Tracy Deonnin Legendborn on nuorille aikuisille suunnattu fantasiateos ja The Legendborn Cycle -trilogian ensimmäinen osa. Kirja ammentaa Kuningas Arthurin legendasta, mutta siihen on yhdistetty taidokkaasti paljon muutakin, ja taru on kuljetettu Yhdysvaltoihin. “A historic secret society. My mind flies to robes and chants and rituals in catacombs, but before I can keep researching, my fathers calls.” Bree Matthews on 16-vuotias musta nuori opiskelija, jonka äiti on menehtynyt vain pari kuukautta aikaisemmin. Kirjan alussa Bree muuttaa yhdessä ystävänsä kanssa yliopistoon, joka on sama, jota myös hänen äitinsä kävi aikanaan. Heti yliopistolle saavuttuaan Breelle selviää, että hänen äitinsä kuolema ei ehkä ollutkaan pelkkä onnettomuus. Lisäksi kampuksella pyörii kummallinen salaseura, joka liittyy ainakin jollakin tavalla hirviöihin ja taikavoimiin, joista Breekin saa heti näytteen. “I decide we're playing a strange sort of game, he and I. Each searching for the knowledge that the other has before we reveal any more of our own. I know why I want his answers, but I don’t know yet why he wants mine.” Bree joutuu pian yliopistolle muutettuaan vaikeuksiin ja outojen tapahtumien todistajaksi. Selvittäessään, mistä kampuksella on kyse, hän tutustuu Nickiin, jonka avulla hän pääsee kurkistamaan yliopiston salaseuraan ja heidän ihmeelliseen maailmaan. Salaseuran maailma on täynnä vaaroja, mutta myös salaisuuksia, jotka voivat paljastaa lisää Breen äidin kuolemasta. “We don't hunt the demons just to hunt them. We don't do it because we like it, no matter what other chapters say. We do it to protect humanity.” Meidän lukupiirissämme osalla jäi kirja lukematta, mutta ne jotka lukivat teoksen loppuun asti, pitivät siitä paljon ja saimme tapaamisessakin innostuneen keskustelun aikaiseksi. Teos alkaa hitaasti ja olimme kaikki samaa mieltä siitä, että monista hahmoista oli vaikea kiinnostua. Teoksessa on paljon sivuhahmoja, joista iso osa tuntui jopa turhilta. Alussa tulee myös niin paljon pintapuolista infoa legendasta, että sitä voi olla vaikea sisäistää. Vaikka alku on hidas, suunnilleen puolessa välissä teosta kaikki alkaa tapahtua samaan aikaan ja odotus palkitaan. Nerokkaita käänteitä ja upeita paljastuksia alkaa tulla nopealla syötöllä. Jollekin lukijalle käänteitä saattaa olla jopa liikaa, mutta vauhdikkaasta juonesta nauttiville loppu toimii erinomaisesti. Kirjan taistelukohtaukset, jotka olivat onneksi lyhyitä, olivat meidän mielestämme tylsiä ja hieman sekavia. Sen sijaan teoksessa käsitellään hienosti surua ja taikaa sekä kiedotaan kiinnostavasti menneisyys ja nykyaika. Sivuilta on myös luettavissa paljon tärkeää yhteiskuntakritiikkiä, joka sidotaan hyvin tarinan tapahtumiin. “The memories threaten to suffocate me, just like the ones from the night my mother died.” Meidän lukupiiristä ne, jotka lukivat teoksen loppuun asti, ovat jo innolla tarttumassa kakkososaan. Harmittelimmekin jo etukäteen sitä, että trilogian päätösosaa täytyy odottaa vielä ainakin ensi vuoteen. Suomennettu näitä ei ole vielä lainkaan, mutta toivottavasti tulevaisuudessa näinkin olisi! Legendborn, Tracy Deonn, 2020

Lolan suuri salaisuus kertoo pienestä ja vauhdikkaasta Lolasta, joka viettää päivän puron rannalla vain hiukset seuranaan. Lolaa yksinolo ei haittaa, sillä hänellä on aina seuraa, kunhan hiukset vain ovat mukana. Lolan hiukset osaavat nimittäin puhua. “Lolan hyräillessä Tukka sukeltaa pinnan alle ja innostuu polskimaan kuin pieni delfiini. ‘Nyt kieputaan ja kiharrutaan’ se huudahtaa.” Tarina alkaa vauhdikkaasti Lolan kiitäessä keittämään kaakaota äidin vielä nukkuessa. Hän säntää myös retkelle äidiltä salaa ja unohtaa samalla eväät kotiin. Teoksen kuvitus on värikästä, mukaansatempaavaa ja yksityiskohtaista. Téri luki teosta myös 6-vuotiaan lapsensa kanssa, joka innostui heti siitä, että Lolalta näytti puuttuvan yksi hammas. Teksti on soljuvaa ja leikkisää ja kuljettaa tarinaa vauhdikkaasti eteenpäin. Kirja keskittyy pääosin Lolan ja hänen hiustensa suhteeseen. Lolan hiukset ovat eläväiset, hauskat ja huolehtivaiset. Ne vain haluavat olla vapaat ja puhtaat. Hiukset kuitenkin takertuvat kaikkialle ja likaantuvat päivän touhuissa. Lopuksi niistä kuitenkin kehkeytyy Lolan oma upea taideteos. “Lola peilailee ihastellen luomustaan. Tukka on valtoimenaan ja täynnä kukkia ja kimaltavia kiviä.” Lola asuu Söpölän kaupungissa ja on siellä ilmeisesti ainoa afrotukkainen asukas. Kirjassa sivutaan lyhyesti sitä, kuinka representaatiota löytyy kotiin toimitetusta lehdestä. Myös tästä kuusivuotias lukija innostui ja alkoi heti pohtimaan, kuka omasta perheestä näyttää keneltäkin. Kirjan lopussa Lolan äiti pelottelee tulipalolla, joka saattaisi syttyä kun Lola keittää yksin kaakaota hellalla. Tämä tuntui meistä turhalta pelottelulta. Vaikka ajatus on tietysti muistuttaa varovaisuudesta, olisi sen meidän mielestämme voinut tuoda esille vähän hellemmin. “Hän yrittää pakottaa hiuksia takaisin leteille. Tukka taistelee vastaan ja koettaa karata sormien välistä.” Térin 6-vuotias lapsi tykkäsi kirjasta todella paljon. Lapsi ihasteli etenkin puhuvia hiuksia ja vertasi niitä paljon omiin mielikuvituskavereihinsa. Mielikuvitusystävä saattaakin olla samaistuttava tekijä monellekin pienelle lukijalle. Térin lapsi toivoi omienkin hiustensa puhuvan, vaikka haluaisi niiden silti suostuvan letille, etteivät ne sotkeentuisi kaikkeen. Lola Odusoga on halunnut kirjoittaa positiivisen tarinan afrohiusten ympärille ja tuoda parempaa representaatiota ruskeille ja afrohiuksisille lapsille. Etenkin kun kirjan taustalla on ollut tärkeä pyrkimys moninaisempaan representaatioon, yllätyimme siitä, ettei teoksen kuvittajaksi oltu valittu ruskeaa tai afrohiuksista taiteilijaa. On kuitenkin ihana nähdä, että tällaisia lastenkirjoja tulee pikkuhiljaa enemmän ja suomalaiset mustat ja ruskeat lapset saavat parempaa ja laajempaa representaatiota! Lolan suuri salaisuus, Lola Odusoga, WSOY, 2023 Kuvittanut Saara Obele

Pikkudino Misinuu on kertomus pienestä dinosauruksesta, joka kuoriutuu munasta Misinuu-vuoren luolassa. Kuoriuduttuaan munasta dino on aivan yksin, eikä tiedä itsestään mitään. Alussa nimetön pieni olio lähtee selvittämään kuka ja mikä hän on. Lisäksi hän etsii äitiään, josta ei luolassa ole jälkeäkään. “Misinuu katseli tarkkaan kuvaansa. Sen silmät olivat isot ja viehättävät. Kuono oli pitkä ja kuonon kärki terävä. Kasvot olivat rujot ja pää kuin kurpitsa.” Äidin ja itsensä etsinnässä olento tapaa paljon erilaisia metsäneläimiä ja saa hämähäkiltä myös nimen Misinuu. Misinuu yrittää jokaisen kohtaamansa eläimen kohdalla selvittää, olisivatko he samaa lajia kuin hän ja voisiko hän kenties jäädä asumaan tämän juuri tavatun eläimen luokse. Oravia, hämähäkkejä ja muita eläimiä kohdatessaan, Misinuu on kuitenkin aina vähän erilainen. Hänen kaulansa on liian pitkä, häneltä puuttuu ryppyjä tai sitten hän on liian suuri. Itsestä poikkeavista eläimistä hän saa kuitenkin ystäviä ja jännittäviäkin kohtaamisia mahtuu matkalle. “Kylmä tuuli puhalsi ja muurahaiset nukkuivat kylki kyljessä. Mutta Misinuu oli pesässään ypöyksin. Se ei halunnut olla yksin. Se halusi kietoa kätensä äitinsä ympärille ja puhua hänelle.” Tarinan idea on hauska ja kielellä leikitellään. Kirjan huumori upposi meihin ja pikkudinon kanssa oli hauska tutustua tuttuihinkin metsäneläimiin. Teoksen pituus yllätti meidät. Pikkudino Misinuu on yli viisikymmentä sivua pitkä ja sivuilla on paljon tekstiä. Kirjan kuvitukset ovat leikkisiä ja tukevat hyvin tarinaa, mutta niitäkään ei löytynyt ihan jokaiselta aukeamalta. Tarinan loppuun lukeminen vaatii siis jo vähän enemmän keskittymistä tai sen voi jakaa osiin useammalle lukukerralle. Pikkudino Misinuu, Nooshin Shabani, Aviador, 2023 Suomentanut Joonas Maristo Farsinkielinen alkuteos: Misinu kučulu, 2014 Kuvitus Anna Helminen

Ei kesää ilman sinua on Jenny Hanin nuorten trilogian toinen osa. Jos et vielä ole lukenut Kesä, jolloin minusta tuli kaunis, tämä teksti sisältää sisältöpaljastuksia. Luimme molemmat trilogian ensimmäisen osan viime syksynä ja rakastuimme sen kesätunnelmaan. Päähenkilön heittelehtivät tunteet ja kevyen pinnan alla väijyvät ongelmat pitivät meitä otteessaan. Tartuinkin innoissani Kesä, jolloin minusta tuli kaunis romaanin jatko-osaan heti kun se julkaistiin. Sama kevyt lämmin kesätunnelma ei kuitenkaan enää jatkunut. Vuosi on kulunut ja kesä on taas ovella. Kaikki on nyt kuitenkin toisin, koska Susannah on kuollut. Koko kesää ei enää vietetäkään yhteisessä ihanassa kesäasunnossa, ja Bellyn ja poikien välit ovat etäiset ja kummalliset. Tunnelma on siis hyvin erilainen kuin ensimmäisessä kirjassa. Lapsuuden huolettomuus ja viattomuus tuntuvat nyt karisseen pois kokonaan ja synkkyys ja suru ovat hukuttaa kaiken. "Ainoa ihminen, jonka olisin halunnut nähdä, oli Susannah. Vain hänet, en ketään muuta. Ja silloin mieleeni välähti kirkas ajatus. En enää milloinkaan olisi kenenkään suosikki. En enää koskaan olisi lapsi, en niin kuin ennen. Se kaikki oli takanapäin. Hän todella oli poissa." Kirja hyppii taas ajassa ja lukija saa pikkuhiljaa palasia myös ajasta, joka on jäänyt ensimmäisen ja toisen kirjan väliin. Mitä oikeastaan tapahtui juuri ennen Susannah'n kuolemaa? Myös lapsuuden muistoissa vieraillaan silloin tällöin ja ne ovatkin ainoita hetkiä, jolloin saamme pienen pilkistyksen ensimmäisen osan lempeään kesätunnelmaan. Ensimmäinen kirja päättyi siihen, että Belly sai vihdoinkin Conradin huomion. Tämän kirjan alussa pari ei kuitenkaan ole enää yhdessä. Bellyn ja Conradin suhde on ollut lyhyt ja epämääräinen, ja nyt Belly ei tiedä kuinka lähestyä kumpaakaan veljeksistä. Hänen oma surunsa Susannah'n kuolemasta sokaisee hänet lähes täysin poikien kokemalle surulle ja heidän tarpeilleen. Myös ensimmäisessä kirjassa Belly oli keskittynyt omaan elämäänsä ja sen kiemuroihin. Silloin tämä omaan napaan tuijottelu tuntui kuitenkin ymmärrettävältä ja uskottavammalta. Tällä kertaa Bellyn lyhytnäköisyys sai minut lähes vihaamaan tätä epätäydellistä päähenkilöä. Kuinka Belly voi olla niin sokea sille, että pojat ovat juuri menettäneet äitinsä ja kaipaisivat nyt ystävänsä ja perheensä tukea? "Se olisi voinut olla kuin mikä tahansa vähän yllättävä kohtaaminen. Kuin satunnainen ohikulkija, johon katse kiinnittyy, tai hajuveden tuoksu, joka leijailee vastaan kadulla. Silloin sitä vain jatkaa matkaa. Unohtaa. Olisin voinut unohtaa. Asiat olisivat voineet palata ennalleen." Bellyn ystävä Taylor on myös mukana kuvioissa, tällä kertaa suuremmassa osassa kuin edellisessä kirjassa. Ystävyyssuhde vaikutti ensimmäisessäkin osassa hieman myrkylliseltä, mutta nyt se on entistä toksisempi. Taylor vaikuttaa pinnalliselta, eikä tunnu ymmärtävän Bellyä. Belly taas ei kommunikoi Taylorille kunnolla mitään ja tuntuu lähes halveksivan ystäväänsä. Vaikka kiemurtelin tyttöjen välistä kommunikaatiota lukiessani, on sanottava, että ei se ole ihan tuulesta temmattua. Bellyn ja Taylorin ikään kuuluu myös lapsuuden ystävistä erilleen ajautuminen, eikä sitä aina hoideta parhaimmalla tavalla. Tytöt siis ehkä käyttäytyvät uskottavasti. Silti minua jäi harmittamaan, että teoksen ainoa tyttöjen välinen ystävyyssuhde on niin kliseisen kilpaileva. "Mutta vaikka Cory oli söpö ja mukava, hän ei ollut Conrad. Ei sinne päinkään. Cory oli helppo, kuin siilikampaus, pelkkiä suoria linjoja menossa samaan suuntaan. Ei mikään Conrad. Conrad sai sisimpäni solmuun pelkällä katseella, pelkällä hymyllä." Kolmiodraama Bellyn, Conradin ja Jeremiah’n välillä jatkuu, vaikkakin laahaavasti, ja saa lopulta myös uusia käänteitä. Usein trilogioissa keskimmäinen osa tuntuu välikirjalta, jossa uutuudenviehätys ei enää kanna, mutta toisaalta loppuratkaisukaan ei ole vielä käsillä. Niin kävi mielestäni tämänkin kanssa. En kuitenkaan ole menettänyt toivoani tämän sarjan kanssa, vaan jään innolla odottamaan kesällä suomennettavaa päätösosaa. Ei kesää ilman sinua, Jenny Han, WSOY 2023 Suomentanut Antti Hulkkonen Englanninkielinen alkuteos: It's Not Summer without You, 2010

Kesä on ikuisesti meidän on Jenny Hanin nuorten trilogian kolmas ja viimeinen osa. Jos et ole vielä lukenut sarjan aikaisempia osia: Kesä, jolloin minusta tuli kaunis ja Ei kesää ilman sinua, tämä teksti sisältää sisältöpaljastuksia. Me luimme molemmat trilogian ensimmäisen osan, kun se julkaistiin syksyllä 2022 suomeksi ja rakastuimme sen kesätunnelmaan. Päähenkilön heittelehtivät tunteet ja kevyen pinnan alla väijyvät ongelmat pitivät meitä otteessaan. Téri ei jatkanut lukemista toiseen osaan, mutta minä tartuin teokseen innoissani heti kun se julkaistiin. Toisessa osassa, Ei kesää ilman sinua, kevyt lämmin kesätunnelma ei kuitenkaan enää jatkunut ja olin loppujen lopuksi vähän pettynyt trilogian toiseen osaan. Jäin kuitenkin kovalla innolla odottamaan sarjan päätösosaa ja lopputulosta siitä, kuinka Bellyn, Conradin ja Jeremiah’n keskinäiset suhteet päättyvät. “Hänen kasvonsa olivat karheat, niissä näkyi parin päivän parransänki. Se vaikutti kuitenkin pikemminkin pehmeältä kuin pistelevältä. Hän oli myös ruskettunut, mikä tuntui kummalliselta näin talvella, mutta sitten muistin hänen käyvän koulua aina aurinkoisessa Kaliforniassa.” Kesä on ikuisesti meidän on taas hypännyt ajassa eteenpäin edellisestä osasta. Belly on valinnut Jeremiah’n ja on varma valinnastaan. Susannah'n kuolemasta on kulunut aikaa ja vaikka suru edelleen kummittelee taustalla, ei se tunnu enää samalla lailla kaiken alleen hukuttavalta kuin kakkoskirjassa. Toiseen osaan verrattuna hahmot tuntuvat kasvaneen paljonkin. Belly aloittaa yliopiston yhdessä Taylorin kanssa ja on valmis tutustumaan uusiin ihmisiin. Jeremiah opiskelee samassa yliopistossa, mutta hänellä on jo omat ystäväpiirit. Bellyn äiti kannustaa Bellyä etsimään omat ystävänsä ja olemaan takertumatta poikaystäväänsä liikaa, jottei ah niin tärkeitä yliopistokokemuksia jäisi välistä. Yliopistoon sopeutuminen tuntuu kuitenkin hankalalta, niin kuin odottaa saattaa. Uudet ystävät eivät tulekaan hakemaan häntä ovelta ja viettäessään aikaa Jeremiah’n ystävien kanssa, myös poikaystävästä paljastuu uusia puolia. Samaan aikaan Bellystäkin on nyt tullut aikuisempi ja vähän kuin vahingossa Isabel. Lapsuuden hellittelevä lempinimi karisee pois uusien ystävien edessä ja aikuisempi Isabel on valmis ottamaan suuriakin harppauksia kohti aikuisempaa elämää. “Rojahdin vuoteelle. Täällä minä siis asuisin seuraavan vuoden. Naapurissa joku soitti jazzia. Käytävältä kaikui kinastelua, kun joku tyttö väitteli äitinsä kanssa pyykkikorin paikasta. Hissin kello tuntui soivan tauotta, kun ovet avautuivat yhtenään. Se ei minua haitannut. Hälinä tuntui mukavalta. Oli huojentavaa huomata, että ympärilläni oli ihmisiä.” Vaikka kolmannen osan tunnelma ei ole yhtä laahaava ja synkeä kuin edellisessä, olin lukiessa välillä todella ahdistunut Bellyn tilanteesta. Päähenkilö on suurien päätösten edessä, eikä perhe tai ystävät osaa aina tukea häntä tämän tarvitsemalla tavalla. Jeremiah'sta myös paljastuu puolia, jotka kyseenalaistivat jo ykköskirjan aikana syntyneen päätökseni kuulua Team Jeremiah'n. Kahden edellisen osan tapaan tässäkin hypitään paljon ajassa ja tarina liikkuu myös takaumien avulla. Menneisyys kummittelee myös muilla tavoin. Samalla tulevaisuus tuntuu tulevan päin naamaa vauhdilla. Tarinassa kuvataan hyvin kysymyksiä, vaikeuksia ja päätöksiä, jotka ilmestyvät esiin aikuisuuden kynnyksellä. “Kun en kestänyt nälkää enää pidempään, soitin Taylorille ja kerroin kaiken. Hän rääkäisi niin kovaa, että jouduin ottamaan puhelimen korvaltani.” Dialogi tuntui mielestäni tässäkin osassa toisinaan tönköltä ja romanttista sidettä Jeremiah’n ei rakennettu ainakaan minun silmiini tarpeeksi uskottavasti tai sellaisella tavalla, että sen olisi tuntenut lukijakin. Sen sijaan ajoittaiset kiusallisuudet ja ahdistuneisuus kyllä välittyivät. Belly tuntuu saaneen koko perheen solmuun, eikä kukaan oikein osaa olla toistensa kanssa. Samaan aikaan ystävät tuntuvat saavan enemmän merkitystä perheen ohella. Taylor ei olekaan enää Bellyn ainoa ystävä ja ystävien mielipiteet tuntuvat painavan enemmän kuin oman äidin. Tykkäsin siitä, miten hahmot tuntuivat harpanneen isot askeleet kohti aikuisuutta, vaikka se toisaalta vei sotkuiselta kolmiodraamalta hieman uskottavuutta. Toinen osa oli hieman laskenut odotuksiani kolmatta osaa kohtaan ja teos tuntuikin ihan sopivalta lopetukselta trilogialle. Jokainen kirja kuvaa erilaista osaa Bellyn elämästä ja trilogian mukana on päässyt näkemään nuoren kasvua kohti orastavaa aikuisuutta. Vahvimmin koko trilogian lukeneena jäi sellainen olo, että ensimmäinen osa täytyy lukea joskus uudelleen. Siinä tavoitettiin minuun vaikutuksen tehnyt ihana huoleton kesätunnelma, johon ei enää edes pyritty seuraavissa osissa. Kesä on ikuisesti meidän, Jenny Han, WSOY 2023 Suomentanut Antti Hulkkonen Englanninkielinen alkuperäisteos: We'll Always Have Summer, 2012

Muurahaisia ja dinosauruksia on vaihtoehtoesihistoria, jossa on satiirin piirteitä. Liu Cixin aloittaa teoksen kertomalla maapallon historiaa dinosaurusten ajalta. Jossakin vaiheessa tosi muuttuu taruksi, kun yhtäkkiä todetaan dinosaurusten rakentaneen työkaluja suurista puunrungoista. “Dinosauruksista tuli älykkäitä. Ne oppivat repimään puun maasta ja karsimaan siitä oksat. Kun jäljellä oli pelkkä runko, ne sitoivat rungon päähän rottingilla ison kiven.” Lyhyt novellinomainen romaani kertoo kahdesta sivilisaatiosta maapallolla kauan ennen ihmisten aikaa; muurahaisista ja dinosauruksista. Muurahaiset ovat näppäriä, yhteistyökykyisiä ja määrällisesti dominoivia. Niitä kuitenkin motivoi vain eloonjääminen, eivätkä ne kykene luovaan ajatteluun. Dinosaurukset taas ovat valtavia ja kömpelöitä, mutta niillä riittää luovaa osaamista, kiinnostusta filosofiseen ajatteluun sekä etenkin kunnianhimoa. Dinosaurukset haluavat aina vain saavuttaa enemmän ja enemmän. Ne tähtäävät eteenpäin, siinä missä muurahaisille riittää edellytykset sujuvaan elämään. Näillä hyvin erilaisilla sivilisaatioilla on ominaisuuksia, joita toiselta puuttuu. Niinpä lähes vahingossa syntyneen hammashoitolan kautta, sivilisaatiot muodostavat jännitteisen liiton, jonka eri vaiheita teoksessa seurataan. “Älyn aamunkoite oli siis yhyttänyt kaksi Maan lajia, joista toinen oli jättimäinen ja toinen pikkiriikkinen. Kummallakin lajilla oli kuitenkin kohtalokas heikkoutensa, joka esti niitä ottamasta ratkaisevaa askelta kohti sivilisaatiota.” Teoksessa on kiinnostava idea ja moni meidän lukupiirissä tykkäsi etenkin alusta, jossa koko lupaava asetelma esiteltiin. Teos on poliittinen vertauskuva ja kantaaottava satiiri, ja osa meidän lukupiirissä pohtikin lukiessaan, mitä muurahaiset ja dinosaurukset edustivat meidän maailmassamme. Jossakin vaiheessa tarkan analyysin sijaan kaikki antautuivat tarinan vietäväksi, mutta yhtäläisyyksiä ja selkeitä kannanottoja teoksesta kuitenkin löytyy. Lukupiirin keskusteluissa palasimme yhtäläisyyksien äärelle ja löysimme selkeitä vertauskohtia meidän maailmaamme niin sisällöllisesti kuin rakenteellisestikin. Muurahaisten ja dinosaurusten sivilisaatiossa tuntuu toistuvan tietynlainen kehä. Se söi jonkin verran mielenkiintoa lukiessa, mutta kuvaa tilannetta myös oikeassa maailmassa ja meidän historiassamme. Tarinassa on myös käänteitä, jotka lukiessa tuntuivat älyttömiltä, mutta todellisuudessa typistävät vain oikean maailman käänteitä yksinkertaisuudessaan huvittavuuteen asti. Jonkin verran kertomuksesta löytyi epäjohdonmukaisuuksia ja mutkat suoriksi -meinikiä, joka harmitti osaa lukijoista. Teos tuntui novellimaiselta ja odotimme lyhyeltäkin romaanilta enemmän syventymistä asioihin. Tyyli oli kuitenkin eteenpäin kiitävä ja yksinkertaistava. “Jättimäinen edistysaskel sysäsi liitukauden sivilisaation tieteen ja kulttuurin kehityksen voimakkaasti eteenpäin. Pitkään paikallaan junnannut sivilisaatio alkoi kehittyä huippunopein harppauksin.” Liu Cixinin tyyli on tietysti yleisemminkin toteava. Tässä teoksessa henkilöhahmoja ei juurikaan ollut. Muutama muurahainen mainitaan nimeltä, mutta niihinkään ei oikeastaan syvennytä. Dinosaurukset ovat enemmän yksilöitä, mutta heitäkään ei juuri lukijalle esitellä muutamaa nimeä tarkemmin. Osa meidän lukupiirissämme olisi kaivannut selkeämpiä henkilöhahmoja. Osa taas tykkäsi kertovasta tyylistä ja koki luontevaksi sen, ettei muurahaisista ja dinosauruksista tehty ihmismäisiä henkilöhahmoja. Enemmän teoksessa haettiin isompaa kuvaa ja henkilöhahmojen asemassa toimi melkeinpä kokonaiset siviilisaatiot. Osa lukupiiriläisistä on lukenut muutakin Liu Cixinin tuotantoa ja tässä teoksessa oli aikaisemmistakin teoksista tuttu tyyli ja myös tarinallisesti tuttuja elementtejä. Muurahaisia ja dinosauruksia on alunperin kirjoitettu ennen Muistoja planeetta maasta -trilogiaa, eikä se meidän keskustelujemme mukaan vetänyt vertoja trilogialle. Lukupiirissä kuitenkin todettiin, että on hauska nähdä miten kirjailijan tarinat ja maailmanrakennus ovat jo aikaisemmista teoksista selvästi kehittyneet trilogiaa kohti. “Minä uskon, että jostain sellainen vielä ilmaantuu. Kun aikaa on rajattomasti, mikä tahansa on mahdollista. Usko pois mikä tahansa on mahdollista.” Suurin osa meidän lukupiiristä kuunteli kirjan äänikirjana ja tällä kertaa äänikirjaan tarttuivat myös ne, joille äänikirjojen kuuntelu ei aina ole luontevaa. Äänikirjan on lukenut Aku Laitinen, jonka ääni on kuin suoraan Avara luonto -ohjelmasta. Hän sopi kaikkien mielestä mainiosti tähän tarinaan, vaikka rentouttava lukijaääni oli saanut myös jotkut lähes nukahtelemaan. Äänikirjana kuunnellessa osalla oli mennyt joitakin kohtia ohi ja paluu kirjan eri kohtiin oli tuntunut hankalalta. Kokonaiskuva oli kuitenkin tullut selkeäksi ja tarinan mukana pysyi helposti, vaikka muutama minuutti joistakin paikoista puuttuikin. Kaikkien mielestä teos oli mukava ja vetävä. Saimme romaanista myös hyvän keskustelun aikaiseksi ja nauroimme yhdessä joillekin kirjan tapahtumille. Lyhyt teos, alle 200 sivua, houkutteli monia tarttumaan romaaniin, ja toimii varmasti myös sellaisille, jotka haluaisivat pitkästä aikaa lukea kirjan, mutteivät tiedä mistä aloittaa. Osa lukupiiristä ei heti ensimmäiseksi ole suosittelemassa teosta kaikille tutuilleen, mutta osa taas sanoi mielellään suosittelevansa kirjaa eteenpäin. Muurahaisia ja dinosauruksia, Liu Cixin, Aula & Co, 2023 Suomentanut Rauno Sainio Kiinankielinen alkuteos: Bai’eji wangshi, 2004

Päätimme ottaa suljetun lukupiirimme kesäkirjaksi pidemmän dekkarin ja kokeilla meille vähän vieraampaa genreä. Palapelimies imaisi nopeasti monet meistä mukaansa sarjamurhien selvittelyyn. Palapelimies on Lontooseen sijoittuva dekkari. Kirjailija Nadine Matheson on itsekin lontoolainen ja työskennellyt myös asianajajana. Kirjan päähenkilönä toimii etsivä Anjelica Henley, musta nainen, jonka elämä on myllerryksessä. Dekkareille tyypilliseen tapaan Henley keskittyy lähinnä uraansa, minkä vuoksi hänen aviomiehensä sekä pieni tyttärensä jäävät usein työlle kakkoseksi. Tarinan alussa Henley palaa pitkästä aikaa paperihommista kentälle ja päätyy saman tien keskelle paloiteltuja ruumiita. Henley joutuu selvittämään yhdessä uuden harjoittelijan kanssa kuka on mahdollinen uusi sarjamurhaaja. Ruumiita löytyy nopeasti useampikin ja murhatyyli muistuttaa Palapelimurhaajasta: jo lukkojen takana istuvasta kuuluisasta sarjamurhaajasta, jonka tapauksesta Henley ei ole vielä täysin toipunut. “Henley hätkähti, ja niska jännittyi. Palapelimurhaaja . Juttu, joka oli muuttanut kaiken. Kollegoilta satoi ylistystä, Suur-Lontoon poliisijohtaja kehui häntä, ja hänet ylennettiin rikoskomissarioksi. Mutta juttu oli vienyt palan hänen sielustaan.” Suurin osa meidän lukupiiriläisistä tykkäsi kirjasta. Se koukutti monet jo alkumetreillä ja piti tiukasti otteessaan. Tarina etenee nopeasti ja kirjan luvut ovat lyhyitä. Tämä helpotti lukemista entisestään ja toimi osalle hyvänä lukujumin avaajana. Palapelimies on juonivetoinen teos, mikä onkin yleistä dekkareille. Kirjassa on iso läjä hahmoja, joista selviää paljon pieniä tiedonmurusia, mutta kehekään ei syvennytä kunnolla. Tämä harmitti useaa lukupiiriläistä. Vaikka hahmoja on pitkä liuta, pysyy niissä kuitenkin aika hyvin perillä, koska nimiä mainittaessa viitataan hahmoon usein muillakin tavoin. Ei siis haitannut vaikka osa nimistä unohtuikin lukiessa. “Olivierin myrkyllinen pahansuopuus oli tunkeutunut hänen huokosiinsa ja sekoittunut hänen verenkiertoonsa.” Henleyn kotitilannetta käydään teoksessa läpi vähän. Henleyn mies ei haluaisi vaimonsa jatkavan kentällä, vaan pysyvän visusti paperihommissa. Se ei kuitenkaan Henleyä kiinnosta. Kirjasta löytyy muutenkin dekkarien kliseisimmät piirteet, joka kai vähän kuuluu tähän genreen. Väkivaltaa teoksessa kuvattiin paljon. Tarinan ohella kuvaillaan todella graafisestikin sitä, mitä sarjamurhaajat ovat tehneet uhreilleen. Muutaman lukupiiriläisen mielestä se oli jossain vaiheessa vähän liikaa, osaa se taas ei haitannut. Tämä kannattaa kuitenkin ottaa huomioon teokseen tarttuessa. “Hänen vartalonsa jäykistyi, kun hänen sormensa sotkeutuivat vereen. Hän pinkaisi yläkertaan ja sieppasi puhelimensa, joka oli ollut latautumassa makuuhuoneessa.” Palapelimiehessä on kaikkitietävä kertoja ja tarinaa kerrotaan toisinaan eri hahmojen näkökulmasta. Meidän lukupiirimme keskusteluissa nousi esiin eriäviä mielipiteitä siitä, toimivatko eri näkökulmat osana tarinaa vai olisiko kokonaisuus ollut toimivampi ilman niitä. Olimme samaa mieltä kuitenkin siitä, että juoni oli pääosin rakennettu hyvin ja teos oli kokonaisuudessaan viihdyttävää luettavaa. Kirjasta löytyi myös taitavasti kirjoitettuja pieniä sivuhahmoja ja yksityiskohtia, joihin moni oli kiinnittänyt huomiota. Kaikkien lukupiiriläisen mielestä hahmojen tarinoihin ja motivaatioihin olisi voitu käyttää reilusti enemmän aikaa. Henley jatkaa kuitenkin kirjailijan toisessakin teoksessa, joten voi olla että siinä päästään syventämään vielä tätä ja muitakin hahmoja. Moni lukupiiristä onkin kiinnostunut jatkamaan kirjan seuraavaan osaan, joka tällä hetkellä löytyy kuitenkin vain englanniksi. Palapelimies, Nadine Matheson, LIKE, 2021 Suomentanut Juha Ahokas Englanninkielinen alkuteos: The Jigsaw Man, 2021

Sister outsider on kokoelma esseitä, puheita ja kirjeitä Audre Lordelta, yhdysvaltalaiselta mustalta lesbolta äidiltä soturilta ja runoilijalta. Se julkaistiin suomeksi nyt keväällä, mutta tekstit on alunperin kirjoitettu jo 1980-luvun vaihteessa. Silti paljon koskettavaa, osuvaa ja ajankohtaista löytyy. Me nauroimme ja itkimme tämän kokoelman kanssa. Kun etsit tämän käsiisi, niin huomaa, että kokoelman nimi on sama suomeksi ja englanniksi. “Minä en näe eroa siinä, kirjoitanko hyvän runon vai liikunko auringonpaisteeseen rakastamani naisen vartalon kanssa.” Teos on meidän mielestämme koottu hyvin. Alussa on kevyempää asiaa, keskellä painavampaa ja yleisempää, ja lopussa spesifimpää ja tärkeää. Tätä lukiessa Aracelikselle tuli pitkästä aikaa vähän samanlainen fiilis, kuin silloin, kun ensimmäistä kertaa luki Koko Hubaran Ruskeat tytöt kirjaa: "wau tää on kirjotettu MULLE!!" Kokoelman aloittava Huomioita Venäjän-matkalta on hauska ja liikuttava essee. Se on ajalta ennen globalisaatiota, jolloin muiden maiden ihmiset ja asiat tuntuivat ihmeellisiä, uusilta ja vierailta. Audre Lorde tekee kiinnostavia huomioita ja me hymähtelimme hauskoille kohtaamisille. Runous ei ole ylellisyyttä on kaunis essee, jossa korostuu tunteiden merkitys. Siinä pohdittiin myös “oikeaa kirjallisuutta” ja sitä, kuinka runojen kautta voi päästä ihan yhtä lailla tunteisiin käsiksi. Niiden työstämiseen useammalla ihmisellä voi olla resursseja vaikkei saisikaan apurahaa oman romaanin kirjoittamiseen. Runoista myös Audre Lorde aloitti kirjoittamisen. Teoksessa oli paljon asiaa naisten vihasta, rasismista ja rasismin vaikutuksesta. Osa näihin liittyvistä esseistä tuntui vähän toistolta, mutta uusia asioita, ja ehkä ennemminkin näkökulmia, löytyi näihinkin asioihin. Audre Lorde selittää yleistajuisesti, miten mustia on käännetty toisiaan vastaan tässä rasistisessa yhteiskunnassa ja muistuttaa, että mustien tulisi sukupuolestaan riippumatta tulla yhteen ja taistella toistensa sijaan oikeaa vihollista vastaan. Esimerkiksi kaikki tämä on edelleen todella ajankohtaista, vaikka tekstien kirjoittamisesta onkin jo useampi vuosikymmen. “Akateemisten feministien piireissä vastaus näihin kysymyksiin on usein: `Emme tienneet, keneltä kysyä.` Se on samaa vastuun välttelyä, samaa luikertelua, joka pitää Mustien naisten taiteen poissa naisten taidenäyttelyistä, Mustien naisten tekstit poissa useimmista feministisistä julkaisuista, paitsi kun julkaistaan satunnainen `kolmannen maailman asioiden erikoisnumero`, ja Mustien naisten kirjoitukset poissa teidän lukulistoiltanne.” Esseissä oli ihanasti fokus vain mustien yhteisössä, silti sivuuttamatta ongelmia, jotka tulee valkoisilta. Näihin ongelmakohtiin juurruttiin ja paneuduttiin. Huomiot ja analyysit tehdään kuitenkin Yhdysvaltojen kontekstissa, eikä kaikki siksi ole ihan suoraan käännettävissä Suomeen. Vaikka Lorde selkeästi kirjoittaa mustille, on se edelleen ajankohtainen myös kaikille muillekin luettavaksi. Kokoelman loppuun sijoitetut esseet käsittelevät naisten kaipuuta toistensa luokse, ja ne olivat ehkä koskettavinta ja ajatuksia herättävintä koko teoksessa. Esseissä kuvaillaan kauniina sitä yhteisöllisyyttä ja ystävyyttä, jota mustien naisten välillä on ollut, ja voi olla, jos pystymme työstämään kaiken sen läpi, jonka olemme internalisoineet tässä yhteiskunnassa, joka haluaa erottaa meidät toisistaan. Tämä sai meidät heti ajattelemaan meidän nykyisiä ystävyyssuhteita ja reflektoimaan sitä kuinka me kohtaamme toiset mustat tai ruskeat naiset. “Kun kuitenkin annat ymmärtää, että kaikki naiset kärsivät samanlaisesta sorrosta siitä yksinkertaisesta syystä, että ovat naisia, et näe patriarkaatin moninaisia, vaihtelevia työkaluja. Sivuutat sen, miten naiset käyttävät niitä työkaluja tiedostamattaan toisiaan vastaan.” Myös äitiys liittyy kiinteänä osana tätä, ja kirjailija kuvaa myös tunteitaan, toiveitaan ja pelkojaan niin itse äitinsä lapsena kuin myös omien mustien lastensa äitinä. Hän puhuu myös siitä, kuinka itselleen pitää osata olla äiti: lempeä, hyväksyvä ja tukeva. Essee Poikalapsi: mustan lesbofeministin vastaus on kaunis kuvaus vanhemmuudesta, etenkin Lorden omien kokemusten läpi. Sister Outsider, Audre Lorde, Kosmos, 2022 Suomentanut Kaijamari Sivill Englanninkielinen alkuteis: Sister Outsider: Essays and speeches, 1984

Hiro Arikawan Matkakissan muistelmat kertoo kissasta ja tämän omistajasta Satorusta kissan ja kaikkitietävän kertojan näkökulmasta. Teos keskittyy paljon Satorun ja kissan muisteluihin omista elämistään ja kuvaa rauhallisella temmolla erilaisia ystävyyksiä, lapsuutta sekä eläimen ja ihmisen yhteyttä. “Kun luulin lopun jo olevan käsillä, tulit mieleeni. Uskoin, että asiat jotenkin järjestyvät jos jaksaisin tänne saakka. Autathan minua?“ Kissa on ollut koko elämänsä kulkukissa, kunnes Satoru löytää sen haavoittuneena ja antaa kissalle nimeksi Nana, suomennettuna numero seitsemän, Nanan hännän muodon mukaan. Ennen äärimmäisen itsenäinen Nana kotiutuu parantumisensakin jälkeen Satorun asuntoon ja heistä tulee ystäviä. Viisi vuotta myöhemmin Satorun täytyy luopua kissasta lukijalle tuntemattomasta syystä. Tästä alkaa Nanan ja Satorun yhteinen matka läpi Japanin. Yhdessä he lähtevät kiertämään Satorun elämän aikana kertyneiden ystävien luona, toivoen, että joku voisi ottaa kissan hoitaakseen. Jokaisessa kappaleessa Satoru ja Nana tapaavat yhden ihmisen Satorun menneisyydestä. Kappaleissa kerrotaan takaumia henkilöiden ystävyydestä. Siitä, kuinka he kohtasivat toisensa ja mikä merkitys heidän yhteydellään on ollut Satorun elämään. “Yoshimine ravisti rajusti päätään ja pysäytti kehää kiertävät ajatukset. Tehtyä ei enää saa tekemättömäksi, mennyttä on turha murehtia.” Meidän suljetussa lukupiirissä monelta oli jäänyt tämä kirja lukematta, mutta pari tyyppiä oli ihastunut tähän teokseen ihan erityisesti. Kissan näkökulma oli kiinnostavasti tehty ja sitä kautta liikutettiin tarinaa myös taitavasti eteenpäin. Muistelmat Satorun lapsuudesta olivat koskettavia ja pikkuhiljaa avautuva mysteeri siitä, miksi kissasta täytyi nyt luopua, piti mielenkiintoa yllä. Vaikka teos keskittyykin lähinnä kuvailemaan tapahtumia se sisältää myös merkityksellisiä käännekohtia. Tempo on kuitenkin pääosin hidasta ja kerronta on toteutettu miellyttävästi. Totesimme lukupiirissä, että teos vetoaa paremmin jo valmiiksi eläinrakkaaseen lukijaan, emmekä voi varauksetta suositella kirjaa sellaiselle, jota eläimet eivät kiinnosta ollenkaan. “Jos et sure kuollutta kissaa riittävästi, et saa käsiteltyä asiaa loppuun. Älä jää epäröimään ja murjottamaan sitä, ettet ehtinyt ajoissa, vaan sure kunnolla. Käy kertomassa, että yritit päästä tapaamaan. Jos et hoida asiaa, kissasi huolestunut sielu ei pysty lepäämään rauhassa.” Matkakissan muistelmat, Hiro Arikawa, Kustantamo S&S, 2019 suomentanut Raisa Porrasmaa Japaninkielinen alkuteos: Tabineko Ripouto, 2015

Sara Osmanin Kaikki mikä jäi sanomatta kertoo kolmesta ystävyksestä — Sofiasta, Carolinesta ja Amandasta — kaikkien näkökulmasta vuorotellen. Naiset asuvat Tukholmassa ja ovat kaikki jotenkin todella uskottavia, erilaisia ja omilla tavoillaan vähän kamalia. Sofia on ruotsalainen somalinainen, joka työskentelee lakifirmassa. Työssään hän kokee paljon paineita asemansa puolesta ja esimerkiksi kokee tilansa uhatuksi, kun samaan firmaan astelee yhtäkkiä uusi työntekijä, toinen somalinainen. Caroline on rikkaasta perheestä, etäisen äidin kasvattama rikkinäinen nainen, joka haluaa yhdellä viikolla somejulkkikseksi ja toisella kirjailijaksi. Amanda taas haluaisi vain jättää perheensä traumat taaksensa ja pyrkii siihen juhlimalla ja käyttämällä runsaasti alkoholia. “Mitä näkymättömämpää maahanmuuttajuus on meileissä, sitä kouraantuntuvampaa se nimittäin on, kun seison uuden ihmisen edessä kaikessa mamuisuudessani enkä yhtään vastaa hänen odotuksiaan.” Sofia ja Amanda ovat tunteneet toisensa jo pitkään ja muuttaneet yhdessä Tukholmaan. Uudessa kaupungissa heidän välinsä ovat kuitenkin muuttuneet ja paljon asioita heidän välillään on jäänyt käsittelemättä tai sanomatta ääneen. Vaikka kaikki kolme naista ovat keskenään ystäviä ja jollakin tasolla pitävät toisistaan, heidän välillään on myös paljon kateutta, vihaa ja katkeruutta. Toisen onni tuntuu aina olevan itseltä pois. Hahmojen ajatukset ovat välillä todella luotaantyöntäviä ja vastenmielisiä kaikessa uskottavuudessaankin. Ajatusten ja tunteiden taustoja avataan hyvin ja lukija ymmärtää, miksi hahmot ovat sellaisia kuin ovat. Joihinkin ajatuksiin onnistuimme myös samaistumaan, halusimme sitä tai emme, vaikka osa olikin viety kirjassa aivan äärimmäisyyksiin. “Olen lukenut self help -kirjoja, tehnyt listoja parhaista ominaisuuksistani, harrastanut rakkausmeditaatiota, you name it. Olen todella yrittänyt. Kerran hymyilin itselleni kahden viikon ajan joka aamu kylpyhuoneen peilin edessä ja toistelin että “kelpaan juuri tällaisena”. Fake it till you make it ei toiminut.” Tarina kietoutuu pikkuhiljaa loppuen tapahtumaketjuun juhannusjuhlissa Carolinen perheen kesäpaikassa. Tätä ennen ystävysten elämää avataan ja lukijalle herää kysymyksiä siitä, miksi nämä kolme niin erilaista ihmistä haluavat edes viettää aikaa yhdessä. Teos herätti paljon tunteita ja oli mielestämme vaikuttava kirja. Kaikki mikä jäi sanomatta, Sara Osman, Like, 2022 Suomentanut Sirje Niitepõld Ruotsinkielinen alkuteos: Allt vi inte sa, 2021

Lois Armaksen esikoisromaani Flora kertoo Flora-nimisen nuoren naisen muutosta Suomeen ja hänen asettumisesta uuteen ja täysin tuntemattomaan paikkaan. Flora tutustuu kotimaassaan suomalaiseen poikaan, rakastuu ja muuttaa tämän perässä pian Helsinkiin. “Tunnen mun jalan sen jalkaa vasten, ja Flora tuntuu just siltä, miltä mä koko ajan kuvittelinkin, kun se saapuisi Helsinkiin: vahvalta ja hauraalta yhtä aikaa.” Olin kuvitellut Floran olevan suuremminkin kirjan keskiössä, mutta yllätyin kirjan ensimmäisillä sivuilla, kun kertojina toimivat Floran suomalainen poikaystävä ja hänen isänsä valtameren takaa. Myöhemmin kertojia tulee vielä lisää Floran ystävistä ja muista ympärillä pyörivistä ihmisistä. Kertoja vaihtuu jokaisen kappaleen kohdalla. Minulla kesti hetki päästä tähän tarinamuotoon käsiksi, mutta pikkuhiljaa lämpesin Lois Armaksen tavalle viedä tarinaa eteenpäin. Kertojien kautta lukija pääsee kokoamaan ajatuksen Floran muutosta Suomeen, miten hän asettuu uuteen ympäristöön ja hänen ihmissuhteistaan. Kertojat käyvät kuitenkin läpi paljon omaa elämäänsä ja Flora on vain sivuhenkilö heidän tarinassaan. “Ehkä Floran kohdalla on toisin, koska me vaan satuttiin tapaamaan tosi luonnollisesti, meitä yhdistävän ihmisen kautta, ja tarvittava >tutustumisjutustelu> suijui meiltä helposti, tarinaa riitti, me naurettiin samoille asioille, meiltä löytyi samanlaisia kiinnostuksen kohteita ja niin edelleen.” Tykkäsin, että kirjan kertojahahmot olivat selvästi eri ikäisiä: samaa ikäluokkaa Floran kanssa ja heidän vanhempiaan. Oli kiinnostava seurata miten eri ikäisten ihmisten elämät risteävät ja kuinka jokainen näkee maailman ihan omalla tavallaan. Lopulta tykkäsin todella paljon monen hahmon näkökulmasta kerrotusta teoksessa, jossa ihmisten omat mietteet ja ihmissuhteet saivat enemmän arvoa suoraviivaisen juonen sijaan. Omat mielipiteeni hahmoista vaihtelivat paljonkin, mutta etenkin Floran isä jäi mieleeni rakastavana vanhempana ja positiivisena representaationa tunteita näyttävästä miehestä. Olemme keskustelleet POC-lukupiirin tapahtumissa käyvien lukijoiden kanssa siitä, kuinka todella monessa kirjassa mieshahmot ovat usein vastenmielisiä ja oli todella ihana lukea vaihteeksi jotain ihan vastakkaista. “Kunhan vain muistelin, sanon. Mutta sanon myös: Kiitos, siitä, että hän tuli omaksi itsekseen, ja siitä, että hän antoi siinä samalla minun oppia, mistä isyydessä pohjimmiltaan on kyse.” Floran isän lisäksi moni muukin hahmo oli mieleeni ja kirjassa hypittiin taitavasti ajassa. Aina uuden kappaleen alettua muutaman rivin päästä pystyi hyvin jo ymmärtämään kuka kertojista oli milloinkin äänessä ja kirjoitustyyli muuttui myös paljon jokaisen hahmon kohdalla. Kirjan alkupuoliskolla Floran poikaystävän tyyli puhua Florasta ja heidän suhteestaan turhautti aika ajoin ja hidasti alun lukemista, mutta kirjan edetessä tämäkin onneksi muuttui. Sanoisin silti, että etenkin kirjan keskikohta oli lempparini. Tykkäsin lukea näiden ihmisten tavallisesta elämästä ja etenkin heidän itsetutkiskelustaan ja sitä kautta uusien tapojen tai näkemysten oppimisesta. Teoksessa käsitellään paljon vanhemmuutta, perhesiteitä, parisuhteita ja ystävyyksiä syvällisesti ja todella aidon tuntuisesti. Usein kun laskin kirjan käsistäni sitä lukiessa, jäi hahmojen kerronta ja ajatukset pyörimään mieleeni ja avasin kirjan aina innolla uudelleen. Flora, Lois Armas, WSOY, 2023 Suomentanut Maria Lyytinen Käännetty englanninkielisestä käsikirjoituksesta

Jamaica Kincaidin Lucy kertoo 19-vuotiaasta antigualaisesta tytöstä, joka on lähtenyt au pairiksi Yhdysvaltoihin vieraaseen perheeseen kauas kodistaan ja omasta perheestään. Teos on rehellinen, tarkkanäköinen ja käsinkosketeltavan tuntuva kokemus teini-ikään kuuluvista asioista ja ajatuksista. “Joitain asioita ei pääse pakoon, mutta usein ainakin joksikin aikaa riittää ihan hyvin, että edes yrittää.” Kirja keskittyy paljon Lucyn ja kahden äitihahmon suhteisiin. Isäntäperheen äidin, Mariahin, kanssa Lucylle syntyy jännitteinen, mutta rakkaudellinen suhde, jota Lucy paljon vertaa suhteeseen oman äitinsä kanssa Antiguassa. Etenkin Lucyn ja Mariahin suhdetta oli kiva seurata. Näiden kahden välillä yllättävän paljon sanotaan ääneen, mutta vieläkin enemmän jätetään sanomatta. "Mariah ei tuntunut huomaavan itsensä ja muiden ruokailijoiden samankaltaisuutta tai sitä, mitä samaa minussa ja tarjoilijoissa oli. Hän käyttäytyi tavalliseen tapaansa eli niin, että maailma oli pyöreä ja siitä vallitsi täysi yksimielisyys, vaikka minä tiesin, että maailma oli litteä ja jos menisin sen reunalle, putoaisin." Tarinan keskiössä on Lucy, joka etsii itseään maailmassa, jossa moni asia on niin väärin. Isäntäperheen tarina jää kirjassa taka-alalle, vaikka heidänkin välistä draamaa puidaan jonkin verran, etenkin Lucyn näkökulmasta. Kirjassa kuvataan myös Lucyn muita suhteita: ystävyksiä ja rakastajia. Teinin mieskuva on kuitenkin armoton. Joukossa on myös takaumia Lucyn kotimaahan ja omaan perheeseen sekä menneisyyteen, jonka päällä pysyy pitkään jonkinlainen mystisyyden verho. Menneisyydestä annetaan vain pieniä palasia, jotka jättivät miettimään, mitä emme vielä tiedä. Lucyn hahmo on viehättävän suorapuheinen ja älykäs. Kieli, ja etenkin dialogi, on romaanissa muutenkin riemastuttavaa: osuvia kielikuvia ja tuntuvia vertauksia. Kirjassa ei lopulta paljoakaan tapahdu ja oli ihana vain uppoutua hahmoihin ja Lucyn ajatuksiin. Hahmot tuntuvat aidoilta ja uskottavilta. Kincaid kuvaa osuvasti rakkautta, rakkaudettomuutta, seksiä, seksuaalisuutta, vihaa, ulkopuolisuuden kokemusta, pelkoa, katkeruutta ja kumppanuutta. “Puiden alla oli monia, monia keltaisia kukkia, jotka olivat leluteekuppien tai keijuhameiden kokoisia ja muotoisia. Ne näyttivät samanaikaisesti syötäviltä ja päälle puettavilta, ne olivat kauniita, ne olivat yksinkertaisia, näytti kuin ne olisi tehty pyyhkimään pois monimutkainen ja tarpeeton ajatus. En tiennyt mitä kukkia ne olivat, ja minulle oli arvoitus, miksi halusin tappaa ne.” Lucy-kirjan sanotaan olevan itsenäinen jatko-osa Jamaica Kincaidin esikoisromaanille Annie Johnille, mutta me molemmat luimme teokset niin sanotusti väärinpäin. Aloitimme tästä ja luimme vasta sen jälkeen Annie Johnin, joka keskittyy kuvaamaan päähenkilön elämää Antiguassa ennen poismuuttoa. Lucyn voi kuitenkin hyvin lukea itsenäisenä teoksena. Tässä kirjassa on vain 171 sivua ja se on vähän yli neljä tuntia äänikirjana. Teoksessa on kuitenkin niin paljon sisältöä, että sen luettua oli vaikea uskoa sivumäärää todeksi. Kincaid sanoo yhdessä lauseessa niin paljon, että välillä lukeminen piti pysäyttää hetkeksi ja jäädä miettimään sen sisältöä. Teksti on todella sujuvaa ja tuntuu että kappaleissa sanotaan juuri sen verran kuin tarvitseekin. Meiltä aina välillä kysellään hyviä lyhyitä kirjoja. Tässä on siis yksi erinomainen vinkki. Lucy, Jamaica Kincaid, S&S, 2023 Suomentanut Helka Sivill Englanninkielinen alkuteos: Lucy, 1990