Vivek Oji on nigerialainen nuori, joka eräänä päivänä löytyy kuolleena kotioveltansa. Ruumis on alaston ja kuolema suuri järkytys tämän läheisille – etenkin Vivekin äidille, joka löytää tämän ruumiin. Romaanin aikana kuolemaan johtaneita tapahtumia ja Vivekin elämää lapsuudesta nuoruuteen käydään läpi erilaisista näkökulmista. “Muut yhdistyksen naiset varmaankin arvelivat Kavitan menettäneen järkensä, koska hän ei suostunut vain hautaamaan poikaansa ja olemaan hiljaa, mutta se oli hänelle yhdentekevää.” Meidän suljetussa lukupiirissä Vivek Ojin kuolema ei herättänyt odotettuja suuria tunteita. Tarina oli helppolukuinen, sujuva ja veti kuitenkin mukaansa. Moni oli tykännyt etenkin kirjan alusta, jossa Vivekin sukua kuvattiin laajemmin ja maailma rakentui leppoisasti mutta kiinnostavana. Silti osasta tuntui, että jotain jäi puuttumaan. Vivekin elämää kuvataan monien hänelle läheisten ihmisten näkökulmasta ja muutaman kappaleen hän kertoo kirjassa itsekin. Eri näkökulmat tekivät teoksesta kiinnostavan, mutta jättivät myös joitakin asioita selittämättä. Vivek esimerkiksi kärsii erilaisista asioista elämänsä aikana, mutta niistä osa jäi ainakin meille lukupiirissä epäselviksi. Teosta kuvataan paljon etenkin Vivekin serkun Ositan näkökulmasta, Ositan katseen ja elämän tapahtumien kautta. “Minulla oli koko elämäni ajan raskas olo. Luulin aina, että kuoleminen olisi raskaampaa kuin mikään muu, mutta ei se ollut, ei ollenkaan.” Romaanin rakkaustarina tuntui meille vähän epäuskottavalta ja etenkin sen puhkeaminen tapahtui meidän mielestämme hieman turhan väkivaltaisesti. Kirjassa on kuitenkin kaunista ystävyyttä ja hyvin kuvattuja yhteyksiä ihmisten välillä. Osan mielestä kirja ei toiminut kokonaisuutena, mutta sieltä löytyi monia hetkiä ja kohtauksia joista kaikki pidimme paljonkin. Tunnelma teoksessa oli pääosin rauhallinen, etenkin kirjan alussa. “Makaan sängyssä pää hänen paljaalla vatsallaan, ja hän leikittelee tukallani vetämällä kiharat suoriksi ja antamalla niiden mennä uudelleen sikkaraan.” Tarina sijoittuu muutama kymmenen vuotta menneisyyteen ja on aikansa kuvaus. Osa silloin suurilta ja erikoisilta tuntuvista asioista eivät oikein meitä enää hetkauttaneet, ja sekin saattoi vaikuttaa siihen, että tarinaan oli vaikeampi heittäytyä. Vivek Ojin kuolema, Akwaeke Emezi, Kosmos, 2020 Suomentanut Sari Karhulahti Englanninkielinen alkuteos: The death of Vivek Oji, 2020

Koko Hubara (s. 1984) on äiti, kirjailija, toimittaja, kirjoittamisen opettaja ja satunnainen kääntäjä, joka tunnetaan myös Ruskeat Tytöt Median yhtenä perustajana. Minulta on kysytty lukemattomia kertoja, miksi kirj0issani ei juurikaan ole valkoisia hahmoja, etenkään valkoisia miehiä. Se on aivan totta, lähes kaikessa mitä kirjoitan, ovat keskiössä poc-ihmiset, ja erityisesti mixed race -perhesiteet. Siihen on kaksi syytä. Ensinnäkin, minulla on kirjailijaksi uskomattoman huono mielikuvitus. En osaa kuvitella kauhean hyvin sellaista, mistä minulla ei ole mitään elettyä tuntumaa. Minä, valkoisen suomalaisäidin ja ruskean maahanmuuttajaisän tytär, olen itseni keskiössä, enkä muusta tiedä. Minun perheeni on idea perheestä, normi, ensimmäinen asia, mitä ajattelen jos joku lausuu sanan “perhe”. Minä tulen itseni mieleen, kun joku sanoo “ihminen”. Minusta olisi eksoottista ja lähes mahdotonta kuvitella millaista on olla valkoinen nainen, ainakaan päähenkilön verran. Kukaan sitä paitsi tuskin kysyy, miksi valkoinen mieskirjailija kirjoittaa valkoisia mieshahmoja, että miksi niissä ei ole poc-hahmoja. Valkoinen mies on edelleen kirjallisuudessa ihminen, kaikki muu on poikkeus, toinen. Toinen, vähemmän sarkastinen syy on se, että mixed-kokemuksesta käsin kirjoittaminen mahdollistaa jotakin sellaista, mikä ei ole mahdollista muuten. Aloitin tänä syksynä jatko-opintoni. Olen tekemässä väitöskirjaa yleiseen kirjallisuustieteeseen, ja aiheenani ovat valkoisten äitien ruskeiden tyttärien kertomukset tyttäryydestä. Feministinen tutkimus on ollut pitkään kiinnostunut siitä, mitä äitiys, tai pikemminkin äitiminen, on. Ajatellaan, että äitinä oleminen ei ole vain passiivista olemista lapsen saamisen jälkeen, vaan että sillä on massiivisia yhteiskunnallisia vaikutuksia. Äitinä oleminen on itse asiassa aktiivista tekemistä, hoiva on poliittista, jotakin muutakin kuin intiimiä olemista lapsen kanssa kodin ja arjen piirissä. Tästä tutkimuksesta on jäänyt puuttumaan toisen osapuolen todistus, sen pohtiminen, mitä lapseus, esimerkiksi tyttäryys on. Hypoteesini on, että tyttäryys on myös yhteiskunnallista, poliittista, aktiivista tekemistä, ei pelkästään passiivista syntymistä maailmaan, sattumanvaraisen ihmisen lapseksi. Arvelen, että äitien ja tyttärien intiimeissä suhteissa on koko yhteiskunta läsnä, ja silloin kun on kyse valkoisesta äidistä ja ruskeasta tyttärestä, läsnä ovat rodun ja sukupuolen intersektio, rasismi ja valkoinen ylivalta. Tätä koetan näyttää väitöskirjassani todeksi, tutkimalla sekä kaunokirjallisuutta että muistelmia. Uskon, että sanat, myös fiktiiviset sellaiset, tuottavat ja ylläpitävät todellisuutta. Uskon myös, että tutkimalla mixed race -kokemuksesta kertovaa proosaa, voimme näyttää jotakin olennaista yhteiskunnasta, jossa elämme. Suomessa ei kerätä etnisyystilastoja, mutta tiedämme, että täällä asuu lähes puoli miljoonaa ulkomaalaistaustaista ihmistä. Monet tulevat tänne maista, missä ihmiset ovat bipoc. Heidän jälkeläisiään, usein mixed race -ihmisiä, on Suomessa koko ajan enemmän. Pew Research Centerin mukaan Yhdysvalloissa ainakin seitsemän prosenttia aikuisväestöstä on mixed race, ja luku on kasvussa moninaistuvan ja entistä helpommin sekoittuvan yhteiskunnan myötä. Kaunokirjallisuuden yksi tehtävä on käsitellä ajan kysymyksiä ja tavallista arkea, ja mixed race -perheet ovat sitä. Idea väitöskirjaan lähti esikoisromaanistani Bechi. Siinä kolmikymppinen helsinkiläisnainen Bechi tapaa eräänä loppukesän aamuna äitinsä Shoshanan Ekbergin kahvilassa. Bechi haluaa kertoaa äidilleen uutisensa – hyvät vai huonot, siitä hän ei ole varma – eli sen, että on raskaana. Kohtaaminen käynnistää muistojen vyöryn. Shoshana on syntynyt 1950-luvun lopulla vastikään perustetussa Israelin valtiossa, ja lähtenyt sieltä parikymppisenä ensimmäisen vastaantulevan miehen matkaan. Hän olisi toivonut päätyvänsä Pariisiin, mutta mies olikin suomalainen Hannu. Shoshanan äiti Rivka, jonka luota Shoshana halusi lähteä mahdollisimman kauas, puolestaan syntyi Jemenissä, josta lähti paremman elämän lupausten toivossa Palestiinaan. Pakenemisen ja katkenneen kommunikaation yllä leijuu Shoshanan jo pikkupoikana kuolleen isoveljen, myös nimeltään Bechi, haamu. Yksi asia, jonka halusin kertoa Bechin avulla, oli se tosiasia, että jokainen ruskea ihminen kantaa harteillaan ei pelkästään omaa elämäntarinaansa, mutta myös kolonialismin koko kirjoa ja painoa. Ihmiset tulevat ja menevät, maiden rajat ja nimet vaihtuvat, lapset syntyvät ja kuolevat, äidit äitivät sekä eläviä että kuolleita lapsiaan, ja jossakin matkan varrella ihmisistä tulee mixed race, osittain ruskeita ja osittain valkoisia, osa todellisuudesta valkoisuudessa ja osa ikuisesti sen ulkopuolella. Vaikka Bechin tapauksessa asetelma on päinvastainen kuin väitöskirjassani – hänen äitinsä on ruskea ja isä valkoinen – ovat rodun ja rakenteellisen rasismin kysymykset alati läsnä, kun hän kulkee Helsingin kaduilla ja hoitaa arkisia asioitaan. Vaikka itse kirjoitan mixed race -tarinoita, tiedän, että ne ovat edelleen poikkeus suomalaisen kirjallisuuden kaanonissa. Siksi minultakin kysytään alati, millaista on kirjoittaa poc-hahmoja. Mutta kirjoittamalla heidät näkyviin voimme päästä tilanteeseen, jossa muutkin kuin valkoiset miehet ovat kaunokirjallisuudessa – ja maailmassa – ihmisiä, normi. Se on mielikuvituksettoman pieni vallankumous. KOKO HUBARAN KIRJAVINKIT Tommy Orange: Ei enää mitään Raastava kertomus Amerikan alkuperäiskansoihin kuuluvien ihmisten arjesta ja kipupisteistä tänä päivänä. Kirja kertoo useamman Oaklandissa järjestettävään powwow-tapahtumaan valmistautuvan henkilön tarinan. On rikkinäisiä perheitä, päihteitä, henkisiä kokemuksia ja humoristisiakin yrityksiä olla osa kansaa. Gloria Anzaldúa: Rajaseutu Heta Rundgrenin ja Oscar Ortiz-Niemisen hienosti suomentama feministinen perusteos, joka käsittelee rajoja monin eri tavoin. Teoksessa ollaan sekä kehollisten, maantieteellisten että identiteetin rajojen äärellä. Erityisen kiinnostavaa on kielten, suomen (alkuperäistekstissä englannin) ja espanjan sekoittaminen, joka tekee näkyväksi ne hybridiset kokemukset joissa moni mixed race -ihminen elää. Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani Tämä kirja on ilmestynyt jo noin 35 vuotta sitten, mutta se ei ole vanhentunut päivääkään. Olen lukenut sen toista kymmentä kertaa. Kertomus orjuudesta Amerikassa, mutta myös äidinrakkaudesta ja lapsista. Yksi kirjan päähenkilöistä, Beloved-vauvakummitus, tulee säännöllisesti uniini, vaikken ole nyt lukenut kirjaa pariin vuoteen.

Warsan Shire on brittikirjailija ja Bless the Daughter Raised by a voice in Her Head: Poems on hänen ensimmäinen runokokoelmansa, johon tartuttiin Sara Osmanin vinkistä. Haastattelimme Sara Osmania toukokuussa nettisivuillemme ja tämä runokokoelma oli yksi hänen antamistaan kirjavinkeistä. Me molemmat ihastuimme jo teoksen kanteen ja nimeen, jotka vetivät meitä lisää kirjan puoleen. Teksti tuntui meistä kulkevan hyvin ja sanat sivuilla olivat kaunista luettavaa. "Mama I made it out of your home alive, raised by the voices in my head." Shire käsittelee runoissaan mustana naisena kasvamista, aikuiseksi tulemista, perhettä ja maahanmuuttoa. Teoksessa aiheet vaihtelevat muutamasta voimauttavasta pilkahduksesta todella raskaisiinkin aiheisiin. Omakohtaisiin tuntemuksiin ja kokemuksiin oli hauskasti kiedottu myös viittauksia pop-kulttuuriin. Teosta lukiessa meillä liikkui kylmät väreet kropassa. Aiheet olivat rankkoja ja sydäntä riipaisevia, teksti taas aivan todella kaunista ja ilmavaa. Se miten Shire käyttää sanoja ja liikkuu tunteissa ja aiheissa oli hienoa luettavaa. "but God, doesn't she wear the world well." Runot on kirjoitettu englanniksi, mutta niistä löytyy paljon myös somaliankielisiä sanoja. Teoksen loppuun on koottu pieni sanasto, josta voi halutessaan käydä katsomassa mitä somaliankieliset ja esimerkiksi brittikulttuuriin liittyvät sanat tarkoittavat. Warsan Shiren joitakin runoja tästä teoksesta on päässyt lukemaan aikaisemminkin muista runokokoelmista, joihin on koottu runoja useilta kirjailijoilta. Häneltä löytyy myös muuta kirjallisuutta, johon meillä on ainakin kiinnostusta tarttua. "Love is not haram but after years of fucking women who are unable to pronounce your name, you find yourself totally alone, in the foreign food aisle, beside the turmeric and saffron, remembering your mother's warm, dark hands, prostrating in front of the halal meat, praying in a language you haven't used in years." Bless the Daughter Raised by a voice in the head, Warsan Shire, 2022

POC-lukupiiri on jo yli kaksi vuotta vanha ja se tarkoittaa sitä, että reilun kahden vuoden ajan me olemme aktiivisesti etsineet, lukeneet ja arvostelleet POC-kirjailijoiden teoksia. Heti projektin alussa päätimme, että kierrämme mustien ja ruskeiden henkilöiden kärsimystarinat kaukaa ja välttelemme teemana etenkin rasismia. Kohdekirjallisuuteemme kuuluu siis kaunokirjalliset teokset, jotka on kirjoittanut POC-kirjailija, ja joiden pääteemana ei ole rasismista johtuva kärsimys. Lisäksi olemme ensisijaisesti pyrkineet lukemaan suomeksi. Viimeisen parin vuoden aikana olemme oppineet paljon nimenomaan meidän kohdekirjallisuudestamme ja päätimme nyt kerätä tähän juttuun erilaisia huomioita, joita olemme tehneet näiden vuosien aikana. 1. POC-kirjailijoilta halutaan kovasti julkaista ja kääntää rasismiin, rotuun ja orjuuteen liittyviä kärsimystarinoita. Etenkin pari vuotta sitten, kun vasta alottelimme POC-lukupiiriä, koimme paljon epätoivon hetkiä, kun yritimme löytää kriteereihimme sopivaa luettavaa. Googlaamalla löytyi kirjalistoja, jotka hehkuttivat parhaita POC-kirjailijoita ja “must read” teoksia POC-kirjailijoilta, jotka sitten olivatkin vain pitkä listaus traumapornoa. Kirjat, joita löysimme, kertoivat rasismista tai rodusta, ja jos kyse oli yhdysvaltalaisesta kirjallisuudesta, myös orjuudesta. Mitä enemmän olemme perehtyneet kirjallisuuden kenttään ja erilaisten POC-kirjailijoiden tarinoihin, sitä selkeämmin olemme huomanneet sen, että kustantamot ympäri maailman julkaisevat ja mainostavat POC-kirjailijoiden teoksia mielellään kunhan ne kertovat edellä mainituista teemoista. Sama pätee käännöskirjallisuuteen. Teoksia, jotka kertovat POC-hahmojen fantasiaseikkailuja tai rakkaustarinoita, käännetään kitsastellen. 2. Nekin kirjat, jotka kertovat jostakin ihan muusta, helposti myydään käyttäen rasismia ja orjuutta myyntikuvauksissa. Me olemme jättäneet lukematta paljon kirjallisuutta, jonka takakannessa lupaillaan kertomusta eriarvoisuudesta, rasismista tai orjuudesta. Vasta luettuamme joidenkin jo lukemiemme teoksien takakansia tai myyntikuvauksia, huomasimme, että kun kyseessä on POC-kirjailija, tätä termistöä käytetään lepsummin. Jos fantasiamaailmassa ilmenee minkäänlaista eriarvoisuutta, tulkitaan koko teos kuvaukseksi rasismista ja eriarvoisuudesta sekä yhteiskunnassamme vallitsevan orjuuden perinnön tutkielmaksi. Tämä toistaa edellisen huomiomme samaa olettamusta, jonka mukaan mustien ja ruskeiden kirjailijoiden kirjoja halutaan lukea vain silloin, kun ne käsittelevät eriarvoisuutta jossakin muodossa. 3. On ollut vaikea löytää meidän kohdekirjallisuuttamme POC-miehiltä ja positiivista kuvausta POC-miehistä Keskustelimme yhdessä lukupiiritapahtumassamme siitä, miten Akwaeke Emezin teoksessa Vivek Ojin kuolema kaikki mieshahmot olivat jotenkin vastenmielisiä ja esimerkiksi pettivät vaimojaan. Tästä inspiroituneena aloimme pohtia mieshahmoja laajemminkin kirjoissa, joita olemme lukeneet. Kun skannasimme työhuoneellemme kertyneen kokoelman kohdekirjallisuuttamme, huomasimme, että kyseisissä kirjoissa mieshahmot useamminkin joko loistavat poissaolollaan tai moraalittomuudellaan. Valitettavasti meidän työhuoneeltamme löytyy vain muutama miesten kirjoittama teos. Olemme välillä vielä varta vasten yrittäneet etsiä kirjallisuutta miehiltä, mutta lopputulos on silti ollut tämä. Niissä muutamissa teoksissa, jotka olemme lukeneet mieskirjailijoilta, mieshahmotkin ovat olleet monisyisempiä ja muissakin kuin pahiksen roolissa. Muuten, etenkin mitä tulee aikuisiin mieshahmoihin, tilanne on aika toivoton. 4. Meidän kohdekirjallisuutta tuntuu löytyvän eniten yhdysvaltalaisilta ja nigerialaisilta kirjailijoilta. Olemme lukeneet määrällisesti eniten teoksia Yhdysvalloista ja Nigeriasta ihan vahingossa, vaikka olemmekin pyrkineet lukemaan laajasti kirjallisuutta eri puolilta maailmaa. Yhdysvalloissa ollaan tietysti edellä siinä mitä tulee representaatioon. Etenkin nuorille suunnatuissa kirjoissa teemoina on toisinaan ihanaa fantasiaa ja mukavaa realismia, ilman ainaista rasismikorttia. Sama pätee Nigeriaan, josta olemme lukeneet etenkin dekkareita ja koskettavaa draamaa. Molemmissa kyseisissä maissa tuotetaan myös paljon englanninkielistä kirjallisuutta, mikä varmasti myös vaikuttaa siihen, että kääntäjiä myös suomen kielelle löytyy. 5. Etenkin eurooppalaisia ja pohjoismaalaisia teoksia on vaikea löytää. Suomessa julkaistaan marginaalinen määrä teoksia kotimaisilta POC-kirjailijoilta. Isompi osa Suomessa julkaistusta POC-kirjailijoiden kirjallisuudesta on ulkomaista ja käännettyä. Monet netistäkin löytämämme listat, joihin on kerätty mustia ja ruskeita kirjailijoita tai heidän teoksiaan, esittelevät etenkin yhdysvaltalaista kirjallisuutta ja ovat myös yhdysvaltalaisten tekemiä. Etenkin kun alottelimme hanketta tuntui vaikealta löytää kohdekirjallisuuttamme Suomesta. Nyt parina viime vuonna on kotimaista kirjallisuutta POC-kirjailijoilta kuitenkin julkaistu selkeästi enemmän kuin aikaisempina vuosina. Ehkä Euroopassa vasta aletaan heräillä siihen, että tasa-arvon kannalta olisi tärkeää etsiä ja lukea aktiivisesti myös POC-kirjailijoiden teoksia. 6. Lastenkirjoja löytyy todella vähän. Suomennetut tai suomenkieliset POC-kirjailijoiden lastenkirjat, jotka olemme viimeisen kahden vuoden aikana löytäneet, voi laskea kahden käden sormilla. Lisäksi näistä osassa ei edes näy POC-hahmoja, vaan päähenkilönä saattaa toimia esimerkiksi puun siemen. Vaikka lapsille representaatio olisi älyttömän tärkeää, sitä tuntuu olevan heille suunnatussa kirjallisuudessa vähiten. Suurin aukko meidän löytämässämme kirjallisuudessa on noin 8-13-vuotiaille lapsille suunnatussa kirjallisuudessa. Juuri itsenäisesti lukemaan oppineille lapsille meillä on tarjota tasan kaksi kirjavinkkiä. Ei kuulosta hyvältä. 7. Parasta representaatiota on löytynyt nuorille aikuisille suunnatuista kirjoista. Viime vuosina POC-kirjailijoilta on julkaistu ihania teoksia nuorille aikuisille. Nuorille aikuisille löytyy niin fantasiatarinoita kuin realismiakin ja myös sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen representaatio on ollut laajempaa ja sitä on ollut ilo seurata sekä lukea.

Kikuko Tsumuran Unelma helposta työstä kertoo aikaisemmin työssään uupuneesta naisesta, joka etsii etsii itselleen helppoa ja mielekästä työtä. Apunaan päähenkilöllä on työnvälitystoimiston työntekijä Masakado, joka löytääkin päähenkilölle kaikenlaisia lyhytaikaisia hommia mahdollisimman yksinkertaisista tehtävistä. Kirjan aikana nainen työskentelee erilaisissa tehtävissä, joissa hänelle tulee aina vastaan jotakin outoa ja jopa vähän mystistä. “Asian penkominen ei ollut paljastanut mitään kummempaa, mutta epäilykseni eivät silti olleet kokonaan haihtuneet.” Kirjan päähenkilö on jopa aika mitäänsanomaton. Hänellä ei tunnu olevan elämässään mitään muuta, kuin missio löytää helppo työ, johon olisi lyhyt työmatka. Hänellä ei ole läheisiä ihmisiä, harrastuksia tai intohimoja, tai ainakaan niitä ei teoksessa kuvata. Ehkä tästä johtuen, nainen aina heittäytyykin eteensä tuleviin pesteihinsä täysillä. Myös Masakado on investoitunut ja ottanut itselleen haasteeksi etsiä naiselle mielekkäitä helppoja töitä. “En ollut onneton enkä sairastunut työni takia, mutta olin vähitellen unohtamassa Masakadon varoituksen ja uppoamassa miettimään yksinomaan riisikeksipusseja.” Unelma helposta työstä oli välillä todella arkinen ja jopa pitkäveteinen. Siinä oli kuitenkin kiva tunnelma ja kiinnostus nousi tasaisin väliajoin etenkin työpaikan ihmissuhteiden ja outojen mysteerien kautta. Lisäksi työt, joihin päähenkilö päätyy, olivat aika erikoisia, joten kuvauksia työtehtävien suorittamisesta oli hauska seurata. Tsumura tuntui kirjoittavan jokaisen hetken ja ajatuksen päähenkilön elämästä auki, joka omalla tavallaan veti mukaansa. Jos tykkää todella juonipainotteisesta teoksesta, voi Unelma helposta työstä tuntua hidastempoiselta, mutta kun vauhtiin pääsee, löytyy teoksesta mielekkäitä yksityiskohtia. Suomi sekä saamelaiset myös mainintaan muutamaan otteeseen teoksessa, ja Téri pohtikin lukiessa onko kirjailijalla kiinnostuksen kohteita Pohjoismaihin. “Viisi peräkkäistä työtä lyhyessä ajassa oli opettanut minulle jotakin olennaista. Ei auttanut kuin rukoilla ja antaa parastaan. Toivoa, että kaikki menisi hyvin.” Unelma helposta työstä, Kikuko Tsumura, Into, 2022 Suomentanut Raisa Porrasmaa Japaninkielinen alkuteos: Kono yo ni tayasui shigoto wa nai, 2015

Laia Jufresan aikuisten romaani Umami sijoittuu Mexico Cityyn ja kertoo yhden pihapiirin asukkaista. Kertoja vaihtelee useamman hahmon välillä ja tarina liikkuu myös paljon ajassa. Hahmojen tarinoiden kautta kertomus liikuskelee myös pihapiirin asukkaiden kotikyliin ja esimerkiksi Yhdysvaltoihin. Pihapiirissä, johon kirja sijoittuu on viisi asuntoa. Asuntokokonaisuuden omistaa leskeksi jäänyt Alfonso, joka asuu pihapiirissä itsekin, Umami nimisessä asunnossa. Alfonso on antropologi keskittynyt esi-latinalaisamerikkalaiseen ruokakulttuuriin ja on siksi nimennyt pihan talot makujen mukaan. “Olen toki pelkuri, ja jänistäjäkin, ei käy kieltäminen, mutta taikauskoinen olen sitäkin enemmän: viestin saatuani ymmärsin kuunnella alitajuntaani ja päätin ilmestyä Noelialle hänen ovensa taakse.” Alfonson lisäksi naapurustossa asuu nuori tyttö Pina, joka asuu kaksin isänsä kanssa, tutkii lähiympäristöä ja leikkii pihalla muiden lasten kanssa. Naapuritalossa asuu musikaalinen perhe, kaksi vanhempaa ja kolme lasta. Vanhemmat vuokraavat toista asuntoa pihalta pitääkseen musiikkikoulua. Viimeisessä talossa asuu nuori aikuinen, joka opettaa naapurilleen englantia ja kasvattaa pihallaan maissia sekä muita hyötykasveja. Tarina etenee hetkessä ja teksti on lähes ajatuksenvirtaa. Kirjassa oli positiivista se, miten rankkojakin aiheita käsiteltiin rauhassa ilman turhaa mässäilyä. Tämä tuntuu olevan harvinaista aikuisten kirjoissa. “Iltapäivisin taivaalle kerääntyy pääskysiä. Niitä on valtavasti. Pina istuu aurinkotuolilla ja katselee niitä.” Kirja vaatii aikaa, jotta siihen pääsee sisälle ja osittain varmasti tästä syystä kirja jäikin monella meidän lukupiirissä lukematta. Kirjan edetessä draamankaaria kuitenkin löytyy ja palaset hahmojen välillä loksahtavat pikkuhiljaa paikoilleen. Etenkin loppua kohden kirjassa oli muutamia mielenkiintoisia käänteitä. Téri haluaisikin lukea kirjan uudelleen, jotta voisi syventyä jokaiseen hahmoon lähemmin nyt, kun teoksen raamit ovat jo selvillä. Teoksessa on myös todella paljon päähenkilöitä ja vieläkin enemmän sivuhahmoja. Lukeminen vaatii siis paljon keskittymistä, jotta pysyy perässä kaikista hahmoista, kertojista ja tapahtumista. Kielelläkin kikkailtiin jopa vähän liiaksi meidän mielestä ja monessa kohtaa teksti olisi meidän makuun saanut olla vähän yksinkertaisempaa. “Me vietimme vuosikaudet spekuloiden, oliko kirje itsemurhaviesti, paljastiko se jonkin katastrofaalisen salaisuuden vai selittikö salatun ammatin, jumalaisen kutsumuksen, jumalaisen kutsumuksen jota Chela ei voinut olla seuraamatta, jotain mikä todella selittäisi hänen katoamisensa!” Meidän lukupiiristä vain kaksi luki teoksen loppuun, mutta nämä kaksi olivat tykänneet kirjasta ja sen temposta. Muutamat muut olivat päässet kirjassa alkuun ja tykänneet siitä, vaikka teos oli jäänyt heille vielä sekavaksi. Kirja vaatiikin heittäytymistä, vaikkei alkuun ymmärtäisikään ihan kaikkea. Umami, Laia Jufresa, Fabriikki 8, 2018 Suomentanut Laura Vesanto Espanjankielinen alkuteos: Umami, 2015

Etsi luettavaa kirjailijan mukaan klikkaamalla alta löytyviä avainsanoja.

Etsi luettavaa maan tai maanosan perusteella. Klikkaa alta löytyviä avainsanoja.

Fiona ‘Elōne on tuottaja, kirjoittaja ja huolestuttavasti keskiluokkaistuva lähiömutsi. Fionan esikoisromaani Tulit luokseni kutsumatta julkaistaan elokuussa 2022. Kun aloin kirjoittaa syksyllä julkaistavaa esikoisromaaniani, en ajatellut representaatioita. En ajatellut, samaistuisiko joku tarinaani tai millaisia vaikutuksia sillä voisi olla ihmisille, joilla on yhteiskunnassa samantapainen positio kuin minulla. En ajatellut sitä, miten tarina näyttäytäytyisi yleisölle, jolle kuvailemani kokemukset ovat vieraita, enkä hetkeäkään ajatellut, miten se vaikuttaisi ihmisiin, jotka sitä lukisivat. Minä kirjoitin itselleni. Olin vastasyntyneen vauvan yksinhuoltaja vaikeasssa elämäntilanteessa. Elin pienen elämän maagisinta vaihetta ja samaan aikaan voin huonommin kuin koskaan. Minä tunsin kuinka tukehduin. Halusin tapella vastaan, mutten osannut. Pääni sisällä minä huusin tauotta, mutta ääneen en uskaltanut edes itkeä – ja niin minä kirjoitin. Mitä lähemmäksi romaanin julkaisu tulee, sitä useammin ajattelen kysymyksiä representaatioista. Ne pitävät minua hereilä öisin. Kuka kirjani lukee ja mitä hän minusta ajattelee? Kuka kirjani lukee ja – vielä pahempaa – mitä hän ajattelee sen perusteella muista minunlaisistani ihmisistä? Miten kaikki, mitä olen kirjoittanut yksilönä, voi vaikuttaa ympäröivään yhteisöön? Miten se voi vaikuttaa kaikkiin niihin, jotka eivät ole tarinani aiheita tai edes innoittajia, mutta silti nähdään jonkin epämääräisen massan jatkeena, johon meidät yhteiskunnassa liitetään? Kehotan työssäni jatkuvasti muita kertomaan omia tarinoitaan, kaivamaan syvemmälle, olemaan rohkeita ja näyttämään keskisormea yhteiskunnan vaateille olla kuuliainen ja sopiva. Kannustan unohtamaan paineen edustaa viiteryhmiään ja ottamaan tilaa yksilöinä, juuri siitä syystä, että sen iloja ei meille haluta suoda. Ja silti löydän itseni kauhuissani, pelkäämässä, mitä kaikkea mieleni valloille päästäminen voi aiheuttaa. Kirjoittamani tarina ei ole miellyttävä, se ei ole iloinen, ja vaikka sen kirjoittaminen on tuonut mukanaan monta arvokasta oppituntia, ei sen lukeminen valista ehkä ketään. Se ei ole mitään niitä asioita, joiden kautta olen oppinut mittaamaan arvoni. Romaanini on jo loppusuoralla, mutta kirjoitan tätä juttua keskellä pahinta väsymystäni sitten vuoden 2020, jolloin tein itselleni lupauksen vähentää työmääräni alle puoleen. Tein silloin niin, ja silti löysin taas itseni samojen tunteiden äärellä. Ennen kuin aloitin ehdin itkeä monta kertaa, koska epäilin, etten pystyisi. Pelkäsin, etteivät ylikuormittuneet aivoni kykenisi muodostamaan sanaakaan ja joutuisin tuottamaan pettymyksen. Istuessani koneen ääreen minä kuitenkin hengitin ensimmäistä kertaa päiviin ja sormieni hyppiessä näppäimillä ilman vaateita tuottaa kenenkään muun visiota tai palvella kenenkään muun tarpeita, minä muistin, miksi ylipäätään kirjoitan. Siksi, että se antaa minulle happea. Mahdollistaa hetken hiljaisuuden maailmassa, joka on täynnä melua. Se on minun tapani pysyä pinnalla ja olla olemassa vain itseäni varten. Juuri siinä lieneekin kirjoittamisen kauneus. Se on jotain, mitä teen ennen kaikkea itselleni, ja luulen, että se on voimakkain mahdollinen representaatio ihmisille, jotka on ehdollistettu toimimaan ainoastaan muita varten.

Tapaamme Sara Osmanin, joka rennosta olemuksestaan huolimatta kertoo meille jännittävänsä haastattelua. Sara Osmanin esikoiskirja Kaikki mitä jäi sanomatta julkaistiin suomeksi keväällä 2022 ja ruotsinkielinen alkuperäisteos on julkaistu keväällä 2021. Meidän arvion teoksesta voit lukea täältä. Sara Osman kertoo saaneensa idean kirjaansa ollessaan rannalla kihlattunsa kanssa. Hän ei ollut koskaan ennen ajatellut haluavansa kirjoittaa kaunokirjallista teosta, vaikka lukeekin paljon. Hän on ammatiltaan asianajaja ja on siksi paljon tekemisissä sanojen ja kirjoittamisen kanssa. Ajatus siitä, että hän haluaa itse kirjoittaa kirjan tuli yhdessä yössä ja yllätti myös kihlatun. "Ajattelin, että mitä tapahtuisi, jos ottaisin kokemuksia, joita minä olen kokenut – esimerkiksi ennakkoluuloja muslimeja, somaleja ja mustia naisia kohtaan – ja kokeilisin niitä jollekin toiselle ihmiselle. Mitä tämä toinen ihminen tekisi? Miten hän reagoisi? Olisiko hän vihaisempi tai reagoivampi vai pitäisikö hän kaiken sisällään?" Sara Osman kertoo. "Ensimmäiseksi tuli ajatus Sofiasta, jonka laittaisin käymään tämän kaiken läpi ja katsoisin miten hänen käy". Heti kyseisen ajatuksen saatuaan Sara Osman alkoi kirjoittaa puhelimensa muistiinpanoihin listoja asioista ja hahmoista kirjaa varten. Pikkuhiljaa syntyi idea myös Amandan ja Carolinen hahmoista. Viiden kuukauden päästä kirja oli valmis. "Se oli aivan liian intensiivistä. En tee sitä enää koskaan. Olin sen jälkeen melkein burnoutissa". Kaikki mikä jäi sanomatta kertoo kolmesta ystävyksestä. Hahmoista, joita Sara Osman kertoo nyt vihaavansa. Kun kysymme, onko kolmesta nuoresta naisesta joku hänen lempihahmonsa, hän kertoo, ettei voi sietää ketään heistä. "He eivät ole mukavia ihmisiä. Tunnen ehkä Sofiaan eniten yhteyttä, mutta en koskaan haluaisi häntä ystäväkseni". Teoksen kerronta vaihtelee kaikkien kolmen hahmon näkökulmasta ja suurin osa teoksesta keskittyy kuvaamaan näiden kolmen toksista ystävyyttä. Vaikka päällepäin kaikki on hyvin, naisten välillä on paljon katkeruutta, kateutta ja salaisuuksia. Teosta lukiessa mietimme, miksi Sara Osman on halunnut kirjoittaa niin kamalista ihmisistä. "Olen itsekin aika kamala!" Sara Osman heittää, mutta nauraa sitten perään. Hän kertoo meille, miksi hahmot ovat päätyneet tällaisiin toksisiin suhteisiin. "Sofia on hyvin yksinäinen, ja hän pitääkin itsensä yksinäisenä. Hän ei kerro kenellekään tunteistaan, eikä niin anna muille edes tilaisuutta ymmärtää häntä. Mustien ja ruskeiden tyyppien ei tarvitsisikaan joutua selittämään kokemuksiaan, mutta näin hän ei saa koskaan tietää, kuinka kävisi, jos hän antaisikin ystävilleen mahdollisuuden." "Representaation takia halusin myös kirjoittaa mustan hahmon, joka voi olla ilkeä", Sara Osman paljastaa. "Halusin näyttää, että huomatkaa valkoiset: mekin voidaan olla ilkeitä ja katsotaan teitä monissa asioissa alaspäin. Sofian hahmolla halusin todistaa, että olemme ihmisiä myös, emmekä vain surkeita uhreja". "Caroline taas vertailee paljon itseään muihin ja on todella epävarma. Niinpä kun asiat menevät hyvin, hän on mukava, mutta kun asiat eivät mene hänen mielensä mukaan, hänestä tulee ilkeä. Carolinen ongelmat, esimerkiksi syömishäiriö, ovat kamalia, mutta hän on kamala myös itse. Hän on todella pinnallinen." "Ainakin Ruotsissa moni totesi, että jotkut ihmiset todella ajattelevat Carolinen tavoin. Esimerkiksi fatfobiaa on paljon enemmän kuin mitä ääneen sanotaan. Carolinekin hehkuttaa Instagramissa sitä kuinka hän on niin ✨kehopositiivinen✨, mutta oikeasti hän on tuomitseva ja pinnallinen. Eikä hän koskaan sanoisi sitä somessa. Halusin paljastaa tällaisen kaksinaamaisuuden". Lukiessa mekin löysimme hahmoista jotakin samaistumispintaa, halusimme sitä tai emme. Välillä lukeminen olikin myös epämukavaa siitä syystä. Vaikka kirjan hahmot eivät perustukaan oikeisiin ihmisiin, kirjaan on ammennettu paljon kokemuksia todellisesta maailmasta. "Kun kasvoin, oli sosiaalisesti hyväksyttävää olla hiljainen sivustakatsoja rasismille. Ja sitä se on edelleenkin. Kirjassa myös Amanda on hiljainen sivustakatsoja, kun Sofia kohtaa rasismia. Tämä ei ole kirjan pääteema, mutta halusin tuoda esille sitä, kuinka tällaisissa tilanteissa ei ole ok vain olla hiljaa ja odottaa että rasismia kokevat tyypit puuttuvat itse asioihin. Heitä tulee tukea." Nyt meitä kiinnostaa, millaisen vastaanoton kirja sai Ruotsissa? "Sain hyviä arvioita ja minut kutsuttiin Ruotsalaiseen aamushowhun. Puhuin kirjan teemoista ja arkipäivän rasismista." "Tietysti artikkeleiden kommenteissa on ollut myös sellaisia “tämä on rasismia ruotsalaisia kohtaan!!” -kommentteja." Yllätys. Näin se todennäköisesti menisi Suomessakin. "Moni on kertonut joutuneensa kohtaamaan omia ajatuksiaan rasismiin liittyen ja miettimään uudelleen miten toimii erilaisissa tilanteissa". Me koimme kirjan olevan kirjoitettu juuri meille, mutta sama kokemus on ollut ilmeisesti myös valkoisilla lukijoilla. Kenelle Sara Osman ajatteli kirjoittavansa kun hän työsti kirjaa? "En kuvitellut mitään tiettyä lukijaa kirjoittaessani. Automaattisesti meinaa Ruotsissa ajatella valkoista lukijaa, mutta pyrin huomaamaan kun näin kävi ja muistuttamaan, että en kirjoita vain heille. Halusin kirjoittaa omannäköiseni kirjan.“ "En kuitenkaan myöskään ajatellut kirjoittavani kirjaa vain minunlaisille ihmisille, koska silloin olisin ehkä keskittynyt vain Sofiaan". Kirjan luettuamme me spekuloimme, kuinka tarina voisi jatkua. Kysyimmekin Sara Osmanilta, haluaisiko hän jatkaa kirjan tarinan tai hahmojen parissa. Saammeko jatko-osan? "Ei. Olen niin kyllästynyt näihin hahmoihin. Jos tulee kakkososa niin se on yhden sivun mittainen jossa tapan kaikki hahmot", hän nauraa. Hän lupaa kuitenkin kirjoittavansa tulevaisuudessa jotakin muuta, vaikka ei vielä halua sanoa tuleeko valmista vuoden vai kymmenen vuoden päästä. Seuraavan tarinan hahmot tulevat kuitenkin olemaan vähän nuorempia, suunnilleen parikymppisiä ja hahmot tulevat olemaan mukavampia. SARA OSMANIN LUKUVINKIT Sillä välin kun odottelemme Sara Osmanilta lisää kirjallisuutta, voimme lukea häneen vaikutuksen tehneitä teoksia. Sara Osman antoi meille kaksi kirjavinkkiä hänen viimeaikoina luetuista teoksista. Tyttö, nainen, toinen - Bernardine Evaristo "Paras kirja ikinä. Se kertoo ihmisistä erilaisissa vähemmistöasemissa. Kuuntelin tätä kävelyillä ja välillä pysähdyin keskelle katua, koska se oli niin superhyvä." Bless the Daughter Raised by a Voice in Her Head - Warsan Shire "Runokokoelma brittiläis-somalialaiselta, joka on työskennellyt myös Beyoncén kanssa. Se kertoo pakolaisuudesta, mustuudesta, rakkaudesta ja torjutuksi tulemisesta. Siellä on yksi parhaimmista runoista, jonka olen koskaan lukenut."

POC-lukupiiri on kirjallisuushanke, jonka ensisijaisena tarkoituksena on lisätä POC-kirjailijoiden teosten näkyvyyttä sekä tarjota vertaistukea ja parempaa representaatiota POC-tyypeille Suomessa. Projektin taustalla toimivat Aracelis Correa ja Téri Zambrano. Tervetuloa meidän uusille nettisivuille niin uudet kuin vanhatkin seuraajat! Me olemme aika innoissamme näistä nettisivuista, toivottavasti tekin! POC-lukupiiri projekti lähti käyntiin kesällä 2020 siitä, kun tajusimme ettemme olleet lukeneet juuri lainkaan POC-kirjailijoiden teoksia elämämme aikana. Tämä oli jättänyt meidät kaipaamaan lisää samaistumispintaa ja parempaa representaatiota kirjallisuuteen jota kulutamme. Nyt olemme jo kaksi vuotta lukeneet POC-kirjailijoilta vaikka ja mitä ja luoneet Instagramiin aika kattavan tietokannan lukemistamme kirjoista. Ja saaneet ihanan seuraajakunnan. POC-lukupiiriin kuuluu monta pientä osasta. Projekti lähti käyntiin meidän omasta suljetusta lukupiiristä, johon kuuluu meidän lisäksemme seitsemän vakiojäsentä. Luemme lukupiirin kanssa kuukausittain yhden teoksen, josta kirjoitamme koko lukupiirin ajatusten pohjalta arvion Instagramiin ja nyt tulevaisuudessa myös tänne nettisivuillemme. Tämän lisäksi me kaksi projektin takana myös luemme ja arvioimme kirjallisuutta jatkuvasti. Projektiin kuuluu siis entuudestaan Instagram-tili, jonne arvioimme lukemiamme kirjoja, Tiktok-tili, jonne tuotamme kirjallisuuteen liittyvää sisältöä sekä Facebook-sivu. Lisäksi järjestämme kirjallisuustapahtumia kouluissa, kirjastoissa ja työhuoneellamme sekä yhteistyössä eri toimijoiden ja järjestöjen kanssa. Nyt uutena osana projektia on tietysti nämä vasta julkaistut nettisivut. Tänne pyrimme luomaan mahdollisimman kätevän kokoelman POC-kirjailijoiden kirjoja. Tulossa on myös erilaisia artikkeleita, joissa käsitellään teemoja liittyen kirjallisuuteen, kirjoittamiseen ja representaatioon. Lisäksi haastattelemme tänne POC-kirjailijoita ja muita kiinnostavia kirjallisuuden ja kulttuurin alan tekijöitä. Meidän lisäksi nettisivujen tuottamiseen osallistuu muitakin POC-tekijöitä vieraskynien muodossa. Nämä henkilöt ovat esimerkiksi kirjailijoita, kasvattajia, kuvittajia, toimittajia ja kirjallisuuden suurkuluttajia. Nettisivuilta löytyy myös ajankohtaiset infot meidän tulevista tapahtumistamme, tarkemmat tiedot erilaisista tapahtumista, joita järjestämme ja tietysti meidän yhteystietomme. Meihin saa aina olla yhteydessä vaikka yhteistyötoiveen tai muiden ideoiden ja palautteen merkeissä! Me mielellämme kuulemme teitä ja kehitämme projektiamme! Innolla odottaen tulevaa, Aracelis ja Téri

Bechi on Koko Hubaran esikoisromaani, jota odotimme kovasti lukupiiriimme luettavaksi vuosi sitten keväällä. Olimme lukeneet Koko Hubaran Ruskeat tytöt -teoksen jo aikaisemmin ja olleet siitä vaikuttuneita. Bechi kertoo äitien ja tyttärien suhteesta lumoavalla ja yksityiskohtaisella kielellä. Päähenkilö Shoshana Ayin. on Pariisiin haaveileva kirjailija, joka kasvaa tarinan aikana lapsesta aikuiseksi. Shoshana on jättänyt jemeninjuutalaisen sukunsa muuttaakseen Helsinkiin. Hän saa kuitenkin lapsen suomalaisen miehen kanssa, eikä elämä vie ihan niin kuin Shoshana oli sen alkujaan suunnitellut. “Hän katuu monia asioita, muttei tätä. Että on Bechin äiti, tässä kaupungissa, tässä maassa, jossa voi kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa.” Shoshanan lapsi, Bechi, syntyy Suomeen ja kirjassa käydään läpi myös hänen elämäänsä. Äidin taakse jätetty elämä heijastuu Bechiin, joka on kolmekymppinen opintojaan viimeistelevä helsinkiläinen. Oli ihana lukea samaistuttavasta päähenkilöstä, joka kävelee samoja katuja kuin mekin. Harvemmin löytyy hahmoja, joissa voi nähdä itsensä ja jotka vielä elävät Suomessa. "Kieltäminen on anteeksiannon serkku, vähän samaan tapaan kuin uni kuoleman. Kieltämisestä syntyvä hiljaisuus mahdollistaa sen mitä suomeksi kutsutaan rupattelemiseksi. Rupattelu on anteeksiannon – kaima?" Romaanin kieli on vangitsevaa ja jo heti ensimmäiset sivut vetivät meidät mukanaan. Bechi liikkuu paljon ajassa ja äidin sekä tyttären mietteissä. Kirja on kirjoitettu vaihdellen kummankin hahmon sanoin ja kietoo tapahtumia pikkuhiljaa kokonaiseksi tarinaksi. Kirja kertoo monista vaikeista aiheista äitiyden ja ikävän välimaastossa, ja toisinaan oltaisiin kaivattu joitakin onnenpilkahduksia rankkojen kohtaloiden joukkoon. Olisimme myös mielellämme lukeneet lisää ratkaisuja ja keskusteluja äitisuhteiden ympärille. "Silti, myötähäpeä on hämärällä tavalla äänekäs keskustelu. Korvissa soi, kun mä katselen mutsia. Kaikesta huolimatta mä en käsitä, miksi se on tuollainen pelkuri." Moni lukupiirissämme oli peilannut kirjassa kuvattuja teemoja omiin äiti-lapsi-suhteisiinsa ja osa oli liikuttunut kirjan aikana. Tämä oli kielellisesti taitava ja kiinnostava esikoisromaani, ehdottomasti halutaan nähdä mitä muuta Koko Hubara tuo suomalaiseen kirjallisuuteen tämän lisäksi! Bechi, Koko Hubara, Otava, 2021