HAKU

Tuikku uskaltaa on Johanna Lestelän kirjoittama ja kuvittama lastenkirja sekä Tuikku-sarjan kolmas osa. Kaikissa kirjoissa seikkailee Tuikku niminen lapsi, jonka kanssa yhdessä ihmetellään maailmaa. Kolmannessa teoksessa Tuikkua jänittää uuden harrastuksen aloittaminen vaikka hänen toiveensa onkin päästä pelaamaan jalkapalloa. Keskustelu äidin ja muiden lasten kanssa sekä Tuikun oma tahto onneksi voittavat tämän pelon. “`Joo`, Tuikku huokaa. `Nyt minusta ei voi tulla jalkapallon pelaajaa.` `Voi Tuikku! Aina voi yrittää uudestaan.`, äiti lohduttaa. `Huomenna on uusi päivä!`” Tuikku uskaltaa -teoksen myötä on helppoa jutella oman lapsen kanssa jännittämisestä ja peloista uuden äärellä sekä kuinka nämä pelot voidaan voittaa. Aikaisemmissakin teoksissa on aina jokin aihe, jonka avulla voi avata keskustelua lapsen kanssa kirjaa lukiessa. Ensimmäisessä osassa muun muassa Tuikkua ei osannut sanoittaa tunteitaan, mutta turvallisten aikuisten ympäröimänä sekin helpotti. Kirjat on suunnattu päiväkotilaisille ja ovat sopivan lyhyitä, jotta lapsi jaksaa seurata tekstin hyvin alusta loppuun. Selkeät kuvat myös havainnollistavat ja tuovat lisää ulottuvuutta itse tarinaan. “Kotona Tuikku Löytää lattialta lankakerän. Tuikku harhauttaa, pujottelee ja potkaisee…” Tuikku-sarjasta on aikaisemmin julkaistu Tuikun tärkeä tehtävä sekä Tuikku ja pimeän mörkö. Tuikku uskaltaa, Johanna Lestelä, Otava, 2021

Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa sijoittuu Afganistaniin 1960-2000 -lukujen taitteeseen. Se kertoo kahden eri-ikäisen naisen kohtalon, joiden tarinat kietoutuvat hetkeksi yhteen. Teos kertoo naisista, naisten asemasta Afganistanissa, äidiksi tulemisesta, riittämättömyydestä, perhesiteistä, ystävyydestä, kunnioituksesta ja avuliaisuudesta. Rankan aiheen äärellä kirja on kuitenkin kirjoitettu sulavasti ja kauniisti. “Hetken epäröityään hän keräsi rohkeutensa ja kysyi hevoskärryjen vanhalta omistajalta, sattuiko tämä tietämään missä asui Jalil, elokuvateatterin omistaja.” Kirjan ensimmäiset osat kertovat Mariamista, joka on kokenut rankan lapsuuden. Hänen isänsä on rikkaasta perheestä ja elokuvateatterin omistaja, mutta Mariam asuu äitinsä kanssa köyhemmällä alueella Heratin liepeillä. Käänteiden kautta hänet naitetaan teininä itseään tuplasti vanhemmalle miehelle Rashidille toiseen kaupunkiin, Kabuliin. Hankalaa ja raskasta avioliittoa kuluu monta vuotta, mutta suurempia muutoksia alkaa tapahtua kun Afganistanin sisällissota alkaa. Seuraaviin lukuihin tulee mukaan myös Laila, Rashidin toinen entistä nuorempi vaimo. Naisten välit ovat alkuun viileät, mutta samankaltainen kohtalo yhdistää. Sisällissota vaikeuttaa entisestään naisten asemaa yhteiskunnassa ja tekee elämästä vielä tiukempaa. “Kummallista kyllä, vaikka tytön epäsuosion olisi luullut ilahduttavan Mariamia, tuottavan hänelle makeaa vahingoniloa, niin ei käynyt. Ei. Hämmästyksekseen Mariam huomasi säälivänsä tyttöä.” Tarinassa oli paikoin toistoa ja eteni yleisesti hitaasti. Oli kuitenkin ihana, miten naisten ajattelu ja pohdinnat oli kirjoitettu auki. Keskiössä olivat nämä kaksi naista, joiden maailmaan oli myös helppo syventyä ja sille annettiin tilaa. Tuhat loistavaa aurinkoa toimikin hyvin pitkänä kirjana, joten henkilöhahmoihin pääsi syventymään ja tuotiin rauhassa miljöö lukijalle esille. Minun on ollut vaikea tarttua äänikirjoissa romaaneihin ja olen suosiolla seurannut tarinaa lukien fyysistä kirjaa. Tämän kohdalla päätin kuitenkin tehdä poikkeuksen ja kuunnella tarinan äänikirjana, joka kestikin päälle 13 tuntia. Teos toimi hyvin kuunneltuna ja oli helppo pysyä mukana kun tarinassa keskityttiin pitkällä aikavälillä vain muutamaan hahmoon. Omalla kohdalla rauhalliset pitkät romaanit tuntuu sopivan äänikirjoihin, lyhyemmät tarinat luen suosiolla itse! Tuhat loistavaa aurinkoa, Khaled Hosseini, Otava, 2007 Suomentanut Kristiina Savikurki Englanninkielinen alkuteos: A thousand splendid suns, 2007

Nolo elämäni: Olisinpa tähtitoimittaja on Rachel Reneé Russellin luoman kirjasarjan viides osa. Kirjasarja on suunnattu 9-14-vuotiaille lapsille ja nuorille. Kirjat on kirjoitettu päiväkirjamuotoon ja ne kertovat 14-vuotiaasta Nikkistä. Me emme olleet lukeneet aikaisempia osia lainkaan ennen tähän tarttumista, mutta se ei onneksi haitannut. Mukaan pääsi helposti kesken sarjankin. “Chloe ja Zoey juoksivat pihatien vasemmalla puolella kasvavan ison puun luokse, minä oikealla puolella kasvavan. Sitten heittelimme kuin vimmattuna vessapaperia niiden oksille, kunnes molemmat puut näyttivät jättimäisiltä muumioilta.” Sarjan viides osa alkaa suurella paprutuksella, jonka Nikki toteuttaa ystäviensä kanssa arkkivihollisensa MacKenzien pihaan. He sotkevat vessapaperilla MaxKenzien perheen etupihan. Tämä kyseinen paprutus tuntuu aluksi hyvältä idealta, mutta jää kuitenkin vaivaamaan Nikkiä. Paprutuksen murehtiminen sekä ihastus koulun poikaan, Brandoniin, ajavat Nikkin koululehteen jakamaan nimettömiä vinkkejä muille opiskelijoille. Kirjassa kuvataan teinin tunne-elämää, johon voi eläytyä täysillä. Teos vei meidät mukanaan Nikkin vauhdikkaaseen ja noloon elämään ja lukiessa sivut kääntyivät innokkaasti ja vauhdilla. Teoksessa käsitellään osuvasti tavallisia asioita kuten ystävyyttä, ihastuksia, uusia haasteita ja perhesuhteita. “Kaikki oli päivänselvää! MacKenzie oli viimein kielinyt minusta, joten nyt HÄNEN isänsä halusi vähän jutella MINUN isäni kanssa.” Russel on saanut sarjaan innoituksen omasta jo aikuisesta tyttärestään, ja on saanut luotua hienosti varhaisteinin ajatusmaailman. Kirja on myös kirjoitettu helppolukuiseksi ja ilmavaksi, joten voimme kuvitella, että monen nuoren on helppo tarttua Nolo elämäni -sarjaan. Kuvitus oli meille hieman pettymys ja olisimmekin kaivanneet laajempaa representaatiota myös piirrettyihin hahmoihin. Hahmot ovat keskenään todella samanlaisia; kaikki ovat todella laihoja ja kaikilla on suorat hiukset. Me haluamme kuitenkin jatkaa Nikkin päiväkirjojen lukemista, ja onneksi kesäkuussa 2022 onkin tulossa sarjan kuudes osa suomeksi. Englanniksi sarjaa on julkaistu jo yli 10 osaa, joten paljon jatkoa on luvassa. Nolo elämäni: Olisinpa tähtitoimittaja, Rachel Reneé Russell, WSOY, 2022 Suomentanut Jani Bohm Englanninkielinen alkuteos: Dork diaries: Tales from a not-so-smart miss know-it-all, 2012

Aiden Thomasin Hautausmaan pojat sijoittuu Yhdysvaltojen latinalaiseen yhteisöön ja kirjaimellisesti hautausmaalle, jossa asuu brujexien yhteisö. Brujexit ovat ihmisiä, joilla on erityinen yhteys Rouva Kuolemaan ja omaavat sen takia voimat, joilla he voivat parantaa sairaita sekä auttaa kuolleita siirtymään tuonpuoleiseen. “Keittiöön johtava ovi avautui, ja Yadrielin abuelita tulla tömisti autotalliin. Yadriel ja tío huokaisivat yhteen ääneen. Monen sukupolven latinx-taloudessa eläminen tarkoitti, että yksityisyys oli tavattoman häilyvä käsite.” Brujexien kulttuuriin kuuluu 15-vuotiaille suunnattu tärkeä rituaali, jonka kautta he saavat täysivoimaiset voimat käyttöönsä ja luvan auttaa henkiä. Vanhojen perinteiden mukaan rituaali on erilainen tytöille ja pojille ja sukupuoli määrittää millaiset voimat he saavat käyttöönsä. Yadriel 16-vuotiaana transsukupuolisena poikana tietää olevansa brujo ja on päättänyt suorittaa itsekseen serkkunsa avustuksella brujoille suunnatun rituaalin, johon hänen yhteisönsä ei ole antanut hänelle lupaa. Samana päivänä kun Yadriel saa salassa suoritettua rituaalinsa, eräs yhteisön brujoista kuolee mystisesti. Yadriel päättää auttaa brujon ruumiin etsimisessä todistaakseen yhteisölleen voimiensa todellisuuden, mutta törmääkin toiseen kummallisissa olosuhteissa kuolleeseen henkeen, Julianiin. “Mutta kukaan ei huutanut hänen peräänsä. Ei silloin, kun hän pujotteli läpi brujxien meren. Ei silloinkaan, kun hän poistui kirkolta. Vain kuolleet tarkkailivat, kun hän juoksi hautakivien välistä takaisin talolle, ja kuolleetkin pysyttelivät hiljaa,” Hautausmaan pojat kertoo kiinnostavasti ja uskottavasti Yadrielin ja Julianin tutustumisesta ja suhteen syvenemisestä yhteisen selvitystyön ohella. Molemmat hahmoista ovat virkistävän sympaattisia ja heidän missionsa selvittää, mitä ihmettä hautausmaalla on tapahtunut, pitää lukijan mielenkiintoa yllä. Kirjan alussa tulee pari rajumpaa selkkausta Yadrielin ja hänen transfobiaa potevien sukulaistensa kanssa ja etenkin Aracelis meinasi turhautua kirjaan heti alussa. Onneksi väkivaltaisia tilanteita ei kuitenkaan viljelty enää myöhemmin tarinassa ja tykkäsimmekin loppujen lopuksi molemmat tästä todella paljon. Kirjan lopusta löytyvistä kiitoksista pääsi kivasti myös kuulemaan kirjailijan omaa taustaa kirjan luomisprosessista. Tätä teosta voimme suositella lämpimästi! Hautausmaan pojat, Aiden Thomas, Karisto, 2021 Suomentanut Inka Parpola Englanninkielinen alkuteos: Cemetery boys, 2020

Quynh Tran esikoisteos Varjo ja viileys kertoo vietnamilaistaustaisesta perheestä Pohjanmaalla pienessä kylässä: äidistä Másta, isoveljestä Hieusta ja pikkuveljestä. Teos on kerronnaltaan todella kaunista ja sadunomaista, ja tempaisee lukijansa nopeasti otteeseensa. Varjo ja viileys on kirjoitettu pikkuveljen näkökulmasta, joka on ala-asteikäinen ja hieman sivulla tarkkailemassa tapahtumia. Kirjan kappaleet ovat lyhyitä ja paikoin vain muutaman virkkeen pituisia, palasia ja hetkiä perheen elämästä. Lapsen muisti on rakeileva ja pomppiva, eikä aika tai tapahtumat avaudu lukijalle kokonaan pikkuveljen kertomana. Tran kirjoittaa perheen elämästä, vietnamilaisten yhteisöstä, lasten sopeutumisesta kouluun ja isoveljen Hieun rakkauskuvioista sekä niiden ongelmista. Má myös haluaisi sopeutua uuteen maahan ja rikastua, Hieu yrittää löytää oman paikkansa yhteiskunnassa ja rinnallensa tyttöystävän, pikkuveli puolestaan tarkkailee kaikkea sopivan matkan päästä ja pohtii elämää. “Aika menee hukkaan ja Má on miltein valmis antamaan periksi. Hän ei mistään hinnasta sanoisi sitä ääneen, mutta häntä alkaa epäilyttää, onko kaikki sittenkin vain lapsellista unelmaa, johon he päättivät uskoa ja josta heidän kannattaisi nyt päästää irti,” Kirjassa käsitellään rankkojakin aiheita; perheen sopeutumista Suomeen, yksinäisyyttä ja väkivaltaa. Olisin kaivannut syvempää kerrontaa pikkuveljen elämästä; hänen tuntemukset ja toiveensa tuntuivat jäävän taka-alalle muun perheen elämästä. Hahmot jäivät muutenkin etäisiksi, mikä osin johtui lapsen näkökulmasta, kun tapahtumat seurasivat toisiaan ilman sen kummempaa punaista lankaa. “Niinä päivinä Hieu makasi sikiöasennossa, unessa mutta silti valveilla, ja minä seisoin hänen vieressään ja tarkkailin hänen jännittyneitä käsivarsiaan, jotka lepäsivät kalpeina ohuen peiton päällä. Silloin saattoi välillä käydä niin, että minut valtasi halu kömpiä hänen taakseen ja painautua kiinni hänen koukistuneeseen selkäänsä.” Kieli on kuitenkin kaunista ja soljuvaa. Kuuntelin osan kirjasta äänikirjana, mutta tämän teoksen kohdalla lukeminen tuntui kielen kannalta paremmalta vaihtoehdolta ja vaihdoinkin lopussa fyysiseen kirjaan. Alkuperäinen teos on kirjoitettu ruotsiksi, mutta suomennos on mielestäni onnistunut todella hyvin. Quynh Tran sai myös teoksestaan Runebergin kirjallisuuspalkinnon vuoden 2022 alkupuolella, Varjo ja viileys, Quynh Tran, Teos 2021 Suomentanut Outi Menna Ruotsinkielinen alkuteos: Skugga och svalka, 2021

Poika ja perhostunne jatkaa Ronin tarinaa ja on itsenäinen jatko-osa Jani Toivolan ensimmäiselle lastenkirjalle Poika ja hame. Ronilla alkaa kesäloma, mutta hänen täytyy lähteä viikoksi mummon kanssa maalle, mikä ei oikein houkuta Ronia. Hän oli suunnitellut paljon tekemistä loman ajaksi naapurissa asuvan ystävänsä Pinjan kanssa ja nyt harmittaa, ettei suunnitelmia pääsekään heti toteuttamaan. Matka Villa Kerttulan maatilalle paljastuu kuitenkin nopeasti olevan Ronin mieleen, kun hän tapaa siellä samanikäisen Timon. Roni ja Timo viettävät seuraavan viikon tiiviisti yhdessä ja Timon kanssa Ronin mahassa alkaa tuntua jännältä, erilaiselta kuin Pinjan kanssa ollessa. Ronista tuntuu kuin olisi perhosia mahassa. “Hänestä tuntuu, ettei hän ole eläessään nähnyt mitään niin kaunista. Niitty on kuin irtokarkeista tehty meri.” Teoksessa käsitellään suuria tunteita, keskustellaan ihastumisesta ja rikotaan oletusta heteronormatiivisuudesta. Ronilla on myös monta välittävää aikuista ympärillään, joilta hän voi pyytää apua hämmennysten keskellä. Ihastumista, epävarmuutta ja muita tunteita käsitellään lempeästi ja ikätasolle sopivasti. Saara Obelen kuvitus on taas kerran ihanan värikästä ja leikkisää. Kesän tuntu on käsinkosketeltavaa kirjan sivuilta. Äänikirjanakin kirja toimii hyvin Jani Toivolan itsensä lukemana. Ilman kuvituksiakin tarina tuo Villa Kerttulan maatilan elävästi lukijan mieleen. "Roni miettii, että lato on ihana paikka syödä aamiaista. Ja Timo on maailman paras aamupalakaveri." Poika ja perhostunne, Jani Toivola, Otava 2022 Kuvittanut Saara Obele

Lupa on kokoelma herkkiä eroottisia novelleja, jotka on kirjoitettu kauniilla kielellä. Novellit keskittyvät paljon tunteisiin, jännitteisiin ja tuntemuksiin. “Öljy litisee vielä hetken ja aistin miehen seisovan lähelläni. Sitten lämpimät, öljyiset kädet asettuvat takareisilleni.” Oli yllättävää huomata, kuinka lyhyessäkin kertomuksessa ehti sitoutua hahmoihin ja monessa tarinassa kiihottavinta olikin nimenomaan henkilöhahmojen dynamiikka. Novelleissa, niiden kertojissa ja muissa hahmoissa on paljon vaihtelevuutta, mikä antaa lisää tarttumapintaa eri lukijoille. Meidän suosikkinovellit olivat Ylang ylang ja Selkenevää, joihin on molempiin taitavasti rakennettu koukuttava jännite. Kokoelmasta löytyi tietysti myös pari novellia, joille me emme niin lämmenneet. Yhdessä hahmojen valta-asema oli epätasainen ja toisessa suostumusta ei oltu selkeästi kommunikoitu henkilöiden välillä. Niistä tuli meille vähän epämiellyttävä fiilis, mutta jokaisella on omat mieltymyksensä ja fantasiansa, ja toisille nämä toimivat paremmin. “Pysähdyn hetkeksi ja vilkaisen tyynyllä lepääviä kasvojasi. Silmäsi ovat kiinni, ilmeesi on keskittynyt ja huulesi raollaan.” Tätä teosta ei suositella luettavaksi bussimatkoille. Sitä tuli kokeiltua punoittavien poskipäiden kera. Sen sijaan vinkkaammekin, että ota hetki omaa aikaa, rentoudu, uppoudu novelleihin ja nauti. Lupa, Sita Salminen, Kosmos, 2019

Ohi - kirjoituksia kuolemasta ja sen vierestä on Carmen Balzarin ja Aurora Lemman toimittama esseekokoelma. Kirjan toimittajat kertovat esipuheessaan valinneensa heidän mielestään kiinnostavia tyyppejä kirjoittamaan tekstit kirjaa varten ja siitä syystä kokoon onkin löytynyt moninainen joukko, josta iso osa on myös POC-kirjoittajia. “Tieteen näkökulmasta kuolema on sitä, kun ihminen lakkaa hengittämästä, sydän pysähtyy ja elintoiminnot lakkaavat. Tiede ei ota kantaa sieluun, ainoastaan fyysisen kehon kuolemaan ja sen myötä elämän päättymiseen.” Esseiden aiheet ja tyylit ovat keskenään todella erilaisia ja kokoelmasta voikin hyvin löytyä jokaiselle jotakin. Me yllätyimme lukiessamme siitä, kuinka moni teksteistä oli nimenomaan kuoleman vierestä ja kuinka paljon erilaisia asioita kuoleman viereen mahtuukin. Me olisimme mielellämme lukeneet lisääkin itse kuolemasta ja sen merkityksistä, mutta löysimme paljon mielekästä luettavaa tästäkin. Ensimmäinen essee Niillas Holmbergiltä keskittyi saamelaisten perinteiden säilyttämiseen tai niiden mahdolliseen kuolemiseen sukupolvien mukana. Teksti oli kiinnostava ja herätti paljon ajatuksia myös omasta kulttuuriperimästä ja sen säilyttämisen tärkeydestä. Etenkin loppua kohden Holmberg kuitenkin viljeli akateemisia ja hankalia termejä, joka ainakin meillä vaikeutti lukemista. Tätä ei kuitenkaan jatkunut kaikissa kaikissa kokoelman teksteissä, joten sitä ei kannata vielä säikähtää. Kirjan toimittajien Carmen Baltzarin ja Aurora Lemman tekstit jäivät meille etenkin mieleen todella ihanina lukukokemuksina. Aurora Lemman teksti käsittelee nimen merkityksiä ja oli lempeän samaistuttava ja oivaltava. Carmen Baltzarin essee avasi kuolemaan liittyviä termejä ja liikuskeli mutkattomasti raskaan ja kevyen välillä tuoden hymyn huulille heti kammottavampienkin huomioiden perään. Laura Eklund Nhagan teksti Musta surma, musta elämä käsitteli rasismia ja poliisiväkivaltaa ja oli siksi meidän mielestämme yksi kokoelman raskaimpia esseitä. Muut esseet tuntuivat meille kevyemmiltä, vaikka tietysti kuolema teemana toi kaikkiin jonkinlaista painavuutta. “Välikuollut on vain päiväunilla tai sitten yöunilla, joiden jälkeen hän jatkaa valvomista. Hän on oikeasti väsynyt tai haluaa elämästään tai juomisesta tai kummastakin tauon.” Osa esseistä oli henkilökohtaisempia ja osa yleismaailmallisempia. Tekstien tyyli ja fokus vaihtelee suurestikin, joten jos lukee yhden, ei kannata odottaa että muut olisivat samanlaisia. Me pääosin nautimme teoksesta ja oli kiinnostavaa lukea kuolemaan liittyviä ajatuksia useammaltakin kirjoittajalta. Novellit tuntuivat lukiessa hurahtavan nopeastikin ja kokoelma antoi hyvin kattavan kokemuksen siitä, miten kaikenlaisia ajatuksia kuoleman ympärille voikin koota. Ohi - kirjoituksia kuolemasta ja sen vierestä, toim. Carmen Baltzar ja Aurora Lemma, WSOY, 2021

Kuka kuuluu? on erilaisten toimijoiden puheenvuoroja ja keskusteluja hiphopista ja feminismistä. Vaikka teokseen on koottu useita kiinnostavia tekijöitä ja ajatuksia, meitä vähän epäilytti hiphopista kertova kirja, jonka tekijöistä iso osa on valkoisia. Tämän voi toki ajatella olevan perusteltua Suomen ja suomiräpin kontekstissa. “Keep it real voi toimia vaatimuksena valkoiselle musiikkiteollisuudelle, joka on lähestulkoon sadan vuoden ajan hyväksikäyttänyt mustia ja ruskeita muusikoita.” Vaikka tartuimme teokseen hieman varuillamme, sen tekstit imaisivat meidät sisäänsä. Teos pitää sisällään kokoelman samankaltaisia aiheita käsitteleviä tekstejä, joista luimme alkuun meitä houkuttelevimmat. Meille jäi erityisesti mieleen Noah Kinin puheenvuoro seksuaalivähemmistöjen asemasta hiphopissa, Maryan Abdulkarimin ajatukset suomihiphopin petoksesta, Sonya Lindforsin ilahduttavan tarkkanäköinen ja soljuva teksti hiphopin, tanssin ja mustuuden suhteesta sekä Caroline Suinnerin ja Meriam Trabelsin keskustelut mm. aktivismin suhteesta omiin rajoihin. “Hiphop ilman historiallisen kamppailun tunnustamista ja kamppailuun osallistumista on ainoastaan kulttuurista omimista.” Teoksen puheenvuorot tuntuivat meille formaattina luontevimmilta ja olivat mielestämme kaikkein kiehtovimpia. Keskusteluihin ei aina päässyt ihan sisään ja keskustelijoiden aiheet tuntuivat välillä sivuavan toisiaan suurestikin. Hiphop-kulttuuri ei ole meille kovinkaan tuttua, mutta puheenvuorot ja keskustelut antoivat uusia näkökulmia aiheeseen ja kulttuuriin siitä huolimatta. Kirjasta voi siis saada paljonkin irti vaikkei olisikaan niin sisällä hiphop-kulttuurissa. Kuka kuuluu? kirjoituksia hiphopista ja feminismistä, toim. Inka Rantakallio & Heidi Strand, Kosmos, 2021

Mariana Enríquezin novellikokoelma Mitä liekit meiltä veivät ammentaa tarinoita etenkin Argentiinan yhteiskunnasta ja yhdistää niihin kauhuelementtejä. Novellit ovat katkelmia erilaisten ihmisten elämistä. Niiden lapset ja aikuiset kohtaavat karmivia asioita: kummitustalon, naapuriin kahlitun lapsen ja epäilyttäviä murhia, mutta lopussa ei koskaan selviä, mitä oikeasti on tapahtunut. “Juan Martín pyysi taskulamppua ja poistui autosta vastaan panematta. Katsellessani hänen kasvojaan auto heikossa sisävalossa tajusin, että hän oli peloissaan.” Novelleissa esiintyy paljon poliittisia aiheita, joita ei välttämättä novelleja lukiessa tunnista, jos Argentiinan politiikka ja historia ei ole tuttuja. Teoksessa on paljon pohjois-argentiinalaista taikauskoa ja niissä käydään läpi etenkin naisten ja lasten asemaa yhteiskunnassa. Suomentajan jälkisanoissa Sari Selander avaa vähän novellien taustoja ja Argentiinan tilannetta, mikä oli ainakin meistä kiinnostava lisä kokoelmaan. Esimerkiksi kokoelman nimikkonovellissa argentiinalaiset naiset järjestäytyvät ja polttavat itseään poliittisena mielenilmaisuna. Tämä on pidemmälle viety versio todellisista mielenilmauksista, joita järjestetään jatkuvasti eri puolilla Latinalaista Amerikkaa. “Mutta nainen ei perääntynyt. Hän harppasi rovioon kuin olisi sukeltanut uima-altaaseen, valmiina vajoamaan liekkeihin.” Novellien loput jäävät usein auki, joka tekee niistä vähän vähemmän pelottavia ja karmivia. Tarinat laittavat kuitenkin oman mielikuvituksen liikkeelle ja etenkin Téri luki ihan suosiolla teosta vain päiväsaikaan. Me tykättiin novellikokoelmasta paljon, mutta etenkin meidän mieleen jäi novellit Adelan talo, Hämähäkinverkko ja Mustan veden syvyyksissä. “Olen minä yrittänyt. Todellakin olen! Mutta ei täältä pääse ulos. Etkä pääse sinäkään. Se poika herätti sen, mikä uinui veden alla. Etkö kuule rumpuuja, jotka säestävät kuolemankulttia?” Mariana Enríqueziltä julkaistaan syksyllä suomennettu novellikokoelma Yö ei kuulu meille, jossa jatketaan joitain tämän kokoelman novelleja. Me odotetaan innolla, että päästä jatkamaan näitä kauhun ja goottilaisen realismin kertomuksia! Mitä liekit meiltä veivät, Mariana Enríquez, WSOY 2021 Suomentanut Sari Selander Espanjankielinen alkuteos: Las cosas que perdimos en el fuego, 2016

Akissi: Cat invasion on englanninkielinen lapsille suunnattu sarjakuvateos, joka valloitti meidän sydämet. Sarjakuva kertoo Akissi-nimisestä tytöstä, joka tekee kepposia ja elää elämäänsä Norsunluurannikolla pienessä kylässä. Teos koostuu useammasta lyhyestä tarinasta, joissa seikkailee Akissi välillä yhdessä veljensä tai muiden kylän lasten kanssa. Jokaisen tarinan lopussa on aina pieni opetus ja tarinat ovat täynnä pientä arkista huumoria. Akissi on aika villi tapaus ja kun hän saa päähänsä jotakin, sen hän myös toteuttaa, miettimättä seurauksia sen enempää. “Nobody wants to give me a little sister, and when I pick up babies from outside, I get in trouble…” Akissi sai meidät molemmat nauramaan ääneen ja oli ihana uppoutua pienen Akissin tempauksiin ja mielen liikkeisiin. Huomasimme myös onneksemme, että Akissi-sarjaa on useampiakin osia ja hänen tarinansa jatkuu. Odotamme innolla, että pääsisimme näihin käsiksi, mutta harmillisesti Helmet-kirjastoista löytyy vain tämä kyseinen teos englanniksi ja ruotsiksi. Suomeksi teoksia ei ole käännetty lainkaan. Akissi on Marguerite Abouetin luoma hahmo ja kirjailija onkin meille tuttu jo Aya-sarjakuvista, joiden tunnelma ja huumori vei meidät jo aikaisemmin mukanaan. Sama ilo ja aitous välittyy Akissinkin seikkailuista, mutta huumori on vielä enemmän läsnä tässä ihastuttavassa teoksessa. Vaikka teos onkin lapsille suunnattu, toimii se mielestämme todella hyvin myös aikuisille tai vaikka yhdessä lasten kanssa luettavaksi. Akissi: Cat invasion, Marguerite Abouet, 2013 Kuvittanut Mathieu Sapin

Minuutin mittainen ikuisuus on nuorille aikuisille suunnattu säeromaani, jonka me meinasimme ensimmäisellä kerralla lukea yhdeltä istumalta, ja jonka pariin olemme palanneet useasti myös sen jälkeen. Tarina kertoo 15-vuotiaasta Willistä, jonka veli tapetaan kirjan alussa. Will ja hänen äitinsä surevat tapausta, mutta Will on oppinut noudattamaan sääntöjä, joiden mukaan murhat tulee kostaa. Will löytää aseen veljensä huoneesta ja piilottaa sen housujensa takaosaan paidan alle. Seuraavassa hetkessä hän nousee hissiin ja kohti kohtaloaan. Hississä hän kohtaa sekalaisen joukon ihmisiä, jotka venyttävät keskusteluillaan yhden hissimatkan koko kirjan mittaiseksi kokonaisuudeksi. “Pysy paikoillas, kuiskasin sille. Pysy vahvana, kuiskasin itselleni.” Henkilöidet tunteet välittyvät aidosti kirjan sivuilta, tunnelma on odottava ja pitää otteessaan. Juoni on vetävä ja säeromaanimuoto toimii todella hyvin. Tekstillä leikitellään ja jollakin sivulla saattaa olla vain muutama sana. Säeromaanimuoto tekeekin teoksesta myös kevyemmän, kun tekstiä on reilusti vähemmän kuin perinteisissä romaaneissa. Kirja on suunnattu nuorille aikuisille, mutta aihe on aika rankka. Rankoilla asioilla ei kuitenkaan liiaksi mässäillä. Tunnelmat kiertävät enemmän henkilöiden ajatuksissa, tunteissa ja mietteissä. “Hetkeä myöhemmin levitti kätensä tarjoten eliniän mittaista halausta.” Teos on meidän mielestämme kirjoitettu kaiken ikäisille kiinnostavasti ja olemmekin lukeneet tätä monissa järjestämissämme lukupiireissä, joissa se on suurimmaksi osaksi saanut ihastuneen vastaanoton. Minuutin mittainen ikuisuus on vetävä ja ihastuttava kokonaisuus, joka uppoaa varmasti myös sellaisille lukijoille, joilla lukemiseen on tullut pitkä tauko tai ei ole sitä oikeastaan edes koskaan harrastanut. “Ja sit se tapahtu. Se veti aseen mun vyötäröltä. Ja laitto sen mun ohimolle.” Minuutin mittainen ikuisuus, Jason Reynolds, Otava 2021 Suomentanut Niko Toiskallio Alkuperäiskielinen alkuteos: Long way down, 2017