Marcela Serranon Näkemiin, pikku naiset jäi meidän lukupiirissämme suurimmalla osalla kesken tai kokonaan lukematta. Chileläisistä serkuksista kertovan tarinan piti olla kiinnostava "aikuisten versio" Louisa May Alcottin Pikku naisista, mutta se jätti meidät lähinnä hämilleen.
“Lola mietti Adan käsikirjoitusta,
eikö Amy polta kirjassa sisarensa Jon käsikirjoituksen?”
Nieves on serkuksista perinteikkäin, köyhä kotirouva, jonka näkökulma oli lähinnä katkera ja epämielenkiintoinen. Ada taas on reilusti menevämpi ja kokee elämässään kaikenlaisia käänteitä ja vastoinkäymisiä, joita ei sen pahemmin selitetä. Lola on ihailtu ja varakas, ja Luzia motivoi haave ihmisten pelastamisesta Afrikassa. Etenkin Luzin motivaatio tuntui tarinassa irrallisesta ja turhalta.
Serkukset asuvat lapsina eri osissa maata, mutta tapaavat aina kesäisin eteläisessä Chilessä suvun kotikartanossa ja viettävät siellä unohtumattomia hetkiä. He kasvavat yhteen kesäisten seikkailujen saattelemana, mutta aikuistuttuaan ajautuvat erilleen ja eri puolille maailmaa.
“Kun pysättää tuon kuvan kolmesta serkustani tuossa huoneessa,
kukin pitkällään omassa kapeassa vuoteessaan,
tuntuu itse asiassa siltä kuin mikään ei olisi muuttunut.”
Samoja menneisyyden tapahtumia kerrataan eri ihmisten näkökulmasta. Serkukset muistelevat lapsuuttaan, näyttelevät Pikku naisten kohtauksia, lähtevät maanpakoon, menettävät läheisiään, rakastuvat ja ajattelevat toisiaan. Tarina tuntuu silti junnaavan, mutta toisaalta tuo myös esille sen, kuinka erilaisilta samat tapahtumat voivat näyttää eri ihmisten kertomina. Tämä tuntuikin olevan lähes ainoa kiinnostava osa kirjassa.
“Lola mietti, voisiko ihminen mistään merkistä huomata päässeensä eroon menneisyydestään, jotta se lakkaisi sen jälkeen tekemästä kipeää.”
Alle 300 sivuiseen teokseen on yritetty liittää niin monta juonenkäännettä ja hahmoa, että lopulta kirja jää sekavaksi ja punainen lanka tuntuu häviävän paljouden alle. Teoksen kieli on myös vähän kömpelöä: hurjistuttavan pitkiä virkkeitä ja epäselviä tekijöitä. Kuka kertoo tarinaa välillä ensimmäisestä ja välillä kolmannesta persoonasta? Tämän lisäksi teos poukkoilee ajassa valtoimenaan, eivätkä kappaleiden alun vuosiluvut auttaneet aikakausien ymmärryksessä juuri ollenkaan.
Kaiken kaikkiaan teos tuntui sekavalta, mutta mahdollisesti parempi tuntemus Pikku naisten alkuperäiseen tarinaan voisi auttaa ymmärtämään kokonaisuutta paremmin ja paikoittain kyllä tykkäsimme kirjasta.
Näkemiin, pikku naiset, Marcela Serrano, Helmi Kustannus, 2006
Suomentanut Sanna Pernu
Espanjankielinen alkuteos: Hasta siempre, mujercitas, 2004