Javiera Marchant Aedo on chilestä Suomeen 1992 tullut poliittinen pakolainen, joka kamppailee sen kanssa, mihin sijoittaa yli 400 kirjaa, kun edessä on vihdoin muutto takaisin kotiin 32 vuoden jälkeen. Kirjojen lukeminen ja unelma oman kirjan kirjoittamisesta ovat olleet hänelle tärkeitä kumppaneita lapsuudesta lähtien ja vähintään rakkaus kirjoihin on jotain, minkä hän toivoo pystyvänsä siirtämään omalle lapselleen. Javieran ja Maia Fandin yhdessä kirjoittama tietokirja Turvallisemman tilan periaatteiden käsikirja ilmestyy Vastapainon julkaisemana helmikuussa 2025.
Mihin loppuvat kirjailijan oikeus luomaansa kieleen ja mistä alkavat kääntäjän oikeudet muokata kieli siihen pisteeseen asti, että se taipuu jollekin täysin vieraalle kielelle, missä on omat kielioppisääntönsä, kieli jolla on oma historia, kieli joka ei koskaan voi täysin ymmärtää sitä todellisuutta, missä alkuperäiskielellä kirjoittanut kirjailija on elänyt?
Olen kieli(mieli)puolinen ristiriita, pystyn taivuttamaan suomen kielen oman tahtoni mukaan, löydän siitä alati uusia puolia ja en lakkaa ihmettelemästä miten outo, ihana, joustava ja jämpti kieli se on. Olen kaksi-, kolmi-, kolmi-ja-monia-puolikkaita-kielinen. Opin ensin puhumaan ja lukemaan espanjaksi, mutta en miksi tahansa espanjaksi, vaan nimenomaan Chilen espanjaksi. Muistan, että kun sain ensimmäisen kerran suomi-espanja-suomi -sanakirjan käteeni, olin lähestulkoon raivoissani siitä, että jugo olikin zumo ja etten löytänyt Chilen espanjalle välttämätöntä epäsanaa po. Vielä vuonna 2015, kun kirjoitin aikuislukiossa pitkän espanjan, tämä raivo hiipi kirjoitukseeni peräänantamattomaksi itsepäisyydeksi, kun kieltäydyin latinalaisamerikkalaisia alkuperäiskansoja lahdanneiden oudosta tavasta puhutella muita ihmisryhmiä vosotros, ja sen sijaan käytin ylpeästi muotoa ustedes, koska jälkimmäinen kuuluu äidinkieleeni, mutta ensin mainittu on korvaani liian teennäinen ja muistuttaa espanjalaisten kolonialistisesta ylimielisyydestä.
Tämä etuoikeus, mitä kieliin tulee, on sallinut minulle jotain, mistä monet haaveilevat: pystyn lukemaan käännöskirjallisuutta sekä sen alkuperäiskielellä että, no, käännöksinä. Luen sujuvasti en ainoastan espanjaa, vaan myös englantia. En liioittele, kun kerron oppineeni merkittävän paljon suomenkielisiä sanoja ja sanontoja lukemalla Sadan vuoden yksinäisyyttä samaan aikaan suomeksi ja espanjaksi. Olin tietysti liian nuori lukemaan koko kirjaa, mutta olen silti lukenut sen noin kerran vuodessa siitä lähtien, kun olin yhdeksän vanha.
Sadan vuoden yksinäisyys oli vain ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut lukemattomia kertoja suomeksi ja espanjaksi, ja pari kertaa englanniksikin, mutta viimeisin kirja, jonka kohdalla olen saanut kokea samat ilot, mutta myös raivostumisen ja turhautumisen tunteet, on Camila Sosa Villadan Las Malas - Huonot naiset, jonka nimi on suomeksi käännetty Yöeläimiä.
Kirjan alussa on chileläisen runoilijan Gabriela Mistralin runosta ensimmäinen lause: Meistä kaikista oli määrä tulla kuningattaria. Tuhahdan tyytymättömänä jo ennen kuin pääsen kirjan alkua pidemmälle. Tunnen tämän runon! Ei meidän ole määrä tulla kuningattariksi, kukaan ei määrännyt niin, ei edes kohtalo, vaan meistä tulisi kuningattaria, se on meidän unelmamme: “sanoimme sen humalassa ja se oli meille kaikille totta, meistä tulisi kaikista kuningattaria ja päätyisimme kaikki mereen” (käännös allekirjoittaneen). Gabriela Mistral kertoo, mitä tulee tapahtumaan, mutta onhan se hankalaa puhua tulevaisuudesta kielellä, missä ei ole tulevaisuutta. Kuinka neljä aikamuotoa mitenkään voisi riittää kuvailemaan jotain, mikä tapahtuu ajassa tämän kielen ulottumattomissa? Pelkään mitä tulisi tapahtumaan seuraavaksi, hyvin tietoisena siitä, että olen juuri käyttänyt futuuria kielellä ilman tulevaisuutta, ja käyttänyt vierasperäistä tulevaisuusmuotoa tarkoittavaa sanaa kielellä, josta äärioikeisto pelkää jäävän vähemmistöksi, koska täältä me tulemme! Me maahanmuuttajataustaiset! Me viemme naisenne, työpaikkanne, sosiaaliturvanne, kulttuurinne, uskontonne ja lopulta, väistämättä, myös kielenne. Ja teemme tämän kaiken suomeksi, vaikkei se ole edes äidinkielemme. Niin kuin se olisi vaikeaa! Pah.
Seuraavan kerran tunnen taas turhautumista ensimmäisen virkkeen kohdalla: on yömyöhä: puistossa pakastaa. Mutta ei ole yömyöhä! Sosa Villada kirjoittaa, että yö on syvä. Toki se on ehkä kirjaimellinen käännös, mutta minä tunnen sen juuri niin: olemme syvällä yössä, ja Puiston yllä (kyllä, isolla kirjaimella, koska se ei ole mikä tahansa puisto, miksi se on pienellä kirjaimella suomeksi?) on jääkylmää. Siispä toki, on yömyöhä ja puistossa pakastaa.
Ymmärrän heti, että en voi tehdä tätä itselleni. Minun on saatava lukea kirja niin, että voin viikkoa myöhemmin haastatella itse kirjailijaa: tekisin sen espanjaksi, kääntäen suomen kielelle omat kysymykseni, mutta simultaanitulkin kääntäessä Camilan vastaukset. En voi lukea molempia kirjoja yhtä aikaa, se olisi taistelu, missä valitsisin puoleni, alkuperäisteoksen, ja tappelisin joka sivulla käännöstä vastaan. Mistä tämä raivo? Kukaan ei uhkaile espanjaa, ja on ennen kaikkea upeaa, että latinalaisamerikkalaista kirjallisuutta käännetään suomen kielelle, joten miksi olen niin vihainen?
Se johtuu kaksikielisyydestä ja siitä, että näistä kahdesta kielestä alkuperäinen, äidinkieleni, on jossain vaiheessa hävinnyt oman taistelunsa suomen kieltä vastaan. Se johtuu siitä, että pystyn vaivatta kirjoittamaan suhteellisen hyvää, sujuvaa suomen kieltä, monimutkaistakin tekstiä, mutta minun täytyy tarkistaa sanakirjasta joka viides sana, kun yritän kirjoittaa yksinkertaistakin espanjaa. Se johtuu siitä, että minun on täytynyt kynsin hampain pitää kiinni chileläisyydestäni ja tehdä työtä säilyttääkseni kulttuurini ja kieleni maassa, missä globaalista etelästä tuleva mikä tahansa on aina vähemmän arvokas kuin valkoisuudesta käsin syntyneet tuotokset. Se johtuu kielellisestä yksinäisyydestä, vaikka se on kieli, joka on rikas ja loputtomiin, eri kulttuurien parissa ja historian saatossa, käynyt läpi muodonmuutoksen ja syntynyt uudelleen Meksikon espanjana, Argentiinan espanjaa, Perun espanjana ja Chilen espanjana. Minun lempi epäsanani po on perussa pe ja useimmissa muissa maissa pues. Se on että, jotta, koska, kun, kuin, kunnes, jos, vaikka, jollei, ellei, kunhan, joskin, ennen kuin, mutta ei mitään näistä.
Olen raivoissani suomen kielelle, en kääntäjälle, koska suomen kieli on ympäristön ansiosta ollut voimakkaampi kuin äidinkieleni, jota en sittenkään osannut puolustaa kuten minun olisi pitänyt. Olen vihainen itselleni. En voisi ikimaailmassa kirjoittaa tätä tekstiä espanjaksi, koska en löytäisi sanoja.
Entä Las Malas? Luen sen lopulta ensin vain suomeksi ja olen tyytyväinen päätökseeni. Huomaan sijoittavani Sarmientonpuiston Koskipuiston tilalle ja asettavani Encarna-tädin, jonka nimi on vain vierasperäinen eikä tarkoita mitään, vaaleanpunaisen maailman jonnekin Aleksanterinkadun perukoille, lähelle edesmennyttä Dorista. Kun myöhemmin luen sen alkuperäiskielellä, Encarna-tädin nimi tarkoittaa lihallista yltäkylläisyyttä ja yksinäisyyttä, lihaksi tullutta hoivaa ja kiimaa, ja koen sieluni kautta, miltä Puisto näyttää, tuoksuu, kuulostaa, haisee ja tuntuu: se on sekoitusta aikuisena tuntemaani Buenos Airesia ja lapsuuteni Santiagoa, enkä voisi koskaan kuvailla kokemusta suomeksi ilman, että raivostuisin itse itselleni.
Kuitenkin sekä suomeksi että espanjaksi itse kirjan tarina ja siinä kerrotut elämät ja kuolemat, ne aiheuttavat samat reaktiot, sillä kyynelilläni ei ole kieltä, aivan kuten ajatukseni eivät ole millään kielellä: ne ovat kuvia ja tuntemuksia. Ne ovat raakaa kipua ja elämänhalua, ja molemmat löytyvät kaikilla maailman kielillä.
JAVIERA MARCHANT AEDON KIRJAVINKIT
Lilith's Brood - Octavia E. Butler (ja koko Xenogenesis-trilogia)
Comments