HAKU

Jos olet seurannut POC-lukupiiriä sosiaalisessa mediassa, olet varmasti nähnyt minut julistamassa suurta rakkauttani Saara El-Arifin uudelle fantasiateokselle Faebound - Veren erottamat . Aikuisille suunnattu romaani sai monen muun fantasiateoksen tavoin hymyn huulilleni ja kyyneleet silmiini, ja siihen on monta syytä. Faebound-fantasiasarjan aloittavaa teosta lukiessani tunsin jokaisessa olemukseni sopukassa, kuinka tärkeää POC-kirjailijoiden kirjojen etsiminen nimenomaan suomen kielellä onkaan. Jo ennen kuin olin saanut edes käsiini koko kirjaa, tarinan kuvausta lukiessani, olin riemuissani. Faebound on feministinen afro-romantasia. En voinut uskoa että pääsisin lukemaan lempigenreäni romantasiaa omalla äidinkielelläni mustalta kirjailijalta. Ja genren eteen oli vielä lisätty etuliite. Afro-romantasia oli kategoria, josta en ollut koskaan ennen kuullutkaan, mutta jonka uskoin oitis ottavan lempigenreni paikan sydämessäni. Rakastan romantasiaa ja toisinaan, yllä tapahtuvan tavoin, ilmoitan sen lempigenrekseni. Silti usein romanttisia kirjoja lukiessa minua harmittaa epämiellyttävät valtasuhteet, monogamiaoletus sekä vallitseva cis- ja heteronormatiivinen meininki. Turhan usein joudun vähän kurkkimaan sormieni välistä tiettyjä osia muuten ihanan viihdyttävissä ja vetävissä teoksissa. Niinpä kun kyseessä oli vielä feministinen maailma, melkein pyörryin. Ja sitten ihan oikeasti itkin, kun tajusin, miten keskeisessä osassa teoksessa on siskokset, joiden suhdetta on kuvattu kauniisti, samaistuttavasti ja sen eri puolia esitellen. Siskous on omassa elämässäni niin suuri ja tärkeä asia ja siitä harvoin pääsee lukemaan kirjallisuudessa osuvasti, etenkään romantasiassa, kun usein huomio on jossain vähän muualla. Vaikka Faebound herättikin minussa suuria tunteita, se ei ole ensimmäinen fantasiateos, joka on saanut minussa aikaan vastaavanlaisia tuntemuksia. Kolme vuotta sitten tein ihan samanlaisia rakkaudenjulistusvideoita lasten- ja nuortenkirjasta Amari ja yön veljet . Peruskouluikäisille lukijoille suunnattu fantasiaseikkailu tuntui parantavan osia sisäisestä lapsestani, kun sain sen ensimmäisen kerran käsiini. Upposin tarinaan niin, ettei viikkoon mitään muuta ollutkaan ja rakastuin mustaan itsepäiseen tyttöön, jonka B. B. Alston oli päähenkilöksi kirjoittanut. Representaation kannalta myös N. K. Jemisinin Viides vuodenaika päräytti. Ylettömän taitavasti rakennetun tarinan ja juonen ympärillä pyöri hahmoja, joissa näkyi sukupuolen, seksuaalisuuden ja suhdemuotojen moninaisuus. Rakastamisen moninaisuus. Siis sen lisäksi, että hahmot olivat mustia ja ruskeita ja hallitsivat ihan super hienoja taikavoimia. Maininnan ansaitsee myös kirjailijan tuoreemmin suomennettu teos, Kaupunki joksi tulimme , jossa fantasia sijoittuu tämän päivän New Yorkiin ja jossa, samoin kuin Viides vuodenaika teoksessa, yhteiskunnallinen kommentaari on selkeästi läsnä. Fantasia tulee varmasti aina olemaan yksi lempikirjallisuuden muodoistani, vaikken sitä aktiivisesti aina lukisikaan. Tästä maailmasta mahdollisimman kauas kuljettava teos on ollut usein paikka nähdä ja kuvitella itsensä ja maailma uudelleen sekä myös kestää ja ymmärtää tämän hetkistä maailmaa. Olen ollut todella onnekas. Monet näistä lempikirjoistani ovat löytäneet luokseni juuri silloin, kun oman mielenterveyden tai elämän kanssa muuten on ollut hankalampaa. Kirjat ovat lohduttaneet, esitelleet sen, että asiat voisivat olla toisinkin, auttaneet kokemaan sellaisia positiivisia tunteita, joita on omassa elämässä ollut sillä hetkellä vaikeampi kokea ja vain yksinkertaisesti harhauttaneet hetkeksi murheet mielestä. POC-lukupiirin aikana olenkin todennut, että mustat ja ruskeat kirjailijat kirjoittavat upeita ja toisistaan hyvin erilaisia fantasiateoksia ja esittelen vielä listan muodossa niistä nyt muutaman. Parhaimmillaan kirjat voivat olla avuksi jollekin toiselle hankalammalla hetkellä ja ihan yhtä hyvässä tilanteessa joku toinen vain viihtyy näiden seurassa. Jokaisesta listan teoksesta olen nauttinut itse aikuisena lukijana. Osa soveltuu lisäksi lapsille ja nuorille. 1. Faebound: Veren erottamat, Saara El-Arifi (aikuisten afro-romantasia) Tarina kertoo kahdesta haltijasiskoksesta, jotka siepataan salaiseen keijujen maailmaan. Teoksen juoni liimaa kiinni sivuihin ja lisäksi se esittelee ihanasti rakkauden erilaisia muotoja, haltioiden ja keijujen joustavaa sukupuolikäsitystä ja aidontuntuisen sisarussuhteen. Lue se! 2. Amari ja yön veljet, B. B. Alston (Ikäsuositus 12+) B. B. Alstonin lapsille ja nuorille suunnattu fantasiaseikkailu vetää mukaansa heti ensimmäisistä sivuista. Tarina kertoo 13-vuotiaasta Amarista, joka kadonnutta veljeään etsiessään päätyy Yliluonnollisten asiain viraston kesäleirille. Taikakoulu, Amarin periksiantamaton luonne, uudet ystävät ja juonenkäänteet takaavat erinomaisen fantasiatarinan, jota päästään jatkamaan myös trilogian seuraavissa osissa. 3. Viides vuodenaika, N. K. Jemisin (Aikuisten kirjallisuus) Aikuisille suunnattu älykkäästi rakennettu fantasiakertomus seuraa kolmen eri-ikäisen päähenkilön elämää Tyynimaassa. Tyynimaan lainalaisuudet poikkeavat paljon meidän maailmastamme ja sen salaisuuksiin kietoutuminen pitää lukijan otteessaan. 4. Kolmen kappaleen probleema, Liu Cixin (Aikuisten kirjallisuus) Liu Cixinin Muistoja planeetta maasta -trilogian aloittava scifi-teos on tajunnanräjäyttävä ja vielä parempi kuin sen pohjalta luotu Netflixin sarja. Tarinaa kuvataan kahden erilaisen päähenkilön kautta. Ye Wenjie työskentelee salaisella tutkimusasemalla ehdottoman salaisissa tehtävissä, jotka pysyvät kokonaisuudessaan pitkään kiinnostavana mysteerinä myös lukijalle. Wang Miao taas on nanotutkija, jonka näkökentälle ilmestyy eräänä iltapäivänä kummallinen lähtölaskenta. Suurten mysteerien selvitessä Liu Cixin leikittelee mielikuvituksellisilla elementeillä ja saa lukijan odottamaan malttamattomana seuraavaa paljastusta. 5. Veren ja luun lapset, Tomi Adeyemi (Ikäsuositus 16+) Veren ja luun lapset sisältää taikaa, seikkailua, rakkautta ja länsiafrikkalaista mytologiaa. Kirja sijoittuu kuvitteelliseen Orishan valtakuntaan, josta magia on karkotettu ja kaikki sitä harjoittaneet “majit” surmattu. Zelie, nuori tuleva maji, törmää verivihollisena pitämäänsä prinsessaan torin kaaoksessa ja kohtaaminen sysää heidät vaaralliselle matkalle, päämääränä palauttaa magia maan päälle. Me luimme tämän suljetun lukupiirimme ensimmäisenä kirjana reilut neljä vuotta sitten ja silloin vain ja ainoastaan mustista ja ruskeista hahmoista koostuva fantasiatarina ilahdutti isosti. 6. Hautausmaan pojat, Aiden Thomas (Ikäsuositus 14+) Hautausmaan pojat sijoittuu Yhdysvaltojen latinalaiseen yhteisöön ja kirjaimellisesti hautausmaalle, jossa asuu brujexien yhteisö. Brujexit ovat ihmisiä, jotka voivat parantaa sairaita sekä auttaa kuolleita siirtymään tuonpuoleiseen. Teos seuraa Yadrielia 16-vuotiasta transpoikaa, joka suorittaa brujoille suunnatun rituaalin yhteisöltään salaa ja törmää sitten epämääräisissä olosuhteissa kuolleeseen vetovoimaiseen henkeen, Julianiin. 7. Kaupunki joksi tulimme, N. K. Jemisin (Aikuisten kirjallisuus) Kaupunki joksi tulimme kertoo viidestä newyorkilaisesta, jotka alkavat kuulla kotikaupunkinsa kutsun ja saavat haltuunsa erikoisia voimia. Teos sijoittuu meidän todellisuutemme kaltaiseen maailmaan, mutta tässä multiversumissa kaupungit ja kaupunginosat ovat eläviä. Päähenkilöt koostuvat ilahduttavan erilaisista ja eri-ikäisistä hahmoista ja teos kommentoi kiinnostavasti meidän yhteiskuntaamme. Valitettavasti suomenkielisessä käännöksessä on todella paljon virheitä, mutta tarinan saa imaistua niidenkin läpi.

En yleensä tykkää lukea sarjakuvia ja koko lukuhistoriani aikana vain muutama sarjakuva on onnistunut tempaamaan minut täysin tarinaansa. Tartuin siis ilman sen suurempia odotuksia nuorille suunnattuun Brielle & Bear romanttisen sarjakuvasarjan ensimmäiseen osaan ja yllätyin sen vetävyydestä. "Satujen sääntö nro 1: Parhaat sadut alkavat aina sanoilla: 'Olipa kerran...'" Brielle on juuri aloittanut kirjallisuuden opinnot Olipa kerran -yliopistossa ja myös työt kirjakaupassa. Hän on aina rakastanut satuja ja kohdatessaan kirjakaupassa Bearin, joka jättää jälkeensä satukirjan, hän kiinnostuu tyypistä oitis. Ihanan värikkäissä ja kuvia tutkimaan innostavissa ruuduissa seurataan Briellen ja Bearin tutustumista toisiinsa ja myös toistensa ystäviin. Tykkäsin siitä, miten avoimesti Brielle kommunikoi heti kiinnostuksestaan Bearille ja siitä, kuinka toisiinsa tutustuminen tarkoittaa heille myös ystäväpiirien yhdistymistä. Brielle tutustuu Bearin ystäviin ja Bear Briellen. Myös Briellen perhe tulee jossain vaiheessa kuvioihin, vaikka ystävyyssuhde kehkeytyy hitaasti ja täysin vailla painetta siitä, että heidän välilleen tulisi syttyä heti joku kiihkeä romanssi. Representaation kannalta tämä on juuri sitä, mitä me POC-lukupiirissä etsimme. Tarinasta on rasismi ja siihen liittyvä kärsimys suunnilleen niin kaukana kuin vain voi olla. Sen sijaan lukija saa seurata mustien ja ruskeiden hahmojen elämästä kiinnostavampia osia ja uppoutua ihmissuhdedraamaan, jota joutuu toisinaan tulkitsemaan myös rivien välistä. Teos on täynnä erilaisia hahmoja ja myös useampia kieliä. Tykkäsin myös todella paljon siitä, miten Briellen vitiligo oli tuotu osaksi tarinaa, sivuhuomioksi ja ihailluksi piirteeksi, joka on kuitenkin kuvituksessa jatkuvasti läsnä. Brielle & Bear: Olipa kerran… aloittaa tosiaan romanttisen sarjakuvasarjan, jonka jatko-osiin en malta odottaa pääseväni tutustumaan. Vaikka tässä osassa seurataan enimmäkseen Bearin ja Briellen tutustumista, muidenkin ihmisten välillä tapahtuu erilaisia tunteiden purkauksia ja pitkin tarinaa ripotellaan pieniä vihjeitä siitä, että kaveriporukassa kuplii ja voi olla luvassa muutakin kiinnostavaa. "Hänellä on nätit, eri väriset silmät ja tosi upea iho. Sitä kai sanotaan vitiligoksi? Ihana, kiiltävä kiharapilvi...ja hän hymyilee paljon. Hän on erityinen. En ole koskaan tavannut ketään sellaista." Kuvitukseen on hyvin saatu tuotua tunteita ja ilmeitä niin, että ne välittyvät lukijalle. Tunnelmia on tuotu värityksellä, jotka vaihtelevat eri vuodenaikojen mukaan ja erilaisilla äänitehosteilla ja liikettä kuvaavilla elementeillä. Kuvissa on myös hauskasti ja toimivasti hyödynnetty karikatyyrisia liioiteltuja ilmeitä, jotka ovat minulle aikaisemmin tuttuja lähinnä (mangasta ja) animesta. Joitakin kertoja olin pihalla siitä, missä järjestyksessä puhekuplat tai jopa kokonaiset ruudut tulisi lukea, mutta tämä johtui todennäköisesti kokemattomuudestani sarjakuvien lukijana. Pienestä epävarmuudesta huolimatta, pysyin tarinassa hyvin perässä. Olen kaivannut lisää lämpöistä ja talvitunnelmaista luettavaa POC-kirjailijoilta ja tämä sarjakuva vastasi toiveisiini siinäkin muodossa. Brielle ja Bear kohtaavat ensimmäisen kerran syksyllä, mutta tarina jatkuu talveen ja myös joulunviettoon. Vaikka teoksessa kuvataankin kylmää lumista joulukuuta, sarjakuvan söpö lämpöinen tunnelma lämmittää talvisissakin tunnelmissa kuin lempeä takkatuli. Brielle & Bear: Olipa kerran..., Salomey Doku, Otava 2024 Suomentanut Viivi Ängeslevä Englanninkielinen alkuteos: Brielle & Bear: Once Upon a Time..., 2024

Elisa Shua Dusapinin Sockho talvella on lyhyt noin 150 sivuinen kuvaus nuoresta naisesta, joka on jumissa pikkukaupungissa. Nainen työskentelee pienessä pensionaatissa, jossa hän siistii huoneita, ohjaa turisteja ja valmistaa vieraille ruokaa. Hänen miesystävänsä kaipaa suurempaan kaupunkiin ja teoksen alussa lähteekin Seouliin työnhakuun. Päähenkilön äiti on kuitenkin sairas, joten naisen täytyy jäädä asumaan synnyinkaupunkiinsa hoitamaan äitiään. “Seuraavana päivänä lähdin kävelemään Sokchosta hiekkarannalle. Rakastin tuota rantaa vaikka sitä runtelivatkin sähköpiikkilanka-aidat. Pohjois-Korea oli vain kuudenkymmenen kilometrin päässä.” Miesystävän ollessa muualla päähenkilö tapaa ranskalaisen sarjakuvapiirtäjän, joka on majoittunut yhteen pensionaatin huoneista. Päähenkilön isä, josta hän ei tiedä juuri mitään, on myös ranskalainen ja ehkä siksi sarjakuvapiirtäjä kiehtoo häntä. Päähenkilön ja sarjakuvapiirtäjän välille syntyy pian vähäeleinen mutta jännitteinen suhde. Samanlaiseksi voisi kuvata myös koko romaania. Mitään ei oikeastaan tapahdu ja samaan aikaan rivien välistä on luettavissa paljonkin kaikenlaista. Päähenkilö tapaa paljon äitiään ja tapaamisia rytmitetään ruoalla ja syömisellä. Äiti ei ole ollut halukas puhumaan lapsensa ranskalaisesta isästä päähenkilön elämän aikana lainkaan ja keskusteluyhteys äidin ja tyttären välillä on muutenkin hankala. Äiti odottaa tyttärensä pian avioituvan ja sopeutuvan perinteiseen korealaisen naisen muottiin, mutta tämä ei päähenkilön omiin haluihin juurikaan istu. “Lupasin ettei kihlajaisia tarvitse odottaa enää kauan, enintään muutama kuukausi. Äiti jatkoi huojentuneena puuhaansa.” Tunteita ja ajatuksia kuvataan teoksessa loppujen lopuksi aika vähän. Kerronta pysyy enemmän siinä, mitä tapahtuu. Silti lukija saa suuristakin tunteista ja tunnelmista kiinni. Talvi Sokchossan tunnelma on rauhallinen ja samaan aikaan hyvin ankea ja melankolinen. Lukiessa tuntui, että pääsi itsekin hetkeksi Sokchoon. Lukukokemuksen jälkeen Aracelis oli kuitenkin onnellinen, ettei Sokchoon ja päähenkilön pään sisälle tarvinnut jäädä. “Kerrand ei sanonut siihen mitään, Hän ei koskaan tuntisi Sokchoa niin kuin minä. Kaupunki ei voinut sanoa tuntevansa jollei ollut syntynyt siellä, kokenut sen talvea, tuoksuja, meritursaita. Yksinäisyyttä.” Sokcho talvella, Elisa Shua Dusapin, Siltala, 2023 Suomentanut Anu Partanen Ranskankielinen alkuteos: Hiver À Sokcho

Olemme lukeneet meidän suljetun lukupiirimme kanssa yllättävän paljon trillereitä ja murhamysteerejä ja lokakuun lukupiirikirjaksi valikoitui samaan porukkaan kuuluva The Bandit Queens. Vain noin puolet lukupiiristä ehti loppusyksyn kiireiden keskeltä lukupiiritapaamiseen ja vielä harvempi oli lukenut kirjan loppuun asti. Ne, jotka olivat lukeneet kirjaa edes osan matkaa, olivat kuitenkin tykänneet teoksesta. The Bandit Queens veti meidät mukaansa pienen intialaisen kylän syövereihin keskelle murhia ja naisten vapautumista. “Why? Don’t you understand? Things are never going to be okay because for every Samir we handle, there are fifty others waiting.” Päähenkilö Geetan aviomies on kadonnut mystisesti viisi vuotta sitten. Moni Kohrassa asuva uskoo, että Geeta itse surmasi miehensä ja hävitti ruumiin. Vuosien aikana Geeta on todennut, että on parempi olla korjaamatta uskomuksia ja nauttia niiden tuomasta asemasta. Murhaajana Geetaa pelätään ja kunnioitetaan, mikä antaa hänelle turvaa yksin asuvana naisena. Myös hänen yrityksensä kukoistaa, kun kyläläiset eivät uskalla olla ostamatta hänen korujaan. Todellisuudessa Geeta ei tiedä, mihin aviomies Ramesh on kadonnut, mutta on tarinaa lietsoakseen poistanut nenärenkaansa, mikä kuvastaa yhteisössä lesken asemaa. “She resented being put in the position where those were her choices: violence or violation. She didn’t want to be built to endure, a long-suffering saint tossed by the whims of men. She wanted, for once, not to be handed the short end of the stick by a system that expected gratitude in return.” Kohrassa kokoontuu säännöllisesti naisten pienlainarinki, johon useampi kylän naisista kuuluu. Lainarinki tarjoaa naisille näennäistä taloudellista vapautta, seuraa toisistaan ja juoruhetkiä. Geeta käy tapaamisissa, mutta on ulkopuolinen ja osin vihattu henkilö lainaringissä. Mentyään naimisiin Rameshin kanssa hänellä meni sukset ristiin ystävänsä Salonin kanssa, joka on onnistunut kääntämään monet naiset Geetaa vastaan.  Pian kuitenkin selviää, että muutkin naiset olisivat halukkaita poistamaan oman nenärenkaansa. Aviomiehet ovat juoppoja, väkivaltaisia, pedofiilejä tai muuten vain epämiellyttäviä. Naiset alkavat puida juonia, joilla aviomiehistä päästäisiin eroon lopullisesti. Murhasuunnitelmilla voisi parhaimmillaan olla positiivisia vaikutuksia naisten elämään, mutta ne aiheuttavat myös erimielisyyttä, epäluottamusta ja draamaa juonioiden kesken. “‘Fingerprints?’ Preity snorted. ‘Don’t tell me you watched another C.I.D marathon. We’re talking about the Kohra police department. Forget a lab, they’ve been petitioning for a computer for the past six years.’” The Bandit Queens sisältää huumoria, mutta sen lisäksi teoksessa on myös väkivaltaa. Tarinassa kuvataan joitakin kertoja tarkastikin lähisuhdeväkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Silti iso osa teoksesta keskitytään ihan muihin asioihin ja pitkälle alussa vaikuttikin siltä, ettei rankkaa väkivaltaa kuvailtaisi välttämättä lainkaan. Lukupiirissä tuumasimme teoksen olevan kostofantasian tapainen ja siksi naisia ei myöskään kuvata teoksessa vain avuttomina tai asemansa uhreina. Ehkä myös tästä syystä teos tuntui kevyemmältä ja sitä oli myös viihdyttävää lukea. Naisten välisten suhteiden lisäksi teoksessa kuvataan kastijärjestelmää ja eri uskontojen asemia yhteisössä. Väkivallan, murhien ja ihmissuhdedraaman keskellä on myös pilkahdus romanssia. Romanssin suuntaan kehkeytyvä uusi suhde oli parin lukupiiriläisen mielestä ihanan suloinen. Muiden mielestä se vei tarinaa turhaan sivuraiteille. Sivuraiteilla käytiin kaikkien mielestä joka tapauksessa vähän väliä ja pohdimme keskustelussa, että kirjassa olisi ollut jonkin verran karsittavaa. Joka tapauksessa The Bandit Queens oli meidän mielestämme viihdyttävä ja keskustelua herättävä lukukokemus. The Bandit queens, Parini Shroff, 2023

Ina, Evelyn ja Anastasia Mikkola ovat tunisialaisen äidin ja suomenruotsalaisen isän tyttäriä. Siskosten elämä on mysteeri Jonakselle, tunisialaisen isän ja ruotsalaisen äidin pojalle, jonka naapuriin siskokset muuttavat äitinsä kanssa hetkeksi. Jonas kokee siskoksiin heti jonkinlaista yhteyttä, tai ainakin olevansa pikkuisen vähemmän yksin, ja tämä lapsuuden kokemus kantaa pitkälle aikuiselämään asti. Mikkolan siskosten elämää seurataan useassa ajassa ulkopuolelta, mutta tarkasti kuvaten ja havainnoiden. Samalla seurataan Jonaksen elämää lapsuudesta aikuisuuteen ja käsitellään etenkin kahden kulttuurin risteymässä elämistä ja suhdetta tunisialaiseen vanhempaan. “I came here with my sisters, Ina sanoi, mikä ei oikeastaan selittänyt mitään, mutta hänestä tuntui ettei hän voisi kertoa koko tarinaa, ei ainakaan heti, ehkä myöhemmin, ehkä huomenna kun he heräisivät yhdessä, ehkä parin vuoden päästä kun he olisivat saaneet lapsia, pesueen lapsia, joilla olisi mustat kiharat ja pisamia, isänsä pituus ja äitinsä nenä.” Siskokset ovat keskenään hyvin erilaisia. Ina on siskoksista vanhin. Hän on ujompi, tarkka järjestyksestä ja kadehtii välillä nuorempia siskojaan. Tarinan alussa Ina tapaa uudenvuoden juhlissa miehen, jonka kiinnostukseen hänen on vaikea luottaa. Evelyn on taiteilija ja vetovoimainen tarinoiden kertoja. Hän on perinyt äidiltään maagisen viehätysvoimansa, muttei tunnu pääsevän elämässään eteenpäin ja irti työstään vaateliikkeessä, jota vihaa. Anastasia on nuorin, peloton ja villisieluinen. Hän pelaa isosiskonsa jalanjäljissä koripalloa ja kiinnostuu jossain vaiheessa ilmaisesta kielikurssista Tunisiassa. Siskoksia yhdistää kirous, josta heidän äitinsä on kertonut heille pienestä pitäen: he tulevat menettämään kaiken mitä rakastavat. Lisäksi siskokset säteilevät jonkinlaista voimaa, joka vahvistuu heidän ollessaan samassa paikassa samaan aikaan. “Okei, you can tell everyone, Evelyn sanoi samalla kun nousi seisomaan ja vaihtoi kielen englantiin, that we are special because we have an ultra-strong curse placed on us, saying that everything we love will get taken from us, and despite that curse we are still here!” Jonas tapaa siskokset lapsena ja läpi elämänsä miettii, kuinka pääsisi tapaamaan Evelynin uudelleen. Sisaruksista tulee hänelle jonkinlainen kiintopiste epävakaissa oloissa, kun isä välillä häviää ja äiti alati arvostelee Mikkolan siskoksia ja siskosten äitiä. Kertomuksessa kuljetaan 2000-luvulta aina vuoteen 2035, kun siskokset ja Jonas ovat jo 40 ikävuoden paikkeilla. “Ei vaan mä luulen et ne asuu täällä, sanoin eikä se johtunut vain siitä että Inalla roikkui avaimet kaulassa. Tunsin meidän kuuluvan yhteen, vaikka en tiennyt miksi.” Romaani on todella kiinni tässä maailmassa ja se kuvaa hämmentävänkin tunnistettavasti ja realistisesti monia ilmiöitä ja tuntemuksia. Teos on pitkä, joten hahmot ehtivät kokea kaikenlaista, kasvaa ja kehkeytyä monitasoisiksi. Ainakin siskokset. Jonaksestakin rakentuu ristiriitainen ja epämiellyttäväkin hahmo. Tunisialaiset vanhemmat jäävät vähän yksiuloitteisiksi ja etäisiksi, rikkinäisiksi. Se vähän harmitti meitä lukiessa, mutta kuvaa todennäköisesti osuvasti sitä, miten vanhemmat ovat lapsilleen näyttäytyneet. Teemoina kirjasta löytyvät ainakin mielenterveys ja sen hauraus, traumat, rakkaus, ihastus, ystävyys, kateus, vanhemmuus, toiseuden kokemus, unelmat ja muutos. Vaikka teos on pitkä ja käsittelee myös raskaita aiheita, se ei tunnu rankalta, vaan sujuva teksti pitää lukukokemuksen ilmavana ja teos liikkuu kevyesti eteenpäin. “Siskosten äidillä oli kolme sääntöä, ensimmäinen ja ehdottomasti tärkein: he eivät saaneet milloinkaan kertoa mitään itsestään, eivät koulussa, eivät poliiseille, heidän piti pysyä katveessa, keksiä vääriä vastauksia etteivät herättäisi ihmisten kateutta (Silloinkin kun te puhuttu ystävien kanssa, kysyin. Riippuu siitä, millainen ystävä siinä on, Evelyn vastasi.).” Ihan alussa teksti lumosi etenkin Araceliksen ja kietoi ihan täysin pauloihinsa. Teksti on toteavaa ja lauseet pitkiä. Niiden välissä sanotaan paljon ja ne johdattavat mielikuvituksen täyttämään aukkoja. Jossain vaiheessa tapahtumien tahti hidastuu ja aloimme pohtia, miksi vielä seuraamme näitä ihmisiä. Lopussa tarina nivoutuu yhteen tyydyttävällä tavalla. Sinne päästäkseen on luettava kuitenkin monta sataa sivua, joka tuntuu jossain vaiheessa ihanalta siunaukselta ja toisinaan suurelta urakalta. Siskokset on kokonaisuudessaan peräti 735 sivua. Tätä teosta voisimme suositella etenkin sellaisille lukijoille, jotka tykkäävät syventyä teoksen henkilöhahmoihin ja uppoutua heidän ajatusmaailmaansa. Siskokset, Jonas Hassen Khemiri, Otava, 2024 Suomentanut Tarja Lipponen Ruotsinkielinen alkuteos: Systrarna, 2023

Isäni appelsiininkukkien maasta on suomalaisen puoliksi palestiinalaisen kirjailijan, Irene Zidanin, esikoisteos. Pääsimme Helsingin kirjamessuilla haastattelemaan kirjailijaa ja haastattelun voit lukea täältä . Vajaa 300 sivuinen romaani on nopealukuinen ja sujuvasti kirjoitettu kertomus Suomessa kasvaneesta toimittajasta, jonka isä on palestiinalainen. Teos koostuu kuvauksista Amiran menneisyydestä ja väläyksistä nykyhetkeen, jossa Palestiinan tilanne yhtäkkiä pahenee. Amira kokee Suomessa ulkopuolisuutta, muttei oikein saa yhteyttä toiseen kotimaahansakaan. Teoksessa seurataan yhteyden hakemista etäiseen isään ja kaukaiseen Palestiinaan sekä käsitellään sodan ylisukupolvisia vaikutuksia. “Kun isä kirjoitti vanhemmilleen aikeistaan mennä naimisiin suomalaisen tytön kanssa, he olivat järkyttyneitä. Ulkomaalainen puoliso tarkoitti, että poika jäisi matkalleen lopullisesti.” Isäni appelsiinikukkien maasta ei ole ehkä ihan meidän ensisijaista kohdekirjallisuutta, sillä se keskittyy kuvaamaan rasismia ja toiseuttamisen kokemuksia Suomessa. Myös sodasta lukeminen tuntui raskaalta, niin kuin sen tietysti kuuluukin. Kun kyseessä on suomalainen POC-kirjailija, tartumme teoksiin herkemmin, vaikka teemoissa olisikin vahvemmin rasismia, jota pyrimme POC-lukupiirissä yleensä välttelemään. Lisäksi Palestiinassa tapahtuva kansanmurha on nyt niin ajankohtainen ja siitä käytävä keskustelu tärkeää, että halusimme ottaa kirjan lukuun ja tuoda sitä esiin myös POC-lukupiirin tileillä. “Vanhoissa valokuvissa isä on mökillä sukset jaloissaan. Äidin perhe nauraa ympärillä kömpelölle yritykselle pysyä pystyssä liukkaalla ladulla, jonka ukki on avannut järven päälle.” Vasta julkaistu romaani ei ole juonivetoinen, vaan se keskittyy kuvaamaan tavallista elämää, jonka tapahtumista heijastuvat nimenomaan edellä mainitut teoksen teemat.  Lapsena Suomessa Amira kohtaa rasismia ja mikroaggressioita, joko suoraan itse tai välillisesti todistamalla isälleen tapahtuvia asioita. Hän pohtii nimeään ja ulkonäköään ja mittailee itseään suomalaiseen muottiin. Teini-ikäisenä Amira suuntaa Palestiinaan tapaamaan perhettään ja aikuisena päätyy ulkomaantoimitukseen juuri, kun Palestiinan tilanteesta aletaan uutisoida enemmän. “Olin ollut kentällä lähes kaksi tuntia.  Rauhallisesti ja määrätietoisesti minut määriteltiin mahdolliseksi uhaksi, jota oli käsiteltävä huolellisesti.” Läpi romaanin Palestiinasta ei puhuta Palestiinana. Maahan viitataan sanoilla “siellä jossain” tai “Kaistale. Israelista puhutaan “Valtiona” ja palestiinalaisista “isän kaltaisina”. Meille kiertoilmaisujen käyttö tuntui kummalliselta. Lapsen suusta “siellä jossain” tuntui uskottavalta, mutta jatkuessa koko kirjan läpi, se sai päähenkilön vaikuttamaan turhan naiivilta. Toki sen voi ajatella kuvaavan myös Palestiinan ristiriitaisuutta valtiona, jota kaikki muut maailman maat eivät ole tunnustaneet. Kirjamessuilla tekemässämme haastattelussa selvisi, että kirjailija itse on ajatellut kiertoilmaisut tehokeinona, jolla tuodaan esiin Amiran vaikeutta käsitellä suhdettaan Palestiinaan ja siellä käytyyn sotaan. “Sieltä jostain tulevien ihmisten kodeissa on aina pieniä muistutuksia menetyksestä, jostain saavuttamattomasta. Kaiverrettuja karttoja, joihin on piirretty rajan taakse jääneiden kaupunkien nimiä.” Tarinan nykyhetkessä kerronnassa nousee Palestiinan ja palestiinalaisten tilanteen akuuttius ja hätä. Amira tietää, että hänen tulisi soittaa isälleen ja kysyä kuinka tämä voi, muttei saa aikaiseksi kuin hoidettua työasioita isänsä kanssa. Uutistoimituksessa Amira ottaa vastaan sijaisen pestin ulkomaantoimituksessa ja uppoaa yhtäkkiä syvälle Palestiinan tilanteen raportointiin ja myös negatiiviseen palautteeseen, jota saa lehden lukijoilta.  Uutistoimituksen arkea kuvataan teoksessa kiinnostavasti. Se on tasapainottelua myyvän ja neutraalin uutisten kerronnan välillä, puolueettomuuden ja uutisten vastaanoton välillä. Tarinassa kuvataan paria käyntiä Palestiinassa. Käynneistä kuvataan aluksi lyhyitä vilahduksia, mutta myöhemmin sinne pysähdytään pidemmäksikin aikaa. Amira vaikeilee Suomessa kuulumisen kanssa, mutta ei myöskään puhu arabiaa kuin muutaman sanan tai koe yhteyttä isäänsä, jonka elämä on ollut todella raskas. Palestiinan tilannetta avataan ja pohditaan sen vaikutuksia ihmisiin, isän kohtalo on rankka ja sitä kautta myös tyttärenkin. “Näin harvoin isän ja ukin puhuvan keskenään, mutta tiesin heidän ymmärtävän toisiaan. Sodan kokeneita pienten kylien poikia. Vaikka luonto oli Suomessa erilaista kuin siellä jossain, isälle oli luontevaa olla sitä liki.” Amira tuntui välillä vähän ärsyttävältä hahmolta ja olisimme kaivanneet surkeuden rinnalle myös muita tunteita ja puolia päähenkilöstä. Teoksessa seurataan Amiran elämän pieniäkin yksityiskohtia, ja ehkä koska emme onnistuneet täysin investoitumaan hahmoon, oli välillä hankala kiinnostua Amiran ukin talon tyhjentämisestä tai lapsiarjen kulusta. Teoksesta löytyi meille joitakin yksittäisiä juttuja joihin samaistua, mutta varmasti monelle muulle lukijalle romaanista löytyy enemmänkin samaistumispintaa. Isäni appelsiinikukkien maasta, Irene Zidan, WSOY, 2024

Irene Zidan on puoliksi palestiinalainen suomalainen kirjailija, jonka esikoisromaani Isäni appelsiininkukkien maasta julkaistiin syyskuun lopussa. Teos kertoo toimittajasta, jonka isä on palestiinalainen ja se tutkii sodan ylisukupolvisia vaikutuksia. Zidan on tottunut työskentelemään tekstin parissa toimittajana, mutta on nyt hypännyt ensimmäistä kertaa kaunokirjallisuuden puolelle. Hän kertoo olevansa ison ja raskaan kirjaprojektin jäljiltä takki auki ja ajatukset nollaantuneina. Vastaanotto teokselle on ollut tähän mennessä positiivinen. ”Kirjasta on tullut paljon lämpimiä viestejä. On tullut sellainen olo, että kirjan viesti on ymmärretty”, Zidan kertoo. Isän ja tyttären suhde on teoksessa keskeisessä osassa.  Samoin sodan vaikutus ihmisiin, jotka ovat jo lähteneet sota-alueelta. Nämä teemat ja tarinat olivat pyörineet kirjailijan mielessä jo vuosia. Sen sijaan itse kirjoitusprosessi oli intensiivinen ja lyhyt. “Aloin kirjoittaa teosta viime kesänä ja teksti syntyi todella nopeasti. Varmasti siihen vaikutti osaltaan se, että teemoja ja tarinaa oli miettinyt pitkään”, kirjailija pohtii. Suomen sotia ja niiden välillisiä vaikutuksia käsittelevästä kirjallisuudesta löytyvät samaistumiskohdat kannustivat Zidania kirjoittamaan oman tarinansa. “Suomessa kirjallisuudessa puhutaan usein sotien ylisukupolvisista vaikutuksista meidän omien sotiemme, talvisodan ja jatkosodan, kautta. Puoliksi palestiinalaisena tunnistan oman taustani kautta paljon näitä asioita ja sodan vaikutusta. Pohdin, että tässä yhteiskunnassa on pakko olla paljon muitakin ihmisiä, joille sodan vaikutus on paljon välittömämpi, vaikka itse ei olisi edes asunut varsinaisella sota-alueella. Sen ilmiön sanoittaminen oli keskeinen ajuri,” Zidan kertoo. Romaanin päähenkilö on Irene Zidanin tavoin myös toimittaja ja puoliksi palestiinalainen.  Vaikka päähenkilö muistuttaa joiltakin ominaisuuksiltaan kirjailijaa, ei Zidan koe kirjoittaneensa itseään kirjaan, ainakaan suoraan. “Lukisin teosta ihan fiktiona. Vaikka lähtöasetelma on samankaltainen, niin romaani kyllä irtautuu todellisuudesta aika nopeasti. Toimittajahahmo on huomattavasti kokemattomampi kuin minä silloin, kun olin ulkomaantoimittajana. Kirjoitin hahmon tarkoituksella naivimmaksi ja sellaiseksi, että asiat avautuvat hänelle pikkuhiljaa”, Zidan kuvailee. Keskustelu siitä, mikä kirjassa on totta ja mikä tarua, on tietysti aina vähän hankala. Zidan kertoo kirjoittaneensa teosta myös vereslihalla ja sisällyttäneensä sinne joitakin omia tuntemuksiaan, joita sota on herättänyt. Silti moni asia on kuviteltua ja hahmolla leikittelyä. Kaunokirjallisuudessa saa ja pitääkin ottaa erilaisia vapauksia. Teoksessa on otettu sellainenkin vapaus, ettei Palestiinan tilanteesta kertovassa kirjassa juurikaan mainita Palestiinaa nimeltä.  Sen sijaan Palestiinasta puhutaan sanoilla “siellä jossain” tai “Kaistale”. Israel taas on “Valtio” ja palestiinalaiset “isän kaltaisia”. Sanavalinnat kummastuttivat meitä lukiessa, mutta Zidanilla on selitys sanojen taustalla. “Se lähti alunperin ihan käytännön syistä, apukeinona kirjoittamiseen. Olen aikaisemmin kirjoittanut näistä asioista toimittajana ja kun käytin oikeita paikkojen nimiä, menin sellaiseen toimittaja-moodiin. Oli helpompi kirjoittaa kaunokirjallista tekstiä etäännyttämällä itseni siitä paikasta tällaisella keinolla”, Zidan selittää. Kirjailija kuvaa kokeilleensa paikkojen nimien lisäämistä tekstiin jälkikäteen ja kertoo, että hänen pöytälaatikostaan löytyy teoksesta sellainenkin versio, jossa paikoista on käytetty oikeita nimiä. Pitkän pyörittelyn jälkeen sanat Palestiina ja Israel jätettiin kuitenkin pöytälaatikkoon. “Päähenkilölle on vaikeaa suhtautua sotaan ja omaan taustaansa, joten oikeiden nimien pois jättäminen alkoi tuntua toimivalta tehokeinolta”, kirjailija kertoo. Isäni appelsiininkukkien maasta käsittelee myös toiseuttamista ja rasismia Suomessa. Kirjoittaessaan teosta Zidan ajatteli muun muassa lapsia, jotka joutuvat näiden ilmiöiden kohteeksi. “Halusin sanoittaa toiseuttamisen kokemusta sellaisille ihmisille, jotka ovat sen kohteena. Ulkopuolisille, jotka saattavat olla hyväntahtoisiakin, halusin sanoittaa sitä, miten pienetkin kommentit voivat lasta vahingoittaa. Tai se, kun näkee oman vanhempansa kokevan rasismia. Halusin, että tarina avaisi jollekin maailmaa ja joku löytäisi samaistumista”, Zidan kuvaa. Hän kertoo ulkomaantoimittajana seuranneensa monia sotia läheltä ja halunneensa nyt teoksessaan kuvata sodan monitasoisia ja pitkäaikaisia vaikutuksia yksilöön. Lisäksi tärkeänä ydinajatuksena ja jonkinlaisena sanomana oli empatia. “Minua kauhistuttaa usein sotia, ja myös tätä sotaa, seuratessa, miten julmuus ruokkii itseään ja miten ihmiset päätyvät siihen pisteeseen, etteivät he näe enää toisiaan ihmisinä. Empatiasta tulee naiivia tai jopa kiellettyä. Olet melkein petturi, jos puhut inhimillisyyden puolesta”, Zidan pohtii. Zidan oli haaveillut nuoresta asti romaanien kirjoittamisesta , mutta toimittajan työn ohelle kaunokirjallinen kirjoittaminen ei asettunut helposti. Totuudenmukaisen journalistisen tekstin tuottamisesta tuntui hankalalta hypätä runollisemman kaunokirjallisen tekstin luomiseen. Nyt kun kirjailija ei ole tehnyt toimittajan töitä viiteen vuoteen, fiktiivinen romaani pääsi vihdoin syntymään. “Toimittajan työ tuo kirjoittamiseen rutiinia ja se ehdottomasti auttoi myös romaanin kirjoittamisessa”, Zidan kuitenkin huomauttaa. Pitkä toimittajan ura on myös hioutunut osaksi kirjailijaa ja näkyy myös Isäni appelsiininkukkien maasta teoksessa huolellisena taustatyönä. “Uutistyö ei voi olla mielipiteellistä. Sen pitää perustua faktoihin ja pyrkiä siihen, että kerrotaan mahdollisimman tasapuolisesti ja monipuolisesti asioista. Se ajattelu on osa minua ja siitä olin tarkka, että vaikka hahmot ja tapahtumat ovat keksittyjä, asiat jotka ovat kiinni sodassa tai konfliktin kuvaamisessa, ovat realistisia. Oma ammattiylpeyteni ei antaisi myöten muuten”, Zidan painottaa. Palestiinan tilanne ja siellä tapahtuva kansanmurha on puhututtanut myös täällä Suomessa , etenkin viimeisten vuosien aikana, kun tilanne on entisestään kärjistynyt. Muuttuva tilanne vaikutti myös Zidanin kirjoitusprosessiin. “Kirjoitusprosessiin vaikutti se, että sota paheni sen aikana. Olin ja olen yhä järkyttynyt siitä. Se kaikki ahdistaa ja kauhistuttaa. Toisaalta tämä oli keino käsitellä sitä”, Zidan pohtii. “Varmasti tämä vuosi olisi ollut joka tapauksessa todella rankka. On vaikea sanoa, auttoiko kirjoittaminen vai tekikö se siitä rankemman.” Saimme myös tietää, ettei kirjaan oltu alunperin suunniteltu kahta aikatasoa, joissa tarina nyt vuorotellen liikkuu. Sekin oli tilanteen kärjistymisen synnyttämää. “Nykyisyyden aikatasoa ei alkuperäisessä suunnitelmassa ollut, vaan teoksen piti liikkua menneisyydessä. Toinen aikataso syntyi sen seurauksena, että ajatuksia ja tuntemuksia alkoi tulvia”, Zidan paljastaa. Ensimmäistä kertaa hän käsitteli tapahtumia kaunokirjallisuuden parissa journalistisen toimituksen sijaan. “Viime vuodet olin toimituksessa töissä kun tapahtui jotakin. Silloin oli jotain tekemistä ja asioita seurasi työn puolesta. Nyt yhtäkkiä työtehtäväni eivät liittyneet Gazan tilanteeseen mitenkään ja oli ensimmäistä kertaa vuosiin sellainen hetki, että rupesin miettimään sitä ihan vain yksilön näkökulmasta”, Zidan kuvaa. Sota ja intensiivinen kirjoitusprosessi tekivät vuodesta tavallista raskaamman ja nyt kirjailija kertoo haluavansa ottaa itselleen aikaa miettiä rauhassa, mitä seuravaaksi. Kirjoittaminen on kuitenkin lapsuudesta asti ollut osa häntä ja tapa, jolla ilmaista itseään, joten siitä hän ei osaa luopua. IRENE ZIDANIN LUKUVINKKI Jonas Hassen Khemirin kirjat “Tarkkanäköinen ruotsalaiskirjailija, joka herättää ajatuksia, mutta saa myös aina hymyilemään absurdiudellaan.” Mistään kotosin – Marjaneh Bakhtiari “Iranilaistaustainen ruotsalainen kirjailija. Siitä on 20 vuotta kun olen lukenut teoksen, mutta se teki ison vaikutuksen. Teoksessa on ilkikurista huumoria toiseuttamisesta. Silloin suomessa ei ollut juurikaan sellaista, eikä vieläkään ole.”

Kiba Lumberg on suomalainen taidemaalari, kirjailija ja kuvataiteilija, joka kertoo tällä hetkellä elävänsä päivä kerrallaan. Tampereella alkusyksystä ammutun romaninaisen kohtalo järkyttää ja liikuttaa. “Lapsi huutaa äitiä ja äiti kuolee luotiin siinä kadulla. Kyllähän se on ihan hirveää. Olen näihin asioihin ottanut kantaa aina ja osittain sen takia olenkin niin vihattu. Kyllä kaikki tällaiset kuolemantapaukset ovat surullisia asioita”, Lumberg toteaa. Kiba Lumberg on tottunut negatiiviseen palautteeseen ja jopa rajuihin uhkauksiin, mutta niistä lisää myöhemmin. Meitä kiinnostaa, miten taidemaalari ja kuvataiteilija on päätynyt myös kirjallisuuden puolelle ja oliko siirtymä ollut pitkään jo haaveissa. “Olen alunperin aloittanut kuvanveistäjänä. Olen tehnyt keramiikkaa ja veistoksia ja siitä siirtynyt maalauksen puolelle. Kirjoittaminen on ollut kuitenkin mukana aina. Jo lapsena minulla oli suunnitelmissa kirjoittaa aapisen tyyppinen kirja, missä olisi ollut kirjaimet, lauseet ja jokin kuva. Olisinko ollut silloin seitsemänvuotias”, Lumberg nauraa. Myöhemmin kirjoittamista on inspiroinut halu kirjoittaa teoksia, joissa on sisältöä ja jotka antaisivat voimaa ihmisille, etenkin hankalissa tilanteissa eläville. Enimmäkseen hän kertoo käsitelleensä kirjallisuudessakin valtaa. Vallan ilmeneminen kiinnostaa etenkin perheiden sisällä ja erilaisissa voimasuhteissa. “Mikä on tytön ja lasten asema? Olen tällaisia asioita pohtinut ihan pienestä asti. Olen aina ollut sellainen toisinajattelija,” Lumberg paljastaa.  Kiba Lumberg on julkaissut kuusi kaunokirjallista teosta vuosien 2004-2018 aikana . Kaikista näistä hänelle on voimakkaimmin jäänyt mieleen vuonna 2004 julkaistu Musta perhonen, Memesa-trilogian ensimmäinen osa. “Se oli aika haasteellinen. Olin samaan aikaan tekemässä elokuvakäsikirjoitusta samantyyppisestä aiheesta ja siinä meni kolmetoista vuotta. Sitä vastustettiin niin paljon”, Lumberg muistelee. Eniten vastustukseen tuntui vaikuttavan sukupuoli. Lumbergin mukaan niin romaniväestön kuin Suomen valtaväestönkin keskuudessa ihaillaan enimmäkseen miesten teoksia. “Aina laitetaan miehet edelle. Muita ei olekaan”, Lumberg harmittelee. Kirjan kirjoittamista vastustus ei kuitenkaan estänyt, eikä kirjailija lannistunut edes siitä, että käsikirjoitus sai ensin hylkäyksen. “WSOY:lle ensin tarjosin käsikirjoitusta. Olin käsin kirjoittanut sen ja siellä sanottiin, ettei tästä ymmärrä mitään. Niinpä kirjoitin sitä puhtaaksi ja ystäväni kirjoittivat sitä puhtaaksi. Lopulta ainut, joka otti tekstin vastaan oli Sammakko kustannus”, Lumberg kertoo. Siitä seurasi uhkailua, joka kohdistui Kustannusosakeyhtiö Sammakkoon.  “Jos naiset jostain kulttuurista lähtevät avaamaan asioita ulospäin, niin kyllä he saavat vastustusta”, Lumberg toteaa. Hänkin sai pahimmillaan tappouhkauksia. Jostakin hän kuitenkin löysi voiman viedä työnsä loppuun. “Joka paikassa on väheksyntää ja syrjintää. Mielestäni pitää vain kirjoittaa ja jotenkin uskoin siihen tarinaan”, Lumberg pohtii. “Tarinat ja kuvat ovat osa heijastepintaa tästä maailmasta ja ihmiskunnasta. Olen sitä mieltä, että on pakko kirjoittaa sellaisistakin asioista, joista voi joutua vainotuksi. Minä olen joutunut vainotuksi kaikesta taiteestani, mutta silti teen. Ajattelen, että tämä on minun tehtäväni”. Sen lisäksi, että Lumberg kirjoittaa käsin, hänelle kirjoittaminen on ihan tietynlainen oma tilansa . Ajatukset tekstille tuntuvat tulevan hänelle jonkinlaisena välähdyksenä ja sitten alkaa kirjoitusprosessi, jota värittää melkein maaninen tunnelma. Sillä tavalla syntyi myös hänen ensimmäinen kirjansa Musta perhonen. “En syönyt enkä juonut oikeastaan mitään, vettä vain. Siinä meni ruokahalut ja kaikki. Se on semmoinen olotila että piti vain kirjoittaa ja kirjoittaa”, Lumberg kertoo. Ensimmäisen version jälkeen alkaa tietysti editointiprosessi, jossa tekstiä tiivistetään ja selkeytetään. Hän antaa tekstin myös oikoluettavaksi jollekin toiselle. “Minulla on pisteet ja pilkut ihan miten sattuu. Minulla on lukivaikeus, joten joskus alku on lopussa ja loppu on alussa”, Lumberg hymähtää. Hänen on myös kuultava tuotoksensa ääneen. Se auttaa editointivaiheessa tekstin hahmottamista. Lukivaikeuden ja kirjoitusvirheiden vuoksi hän on joutunut kuulemaan ikäviä kommentteja. Lumberg kuitenkin muistuttaa, ettei lukivaikeus estä kirjoittamista tai muutakaan tekemistä. Me luimme Kiba Lumbergin kaksi viimeisintä teosta , romaanin Irtiottoxxx sekä sarjakuvateoksen Hullun taiteilijan päiväkirja . Meidän arviot teoksista löytyy nettisivuilta erikseen, mutta meitä kiinnostaa, mitä kirjailija itse ajattelee teoksista. “Siinä sarjakuvassa on kyllä sellaista arjen paskaa, suoraan sanoen”, Lumberg nauraa. “Kun ajatellaan, että luovan ihmisen elämä on sellaista ihanuudessa elämistä, niin ihan päin vastoin. On hirveä stressi päällä ja vielä kun on hulluissa ihmissuhteissa, joissa vihataan ja haukutaan”. Hullun taiteilijan päiväkirja tosiaan kuvaa Kiban arkea, jota värittää stressi ja hankalat ihmissuhteet. Lumberg paljastaa, että hän käsittelee teoksessa paljon omaa elämäänsä. Osa siinä on parodiaa ja humoristista itsensä tarkastelua ulkopuolelta.  Sarjakuvan hän on julkaissut itse ja sen vastaanotto yllätti positiivisesti hankalalla hetkellä. “Sitä käännettiin eri kielille, enkä edes tiennytkään missä maissa sitä on. Olin ihan hämmentynyt. Olin silloin Venetsiassa ja sain tappouhkauksia”, Lumberg muistelee. Joksikin aikaa Lumbergin oli lähdettävä Suomesta ja elämä tuntui painajaismaiselta. Samoihin aikoihin myös kirjailijan oma isä kuoli.   “Isä oli ollut tietyssä mielessä rakas ihminen. Lapsena liikuin isän kanssa aika paljon ja hän kertoi kiehtovia tarinoita”, Lumberg pohtii. “Se oli aika kova paikka kun isä kuoli. Vaikka olen 13-vuotiaana karannut kotoa ja vaikka isä välillä oli kamala sovinisti-paska, meillä oli henkinen yhteys ja hyvä ystävyys.” Irtiottoxxx:ää ja Hullun taiteilijan päiväkirjaa yhdistää se , että molemmissa lähdetään Italiaan pakoon arkea ja jätetään koira Suomeen hoitoon. Lukiessa pohdimme, liittyvätkö tarinat jotenkin toisiinsa, mutta haastattelussa paljastuu, että yhteyttä ei ole, on vain kirjailijan rakkaus koiriin ja eläimiin sekä erikoinen suhde Italiaan. “Italia on ollut minulle jännä ja mystinen paikka. Olen sellainen, että näen asioita, joita toiset eivät ehkä näe. Minulle näkymätön on näkyvää ja seinät voi puhua, joku miljöö voi puhua”, Lumberg paljastaa. Kiba Lumberg on herkkä erilaisten paikkojen historialle ja tunnelmille. Hän kertoo sielunsa kokevan paikan. Kirjailija kertoo jälkeenpäin huomanneensa yllättäviä yhtymäkohtia taiteensa ja erilaisten myyttien ja kertomusten kesken. “Se mitä haluan tarinoissa tuoda esiin, on se jokin näkymätön, mitä me emme näe. Joku tunnelma tai mystisyys, jota aina viljelen tarinoissani”, hän kertoo. Kiba Lumberg halusi välittää Irtiottoxxx teoksellaan  lukijoilleen omaa yhteyttään Eurooppaan ja rakkauttaan sitä kohtaan.  “Maailmassa on tehty hirveästi julmuuksia, mutta ne ovat olleet vain tietyt tahot. Myös sitä käsittelin teoksessa, mutta se ei tule suoranaisesti esille. Tarinassa on rakkaus Eurooppaa kohtaan”, Lumberg kiteyttää.  Hän haluaa jakaa teoksessaan myös erilaisten naisten vaikeita kohtaloita. Mitä kaikkea hankalaa nämä länsimaalaiset ja pohjoismaalaiset naiset kokevat: miehet jättävät tai erotetaan töistä, mutta lopulta he kuitenkin löytävät itsensä. “Minusta tuntuu, että se vuoristokylä on sellainen paratiisimainen unelma siitä, että ihmiset voisivat tehdä yhdessä asioita”, Lumberg haaveilee. “Hyvä ystävyys on paljon parempi ja arvokkaampi kuin rakkaudeton parisuhde tai avioliitto. Naiset voivat pärjätä ihan myös ystävyys pohjalla ja löytää merkityksen elämäänsä.” Viimeisimmän kirjansa Lumberg on julkaissut vuonna 2018 , mutta paljastaa nyt, että sarjakuva ja romaani ovat työn alla. Hän avaa ideaa tulevasta romaanista, jossa seurataan taiteilijan ja enkelin suhdetta. “Taiteilijalla on muusana enkeli, joka on niin kuin universumin lähettiläs. Se ei sano niitä asioita, joita odottaisi, eikä sillä ole mitään tiettyä sensuuria. Se puhuu avoimesti ja miettii ihmisiä,” Lumberg paljastaa.  Hänellä ei ole vielä tiedossa seuraavien teoksiensa julkaisuajankohtaa. Lumberg ei halua juosta ajan perässä vaan työstää teoksiaan mieluummin ajalla ja rakkaudella ilman kiirettä. Hän myös paljastaa, että hänellä on haaveenaan tehdä yksi kirja Venetsiassa. “Jos kuolen sitä ennen, niin joku voi julkaista kirjat vähän keskeneräisenä. Eihän ne tarinat katoa. Jos joku tarina jää kesken, niin sitten se tarina jää jännästi auki. Näin minä ajattelen.” Lumberg toteaa. “Tarinat ovat kuin lintuja kun ne kulkeutuvat maasta toiseen ja jokaisen ihmisen sielusta sieluun.” KIBA LUMBERGIN LUKUVINKKI Odottellessa Kiba Lumbergilta uutta tuotantoa, voimme lukea häneen vinkistään seuraavan teoksen. Sadan vuoden yksinäisyys  – Gabriel García Márquez

Sarjakuva, Hullun taiteilijan päiväkirja, sai alkunsa, kun Kiba Lumberg piirsi omasta elämästään joka päivä yhden vuoden ajan. Vuoden aikana luoduista piirroksista koottiin teos, joka sisältää 89 sivua. Jokaisen päivän tuotosta ei siis ole valittu sarjakuvaan, eivätkä ne ole kronologisessa järjestyksessä. Mustavalkoiset kuvat peilaavat elämän varjopuolia, vaikeita tunteita ja ihmissuhteisiin liittyviä ajatuksia. Sisältö on samaistuttavaa, tarkkanäköistä ja jopa masentavaa. “En tiedä. Jotenkin kirjoista, kirjoittamisesta ja taiteestani puhuminen on kökköä. Itsestään puhuminenkin, aivan kuin pilaisi kaiken puhumalla.” Sarjakuvan päähenkilöllä, Kiballa, on liikaa töitä, paineita ja stressiä. Pitäisi järjestää oma taidenäyttely, kirjoittaa seuraavaa kirjaa ja hoitaa apurahahakemuksia. Kiba meinaa hautautua kaiken tekemisen ja ylikuormittavien yhteydenottojen alle. Kaiken päällä ovat vielä terveysongelmat ja hankaluudet ihmissuhteissa. Päähenkilö kaipaa rakkautta, haluaa tulla nähdyksi ja hyväksytyksi, mutta parisuhteet eivät toteudu hänen haluamallaan tavalla. Hahmon ihmissuhteisiin lukija saa vain sirpaleisen kosketuksen. Kiba tapailee naista ja kokee olevansa jollakin tavalla jumissa tässä suhteessa. Samaan aikaan hän haikailee jonkun toisen, kauniin ihmisen perään, jota hän ei taida oikein tuntea itsekään. “Näin sinusta unta jota en tuntenut.  ja kun sinut näin oikeasti tunnistin heti katsotaan mitä aika ja tiedot tuovat tullessaan odotan.” Sarjakuvassa kuvatuissa vuorovaikutustilanteissa sen lisäksi, että kerrotaan mitä ihmiset sanovat, paljastuvat myös ajatukset. Tai ainakin niitä spekuloidaan. Oli hauska päästä lukemaan ääneen lausumatta jätettyjä ajatuksia. Niihin on hyvin saatu kuvattua sitä, kuinka emme todellakaan aina sano kaikkea ääneen tai paljasta syvimpiä motivaatioitamme. Teoksessa kuvataan myös epävarmuutta ja sisäistettyä fatfobiaa. Päähenkilön päässä on ääni, joka haukkuu laiskaksi, saamattomaksi ja toisinaan myös slurreilla. Ja sitten jo valmiiksi raskaan ja huteran arjen päälle, Kiba menettää isänsä. Kuolemaa käsitellään vähän. Sen tuomaa yksinäisyyttä ja surua ja sitä, miten elämää pitäisi silti jaksaa jatkaa eteenpäin. Isä ja äiti myös katselevat lastaan kuoleman jälkeisestä paikasta ja heidänkin ajatuksiinsa kurkistetaan. “Nii mie halusin ilmottaa et isä on kuollu. Miul on mukana villa- sukat. Laita ne hänelle jalkaan.” Mustavalkoiset kuvat tuntuvat lisäävän ankeutta, mutta sopivat sarjakuvan tunnelmaan. Teoksessa kerrotaan myös, että taide on vapauttavaa, hahmo käy ihanalla matkalla ja koti on hänelle turvapaikka, johon tuntuu aina hyvältä palata. Hyvät asiat kuitenkin vain mainitaan. Päähenkilö yrittää vakuutella itselleenkin, että niitä on. Meille lukijana ne tuntuivat jäävän etäisiksi. Se, ettei tarina ole kronologinen toi vähän sekavuutta sarjakuvaan. Välillä oltiin jo käyty matkalla ja siitä puhuttiin menneenä tapahtumana ja sitten palattiinkin taas matkaa edeltävään aikaan. Etenkin ihmissuhdekuvioiden perässä tuntui hankalalta pysyä, mutta alussa kun päästi irti siitä, että edes yrittäisi ymmärtää tarinan kronologiaa, se ei enää haitannut. Sarjakuva tuntui muutenkin koostuvan enemmän katkelmista ajatuksia ja tunnelmia. Hullun taiteilijan päiväkirja, Kiba Lumberg, Kiban Aurinkogalleria, 2010 Kuvitus Kiba Lumberg

Syksyn uutuuksista aikuisille suunnattu Candice Carty-Williamsin romaani sisarusten välisistä suhteista herätti kiinnostukseni ja päätin tarttua teokseen. Kolmekymppinen Dimple asuu kotona äitinsä kanssa ja haaveilee urasta influensserina. Dimple kuvaa päivät pitkät videoita seuraajilleen, joita ei kuitenkaan ole kertynyt suurta määrää, ja viettää aikaa poikaystävänsä kanssa. Dimplellä ei ole ystäviä somen ulkopuolella ja poikaystävänsä kanssa he ovat eronneet ja palanneet yhteen jo useaan otteeseen. Nyt Dimple on kuitenkin päättänyt, että heidän tulee erota lopullisesti, mutta ero ei menekään aivan suunnitelmien mukaan ja tapahtumat riistäytyvät käsistä.  Dimplellä on neljä puolisisarusta, joita hän ei juurikaan tunne. Sisarusten jamaikalainen Cyril-isä keräsi kerran kaikki viisi lastansa yhteen, jotta jokainen tuntisi toisensa edes ulkonäöltä, ettei mitään ei-toivottuja parisuhteita syntyisi. Vanhin sisarus Nikisha totesi kohtaamisessa, että hänen puoleensa voi aina kääntyä, koska ovathan he sentään samaa verta. Silti tapaamisenkin jälkeen sisarukset ovat eläneet jokainen omilla tahoillaan. “Eräänä päivänä, kun kaikki lapset alkoivat olla Cyrilin mieltämässä seurusteluiässä (lukuun ottamatta Prynceä, joka oli yhdeksän), hän päätti, että tämä päivä, tämä lauantai olisi se päivä, jolloin lapset tapaisivat toisensa.” Kun ex-poikaystävän kanssa asiat eivät mene suunnitelmien mukaan, Dimple ei tiedä ketään kenen puoleen kääntyä paitsi etäisen isosiskonsa. Nikisha kutsuu muutkin sisarukset apuun ja pian kaikki viisi jo aikuista sisarusta ovat yhdessä kerääntyneenä Dimplen olohuoneeseen.  “‘Meidän täytyy miettiä alibi siltä varalta, että Kyron tosiaan päättää kertoa, mitä tapahtui’, Nikisha totesi sisaruksilleen. ‘Meillä täytyy olla joku paikka, missä oltiin sinä yönä. Jotta voidaan suojella itseämme yhtä lailla kuin Dimpleä, jos poliisi tai kuka tahansa epäilee.” Osin vastahakoisesti sisarukset päättävät auttaa Dimpleä ja samalla alkaa hiljattainen tutustuminen sisarusten välillä. Osalla on jo lapsia ja kaikilla on edelleen etäinen suhde isään, vaikkakin jokaisella omanlaisensa. Sisarusten välillä on kateutta isän suhteen ja osa kaipaa isän hyväksyntää. Kirjassa kuvattaan hyvin, kuinka jokaisen sisaruksen suhde isään on erilainen ja miten kaikki käsittelevät hylkäämisen tunteita omilla tavoillaan. Isä-Cyril ei ole miellyttävä ja se tulee ilmi monin tavoin suhteessa hänen omiin lapsiinsa ja perheeseensä. Usein kirjoissa kuvataan mustien miesten isyyttä negatiivisessa valossa ja tässä teoksessa sama kaava toistuu. Kirjassa on kuitenkin myös positiivista miehen ja isän mallia muiden henkilöiden kautta. “Cyril Penningon ei ollut nirso mies. Hänellä oli viisi lasta. Viisi lasta, jotka hän tunnusti, neljän eri naisen kanssa.” Ikävää oli myös, että kirjassa mielestäni liiaksikin nostettiin esille, miltä naisen tulisi näyttää ja miten hoikka hänen pitäisi olla. Ajatukset olivat eniten Dimblen pään sisällä ja kuvasi myös hänen epävarmuuttaan, mutta ajatuksia alleviivataan kirjassa todella paljon. Paikoin teos oli hidastempoinen ja oli kohtia, joissa teksti ei tuntunut liikkuvan eteenpäin. Toisinaan vedettiin mutkia suoriksi ja tästä syystä osa kohtauksista tuntui epäaidoilta. Kokonaisuudessa teos on kuitenkin kiinnostava kuvaus sisaruksista ja heidän tunteistaan, joka tuntuikin olevan teoksen keskeisin sanoma. Oli kiva seurata sisarusten tutustumista ja sitä, miten jokainen suhde kehittyy tarinan edetessä. “Mikäli Nikisha olisi ollut toisenlainen ihminen, hän olisi potenut siitä syyllisyyttä. Sen sijaan hän ymmärsi, että hänen täytyisi keksiä, mitä nyt tehtäisiin – se oli hänen velvollisuutensa. Hyvä tyyppi, Candice Carty-Williams, WSOY, 2024 Suomentanut Natasha Vilokkinen Englanninkielinen alkuperäisteos: People Person

Kuulimme, että Tess Gerritsenin uusi romaani, Vakoojarannikko, kertoo eläkeläisten lukupiiristä, jossa nautitaan martineja, juoruillaan, syödään hyvää ruokaa ja – ratkotaan murhia, koska kaikki lukupiirin jäsenet ovat eläköityneitä salaisen palvelun agentteja. Innostuimme kuvauksesta täysillä ja pyysimme uutuusteoksen koko suljetulle lukupiirillemme luettavaksi elokuun lukupiirikirjana. “Jäin eläkkeelle yli kuusitoista vuotta sitten ja valppauteni on vähitellen hervonnut. Nyt olen niin tottunut olemaan pikkukaupunkilainen kanankasvattaja, että on alkanut tuntua siltä kuin en mitään muuta olisi ollutkaan.” Maggie on entinen salaisen palvelun agentti, joka on eläkepäivikseen asettunut pikkukaupunkiin huolehtimaan omasta kanafarmista. Samassa pikkukaupungissa asuu myös muutama muu Maggien entinen kollega, ja yhdessä he pitävät leppoista martinien siivittämää lukupiiriä. Kun Maggien pihalle kärrätään ruumis ja poliisi alkaa ihmetellä mistä on kyse, Maggie tietää todellisen identiteettinsä paljastuneen jollekin, mutta kenelle. Samalla kun eläköityneet agentit ja poliisi yrittävät tahoillaan selvittää nykyajassa tapahtunutta pikkukaupungin murhaa ja muita epäilyttäviä tapahtumia, Maggie kertoo menneisyydestään ensimmäistä kertaa asioita, joista on ennen vaiennut. Menneisyydessä seurataan, kuinka Maggie tapaa miehen, jonka ansiosta hän jättää lopulta koko salaisen palvelun, liikuskelee työnsä viemänä ympäri maailmaa ja osallistuu vaarallisiin vakoiluoperaatioihin. “Tapaamme sattumalta. Ainakin se tuntuu sattumalta, sellaiselta mukavalta kohtaamiselta, jota yleensä karttaisin, koska olen luonnostani epäluuloinen nähdessäni ihmisiä, joilla on päällepäin viattomalta vaikuttavat motiivit.” Meidän suljetussa lukupiirissä kaikki olivat tykänneet kirjasta. Tarina on menevä, mukaansatempaava ja kiinnostava. Osalle oli tullut yllätyksenä myös toimivat rakkauskuviot, jotka on kiedottu hienovaraisesti sivurooliin toiminnan ohelle. Lukupiirissä keskustelimme siitä, kuinka jotkut olivat romantiikkaa ihastelleet ja toiset taas ohittaneet romanssit ihan kokonaan. Teoksessa tapahtuu paljon ja kerronta liikkuu eri ajanjaksoissa. Menneisyydessä oltiin jopa enemmän, kuin mitä olimme lukupiirissä etukäteen ajatelleet. Olimme odottaneet, että kirja sijoittuisi enemmänkin hahmojen eläkeikään, mutta menneisyydessä oltiin niin paljon, että etenkin Maggien hahmoa seurattiin enemmän nuorempana kuin eläkeikäisenä. Tämä oli tavallaan harmillista, koska olisimme mielellämme lukeneet enemmänkin eläköityneiden agenttien lukupiiritapaamisista.  Lisäksi nykyajassa on hauska dynamiikka murhaa tutkivan nuoren poliisin ja innokkaiden “murhapodcasteista kiinnostuneiden” eläkeläisten välillä. Vanhukset juoksevat milloin missäkin rikospaikalla ja ovat usein askeleen edellä terävää nuorta naispoliisia. Hahmot kirjassa onkin rakennettu taitavasti ja pienillä kuvailuilla luodaan kattavia mutta mielikuvitusta herätteleviä kuvauksia pienimmistäkin sivuhahmoista. Osa lukupiiriläisistä oli kiintynyt jopa Maggien naapureihin, joiden rooli kuitenkin kirjassa oli loppujen lopuksi aika vähäinen. “Jos hänen nimensä tiedettiin, silloin tiedettiin varmasti muistakin. Vaikutti siltä, että menneisyys saisi heidät kaikki pian kiinni.” Tunnelma heitteli lukukokemuksen aikana kotoisasta ja lämpimästä vauhdikkaampaan toimintaan. Pääasiassa teoksessa seurataan Maggien tarinaa, mutta osa kappaleista keskittyy kuvaamaan myös muiden hahmojen koettelemuksia. Kappaleet on selkeästi otsikoitu niin, että niistä selviää missä ja milloin ollaan ja ketä hahmoa seurataan. Silti jokunen lukupiiriläinen oli välillä ollut ajasta ja paikasta hetkittäin sekaisin. Ainoa iso miinus, joka nousi lukupiirin keskustelussa esiin, oli kerronnassa esiintynyt kehojen negatiivinen kommentointi. Olisimme kaikki ymmärtäneet sen, että jollakin hahmolla on sisäistettyä fatfobiaa ja yhteiskunnan luomia vääristyneitä kauneusihanteita, joiden läpi hän katsoo maailmaa ja kommentoi siksi muiden ulkonäköä ja kehoja ilkeästi. Kommentointi ei kuitenkaan rajoittunut vain yhden hahmon sisäiseen maailmaan. Useampi hahmo ja jopa kaikkitietävä kertoja haukkui toisten kehoja, ulkonäköä ja painoa. Ja tätä oli tietenkin siis vain naisten ja yhden teinitytön kohdalla. Koko lukukokemusta tämä ei pilannut, eikä onneksi kestänyt koko kirjan mittaa, mutta ärsytti lukiessa todella paljon ja saimme lukupiiritapaamisessa aiheesta tuohtuneet keskustelut aikaiseksi. “Katsastan kadulle pysäköityjä autoja nähdäkseni, ketkä ovat tulleet ja ketkä jääneet tulematta. En ole vielä päässyt tavasta eroon. Tottumus on toinen luonto.” Kirjailijan tekijän saatteessa Gerritsen kertoo, kuinka hänen pieneen mainelaiseen kotikaupunkiinsa on asettunut useampi eläköitynyt CIA:n entinen agentti. Tästä hän toteaa saaneensa idean kyseiseen teokseen. Vakoojarannikko toimi hyvin itsenäisenä tarinana sellaisenaan, mutta kirjailija aikoo myös jatkaa sarjaa eteenpäin. Toinen osa ilmestyy alkuperäiskielellä keväällä 2025 ja toivottavasti myös suomennetaan myöhemmin. Meidän lukupiirissä ainakin ollaan kiinnostuneita jatkamaan sarjan seuraaviin osiin. Vakoojarannikko, Tess Gerritsen, Otava, 2024 Suomentanut Ilkka Rekiaro Englanninkielinen alkuteos: The Spy Coast

Kuolema koittaa keskiyöllä aloittaa historiallisen dekkarisarjan. Sarja keskittyy Intian ensimmäiseen naispuoliseen rikostutkijaan Persis Wadiaan sekä Malabar Housen poliisiasemalle Bombayhin 1950-luvulla. Tykkään aina aika ajoin lukea historiallisia romaaneja ja päätinkin siksi tarttua kyseiseen teokseen. Perisin ja muiden hahmojen tarinat ovat kuitenkin fiktiivisiä. Persis on töissä uudenvuodenaattona Malabar Housen poliisiasemalla, jolla on tunnetusti huono maine. Malabar houseen joutuvat työskentelemään henkilöt, jotka ovat tehneet virheitä töissään ja joutuneet jättämään nousukiidossa olevan uransa. Malabar Housessa tutkitaan usein vähäpätöisiä rikoksia. Uudenvuodenaaton kuitenkin vaihduttua uudenvuodenpäivään Persis vastaa puhelimeen ja saa tehtäväkseen selvittää englantilaisen huippudiplomaatti Sir James Herriotin salaperäisen murhan. Herriot löydettiin työhuoneestaan puoliltaöin ilman housuja ja kassakaappi apposen auki ilman asiakirjoja. “Pitipä hän ajatuksesta tai ei, hän oli nyt vastuussa kaikesta siitä, mitä Herriot joskus oli ollut; Herriotin menneisyys ja hänen oma tulevaisuutensa olivat vääjäämättömästi yhteen liitetyt.” Persis menee saman tien Herriotin asunnolle, jossa on käynnissä Herriotin järjestämät uudenvuodenjuhlat täynnä tärkeää Bombayn ylimystöä. Persis ryhtyy heti selvitystyöhön ja saa yhteistyökumppanikseen lontoolaisen rikostutkija Blackfinchin. Pian parivaljakolle selviää, että murha on annettu tutkittavaksi Malabar Houseen Herriotin palveluksessa olevan henkilön toimesta, jotta tutkinta epäonnistuisi. Samoin ylempi poliisijohto epäilee Persisin selvitystyötä luoden paineita Malabar Housen johdolle ja lehdistö on Persisin kintereillä kertomassa tapauksesta kaiken minkä vain saavat irti. Persis ymmärtää, että kyseessä on suurempi poliittinen murha, kun alkaa selvitä muitakin outoja kuolemia, jotka mahdollisesti ovat kytköksissä Herriotiin. Herriot on tutkinut Intian ja Pakistanin jaon aikaisia sotarikoksia ja Persis ryhtyy selvittämään mihin kaikkeen Herriot on sekaantunut selvitystyön aikana. “Pyysimme neljä kuukautta sitten Sir James Herriotin ottamaan vastaan salaisen toimeksiannon, jonka tarkoituksena oli tutkia jaon aikana suoritettuja hirmutekoja.” Historiallisessa romaanissa seurataan lisäksi itsenäisen Intia kasvua omaksi valtioksi ja mitä vaikutuksia Brittien vetäytymisellä on intialaisiin ja valtaa pitäviin ihmisiin. Samalla seurataan myös Intian ja Pakistanin jaon vaikutuksia kansalaisiin. Teoksessa kuvataan luokkaeroja ja eri uskontokuntien välisiä kiistoja 1950-luvun Intiassa.  Historian tuntemus alueelta olisi varmasti auttanut kirjaa lukiessa, mutta asioita selitetään  lukijalle aina sen verran, että pysyin mukana historiallisissakin tapahtumissa. Asiaa kyllä tuli paljon ja alussa myös esiteltiin suuri määrä hahmoja, joilla oli jokin yhteys Herriotin murhaan. Välillä huomasin, että jotkut sivuhahmot menivät sekaisin, mutta näihinkin sain lopussa onneksi vastauksia.  “Intohimo, komisario. Jos saa vastapuolen intohimon leimahtamaan, hänet saa tekemään mitä vain. Jinnah vetosi mielellään ihmisten älyllisyyteen.” Persis jää alussa vähän etäiseksi hahmoksi, mutta loppua kohden tuntui, että sain hahmosta paremmin kiinni. Tarina onkin alku kirjasarjalle, jolle Kuolema koittaa keskiyöllä oli vasta ensiesittelyä. Teoksessa käydään myös historiallisten elementtien lisäksi läpi Persisin omaa suhdetta hänen isäänsä, jonka kanssa he asuvat yhdessä. Persis myös kamppailee tiettyjä naisiin kohdistuvia odotuksia vastaan, joiden mukaan hänen pitäisi jättää poliisin työ ja ryhtyä kotivaimoksi.  “Vaikka ratkaisisitkin tämän tapauksen, raahaudut vain syvemmälle tulevaisuuteen poispäin niistä asioista, joilla on aidosti merkitystä. Poispäin onnellisesta kodista, aviomiehestä ja tukusta tenavia.” Tykkään lukea historiallisista tapahtumista ja kirja itsessäänkin piti hyvin otteessaan, eikä ollut makuuni turhan pitkä, vähän yli 300 sivua. Kirjan yllättävät käänteet saivat paikoin myös haukkomaan henkeä ja pientä ihastumista oli ilmassa. Minua jäi lopussa kiinnostamaan, miten Persisin ura ja elämä jatkuvat seuraavan kirjan kohdalla. Missä tuhka kukkii, Nguyễn Phan Quế Mai, 2024 Suomentanut Elina Salonen Englanninkielinen alkuteos: Dust Child