämän kirjan alussa. Aurinko ja tähti syventyy kertomaan Nicon ja Willin tarinaa ja seikkailusta manalan vaarallisimpaan sopukkaan, Tartarokseen. Nico ja Will asuvat Puoliveristen leirissä, jossa majailee erilaisia puolijumalia, kuten Nico ja Will, satiireja, titaaneja, tryadeja ja kaikkea muuta. Tarina sijoittuu myös ihmisten maailmaan ja nykyaikaan, joten sosiaalinen media, älypuhelimet ja meille tuttu popkulttuuri ovat osa Nicon ja Willin arkea. “Totuus oli, ettei hän olisi voinut sivuuttaa niitä, vaikka olisi halunnutkin. Niin kovin monet haamut olivat ilmestyneet hänelle vuosien varrella. Vainajat halusivat tulla kuulluiksi, ja kukapa olisi parempi kuuntelemaan heitä kuin Haadeksen poika?” Percy Jackson teoksista tuttu titaani Bob kutsuu Nicon unissa Nicoa pelastamaan hänet Tartaroksen syövereistä. Ennustus kertoo, että Nicon tulee jättää jälkeensä Tartarokseen jotakin yhtä arvokasta pelastaakseen ystävänsä. Nico ja Will suuntaavat vaaralliselle pelastusretkelle ystäviensä varoituksista huolimatta. Matkalla Tartarokseen Nico ja Will kohtaavat erilaisia olentoja, demoneja, trogeja ja jumalia, jotka joko hidastavat heidän matkaansa tai auttavat paria selviytymään kiperistä tilanteista. Nico on aikaisemmin käynyt Tartaroksessa ja kasvanut manalassa, joten hänellä on jo aavistus mitä pelastusretkellä saattaa olla vastassa. Will sen sijaan on auringonjumalan lapsi, joten pimeys on hänelle vierasta ja vaarallista. “‘Teillä on vaihtoehdot vähissä.’ Menoetes totesi. ‘Voitte ottaa riskin ja toivoa, ettette jää kiinni. Tai voitte kieltäytyä auttamasta minua, jolloin jäätte ihan varmasti kiinni.’”  Kirjan alusta ja lopusta löytyy kartta, josta pystyy seuraamaan havainnollistavien kuvien kautta kaksikon pelastusretkeä. Hahmoja ja paikkoja kirjassa on niin paljon, että menin sekaisin niiden kanssa useammankin kerran. Onneksi kartan ja kirjan lopusta löytyvän sanakirjan kanssa pysyin vähän paremmin perässä. Teos tuntui pitkältä ja poukkoilevalta, osin siitä syystä, että maailma oli minulle vieras ja en oikein saanut luotua tunnesidettä hahmoihin. Useiden hahmojen ja paikkojen lisäksi liikutaan myös ajassa, mitä etenkin kirjaa kuunnellessa oli vaikea seurata. Painetussa kirjassa on selkeämmin eritelty, kun liikutaan ajassa ja tätä oli selkeämpi lukea. “Will päätti tulkita sen edistysaskeleeksi. Nico todella oli kokenut kovia, mutta nähdessään kristallinkirkkaiden terälehtien leijuvan maahan eräästä lähellä kukkivasta puusta Will tunsi uudenlaista toivoa. Tämä puutarha meni yli ymmärryksen, mutta jotenkin se vain kukoisti täällä pimeyden ja surun valtakunnassa.” Mytologian ja kahden pojan rakkauden lisäksi teoksessa käsitellään paljon mielenterveyttä ja sitä kuinka tärkeää on arvostaa itse itseään. Nico ja Will ovat pelastusretkellä kivasti toistensa tukena vaikeinakin hetkinä.  Suosittelen kirjaa etenkin, jos on tykästynyt Percy Jackson -sarjaan ja haluaa päästä syventymään lisää Nicoon ja Williin. Aurinko ja tähti, Rick Riordan ja Mark Oshiro, Otava, 2024 Suomentanut Ilkka Rekiaro Englanninkielinen alkuteos: The Sun and The Star, 2023

  • 7 koukuttavaa fantasiakirjaa POC-kirjailijoilta

    Jos olet seurannut POC-lukupiiriä sosiaalisessa mediassa, olet varmasti nähnyt minut julistamassa suurta rakkauttani Saara El-Arifin uudelle fantasiateokselle Faebound - Veren erottamat . Aikuisille suunnattu romaani sai monen muun fantasiateoksen tavoin hymyn huulilleni ja kyyneleet silmiini, ja siihen on monta syytä. Faebound-fantasiasarjan aloittavaa teosta lukiessani tunsin jokaisessa olemukseni sopukassa, kuinka tärkeää POC-kirjailijoiden kirjojen etsiminen nimenomaan suomen kielellä onkaan. Jo ennen kuin olin saanut edes käsiini koko kirjaa, tarinan kuvausta lukiessani, olin riemuissani. Faebound on feministinen afro-romantasia. En voinut uskoa että pääsisin lukemaan lempigenreäni romantasiaa omalla äidinkielelläni mustalta kirjailijalta. Ja genren eteen oli vielä lisätty etuliite. Afro-romantasia oli kategoria, josta en ollut koskaan ennen kuullutkaan, mutta jonka uskoin oitis ottavan lempigenreni paikan sydämessäni. Rakastan romantasiaa ja toisinaan, yllä tapahtuvan tavoin, ilmoitan sen lempigenrekseni. Silti usein romanttisia kirjoja lukiessa minua harmittaa epämiellyttävät valtasuhteet, monogamiaoletus sekä vallitseva cis- ja heteronormatiivinen meininki. Turhan usein joudun vähän kurkkimaan sormieni välistä tiettyjä osia muuten ihanan viihdyttävissä ja vetävissä teoksissa. Niinpä kun kyseessä oli vielä feministinen maailma, melkein pyörryin. Ja sitten ihan oikeasti itkin, kun tajusin, miten keskeisessä osassa teoksessa on siskokset, joiden suhdetta on kuvattu kauniisti, samaistuttavasti ja sen eri puolia esitellen. Siskous on omassa elämässäni niin suuri ja tärkeä asia ja siitä harvoin pääsee lukemaan kirjallisuudessa osuvasti, etenkään romantasiassa, kun usein huomio on jossain vähän muualla. Vaikka Faebound herättikin minussa suuria tunteita, se ei ole ensimmäinen fantasiateos, joka on saanut minussa aikaan vastaavanlaisia tuntemuksia. Kolme vuotta sitten tein ihan samanlaisia rakkaudenjulistusvideoita lasten- ja nuortenkirjasta Amari ja yön veljet . Peruskouluikäisille lukijoille suunnattu fantasiaseikkailu tuntui parantavan osia sisäisestä lapsestani, kun sain sen ensimmäisen kerran käsiini. Upposin tarinaan niin, ettei viikkoon mitään muuta ollutkaan ja rakastuin mustaan itsepäiseen tyttöön, jonka B. B. Alston oli päähenkilöksi kirjoittanut. Representaation kannalta myös N. K. Jemisinin Viides vuodenaika päräytti. Ylettömän taitavasti rakennetun tarinan ja juonen ympärillä pyöri hahmoja, joissa näkyi sukupuolen, seksuaalisuuden ja suhdemuotojen moninaisuus. Rakastamisen moninaisuus. Siis sen lisäksi, että hahmot olivat mustia ja ruskeita ja hallitsivat ihan super hienoja taikavoimia. Maininnan ansaitsee myös kirjailijan tuoreemmin suomennettu teos, Kaupunki joksi tulimme , jossa fantasia sijoittuu tämän päivän New Yorkiin ja jossa, samoin kuin Viides vuodenaika teoksessa, yhteiskunnallinen kommentaari on selkeästi läsnä. Fantasia tulee varmasti aina olemaan yksi lempikirjallisuuden muodoistani, vaikken sitä aktiivisesti aina lukisikaan. Tästä maailmasta mahdollisimman kauas kuljettava teos on ollut usein paikka nähdä ja kuvitella itsensä ja maailma uudelleen sekä myös kestää ja ymmärtää tämän hetkistä maailmaa. Olen ollut todella onnekas. Monet näistä lempikirjoistani ovat löytäneet luokseni juuri silloin, kun oman mielenterveyden tai elämän kanssa muuten on ollut hankalampaa. Kirjat ovat lohduttaneet, esitelleet sen, että asiat voisivat olla toisinkin, auttaneet kokemaan sellaisia positiivisia tunteita, joita on omassa elämässä ollut sillä hetkellä vaikeampi kokea ja vain yksinkertaisesti harhauttaneet hetkeksi murheet mielestä. POC-lukupiirin aikana olenkin todennut, että mustat ja ruskeat kirjailijat kirjoittavat upeita ja toisistaan hyvin erilaisia fantasiateoksia ja esittelen vielä listan muodossa niistä nyt muutaman. Parhaimmillaan kirjat voivat olla avuksi jollekin toiselle hankalammalla hetkellä ja ihan yhtä hyvässä tilanteessa joku toinen vain viihtyy näiden seurassa. Jokaisesta listan teoksesta olen nauttinut itse aikuisena lukijana. Osa soveltuu lisäksi lapsille ja nuorille. 1. Faebound: Veren erottamat, Saara El-Arifi (aikuisten afro-romantasia) Tarina kertoo kahdesta haltijasiskoksesta, jotka siepataan salaiseen keijujen maailmaan. Teoksen juoni liimaa kiinni sivuihin ja lisäksi se esittelee ihanasti rakkauden erilaisia muotoja, haltioiden ja keijujen joustavaa sukupuolikäsitystä ja aidontuntuisen sisarussuhteen. Lue se! 2. Amari ja yön veljet, B. B. Alston (Ikäsuositus 12+) B. B. Alstonin lapsille ja nuorille suunnattu fantasiaseikkailu vetää mukaansa heti ensimmäisistä sivuista. Tarina kertoo 13-vuotiaasta Amarista, joka kadonnutta veljeään etsiessään päätyy Yliluonnollisten asiain viraston kesäleirille. Taikakoulu, Amarin periksiantamaton luonne, uudet ystävät ja juonenkäänteet takaavat erinomaisen fantasiatarinan, jota päästään jatkamaan myös trilogian seuraavissa osissa. 3. Viides vuodenaika, N. K. Jemisin (Aikuisten kirjallisuus) Aikuisille suunnattu älykkäästi rakennettu fantasiakertomus seuraa kolmen eri-ikäisen päähenkilön elämää Tyynimaassa. Tyynimaan lainalaisuudet poikkeavat paljon meidän maailmastamme ja sen salaisuuksiin kietoutuminen pitää lukijan otteessaan. 4. Kolmen kappaleen probleema, Liu Cixin (Aikuisten kirjallisuus) Liu Cixinin Muistoja planeetta maasta -trilogian aloittava scifi-teos on tajunnanräjäyttävä ja vielä parempi kuin sen pohjalta luotu Netflixin sarja. Tarinaa kuvataan kahden erilaisen päähenkilön kautta. Ye Wenjie työskentelee salaisella tutkimusasemalla ehdottoman salaisissa tehtävissä, jotka pysyvät kokonaisuudessaan pitkään kiinnostavana mysteerinä myös lukijalle. Wang Miao taas on nanotutkija, jonka näkökentälle ilmestyy eräänä iltapäivänä kummallinen lähtölaskenta. Suurten mysteerien selvitessä Liu Cixin leikittelee mielikuvituksellisilla elementeillä ja saa lukijan odottamaan malttamattomana seuraavaa paljastusta. 5. Veren ja luun lapset, Tomi Adeyemi (Ikäsuositus 16+) Veren ja luun lapset sisältää taikaa, seikkailua, rakkautta ja länsiafrikkalaista mytologiaa. Kirja sijoittuu kuvitteelliseen Orishan valtakuntaan, josta magia on karkotettu ja kaikki sitä harjoittaneet “majit” surmattu. Zelie, nuori tuleva maji, törmää verivihollisena pitämäänsä prinsessaan torin kaaoksessa ja kohtaaminen sysää heidät vaaralliselle matkalle, päämääränä palauttaa magia maan päälle. Me luimme tämän suljetun lukupiirimme ensimmäisenä kirjana reilut neljä vuotta sitten ja silloin vain ja ainoastaan mustista ja ruskeista hahmoista koostuva fantasiatarina ilahdutti isosti. 6. Hautausmaan pojat, Aiden Thomas (Ikäsuositus 14+) Hautausmaan pojat sijoittuu Yhdysvaltojen latinalaiseen yhteisöön ja kirjaimellisesti hautausmaalle, jossa asuu brujexien yhteisö. Brujexit ovat ihmisiä, jotka voivat parantaa sairaita sekä auttaa kuolleita siirtymään tuonpuoleiseen. Teos seuraa Yadrielia 16-vuotiasta transpoikaa, joka suorittaa brujoille suunnatun rituaalin yhteisöltään salaa ja törmää sitten epämääräisissä olosuhteissa kuolleeseen vetovoimaiseen henkeen, Julianiin. 7. Kaupunki joksi tulimme, N. K. Jemisin (Aikuisten kirjallisuus) Kaupunki joksi tulimme kertoo viidestä newyorkilaisesta, jotka alkavat kuulla kotikaupunkinsa kutsun ja saavat haltuunsa erikoisia voimia. Teos sijoittuu meidän todellisuutemme kaltaiseen maailmaan, mutta tässä multiversumissa kaupungit ja kaupunginosat ovat eläviä. Päähenkilöt koostuvat ilahduttavan erilaisista ja eri-ikäisistä hahmoista ja teos kommentoi kiinnostavasti meidän yhteiskuntaamme. Valitettavasti suomenkielisessä käännöksessä on todella paljon virheitä, mutta tarinan saa imaistua niidenkin läpi.

  • Sokcho talvella, Elisa Shua Dusapin

    Elisa Shua Dusapinin Sockho talvella on lyhyt noin 150 sivuinen kuvaus nuoresta naisesta, joka on jumissa pikkukaupungissa. Nainen työskentelee pienessä pensionaatissa, jossa hän siistii huoneita, ohjaa turisteja ja valmistaa vieraille ruokaa. Hänen miesystävänsä kaipaa suurempaan kaupunkiin ja teoksen alussa lähteekin Seouliin työnhakuun. Päähenkilön äiti on kuitenkin sairas, joten naisen täytyy jäädä asumaan synnyinkaupunkiinsa hoitamaan äitiään. “Seuraavana päivänä lähdin kävelemään Sokchosta hiekkarannalle. Rakastin tuota rantaa vaikka sitä runtelivatkin sähköpiikkilanka-aidat. Pohjois-Korea oli vain kuudenkymmenen kilometrin päässä.” Miesystävän ollessa muualla päähenkilö tapaa ranskalaisen sarjakuvapiirtäjän, joka on majoittunut yhteen pensionaatin huoneista. Päähenkilön isä, josta hän ei tiedä juuri mitään, on myös ranskalainen ja ehkä siksi sarjakuvapiirtäjä kiehtoo häntä. Päähenkilön ja sarjakuvapiirtäjän välille syntyy pian vähäeleinen mutta jännitteinen suhde. Samanlaiseksi voisi kuvata myös koko romaania. Mitään ei oikeastaan tapahdu ja samaan aikaan rivien välistä on luettavissa paljonkin kaikenlaista. Päähenkilö tapaa paljon äitiään ja tapaamisia rytmitetään ruoalla ja syömisellä. Äiti ei ole ollut halukas puhumaan lapsensa ranskalaisesta isästä päähenkilön elämän aikana lainkaan ja keskusteluyhteys äidin ja tyttären välillä on muutenkin hankala. Äiti odottaa tyttärensä pian avioituvan ja sopeutuvan perinteiseen korealaisen naisen muottiin, mutta tämä ei päähenkilön omiin haluihin juurikaan istu. “Lupasin ettei kihlajaisia tarvitse odottaa enää kauan, enintään muutama kuukausi. Äiti jatkoi huojentuneena puuhaansa.” Tunteita ja ajatuksia kuvataan teoksessa loppujen lopuksi aika vähän. Kerronta pysyy enemmän siinä, mitä tapahtuu. Silti lukija saa suuristakin tunteista ja tunnelmista kiinni. Talvi Sokchossan tunnelma on rauhallinen ja samaan aikaan hyvin ankea ja melankolinen. Lukiessa tuntui, että pääsi itsekin hetkeksi Sokchoon. Lukukokemuksen jälkeen Aracelis oli kuitenkin onnellinen, ettei Sokchoon ja päähenkilön pään sisälle tarvinnut jäädä. “Kerrand ei sanonut siihen mitään, Hän ei koskaan tuntisi Sokchoa niin kuin minä. Kaupunki ei voinut sanoa tuntevansa jollei ollut syntynyt siellä, kokenut sen talvea, tuoksuja, meritursaita. Yksinäisyyttä.” Sokcho talvella, Elisa Shua Dusapin, Siltala, 2023 Suomentanut Anu Partanen Ranskankielinen alkuteos: Hiver À Sokcho

  • The Bandit queens, Parini Shroff

    Olemme lukeneet meidän suljetun lukupiirimme kanssa yllättävän paljon trillereitä ja murhamysteerejä ja lokakuun lukupiirikirjaksi valikoitui samaan porukkaan kuuluva The Bandit Queens. Vain noin puolet lukupiiristä ehti loppusyksyn kiireiden keskeltä lukupiiritapaamiseen ja vielä harvempi oli lukenut kirjan loppuun asti. Ne, jotka olivat lukeneet kirjaa edes osan matkaa, olivat kuitenkin tykänneet teoksesta. The Bandit Queens veti meidät mukaansa pienen intialaisen kylän syövereihin keskelle murhia ja naisten vapautumista. “Why? Don’t you understand? Things are never going to be okay because for every Samir we handle, there are fifty others waiting.” Päähenkilö Geetan aviomies on kadonnut mystisesti viisi vuotta sitten. Moni Kohrassa asuva uskoo, että Geeta itse surmasi miehensä ja hävitti ruumiin. Vuosien aikana Geeta on todennut, että on parempi olla korjaamatta uskomuksia ja nauttia niiden tuomasta asemasta. Murhaajana Geetaa pelätään ja kunnioitetaan, mikä antaa hänelle turvaa yksin asuvana naisena. Myös hänen yrityksensä kukoistaa, kun kyläläiset eivät uskalla olla ostamatta hänen korujaan. Todellisuudessa Geeta ei tiedä, mihin aviomies Ramesh on kadonnut, mutta on tarinaa lietsoakseen poistanut nenärenkaansa, mikä kuvastaa yhteisössä lesken asemaa. “She resented being put in the position where those were her choices: violence or violation. She didn’t want to be built to endure, a long-suffering saint tossed by the whims of men. She wanted, for once, not to be handed the short end of the stick by a system that expected gratitude in return.” Kohrassa kokoontuu säännöllisesti naisten pienlainarinki, johon useampi kylän naisista kuuluu. Lainarinki tarjoaa naisille näennäistä taloudellista vapautta, seuraa toisistaan ja juoruhetkiä. Geeta käy tapaamisissa, mutta on ulkopuolinen ja osin vihattu henkilö lainaringissä. Mentyään naimisiin Rameshin kanssa hänellä meni sukset ristiin ystävänsä Salonin kanssa, joka on onnistunut kääntämään monet naiset Geetaa vastaan.  Pian kuitenkin selviää, että muutkin naiset olisivat halukkaita poistamaan oman nenärenkaansa. Aviomiehet ovat juoppoja, väkivaltaisia, pedofiilejä tai muuten vain epämiellyttäviä. Naiset alkavat puida juonia, joilla aviomiehistä päästäisiin eroon lopullisesti. Murhasuunnitelmilla voisi parhaimmillaan olla positiivisia vaikutuksia naisten elämään, mutta ne aiheuttavat myös erimielisyyttä, epäluottamusta ja draamaa juonioiden kesken. “‘Fingerprints?’ Preity snorted. ‘Don’t tell me you watched another C.I.D marathon. We’re talking about the Kohra police department. Forget a lab, they’ve been petitioning for a computer for the past six years.’” The Bandit Queens sisältää huumoria, mutta sen lisäksi teoksessa on myös väkivaltaa. Tarinassa kuvataan joitakin kertoja tarkastikin lähisuhdeväkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Silti iso osa teoksesta keskitytään ihan muihin asioihin ja pitkälle alussa vaikuttikin siltä, ettei rankkaa väkivaltaa kuvailtaisi välttämättä lainkaan. Lukupiirissä tuumasimme teoksen olevan kostofantasian tapainen ja siksi naisia ei myöskään kuvata teoksessa vain avuttomina tai asemansa uhreina. Ehkä myös tästä syystä teos tuntui kevyemmältä ja sitä oli myös viihdyttävää lukea. Naisten välisten suhteiden lisäksi teoksessa kuvataan kastijärjestelmää ja eri uskontojen asemia yhteisössä. Väkivallan, murhien ja ihmissuhdedraaman keskellä on myös pilkahdus romanssia. Romanssin suuntaan kehkeytyvä uusi suhde oli parin lukupiiriläisen mielestä ihanan suloinen. Muiden mielestä se vei tarinaa turhaan sivuraiteille. Sivuraiteilla käytiin kaikkien mielestä joka tapauksessa vähän väliä ja pohdimme keskustelussa, että kirjassa olisi ollut jonkin verran karsittavaa. Joka tapauksessa The Bandit Queens oli meidän mielestämme viihdyttävä ja keskustelua herättävä lukukokemus. The Bandit queens, Parini Shroff, 2023

  • Brielle & Bear: Olipa kerran…, Salomey Doku 12+

    En yleensä tykkää lukea sarjakuvia ja koko lukuhistoriani aikana vain muutama sarjakuva on onnistunut tempaamaan minut täysin tarinaansa. Tartuin siis ilman sen suurempia odotuksia nuorille suunnattuun Brielle & Bear romanttisen sarjakuvasarjan ensimmäiseen osaan ja yllätyin sen vetävyydestä. "Satujen sääntö nro 1: Parhaat sadut alkavat aina sanoilla: 'Olipa kerran...'" Brielle on juuri aloittanut kirjallisuuden opinnot Olipa kerran -yliopistossa ja myös työt kirjakaupassa. Hän on aina rakastanut satuja ja kohdatessaan kirjakaupassa Bearin, joka jättää jälkeensä satukirjan, hän kiinnostuu tyypistä oitis. Ihanan värikkäissä ja kuvia tutkimaan innostavissa ruuduissa seurataan Briellen ja Bearin tutustumista toisiinsa ja myös toistensa ystäviin. Tykkäsin siitä, miten avoimesti Brielle kommunikoi heti kiinnostuksestaan Bearille ja siitä, kuinka toisiinsa tutustuminen tarkoittaa heille myös ystäväpiirien yhdistymistä. Brielle tutustuu Bearin ystäviin ja Bear Briellen. Myös Briellen perhe tulee jossain vaiheessa kuvioihin, vaikka ystävyyssuhde kehkeytyy hitaasti ja täysin vailla painetta siitä, että heidän välilleen tulisi syttyä heti joku kiihkeä romanssi. Representaation kannalta tämä on juuri sitä, mitä me POC-lukupiirissä etsimme. Tarinasta on rasismi ja siihen liittyvä kärsimys suunnilleen niin kaukana kuin vain voi olla. Sen sijaan lukija saa seurata mustien ja ruskeiden hahmojen elämästä kiinnostavampia osia ja uppoutua ihmissuhdedraamaan, jota joutuu toisinaan tulkitsemaan myös rivien välistä. Teos on täynnä erilaisia hahmoja ja myös useampia kieliä. Tykkäsin myös todella paljon siitä, miten Briellen vitiligo oli tuotu osaksi tarinaa, sivuhuomioksi ja ihailluksi piirteeksi, joka on kuitenkin kuvituksessa jatkuvasti läsnä. Brielle & Bear: Olipa kerran… aloittaa tosiaan romanttisen sarjakuvasarjan, jonka jatko-osiin en malta odottaa pääseväni tutustumaan. Vaikka tässä osassa seurataan enimmäkseen Bearin ja Briellen tutustumista, muidenkin ihmisten välillä tapahtuu erilaisia tunteiden purkauksia ja pitkin tarinaa ripotellaan pieniä vihjeitä siitä, että kaveriporukassa kuplii ja voi olla luvassa muutakin kiinnostavaa. "Hänellä on nätit, eri väriset silmät ja tosi upea iho. Sitä kai sanotaan vitiligoksi? Ihana, kiiltävä kiharapilvi...ja hän hymyilee paljon. Hän on erityinen. En ole koskaan tavannut ketään sellaista." Kuvitukseen on hyvin saatu tuotua tunteita ja ilmeitä niin, että ne välittyvät lukijalle. Tunnelmia on tuotu värityksellä, jotka vaihtelevat eri vuodenaikojen mukaan ja erilaisilla äänitehosteilla ja liikettä kuvaavilla elementeillä. Kuvissa on myös hauskasti ja toimivasti hyödynnetty karikatyyrisia liioiteltuja ilmeitä, jotka ovat minulle aikaisemmin tuttuja lähinnä (mangasta ja) animesta. Joitakin kertoja olin pihalla siitä, missä järjestyksessä puhekuplat tai jopa kokonaiset ruudut tulisi lukea, mutta tämä johtui todennäköisesti kokemattomuudestani sarjakuvien lukijana. Pienestä epävarmuudesta huolimatta, pysyin tarinassa hyvin perässä. Olen kaivannut lisää lämpöistä ja talvitunnelmaista luettavaa POC-kirjailijoilta ja tämä sarjakuva vastasi toiveisiini siinäkin muodossa. Brielle ja Bear kohtaavat ensimmäisen kerran syksyllä, mutta tarina jatkuu talveen ja myös joulunviettoon. Vaikka teoksessa kuvataankin kylmää lumista joulukuuta, sarjakuvan söpö lämpöinen tunnelma lämmittää talvisissakin tunnelmissa kuin lempeä takkatuli. Brielle & Bear: Olipa kerran..., Salomey Doku, Otava 2024 Suomentanut Viivi Ängeslevä Englanninkielinen alkuteos: Brielle & Bear: Once Upon a Time..., 2024

  • Siskokset, Jonas Hassen Khemiri

    Ina, Evelyn ja Anastasia Mikkola ovat tunisialaisen äidin ja suomenruotsalaisen isän tyttäriä. Siskosten elämä on mysteeri Jonakselle, tunisialaisen isän ja ruotsalaisen äidin pojalle, jonka naapuriin siskokset muuttavat äitinsä kanssa hetkeksi. Jonas kokee siskoksiin heti jonkinlaista yhteyttä, tai ainakin olevansa pikkuisen vähemmän yksin, ja tämä lapsuuden kokemus kantaa pitkälle aikuiselämään asti. Mikkolan siskosten elämää seurataan useassa ajassa ulkopuolelta, mutta tarkasti kuvaten ja havainnoiden. Samalla seurataan Jonaksen elämää lapsuudesta aikuisuuteen ja käsitellään etenkin kahden kulttuurin risteymässä elämistä ja suhdetta tunisialaiseen vanhempaan. “I came here with my sisters, Ina sanoi, mikä ei oikeastaan selittänyt mitään, mutta hänestä tuntui ettei hän voisi kertoa koko tarinaa, ei ainakaan heti, ehkä myöhemmin, ehkä huomenna kun he heräisivät yhdessä, ehkä parin vuoden päästä kun he olisivat saaneet lapsia, pesueen lapsia, joilla olisi mustat kiharat ja pisamia, isänsä pituus ja äitinsä nenä.” Siskokset ovat keskenään hyvin erilaisia. Ina on siskoksista vanhin. Hän on ujompi, tarkka järjestyksestä ja kadehtii välillä nuorempia siskojaan. Tarinan alussa Ina tapaa uudenvuoden juhlissa miehen, jonka kiinnostukseen hänen on vaikea luottaa. Evelyn on taiteilija ja vetovoimainen tarinoiden kertoja. Hän on perinyt äidiltään maagisen viehätysvoimansa, muttei tunnu pääsevän elämässään eteenpäin ja irti työstään vaateliikkeessä, jota vihaa. Anastasia on nuorin, peloton ja villisieluinen. Hän pelaa isosiskonsa jalanjäljissä koripalloa ja kiinnostuu jossain vaiheessa ilmaisesta kielikurssista Tunisiassa. Siskoksia yhdistää kirous, josta heidän äitinsä on kertonut heille pienestä pitäen: he tulevat menettämään kaiken mitä rakastavat. Lisäksi siskokset säteilevät jonkinlaista voimaa, joka vahvistuu heidän ollessaan samassa paikassa samaan aikaan. “Okei, you can tell everyone, Evelyn sanoi samalla kun nousi seisomaan ja vaihtoi kielen englantiin, that we are special because we have an ultra-strong curse placed on us, saying that everything we love will get taken from us, and despite that curse we are still here!” Jonas tapaa siskokset lapsena ja läpi elämänsä miettii, kuinka pääsisi tapaamaan Evelynin uudelleen. Sisaruksista tulee hänelle jonkinlainen kiintopiste epävakaissa oloissa, kun isä välillä häviää ja äiti alati arvostelee Mikkolan siskoksia ja siskosten äitiä. Kertomuksessa kuljetaan 2000-luvulta aina vuoteen 2035, kun siskokset ja Jonas ovat jo 40 ikävuoden paikkeilla. “Ei vaan mä luulen et ne asuu täällä, sanoin eikä se johtunut vain siitä että Inalla roikkui avaimet kaulassa. Tunsin meidän kuuluvan yhteen, vaikka en tiennyt miksi.” Romaani on todella kiinni tässä maailmassa ja se kuvaa hämmentävänkin tunnistettavasti ja realistisesti monia ilmiöitä ja tuntemuksia. Teos on pitkä, joten hahmot ehtivät kokea kaikenlaista, kasvaa ja kehkeytyä monitasoisiksi. Ainakin siskokset. Jonaksestakin rakentuu ristiriitainen ja epämiellyttäväkin hahmo. Tunisialaiset vanhemmat jäävät vähän yksiuloitteisiksi ja etäisiksi, rikkinäisiksi. Se vähän harmitti meitä lukiessa, mutta kuvaa todennäköisesti osuvasti sitä, miten vanhemmat ovat lapsilleen näyttäytyneet. Teemoina kirjasta löytyvät ainakin mielenterveys ja sen hauraus, traumat, rakkaus, ihastus, ystävyys, kateus, vanhemmuus, toiseuden kokemus, unelmat ja muutos. Vaikka teos on pitkä ja käsittelee myös raskaita aiheita, se ei tunnu rankalta, vaan sujuva teksti pitää lukukokemuksen ilmavana ja teos liikkuu kevyesti eteenpäin. “Siskosten äidillä oli kolme sääntöä, ensimmäinen ja ehdottomasti tärkein: he eivät saaneet milloinkaan kertoa mitään itsestään, eivät koulussa, eivät poliiseille, heidän piti pysyä katveessa, keksiä vääriä vastauksia etteivät herättäisi ihmisten kateutta (Silloinkin kun te puhuttu ystävien kanssa, kysyin. Riippuu siitä, millainen ystävä siinä on, Evelyn vastasi.).” Ihan alussa teksti lumosi etenkin Araceliksen ja kietoi ihan täysin pauloihinsa. Teksti on toteavaa ja lauseet pitkiä. Niiden välissä sanotaan paljon ja ne johdattavat mielikuvituksen täyttämään aukkoja. Jossain vaiheessa tapahtumien tahti hidastuu ja aloimme pohtia, miksi vielä seuraamme näitä ihmisiä. Lopussa tarina nivoutuu yhteen tyydyttävällä tavalla. Sinne päästäkseen on luettava kuitenkin monta sataa sivua, joka tuntuu jossain vaiheessa ihanalta siunaukselta ja toisinaan suurelta urakalta. Siskokset on kokonaisuudessaan peräti 735 sivua. Tätä teosta voisimme suositella etenkin sellaisille lukijoille, jotka tykkäävät syventyä teoksen henkilöhahmoihin ja uppoutua heidän ajatusmaailmaansa. Siskokset, Jonas Hassen Khemiri, Otava, 2024 Suomentanut Tarja Lipponen Ruotsinkielinen alkuteos: Systrarna, 2023

  • Isäni appelsiininkukkien maasta, Irene Zidan

    Isäni appelsiininkukkien maasta on suomalaisen puoliksi palestiinalaisen kirjailijan, Irene Zidanin, esikoisteos. Pääsimme Helsingin kirjamessuilla haastattelemaan kirjailijaa ja haastattelun voit lukea täältä . Vajaa 300 sivuinen romaani on nopealukuinen ja sujuvasti kirjoitettu kertomus Suomessa kasvaneesta toimittajasta, jonka isä on palestiinalainen. Teos koostuu kuvauksista Amiran menneisyydestä ja väläyksistä nykyhetkeen, jossa Palestiinan tilanne yhtäkkiä pahenee. Amira kokee Suomessa ulkopuolisuutta, muttei oikein saa yhteyttä toiseen kotimaahansakaan. Teoksessa seurataan yhteyden hakemista etäiseen isään ja kaukaiseen Palestiinaan sekä käsitellään sodan ylisukupolvisia vaikutuksia. “Kun isä kirjoitti vanhemmilleen aikeistaan mennä naimisiin suomalaisen tytön kanssa, he olivat järkyttyneitä. Ulkomaalainen puoliso tarkoitti, että poika jäisi matkalleen lopullisesti.” Isäni appelsiinikukkien maasta ei ole ehkä ihan meidän ensisijaista kohdekirjallisuutta, sillä se keskittyy kuvaamaan rasismia ja toiseuttamisen kokemuksia Suomessa. Myös sodasta lukeminen tuntui raskaalta, niin kuin sen tietysti kuuluukin. Kun kyseessä on suomalainen POC-kirjailija, tartumme teoksiin herkemmin, vaikka teemoissa olisikin vahvemmin rasismia, jota pyrimme POC-lukupiirissä yleensä välttelemään. Lisäksi Palestiinassa tapahtuva kansanmurha on nyt niin ajankohtainen ja siitä käytävä keskustelu tärkeää, että halusimme ottaa kirjan lukuun ja tuoda sitä esiin myös POC-lukupiirin tileillä. “Vanhoissa valokuvissa isä on mökillä sukset jaloissaan. Äidin perhe nauraa ympärillä kömpelölle yritykselle pysyä pystyssä liukkaalla ladulla, jonka ukki on avannut järven päälle.” Vasta julkaistu romaani ei ole juonivetoinen, vaan se keskittyy kuvaamaan tavallista elämää, jonka tapahtumista heijastuvat nimenomaan edellä mainitut teoksen teemat.  Lapsena Suomessa Amira kohtaa rasismia ja mikroaggressioita, joko suoraan itse tai välillisesti todistamalla isälleen tapahtuvia asioita. Hän pohtii nimeään ja ulkonäköään ja mittailee itseään suomalaiseen muottiin. Teini-ikäisenä Amira suuntaa Palestiinaan tapaamaan perhettään ja aikuisena päätyy ulkomaantoimitukseen juuri, kun Palestiinan tilanteesta aletaan uutisoida enemmän. “Olin ollut kentällä lähes kaksi tuntia.  Rauhallisesti ja määrätietoisesti minut määriteltiin mahdolliseksi uhaksi, jota oli käsiteltävä huolellisesti.” Läpi romaanin Palestiinasta ei puhuta Palestiinana. Maahan viitataan sanoilla “siellä jossain” tai “Kaistale. Israelista puhutaan “Valtiona” ja palestiinalaisista “isän kaltaisina”. Meille kiertoilmaisujen käyttö tuntui kummalliselta. Lapsen suusta “siellä jossain” tuntui uskottavalta, mutta jatkuessa koko kirjan läpi, se sai päähenkilön vaikuttamaan turhan naiivilta. Toki sen voi ajatella kuvaavan myös Palestiinan ristiriitaisuutta valtiona, jota kaikki muut maailman maat eivät ole tunnustaneet. Kirjamessuilla tekemässämme haastattelussa selvisi, että kirjailija itse on ajatellut kiertoilmaisut tehokeinona, jolla tuodaan esiin Amiran vaikeutta käsitellä suhdettaan Palestiinaan ja siellä käytyyn sotaan. “Sieltä jostain tulevien ihmisten kodeissa on aina pieniä muistutuksia menetyksestä, jostain saavuttamattomasta. Kaiverrettuja karttoja, joihin on piirretty rajan taakse jääneiden kaupunkien nimiä.” Tarinan nykyhetkessä kerronnassa nousee Palestiinan ja palestiinalaisten tilanteen akuuttius ja hätä. Amira tietää, että hänen tulisi soittaa isälleen ja kysyä kuinka tämä voi, muttei saa aikaiseksi kuin hoidettua työasioita isänsä kanssa. Uutistoimituksessa Amira ottaa vastaan sijaisen pestin ulkomaantoimituksessa ja uppoaa yhtäkkiä syvälle Palestiinan tilanteen raportointiin ja myös negatiiviseen palautteeseen, jota saa lehden lukijoilta.  Uutistoimituksen arkea kuvataan teoksessa kiinnostavasti. Se on tasapainottelua myyvän ja neutraalin uutisten kerronnan välillä, puolueettomuuden ja uutisten vastaanoton välillä. Tarinassa kuvataan paria käyntiä Palestiinassa. Käynneistä kuvataan aluksi lyhyitä vilahduksia, mutta myöhemmin sinne pysähdytään pidemmäksikin aikaa. Amira vaikeilee Suomessa kuulumisen kanssa, mutta ei myöskään puhu arabiaa kuin muutaman sanan tai koe yhteyttä isäänsä, jonka elämä on ollut todella raskas. Palestiinan tilannetta avataan ja pohditaan sen vaikutuksia ihmisiin, isän kohtalo on rankka ja sitä kautta myös tyttärenkin. “Näin harvoin isän ja ukin puhuvan keskenään, mutta tiesin heidän ymmärtävän toisiaan. Sodan kokeneita pienten kylien poikia. Vaikka luonto oli Suomessa erilaista kuin siellä jossain, isälle oli luontevaa olla sitä liki.” Amira tuntui välillä vähän ärsyttävältä hahmolta ja olisimme kaivanneet surkeuden rinnalle myös muita tunteita ja puolia päähenkilöstä. Teoksessa seurataan Amiran elämän pieniäkin yksityiskohtia, ja ehkä koska emme onnistuneet täysin investoitumaan hahmoon, oli välillä hankala kiinnostua Amiran ukin talon tyhjentämisestä tai lapsiarjen kulusta. Teoksesta löytyi meille joitakin yksittäisiä juttuja joihin samaistua, mutta varmasti monelle muulle lukijalle romaanista löytyy enemmänkin samaistumispintaa. Isäni appelsiinikukkien maasta, Irene Zidan, WSOY, 2024

  • Haastattelu: Irene Zidan

    Irene Zidan on puoliksi palestiinalainen suomalainen kirjailija, jonka esikoisromaani Isäni appelsiininkukkien maasta julkaistiin syyskuun lopussa. Teos kertoo toimittajasta, jonka isä on palestiinalainen ja se tutkii sodan ylisukupolvisia vaikutuksia. Zidan on tottunut työskentelemään tekstin parissa toimittajana, mutta on nyt hypännyt ensimmäistä kertaa kaunokirjallisuuden puolelle. Hän kertoo olevansa ison ja raskaan kirjaprojektin jäljiltä takki auki ja ajatukset nollaantuneina. Vastaanotto teokselle on ollut tähän mennessä positiivinen. ”Kirjasta on tullut paljon lämpimiä viestejä. On tullut sellainen olo, että kirjan viesti on ymmärretty”, Zidan kertoo. Isän ja tyttären suhde on teoksessa keskeisessä osassa.  Samoin sodan vaikutus ihmisiin, jotka ovat jo lähteneet sota-alueelta. Nämä teemat ja tarinat olivat pyörineet kirjailijan mielessä jo vuosia. Sen sijaan itse kirjoitusprosessi oli intensiivinen ja lyhyt. “Aloin kirjoittaa teosta viime kesänä ja teksti syntyi todella nopeasti. Varmasti siihen vaikutti osaltaan se, että teemoja ja tarinaa oli miettinyt pitkään”, kirjailija pohtii. Suomen sotia ja niiden välillisiä vaikutuksia käsittelevästä kirjallisuudesta löytyvät samaistumiskohdat kannustivat Zidania kirjoittamaan oman tarinansa. “Suomessa kirjallisuudessa puhutaan usein sotien ylisukupolvisista vaikutuksista meidän omien sotiemme, talvisodan ja jatkosodan, kautta. Puoliksi palestiinalaisena tunnistan oman taustani kautta paljon näitä asioita ja sodan vaikutusta. Pohdin, että tässä yhteiskunnassa on pakko olla paljon muitakin ihmisiä, joille sodan vaikutus on paljon välittömämpi, vaikka itse ei olisi edes asunut varsinaisella sota-alueella. Sen ilmiön sanoittaminen oli keskeinen ajuri,” Zidan kertoo. Romaanin päähenkilö on Irene Zidanin tavoin myös toimittaja ja puoliksi palestiinalainen.  Vaikka päähenkilö muistuttaa joiltakin ominaisuuksiltaan kirjailijaa, ei Zidan koe kirjoittaneensa itseään kirjaan, ainakaan suoraan. “Lukisin teosta ihan fiktiona. Vaikka lähtöasetelma on samankaltainen, niin romaani kyllä irtautuu todellisuudesta aika nopeasti. Toimittajahahmo on huomattavasti kokemattomampi kuin minä silloin, kun olin ulkomaantoimittajana. Kirjoitin hahmon tarkoituksella naivimmaksi ja sellaiseksi, että asiat avautuvat hänelle pikkuhiljaa”, Zidan kuvailee. Keskustelu siitä, mikä kirjassa on totta ja mikä tarua, on tietysti aina vähän hankala. Zidan kertoo kirjoittaneensa teosta myös vereslihalla ja sisällyttäneensä sinne joitakin omia tuntemuksiaan, joita sota on herättänyt. Silti moni asia on kuviteltua ja hahmolla leikittelyä. Kaunokirjallisuudessa saa ja pitääkin ottaa erilaisia vapauksia. Teoksessa on otettu sellainenkin vapaus, ettei Palestiinan tilanteesta kertovassa kirjassa juurikaan mainita Palestiinaa nimeltä.  Sen sijaan Palestiinasta puhutaan sanoilla “siellä jossain” tai “Kaistale”. Israel taas on “Valtio” ja palestiinalaiset “isän kaltaisia”. Sanavalinnat kummastuttivat meitä lukiessa, mutta Zidanilla on selitys sanojen taustalla. “Se lähti alunperin ihan käytännön syistä, apukeinona kirjoittamiseen. Olen aikaisemmin kirjoittanut näistä asioista toimittajana ja kun käytin oikeita paikkojen nimiä, menin sellaiseen toimittaja-moodiin. Oli helpompi kirjoittaa kaunokirjallista tekstiä etäännyttämällä itseni siitä paikasta tällaisella keinolla”, Zidan selittää. Kirjailija kuvaa kokeilleensa paikkojen nimien lisäämistä tekstiin jälkikäteen ja kertoo, että hänen pöytälaatikostaan löytyy teoksesta sellainenkin versio, jossa paikoista on käytetty oikeita nimiä. Pitkän pyörittelyn jälkeen sanat Palestiina ja Israel jätettiin kuitenkin pöytälaatikkoon. “Päähenkilölle on vaikeaa suhtautua sotaan ja omaan taustaansa, joten oikeiden nimien pois jättäminen alkoi tuntua toimivalta tehokeinolta”, kirjailija kertoo. Isäni appelsiininkukkien maasta käsittelee myös toiseuttamista ja rasismia Suomessa. Kirjoittaessaan teosta Zidan ajatteli muun muassa lapsia, jotka joutuvat näiden ilmiöiden kohteeksi. “Halusin sanoittaa toiseuttamisen kokemusta sellaisille ihmisille, jotka ovat sen kohteena. Ulkopuolisille, jotka saattavat olla hyväntahtoisiakin, halusin sanoittaa sitä, miten pienetkin kommentit voivat lasta vahingoittaa. Tai se, kun näkee oman vanhempansa kokevan rasismia. Halusin, että tarina avaisi jollekin maailmaa ja joku löytäisi samaistumista”, Zidan kuvaa. Hän kertoo ulkomaantoimittajana seuranneensa monia sotia läheltä ja halunneensa nyt teoksessaan kuvata sodan monitasoisia ja pitkäaikaisia vaikutuksia yksilöön. Lisäksi tärkeänä ydinajatuksena ja jonkinlaisena sanomana oli empatia. “Minua kauhistuttaa usein sotia, ja myös tätä sotaa, seuratessa, miten julmuus ruokkii itseään ja miten ihmiset päätyvät siihen pisteeseen, etteivät he näe enää toisiaan ihmisinä. Empatiasta tulee naiivia tai jopa kiellettyä. Olet melkein petturi, jos puhut inhimillisyyden puolesta”, Zidan pohtii. Zidan oli haaveillut nuoresta asti romaanien kirjoittamisesta , mutta toimittajan työn ohelle kaunokirjallinen kirjoittaminen ei asettunut helposti. Totuudenmukaisen journalistisen tekstin tuottamisesta tuntui hankalalta hypätä runollisemman kaunokirjallisen tekstin luomiseen. Nyt kun kirjailija ei ole tehnyt toimittajan töitä viiteen vuoteen, fiktiivinen romaani pääsi vihdoin syntymään. “Toimittajan työ tuo kirjoittamiseen rutiinia ja se ehdottomasti auttoi myös romaanin kirjoittamisessa”, Zidan kuitenkin huomauttaa. Pitkä toimittajan ura on myös hioutunut osaksi kirjailijaa ja näkyy myös Isäni appelsiininkukkien maasta teoksessa huolellisena taustatyönä. “Uutistyö ei voi olla mielipiteellistä. Sen pitää perustua faktoihin ja pyrkiä siihen, että kerrotaan mahdollisimman tasapuolisesti ja monipuolisesti asioista. Se ajattelu on osa minua ja siitä olin tarkka, että vaikka hahmot ja tapahtumat ovat keksittyjä, asiat jotka ovat kiinni sodassa tai konfliktin kuvaamisessa, ovat realistisia. Oma ammattiylpeyteni ei antaisi myöten muuten”, Zidan painottaa. Palestiinan tilanne ja siellä tapahtuva kansanmurha on puhututtanut myös täällä Suomessa , etenkin viimeisten vuosien aikana, kun tilanne on entisestään kärjistynyt. Muuttuva tilanne vaikutti myös Zidanin kirjoitusprosessiin. “Kirjoitusprosessiin vaikutti se, että sota paheni sen aikana. Olin ja olen yhä järkyttynyt siitä. Se kaikki ahdistaa ja kauhistuttaa. Toisaalta tämä oli keino käsitellä sitä”, Zidan pohtii. “Varmasti tämä vuosi olisi ollut joka tapauksessa todella rankka. On vaikea sanoa, auttoiko kirjoittaminen vai tekikö se siitä rankemman.” Saimme myös tietää, ettei kirjaan oltu alunperin suunniteltu kahta aikatasoa, joissa tarina nyt vuorotellen liikkuu. Sekin oli tilanteen kärjistymisen synnyttämää. “Nykyisyyden aikatasoa ei alkuperäisessä suunnitelmassa ollut, vaan teoksen piti liikkua menneisyydessä. Toinen aikataso syntyi sen seurauksena, että ajatuksia ja tuntemuksia alkoi tulvia”, Zidan paljastaa. Ensimmäistä kertaa hän käsitteli tapahtumia kaunokirjallisuuden parissa journalistisen toimituksen sijaan. “Viime vuodet olin toimituksessa töissä kun tapahtui jotakin. Silloin oli jotain tekemistä ja asioita seurasi työn puolesta. Nyt yhtäkkiä työtehtäväni eivät liittyneet Gazan tilanteeseen mitenkään ja oli ensimmäistä kertaa vuosiin sellainen hetki, että rupesin miettimään sitä ihan vain yksilön näkökulmasta”, Zidan kuvaa. Sota ja intensiivinen kirjoitusprosessi tekivät vuodesta tavallista raskaamman ja nyt kirjailija kertoo haluavansa ottaa itselleen aikaa miettiä rauhassa, mitä seuravaaksi. Kirjoittaminen on kuitenkin lapsuudesta asti ollut osa häntä ja tapa, jolla ilmaista itseään, joten siitä hän ei osaa luopua. IRENE ZIDANIN LUKUVINKKI Jonas Hassen Khemirin kirjat “Tarkkanäköinen ruotsalaiskirjailija, joka herättää ajatuksia, mutta saa myös aina hymyilemään absurdiudellaan.” Mistään kotosin – Marjaneh Bakhtiari “Iranilaistaustainen ruotsalainen kirjailija. Siitä on 20 vuotta kun olen lukenut teoksen, mutta se teki ison vaikutuksen. Teoksessa on ilkikurista huumoria toiseuttamisesta. Silloin suomessa ei ollut juurikaan sellaista, eikä vieläkään ole.”

bottom of page