top of page

HAKU

Search this site

350 results found with an empty search

  • Kun toiset nauttivat, Quynh Tran

    Kun toiset nauttivat on Quynh Tranin toinen romaani. Hänen esikoisteoksensa Varjo ja viileys voitti Runebergin palkinnon vuonna 2022. Tässä on esikoisromaaniin verrattuna tuttu tunnelma, mutta eri maailma. “Joukko samanikäisiä nuoria kulkee heidän ohitseen hautausmaalla. Niin lähellä, että Lana haistaa heidät. Samassa hän tuntee taas sykkeensä, ja se on korkea. Hän nostaa katseensa maasta. Kuka helvetti on kertonut Beatricen äidille? Melissako? Freja? Vai Beatrice itse?” Kun toiset nauttivat kertoo 16-vuotiaasta Lanasta ja hänen äidistään Maggiesta, jotka asuvat Lundissa, Ruotsissa. Äidin ja tyttären välistä suhdetta seurataan molempien näkökulmista, heidän välistä kommunikaatiokatkosta, jolle molemmat yrittävät keksiä selityksiä omista näkökulmistaan. Maggie haluaisi muuttaa isompaan asuntoon, mutta sitä varten pitäisi maksaa aivan järjetön summa heti kättelyssä. Samaan aikaan naisen työtilanne japanilaisessa salongissa on epävakaa. Maggie ei kuitenkaan lannistu, vaan hänen luonteessaan on tietty usko selviytymiseen. Lana kieppuu teinielämän kiemuroissa. Pojat eivät kiinnosta yhtään ja sitten kiinnostavatkin vähän. Ystävät ovat kamalia ja sitten taas ihania. Maggie on outo. Samalla väkivalta, kiinni jääminen ja ahdistus häilyvät lähistöllä. “Se, ettei Lanalla ole ollut poikaystävää puoleen vuoteen, on toistuva puheenaihe hänen kaveripiirissään. Ei kuitenkaan minään vitsinä, kuten yleensä, vaan siitä saatetaan keskustella koko ilta vakavasti ja otsa kurtussa: ‘Miksei Lanalle kelpaa kukaan?’” Romaani liikkuu ajassa, kun nykyajassa lausuttu viaton kysymys heittää Maggien ajatukset menneisyyteen. Lukija seuraa Maggien matkaa nuorena tyttönä Vietnamista nettikahvilan kautta Ruotsiin. Maggie käy läpi entisiä rakastajiaan ja nykyajassa pohditaan uutta herkkää ihastusta.  “Maggie tarkkailee Gorôn liikkeitä ja eleitä: milloin tämä ryystää ja milloin ei, milloin tämä maiskuttaa ja milloin ei, milloin tämä pitää suutaan auki ja milloin kiinni. Kuinka hellävaroen tämä käsittelee astioita ja ruokailuvälineitä ja suola- ja pippurisirottimia ja pyyhkii kätensä kosteuspyyhkeisiin. Hän pitää miehen pehmeästä ja kohteliaasta käytöksestä.” Äidin näkökulma suhteessa tyttäreen on herttainen. Vaikka äiti tyttären näkökulmasta on outo, kun ei puhu mitään, on Maggie rakastava ja aina iloinen, kun Lanalla menee hyvin. Etenkin Lanan kautta käsitellään myös väkivaltaa kiinnostavalla ja eleettömällä tavalla. Se vain kulkee sivussa eikä valtaa isoa tilaa Lanan mielessä, elämässä tai tarinassa. Edes seuraukset eivät juurikaan mietitytä, silti tietty ahdistus on jatkuvasti läsnä. “Hän voisi selvitä ilman seuraamuksia. Hänellä oli siitä vahva tunne. Jos kukaan ei ollut soittanut poliisille, he eivät soittaisi myöskään huomenna tai ylihuomenna…” Tarina on pääosin tavallisen arjen ja ajatusten seuraamista. Kiinnostavinta ovat yksityiskohdat ja hahmojen dynamiikat. Molemmat päähenkilöt sekoilevat ja ovat vähän outoja. Heidän välisensä dynamiikka on kummallinen, rakastava, etäinen ja tavallaan läheinen. Oli kiinnostavaa myös seurata miten eri tavoin samat tilanteet näyttäytyvät Lanan ja Maggien luvuissa ja saada tietää, mitä kumpikin ajattelee tilanteiden aikana. “‘Ihan hyvin’ Lana vastaa. Tietenkin kaikki on hyvin, Maggie ajattelee. Ihan hyvin, niin kuin aina. Lana kasvaa nopeasti. Tytär on siinä iässä, jolloin tapahtuu paljon muutoksia. Silti heillä on kotona yleensä rauhallista. Sen täytyy johtua siitä, että Maggie on niin avarakatseinen.” Teksti koostuu pitkistä kappaleista. Yksi kappale saattaa jatkua parikin sivua ja se teki lukemisesta raskaampaa ja romaaniin tuntui aluksi hankalalta tarttua. Me kuuntelimme tarinaa myös osittain äänikirjana, jossa pitkiä kappaleita ei varsinaisesti huomannut, ja tarina kyllä vetää, kunhan siihen uskaltaa heittäytyä. Kun teos loppui, tuli jotenkin tyhjä olo ja tarina tuntui jäävän kesken. Olisimme voineet seurata Lanan ja Maggien elämää pidempäänkin. Kun toiset nauttivat, Quynh Tran, Teos, 2025 Suomentanut Outi Menna Ruotsinkielinen alkuteos: När andra njuter

  • Sirkusjuna, Amita Parikh

    Näin jälkiviisaina voisimme todeta, ettei Amita Parikhin esikoisteokseen, Sirkusjuna, olisi ehkä kannattanut tarttua POC-lukupiirin kontekstissa. Vaikka kaikenlaiselle kirjallisuudelle on oma paikkansa ja lukijakuntansa, ja on arvokasta, että mustat ja ruskeat kirjailijat saavat kirjoittaa ihan mitä tahansa he itse haluavatkaan, me pyrimme kuitenkin edelleen etsimään kirjallisuutta positiivinen representaatio edellä. Sirkusjunasta emme sitä juurikaan löytäneet. Toinen lukija saa siis todennäköisesti teoksesta irti enemmän kuin me. “‘Mutta minä sanon vastaan. Tällaisina aikoina Ihmeiden Maailma on tärkeämpi kuin koskaan, Me tuomme sopusointua sekasorron keskelle. Varmuutta epämääräisiin hetkiin. Valoa pimeään.’ Tässä kohtaa valonheittimet välähtivät korostaen Horacen sanoja.”  Sirkusjuna on historiallinen romaani, joka kertoo kirjaimellisesti junalla kulkevasta sirkuksesta nimeltään Ihmeiden Maailma. Teos sijoittuu toisen maailmansodan tuntumille Eurooppaan ja kertoo Lenan kasvutarinan lapsesta nuoreksi aikuiseksi. Lena on sirkuksen pääesiintyjän tytär ja kasvanut taikuuden ja temppujen keskuudessa. Hän on lapsena sairastanut polion ja kulkee siksi pyörätuolilla. Muut lapset leikkivät mieluummin ilman Lenaa ja Lena kokee siksi irrallisuutta ja yksinäisyyttä. Hän ei myöskään ole juuri kiinnostunut taikuudesta tai illuusioista kuten muut sirkuksen ihmiset, vaan haaveilee urasta tieteen parissa ja on muutenkin kiinnostuneempi koulukirjoistaan. Kun junasta löytyy pieni varas, jonka passissa on iso J-kirjain, Lena löytää vihdoin ensimmäisen ystävänsä. Lenan ja Alexandren ystävyys syntyy sairastuvalla ja jatkuu läpi vuosien, osittain myös Lenan isän kannustamana. Hän nimittäin tarjoaa Alexandrelle rahasummaa vastineeksi siitä, että tämä on ystävä Lenalle. Myöhemmin myös sota vaikuttaa enemmän kirjan tapahtumiin ja päähenkilöt kohtaavat erilaisia vaikeuksia vuosien saatossa. Sirkusjunasta liikutaan aivan erilaisiin maailmoihin ja yllätyimme, kuinka vähän aikaa junassa itseasiassa vietettiin. “Lena selaili sivuja eikä juuri keskittynyt lukemaansa. Jokaisen vuoden alussa hän toivoi, että se olisi kausi, jona kaikki muuttuisi. Sinä vuonna hän tapaisi jonkun, joka hyväksyisi hänet sellaisenaan tai tohtori Wilson keksisi viimein parannuskeinon hänen vaivoihinsa.” Representaation kannalta kirja ei tosiaan ole ideaali. Pyörätuoli on Lenalle vain raskas risti, josta tulisi päästä eroon lääketieteen avulla. Lopulta uudet poliohoidot tuovatkin helpotuksen ja Lena pääsee jälleen kävelemään. Samalla hänelle avautuu uusi elämä, joka ei ollut mahdollinen kävelykyvyn puuttuessa. Tämä on meidän mielestämme turhauttava tarinan kaari. Jälkisanoissa kirjailija selittää tekemiään tarinallisia valintoja ja, kuten jo mainitsimme, tällekin tarinalle löytyy lukijansa. Kertomus polion viemästä kävelykyvystä ja uusien hoitojen tepsimisestä pohjautuu todellisuuteen ja on siksi varmasti monelle kiinnostava. Representaation kannalta tarina vamman “voittamisesta” ei kuitenkaan juuri innosta. Hahmot ovat lisäksi, ah, niin sinisilmäisiä maidonvalkeine ihoineen ja hunajaisine hiuksineen. Lisäksi Lenan ja Alexandren romanssi alkaa Lenan 12-vuotissyntymäpäivänä, Alexandren ollessa jo 15-vuotias.  Kertomus tuntui myös pitkälle ennalta-arvattavalta ja vähän kömpelöltä. Vasta lopussa muutama käänne tuntui aidosti yllättävältä, vaikkakin hieman irrallisilta. Térin mielestä etenkin kirjan alkupuolisko toi mieleen nuorille suunnatun teoksen, johtuen hahmojen naiviudesta ja nuoresta iästä. “Hän sulki silmänsä ja kuuli korvissaan isänsä äänen. Peitä jälkesi, Alexandre! Sinua ei voida löytää, ellet jätä jälkiä! Hän puristi toisessa kädessään Horacen hänelle teettämää väärennettyä passia ja silitti toisella pikkutakkinsa liepeitä. Ulkopuolisen silmissä hän näytti orpopojalta, joka oli liittynyt sirkukseen tienatakseen vähän rahaa.” Kiinnostavinta tarinassa on ehdottomasti historiallinen osuus ja tunnelma. Sota on läsnä, mutta sen verran pienessä roolissa, ettei kirja tuntunut rankalta.  Aracelis jättää helposti tylsät kirjat kesken, mutta jokin piti meitä otteessaan niin, että luimme molemmat kirjan loppuun asti. Lenan elämän seuraaminen lapsuudesta aikuisuuteen tuntui kiehtovalta ja ehkä jollakin tavalla ehdimme kiintyä päähenkilöön. Kertomus liikkuu myös sujuvasti eteenpäin, eikä jää junnaamaan tylsiin kohtiin. Halusimme tietää kuinka tarina lopulta päättyy ja vaikkemme lopputulokseen täysin tyytyväisiä olleetkaan, pysyimme mukana matkalla. Sirkusjuna, Amita Parikh, Bazar, 2025 Suomentanut Karoliina Timonen Englanninkielinen alkuteos: The Circus Train

  • Taikakaramellit, Heena Baek 3+

    Heena Baekin Taikakaramellit on taianomainen ja pelkistetty tarina kolmevuotiaille ja sitä vanhemmille lukijoille. “Ei yksin leikkimisessä ole mitään vikaa!  Kaverit ei tajua, miten kivaa on leikkiä marmorikuulilla.” Taikakaramellit kertoo lapsesta, joka leikkii usein yksinään. Dongdong tykkää leikkiä yksin marmorikuulilla, vaikka jääkin silloin vähän ulkopuoliseksi muiden lasten leikeistä. Kun uusille marmorikuulille tulee tarve, hän saakin tavallisten marmorikuulien sijaan outoja marmorikuulia muistuttavia karamelleja. Kun päähenkilö nappaa karamellin suuhunsa, hän alkaa kuulla esineiden, eläinten ja ihmisten ajatuksia. Ympärillä alkaa tapahtua jänniä asioita ja ääneen lausumattomat ajatukset vievät lapsen mukanaan. “Klups! Kun karamelli sulaa suussani, ääni hiipuu pois. Onpa omituisia karkkeja!” Teos on herkkä ja kuvitus hauskasti toteutettu. Tekstin ja kuvan yhdistelmillä on kuvattu osuvasti lapsen tunteita. Isän jatkuvat kehotukset ja käskyt tuntuvat koko sivun täyttävältä tympeältä tekstiltä, mutta sitten isän ajatuksissa kuuluukin Dongdongia kohtaan tunnettu rakkaus. “Vaikka olen asunut Palleron kanssa jo kahdeksan vuotta, tänään on ensimmäinen kerta kun juttelemme.” Kirjassa käytetyt valokuvat ovat valtavan upeita ja yksityiskohtaisia. Ne luovat sivuille oman ulottuvuuden, jonka ihailuun voisi käyttää loputtomasti aikaa. Kirjan kuvitus on raikas tuulahdus meidän tottumaan lastenkirjojen kuvitukseen. Teos on suunnattu pienemmille lapsille, mutta meidän 8-vuotias testilukija viihtyi myös tarinan parissa. Hän tykkäsi erityisesti kertomuksen hienoisesta huumorista sekä kuvituksen ja tekstin kanssa tehdyistä luovista ratkaisuista. “Karkkeja on jäljellä enää muutama. Tässä lähellä ei ole mitään vaaleanpunaista, joten otan vaaleanpunaisen karkin. Kenenköhän äänen minä tällä kertaa kuulen?” Taikakaramelli, Heena Baek, WSOY, 2024 Suomentanut Riina Vuokko ja Janne Tynkkynen Koreankielinen alkuteos: Al-sa-taang

  • Ryöstö Royale, Kayvion Lewis 13+

    Kayvion Lewisin nuorille suunnattu rikostrilleri, Varkaiden valtias , veti meidät vuosi sitten heti mukaansa varkaiden valtataisteluihin ja ihmissuhdekiemuroihin ja olemmekin odottaneet pääsevämme lukemaan kirjan toista eli viimeistä osaa. Saatuamme Ryöstö Royalen käsiimme, emme taaskan malttaneet laskea teosta käsistämme. Ryöstö Royale lähtee vauhdilla käyntiin. Gambitista on kulunut kuusi kuukautta ja Ross työskentelee nyt maailmanlaajuisen varkaiden verkoston palveluksessa. Devroe on pettänyt Rossin luottamuksen totaalisesti edellisen kirjan lopussa, mutta Rossin ei auta kuin työskennellä hänen kanssaan. “Muutama kuukausi sitten olin tullut siihen tulokseen, että Devroen hellittämätön esteettinen viehätysvoima oli uusi syy vihata häntä. Tänä iltana hän antoi vaikutelman James Bondin rennommasta pikkuveljestä kokomustissa vartalonmyötäisissä farkuissa, tiukassa bleiserissä ja v-aukkoisessa Santi-t-paidassa.” Kummallisen sieppauksen ja julman manipuloinnin tuloksena Ross löytää itsensä kahden varasmahdin valtataistelun keskeltä ja osana uutta kilpailua, jossa osaa ottavat taas samat ystävykset edellisestä kirjasta. Kilpailu ja sen ympärillä käyty taistelu jakaa ystävykset eri joukkueisiin ja repii uusia haavoja vanhojen rinnalle. Tässäkin osassa seurataan jännittäviä ja vaarallisia tehtäviä ympäri maailman. Ross suuntaa pohjoisnavalle ja kasinolle, jossa ei maksetakaan rahalla, vaan salaisuuksilla ja kaikella muulla kyseenalaisella. Nuoret varkaat näkevät rikkaiden maailmasta likaisemman puolen ja riskeeraavat samalla henkensä erilaisten päämäärien vuoksi. “Senaattori taputti käsiään dramaattisesti ja hymyili. ‘Sitten meillä on kilpailu. Se, kumman joukkue voittaa tämän taistelun, saa kunnian johtaa järjestöämme – tai jatkaa johtamistamme. Ja toinen joukkue… No, tiedätte kyllä, miten tästä järjestöstä jäädään eläkkeelle.’”  Ryöstö Royale on selkeästi lyhyempi kuin ensimmäinen osa. Edellisestä osasta tutut hahmot eivät enää juuri kaipaa esittelyjä, joten toimintaan päästään nopeasti käsiksi. Tarina tuntuu suoraviivaiselta ja noudattaa ensimmäisestä osasta tuttua kaavaa. Kokonaisuus tuntuu sopivan mittaiselta, vaikka olisikin ollut ihana myös jatkaa lukemista ja Rossin tarinaa eteenpäin. “Tuhahdin ja kiemurtelin tahtomattani hieman hänen sylissään. Voi hitto, pelkkä ajatuskin, että olin Devroen sylissä… Kun toinen automaatti vapautuisi, singahtaisin tieheni, vaikka minun pitäisi potkia joku edestäni.” Teoksessa on ystävysten välistä draamaa, joka syntyy toisinaan pienistä typeristä riidoista ja toisinaan siitä, että jonkun henki on vaarassa. Tuttujen hahmojen suhdekuvioita oli hauska seurata, vaikka välillä Rossin jääräpäisyyteen menikin hermo lukiessa. Myös Devroen ja Rossin suhde liikkuu mukana tarinassa, vaikkakin hitaasti. Toimintakohtaukset tuntuivat taas käsinkosketeltavilta ja näimme tapahtumat niin elävinä mielessämme, että tuntui kuin olisi katsonut elokuvaa. Epävarmat tilanteet ja suuret panokset aiheuttivat taas jännitystä lukiessa ja toivoimme vain, että kaikki loppuisi Rossin näkökulmasta parhain päin. Ryöstö royale, Kayvion Lewis, Into, 2025 Suomentanut Jussi Tuomas Kivi Englanninkielinen alkuteos: Heist Royale, 2024

  • Haastattelu: Ville Blåfield, Helsingin Kirjamessujen ohjelmajohtaja

    Syksyllä, kun Helsingin Kirjamessut julkaisevat ohjelmalehtisensä, me selaamme ohjelman läpi tarkkaan. Etsimme ohjelmasta POC-kirjailijoita ja vielä viime vuosinakin olemme joutuneet pettymään määrään, jonka olemme lopulta löytäneet. Nyt kun vuoden 2025 kirjamessut ovat vasta työn alla, päätimme ottaa yhteyttä Helsingin Kirjamessujen ohjelmajohtajan Ville Blåfieldiin ja kysyä, mistä vähäinen representaatio messuilla johtuu. Helsingin Kirjamessujen sivuilla mainostetaan, että vuonna 2024 messuilla oli 1500 esiintyjää. Esiintyjistä kaikki eivät tietenkään ole kirjailijoita, vaan joukossa on haastattelijoita, kirjasomettajia, lukijoita ja muita alan toimijoita. Tarkkaa numeroa kirjailijoiden osuudesta Blåfield ei osaa sanoa, eikä myöskään POC-kirjailijoiden. Meidän laskujemme mukaan viime vuonna POC-kirjailijoita oli Helsingin Kirjamessuilla 12. Kolmestakymmenestä ulkomaisesta kirjailijavieraasta vain yksi oli POC-kirjailija. Osuus on häviävän pieni, jollei meiltä sitten ole mennyt jotakin ohi. “Moninaisuus laajemminkin kuin POC-näkökulmasta on asia, jota yritän seurata ohjelmaa kuratoidessa aina. Minulla ei ole laskelmaa viime vuodesta, mutta näppituntuma on, että lavoilla representaatio oli kuitenkin pikkuisen enemmän kuin kaksitoista. Mutta point taken, luulen että mittaluokka on oikea. Olette oikealla asialla kyllä,” Blåfield myöntää heti. Kirjamessujen ohjelmajohtaja ei itsekään pidä representaatiota riittävänä. Mistä puute siis johtuu ja kenellä on vastuu? Miten kirjamessujen ohjelma edes rakentuu? “Minun työni on tehdä ohjelmavalinnat kirjamessujen näytteilleasettajien ja ohjelmakumppanien tekemistä ehdotuksista,” Blåfield kuvaa. Näytteilleasettajia ovat käytännössä suurin osa suomalaisista kustantajista ja kirjakaupoista. Näiden lisäksi kirjamessuilla on ohjelmakumppaneita, joita ovat tietyt kirja-alan järjestöt, kirjasomen aktiiviporukat sekä toimijat, joita kirjamessut ovat erityisesti halunneet ohjelmakumppaneiksi. Näitä ovat viime vuosina olleet esimerkiksi Ukrainalaisten yhdistys Suomessa ry ja Suomen Afrikka-Seura ry. Kaiken kaikkiaan näytteilleasettajien ja ohjelmakumppaneiden ohjelmaehdotuksia tulee noin 1500 ja ohjelmapaikkoja lavoilla on 900. “Minun työni on sihdata ehdotukset ja valita ne yhdeksänsataa, jotka lavoille mahtuvat”, Blåfield kiteyttää. “En ensisijaisesti laske ohjelmia tai nuppeja, vaan kun käyn läpi kustantamoiden tekemiä ehdotuksia ja valitsen, mitä niistä nostetaan lavoille, moninaisuus ja representaatio ovat keskeisiä arvoja. Teidän laskelma kertoo, että huonosti onnistuin. Asia on työpöydällä aktiivisessa pohdinnassa”, Blåfield toteaa. Vaikka ohjelmajohtaja on pitkälti kustantamoiden ja muiden toimijoiden tarjoamien ehdotusten varassa , on ohjelmaehdotuksiin mahdollista tehdä yksittäisiä paikkauksia ottamalla yhteyttä ohjelmaehdotusten tekijään ja pyytämällä jotakin tiettyä ohjelmaa. “Viime vuonna huomasin yhden myös tähän teidän puhumaan segmenttin liittyvän kirjan, josta kustantamo ei ollut tehnyt ohjelmaehdotusta, koska itse kirjailijaa ei ollut mahdollista saada messuille. Olin kustantajaan yhteydessä ja kysyin, voisiko kirjasta kuitenkin järjestää keskustelun. Tällaiset paikkailut ovat kuitenkin yksittäisiä poikkeuksia. Pääperiaate on se, että ohjelma valitaan tehdyistä ehdotuksista,” Blåfield kertoo. “En tällä yritä pestä omia käsiäni, mutta luulen, että kysymys siitä, mikä on Helsingin Kirjamessujen kirjailijarepresentaatio aika isossa määrin palautuu siihen, mikä on representaatio Suomessa julkaistussa kirjallisuudessa”, ohjelmajohtaja pohtii. Pääsääntöisesti kustantajat ehdottavat kirjamessuille uusia julkaisemiaan teoksia ja kirjailijoita. Ja kuten olemme jo aikaisemmin todenneet, suomeksi julkaistaan edelleen hyvin vähän mustien ja ruskeiden kirjailijoiden kirjoja. “Teemakeskustelut ovat ainut ohjelmakokonaisuus, jonka tuotamme itse ja niissä meillä on valta ja vastuu siitä, mikä representaatio on keskusteluissa ja mitä näkökulmia haluamme tuoda esiin”, Blåfield lisää. Lasten ja nuorten lukuinnon ja -taidon heikkenemisestä puhutaan jatkuvasti . Samalla me olemme nähneet, kuinka oikeanlainen representaatio voi saada lasten silmät syttymään ja nuoret liimaantumaan romaaneihin. Messuille tuodaan joka vuosi koululuokkia, ja näemme, että messuilla olisi sen myötä myös vastuu tarjota representaatiota etenkin ajatellen nuoria lukijoita ja mahdollisia tulevia kirjailijoita. Meitä kiinnostaa minkälaisena Blåfield näkee kirjamessujen roolin lasten ja nuorten lukuinnon tukijana ja miten messuilla otetaan huomioon representaation tärkeys etenkin kouluryhmiä ajatellen. “Tämä ei ole minun asiantuntemusalaani, mutta olin lipsauttamassa, että ehkä lastenkirjallisuudessa representaatio on vieläkin tärkeämpää kuin aikuisten”, Blåfield aloittaa, emmekä me ole eri mieltä. Ohjelmajohtaja kertoo messuilla olleen yksittäisiä lastenkirjoja, joiden ympärillä käydyt keskustelut ovat olleet koskettavia. Näistä hän mainitsee esimerkkinä Jani Toivolan lastenkirjat. Hän pitää myös tärkeänä sitä, että Suomen Afrikka-Seura ry tuotti viime vuonna nimenomaan lastenkirjallisuuteen liittyvää ohjelmaa. “On ollut parikin lastenkirjaa, joissa on käsitelty transsukupuolisuutta perheissä lasten näkökulmasta ja ne menevät heti ihon alle. Tajuaa välittömästi merkityksen lastenkirjojen representaatiosta”, Blåfield toteaa. Hän kertoo, että koululaisiin ja lasten ohjelmiin on panostettu messuilla jo hänen edeltäjästään alkaen. Lapsille on suunnattu kaksi suomenkielistä ohjelmalavaa ja yksi ruotsinkielinen ohjelmalava , useampi lastenkirjallisuuden piste ja iso lastenalue. “Messuille tuodaan toistakymmentätuhatta nuorta ja koululaista. Minä olen ajatellut, että on hienoa, että roudaamme koululaiset sinne, mutta se ei yksinään tietenkään riitä, vaan messuohjelman pitää jotenkin myös puhutella lapsia ja nuoria. Siinä on mielestäni tehty hienoa kehitystyötä ja lasten ja koululaisten ohjelma on lasten näkökulmasta mietittyä. Mutta teidän kysymyksenne moninaisuudesta on todella relevantti”, ohjelmajohtaja pohtii. Kirjamessut puhututtavat aina syksyisin sosiaalisessa mediassa , myös meidän tilillämme. “Muistan hyvin piston viime vuonna, kun teidän koonnissanne sanottiin, että aika vähän POC-kirjailijoita löytyi tänä vuonna, mutta tässä nyt nämä kaksitoista”, Blåfield naurahtaa. Hän kertoo kuitenkin olleensa aina ilahtunut ja otettu, kun hänen feediinsä on pompahtanut koosteita kirjamessujen POC-kirjailijoista. He ovat kirjamessujen tilillä myös koosteita jakaneet. Viestintä onkin vielä yksi tilaisuus aktiiviseen toimijuuteen myös representaation näkökulmasta. Jokaista yhdeksääsataa ohjelmanumeroa ei kuitenkaan voida mainostaa yhtälaisesti. “On meidän valintojamme, mitä me nostamme ohjelmasta esille ja miten onnistumme viestimään ohjelmasta”, Blåfield kiteyttää. Hän kertoo esimerkkitapauksena Mohamed Mbougar Sarrin romaanin Miesten syvimmät salaisuudet ja kustantajan kanssa tehdyn työn sen eteen, että kirjaa nostettiin esille. Kyseisen kirjailijan kirjoja ei oltu käännetty suomeksi ennen vuotta 2022 ja Miesten syvimmät salaisuudet julkaistiin suomeksi vasta muutama viikko ennen Helsingin Kirjamessuja. Näkyvyyteen panostettu työ kantoi hedelmää ja messuilla kirjaa kohtaan oli valtava kiinnostus. “Se oli hyvä esimerkki siitä, miten foorumin antamisella on merkitystä. Kirsikkana kakun päälle se oli super hieno kirja ja tuntui tärkeältä rakentaa sille näkyvyyttä. Se oli muistutus siitä, että näkyvyydellä ja foorumin rakentamisella voi myös luoda kiinnostusta”, Blåfield muistelee. “Ei sillä kuitenkaan pitkälle päästä, että meillä olisi tänä vuonna se sama kaksitoista ohjelmaa ja rummuttaisimme viestinnässä vain niitä kahtatoista ohjelmaa. Kyllä se lähtee siitä, mikä representaatio on ohjelman kaikilla tasoilla”, ohjelmajohtaja vielä lisää osuvasti. Haastattelun aikaan Blåfield ei ole vielä saanut tämän vuoden ohjelmaehdotuksia , eikä osaa siksi antaa konkreettista näkymää POC-kirjailijoiden osuuteen syksyn kirjamessuilla. “Mutta haluan sanoa, että jos se jää kahteentoista tänä vuonna, olen pettynyt itseeni. Kuulen haasteenne ja olen siitä samaa mieltä”, Blåfield vakuuttaa. Tänä vuonna kirjamessujen teemana on sivistys ja ilo. Ohjelmajohtaja paljastaa, että teema saattaa tuoda ohjelmaan enemmän myös lukijoiden näkökulmaa. Ajatuksena on, että kirjailijat eivät vain itse puhu omista teoksistaan. Tästä hän toteaa hyvänä esimerkkinä viimevuotisen Yellowface-kirjan keskustelun, jossa kirjailijaa ei ollut paikalla lainkaan. Myös kiinnostavat lukijat voivat keskustella kirjoista. Silloin myös lukijoiden ja heidän keskusteluidensa kautta on mahdollisuus tuoda moninaisuutta messuille. “Toivon, haluan ja toimin sen eteen, että representaatio kirjamessuilla laajenisi. Se on se, mitä pystyn tässä lupaamaan”, Blåfield lupaa ja me jäämme toiveikkaina odottamaan vuoden 2025 ohjelmalehtistä. VILLE BLÅFIELDIN KIRJAVINKIT Miesten syvimmät salaisuudet – Mohamed Mbougar Sarr “Kirja heitti minulta jalat alta.” Bechi – Koko Hubara “Bechi oli vaikuttava lukukokemus pari vuotta sitten. Se oli mielestäni hieno.” Unelmia – Chimamanda Ngozi Adichie “Odotan Chimamanda Ngozi Adichien uusinta teosta. Jos hyväksytään vinkki kirjasta, jota ei ole vielä lukenut, niin olen ihan varma, että se on hieno. Kotiinpalaajat on yksi kaikkien aikojen lempikirjoistani.”

  • Auringon syy, Ivan Maniraho

    Viime vuonna me jäimme Térin kanssa kaipaamaan POC-kirjailijoilta etenkin kotimaisia teoksia ja tänä vuonna olemmekin innostuneet erityisesti Suomessa kirjoitetuista kirjoista. Tilasin innoissani arvostelukappaleen Ivan Manirahon esikoisromaanista Auringon syy, enkä onnekseni joutunut pettymään. “‘Kuuntele tarkkaan, poika. Daavid on tullut hyvin kaukaa luoksemme. Tiedätkö missä Eurooppa on? Hän on pian palaamassa sinne ja haluaa ottaa sinut mukaansa’, äiti sanoi onnenkyynelten alkaessa muodostua ripsien alla.” Auringon syyn aiheet ovat rankkoja. Ruandan sisällissodan lapsena kokenut Mooses lähetetään enonsa kanssa Suomeen ja tarinassa seurataan mustan ruandalaispojan sopeutumista aivan totutusta erilaiseen maailmaan uuden valheellisen identiteetin ja taustatarinan suojissa. “Vähitellen ihmiset palasivat takaisin koteihinsa. Kuin pienet purot, jotka yhdistyivät, heitä alkoi virrata takaisin kaupunkeihin. Tyhjiin taloihin muutti asumaan perheitä, joiden kodit oli tuhottu. Kumolleen kaatuneet tuolit nostettiin pystyyn, ikkunat paikattiin laudoilla, lasinsirpaleet luututtiin lattioilta. Toisena aamuna torille saapui myyjiä ja asiakkaita, kaikki aluksi hiljaa, mutta kun väkeä alkoi tulla enemmän, myyjät uskaltautuivat mainostamaan tuotteitaan yhä kovempaan ääneen. Elämä syntyi uudelleen suoraan kuoleman päälle.” Teos alkaa lyhyellä kuvauksella Ruandasta ja sisällissodasta. Sotaa kuvataan lapsen silmin ja maalailevalla kielellä, mikä vähän etäyttää kauheuksia. Sisällissotaa kuvataan kuitenkin raa’an rehellisesti niin romaanin alussa kuin lopussakin ja lukijan kannattaa olla varautunut väkivaltaisuuksien kuvaukseen teokseen tarttuessa. Sodan päätyttyä pieni Mooses revitään yhtäkkiä perheestään Suomeen, jossa hänen täytyy sisäistää valhe Lekalaun perheestä. Lekalaun perheessä eno onkin isä ja tuntematon tyttö sisko Sara. Lapsuudessa alkavat valheet, joista riippuu koko perheen Suomessa olo, repivät poikaa sisältäpäin ja synnyttävät tarpeen kontrolliin, joka purkautuu vasta vuosien päästä. “Liban tervehti aina sanoilla ‘Whats up my niga’, ja opetti minulle hienoja käsitervehdyksiä. Kysyin Libanilta, kuka on niga, ja hän vastasi, että minä olin niga ja tilanne oli niin sekava, että annoin sen olla.” Eliaksen kasvaessa teini-ikään erilaiset haasteet nostavat päätään. Masennus, rasismi ja päihteet saavat roolia pojan elämässä. Sisäistetty rasismi alkaa kuultaa läpi kerronnasta ja myös poliittisemmat ajatukset ja yhteiskunnallinen kommentointi vakiintuvat selkeämmäksi osaksi teosta. “Muistin julisteen, jonka olin nähnyt koulun seinällä. Siinä opetettiin, kuinka maadoitusharjoitus tehtiin paniikkikohtauksen sattuessa. Julisteessa neuvottiin luettelemaan viisi esinettä, joita näki ympärillään. Katsoin käsiäni ja aloin luetella: Käsi Sormenpää Ihosolu DNA Hiiliatomi Pistepartikkeli ??? Elias laski seitsemän sormea kädessään. Ei hyvä.” Kipeistä aiheista kerrotaan kauniilla kielellä ja huumorin kautta, mikä tekee teoksesta kevyemmän tuntuisen, eikä se sisällöstään huolimatta tunnu niin raskaalta, kuin voisi kuvitella. Teoksessa on hauskoja huomioita Suomesta ja mustana elämisestä ja naurahtelin monesti ääneen Eliaksen ajatuksia lukiessani. Ihastuksen tunteet, vahva ystävyys ja oman identiteetin tutkiminen kulkevat kasvamisen rinnalla alusta loppuun. Etenkin ystävyyssuhteisiin liittyy paljon huumoria ja myös hellyyttävää huolenpitoa ja lohdullisuutta. “Marjatan lempiväri oli violetti, sama kuin jumalalla.” Kerronnan näkökulma vaihtelee minäkertojan ja kaikkitietävän kertojan välillä. Kertojatyyppi vaihtuu jopa yksittäisten lukujen sisällä ja ensin se tuntui mielestäni kummalliselta ja vei huomiota lukukokemuksesta. Näkökulman vaihtuessa yritin selvittää, mistä se johtuu ja aluksi perusteluja tuntui hankalalta löytää. Alussa tapahtumia kuvataan vain Mooseksen/Eliaksen näkökulmasta, joten kaikkitietävä kertoja minäkertojan rinnalla tuntui turhalta.  Kaikkitietävä kertoja pääsee kuitenkin oikeuksiinsa, kun tapahtumia kuvataan myös uuden isän, Daavidin, Saran ja muiden sivuhahmojen näkökulmista. Siinä vaiheessa kertojatyypin vaihdos alkoi tuntua kiinnostavalta efektiltä. Tapahtumia tarkastellaan kuin lintuperspektiivistä ja välillä zoomataan suoraan lapsen pään sisään ja tunnetiloihin, jossa tuntemukset koetaan intensiivisemmin, syvemmin ja tarkemmin. “Abdi piti meille räpin 101-alkeiskurssin Windows Media Playerilla ja opetti muutenkin kaiken räpistä. Abdin mielestä räpin paras puoli oli se, ettei kaikista jutuista saanut koskaan kiinni ensimmäisellä kuuntelukerralla. Runoja melodian päällä, niin hän kutsui sitä.” Lyöntivirheet, joita oli pitkin kirjaa vähän harmittivat, vaikkeivät pilanneet lukukokemusta. Virheitä ei löytynyt joka luvusta, mutta joitakin kirjaimia ja välimerkkejä puuttuu. Téri alkoi kuunnella tarinaa äänikirjana ja myös siinä oli toisinaan joitakin häiritseviä taukoja. Téri pohti teosta kuunnellessa, kenelle se on kirjoitettu ja teoksen alussa hän pohti, onko tarina suunnattu enemmän valkoiselle lukijalle. Hän pelkäsi alun kärsimyksen kantavan läpi koko kirjan. Lopulta tykästyimme kuitenkin molemmat teokseen ja viihdyimme tarinan mukana. En lukenut tarinaa mitenkään yhdeltä istumalta ja lukukertojen välissä tarina pyöri mielessä ja odotin pääseväni jatkamaan lukemista. Auringon syy, Ivan Maniraho, Like 2025

  • Elokuussa nähdään, Gabriel García Márquez

    Elokuussa nähdään on Gabriel Garciá Márquezin postuumisti julkaistu teos. Alkuperäiskielellä espanjaksi kirja on ilmestynyt vuonna 2024 ja teos on julkaistu suomeksi nyt keväällä 2025. Teoksen esipuheen ovat kirjoittaneet García Márquezin lapset ja lopusta löytyvät kirjan toimittajan jälkisanat, joissa avataan  teoksen syntyä ja sen loppuun saattamista. Teksti on kirjailijan viimeisiä luomuksia ja hän työsti teosta viimeisinä elinvuosinaan sairastaessaan muistisairautta. Teos jäi kesken kirjailijan ollessa vielä elossa, mutta hänen lapsensa päättivät julkaista teoksen kymmenen vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Tuttu kustannustoimittaja muokkasi vielä viimeiset vaiheet tekstistä kunnioittaen kirjailijan omia huomautuksia ja merkintöjä, joita oli tehty keskeneräiseen tekstiin. “Emme kuitenkaan hävittäneet tekstiä, vaan jätimme sen syrjään siinä toivossa, että ajan kuluminen ratkaisee puolestamme sen kohtalon. Luettuamme käsikirjoituksen uudelleen, kun tekijän kuolemasta oli jo liki kymmenen vuotta, tajusimme että siinä on monia hyvin nautittavia piirteitä.” Elokuussa nähdään kirjassa Ana Magdalena Bach on ollut pitkään onnellisesti naimisissa ja hänen lapsensa ovat ehtineet kasvaa teini-ikäisiksi. Hän kaipaa kuitenkin jotain uutta jännitystä, himoa ja kipinää arkiseen elämäänsä. Ana Magdalena päättää, että kerran vuodessa, aina elokuun 16. päivänä, hän matkaa yhdeksi yöksi Karibianmerellä sijaitsevalle osin turistintäyteiselle saarelle. Saarelle on haudattuna  hänen äitinsä ja Ana Magdalena tuntee joitakin saarelaisia äitinsä kautta. Saarella hän vie äidilleen kukkia haudalle ja valitsee vuosittain vaihtelevasti majapaikan, toisinaan todella vanhan ja ränsistyneen hotellin tai uuden viiden tähden majoituksen. Omalla minilomallaan Ana Magdalena on vapaa ainakin vaimon ja äidin rooleista. Ana Magdalena etsii itselleen sänkykumppanin yhdeksi yöksi, mielellään jonkun itselleen tuntemattoman, turvallisen tuntuisen ja hurmaavan miehen, jonka kanssa voi saada monta orgasmia yhden yön aikana. Teoksessa on paljon kuvailua seksistä, himosta ja läheisyydestä.  “Hän meni huoneeseensa mieli täynnä suloista kauhua, jollaista ei ollut tuntenut hääyönsä jälkeen. Hän käynnisti kattotuulettimen, mutta ei sytyttänyt valoja, riisui kaikessa kiireessä pimeyden keskellä ja jätti lattialle kylpyhuoneeseen johtavan vaatevanan.” Positiivista oli lukea vaihteeksi vanhemman naisen vapautumisesta ja siitä, kuinka hän on sinut oman kehonsa, seksuaalisuutensa ja itsensä kanssa. Elokuisten sallittujen syrjähyppyjen kautta hän myös ymmärtää paremmin omaa avioliittoaan ja löytää itsestään uusia puolia. Ana Magdalenan pohdintoja oli kiinnostava seurata ja löytyi sieltä itselleni myös samaistumisen pintaa äitiydestä, vastuusta ja siitä, miten tulisi opetella kuuntelemaan omia tunteita. Kirja on lyhyt, vähän yli 100 sivua, ja se liikkuu sujuvasti eteenpäin. Teos koostuu vähän kuin minitarinoista, joissa käsitellään yhtä elokuista vuorokautta ja lyhyesti palataan myös menneisiin tapahtumiin Ana Magdalenan kotona. Teos sijoittuu Karibianmeren saarelle ja oli ihana kuvitella itsensä tälle saarelle banaanipuiden alle ja haaveilla samalla tulevasta kesästä! “Ana Magdalena huokaisi. Hän oli odottanut hartaasti tätä elokuun kuudettatoista, vaikka olikin saanut vakuuttavan opetuksen siitä, kuinka järjetöntä oli odottaa kokonainen vuosi ja panna loppuelämä yhden yön satunnaisen kohtaamisen varaan.” Gabriel Garciá Márquez tunnetaan maagisesta realismista, ja vaikka tässä teoksessa sitä ei juurikaan ole, tulee muutamia erikoisia hetkiä, joita olen jäänyt miettimään lukemisen jälkeenkin. Etenkin lopun symboliikkaa jäin pohtimaan ja olisi kiinnostava jutella siitä muidenkin kanssa, jotka kirjan ovat jo ehtineet lukea. Elokuussa nähdään, Gabriel García Márquez, WSOY, 2024 Suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä Espanjankielinen alkuteos: En agosto nos vemos

  • Swing time, Zadie Smith

    Helmikuun lukupiirikirjana luimme Zadie Smithin Swing time romaania. Kirjan nimi on sama suomeksi ja englanniksi ja me tartuimme kaikki tällä kertaa suomennettuun versioon. Osa meistä on lukenut Zadie Smithin kirjoja aikaisemminkin ja totesimme aikaisempien kokemustemme perusteella, ettei Smithin romaaneja ole aina helpointa ymmärtää. Niinpä päätimme tarttua tähän haasteeseen mahdollisimman turvallisella maaperällä, suomeksi. Swing time ei kuitenkaan ollut meille hankala rakenteeltaan tai kieleltään, vaikka sen virkkeet ovatkin monipolvisia. Teos myös liikkuu useammassa ajassa, mutta liikuskelua oli helppo seurata ja lukeminen soljui mukavasti eteenpäin. Silti vain yksi meistä oli lukenut kirjan loppuun asti lukupiiritapaamiseen mennessä. Useammalta kirja oli jäänyt kesken siitä syystä, että aika oli loppunut kesken. Teos on pitkä ja tapahtumien tempo myös hidastuu etenkin viimeisen kolmanneksen osalla. Lisäksi tarinaa oli kiva makustella pikkuhiljaa. Kirjailija on rakentanut romaaniin niin tarkkanäköisiä ihmiskuvauksia, että niitä on mielekästä ihastella ja seurata tarkemmin. Totesimme yhdessä, että oli virkistävää lukea vähän vanhempi suomennos. Joissakin uudemmissa käännöksissä olemme joutuneet harmittelemaan käännöksen laatua, jonka uskomme johtuvan nykyisestä kiireestä, resurssipulasta ja tekoälyavusteiden käytöstä. Swing timen kieli on kaunista ja käännös laadukas. “Myös Lontoossa oli tapahtunut niinä kuukausina paljon sellaista mikä tuntui henkeäsalpaavalta: olin luopunut vihdoin asunnostani, joka oli käyttämättömänä, ja seissyt tungoksessa vaalitilaisuudessa odottamassa kaiken yötä, että sinisolmioinen mies nousisi lavalle ja myöntäisi punapukuisen äitini voittaneen.” Tapahtumia seurataan nimettömäksi jäävän hahmon näkökulmasta, tämän lapsuudesta aikuisuuteen. Lapsuudessa elämää määrittää ystävyys Tracyyn, toiseen mustaan tyttöön, poliittisista ja sosiaalisista asioista kiinnostuneen mustan äidin tarkkailu sekä valkoisen isän hoiva, joka loppuu, kun isän läsnäolo pikkuhiljaa kuihtuu päähenkilön elämästä. Tracy ja päähenkilö haaveilevat molemmat tanssijan urasta. He käyvät tanssitunneilla, jäljittelevät elokuvien ja musiikkivideoiden liikkeitä ja etsivät etenkin itsensä näköisiä esikuvia. Tracy vaikuttaa kuitenkin olevan ainoa, jolla on riittävät lahjat tanssijan uraan. Lisäksi päähenkilön äiti toivoo päähenkilölle aivan toisenlaista tulevaisuutta. “Ja sitten kokouksen ollessa lopuillaan, tapahtui jotain ihmeellistä: Zoe liukui alas pöydältä, jolla oli siihen asti istunut nahkahousut jalassa ja yllään tuubitoppi – jonka alta saattoi nähdä vilauksen ruskeasta, timmistä vatsasta sekä jalokivimäisestä napakorusta –, ravisteli leijonanharjamaista puolikaribialaista kiharapehkoaan, kääntyi minuun päin huolettomasti aivan kuin ei mitään ja sanoi: ‘Saat hakea hänet silloin alakerrasta ja viedä hänet B-12 studioon, olla seurana ja hankkia hänelle mitä ikinä hän tahtookin.’” Nuorena aikuisena päähenkilö on päätynyt kuuluisan poplaulajan avustajaksi, supertähti Aimeen varjoon. Valkoinen nainen johdattaa päähenkilöä ympäri Lontoota ja myös Länsi-Afrikkaan mukaan koulunrakennusprojektiin. Tracyyn päähenkilö ei ole pitänyt lainkaan yhteyttä. Silti ystävysten yhteys ei ole täysin kadonnut. “Mutta minä en kertonut Aimeelle siitä, vaan Traceysta. Kuvitella, Traceystä. Kerroin koko yhteisen historiamme, tapahtumien järjestys liukui sekavasti edestakaisin ajassa ja vodkapöhnässä, kaikki kauna suurempana, meluisat asiat joko pienentyneinä tai tuhottuina, ja mitä pitempään puhuin, sitä selvemmin huomasin ja ymmärsin – ikään kuin totuus olisi ollut upoksissa ja pulpahtanut esiin vodkakaivosta –, että oikeastaan Lontoossa oli sattunut vain yksi asia: olin nähnyt Traceyn.” Lukupiirissä pidimme erityisesti Tracyn hahmosta ja kaverusten kiinnostavasta dynamiikasta, jossa heijastuu lapsuuden ystävyssuhteisiin kuuluvat erilaiset tunteet sekä laajemmin perheiden taustan, kasvatuksen ja varallisuuden erot. Tracyn hahmo tuntui mielestämme ilahduttavan uskottavalta ja hänen käytöksensä osuvan kuvaavalta. Aikuisuudessakin kiinnostavaa oli edelleen suhde Tracyyn, vaikka se onkin päähenkilön elämässä jäänyt taka-alalle. Aimeen hahmo taas ei kiinnostanut kaikkia ja vaikka Länsi-Afrikassa vietettyä aikaa oli ihana seurata, käytettiin Aimeen juonikuvioihin osan mielestä ihan liikaa aikaa. “Lähes huomaamattani olin antanut ystävyyssuhteiden kuihtua. Niinpä menin sinne yksin, hankkiuduin humalaan ja päädyin makaamaan portsarin, Philadelphiasta olevan ison amerikkalaisen kanssa, joka väitti pelanneensa joskus ammattilaiskoripalloa. Kuten useimmat sen alan ihmiset – kuten myös Granger –, mies oli palkattu työhön pituutensa ja ihonvärinsä, uhkaavaksi mielletyn yhdistelmän, vuoksi. Sauhuteltuani hänen kanssaan kaksi minuuttia huomasin, että hän oli rooliinsa huonosti sopiva lempeäsieluinen tyyppi, joka eli sovussa maailmankaikkeuden kanssa.” Afrikan maata, jossa kirjassa vietetään aikaa, ei missään vaiheessa nimetä, mutta meidän lukupiirissämme se tunnistettiin Gambiaksi. Pohdimme lukupiirissä syitä sille, miksei maan nimeä missään vaiheessa mainita. Tykkäsimme Gambian elämään liittyvistä kertomuksista ja koimme samaistumisen tunteita, vaikkeivät kaikki meistä ole juuri Gambiassa käyneetkään. Olisimme kuitenkin siis tarvinneet lisää aikaa kirjan lukemiselle. Yksi kuukausi ei ainakaan meille tämän kanssa riittänyt ja moni sanoi tapaamisessa aikovansa jatkaa teoksen lukemista vielä loppuun asti. Tarinan tahti kuitenkin selvästi hidastuu loppua kohden ja alun innostus tuntui vähän osalta hiipuneen. Katsotaan siis tuleeko viimeisetkin sivut vielä luettua, vai jääkö tämä joiltakin vain rehellisesti kesken. Swing Time, Zadie Smith, WSOY, 2017 Suomentanut Irmeli Ruuska Englanninkielinen alkuteos: Swing time, 2016

  • Äitini omaelämäkerta, Jamaica Kincaid

    Viimeisen parin vuoden aikana Kustantamo S&S on kääntänyt ja julkaissut useamman Jamaica Kincaidin teoksen . Olen kolme edellistä jo lukenut ja tykästynyt Kincaidin maalailevaan ja rauhalliseen kerrontaan, joten päätin tähänkin teokseen tarttua. Äitini omaelämäkerta sijoittuu Dominican saarelle ja kertoo mustan naisen, Xuelan, elämästä. Hän on päähenkilönä etäinen ja piiloutunut kuorensa alle, mutta fiksu, vahva ja päättäväinen. Xuelan äiti on menehtynyt synnytyksessä ja isä ollut etäinen koko Xuelan elämän ajan. Ensimmäiset vuotensa Xuela asuu erossa isästään, mutta tämän mentyä uusiin naimisiin Xuela muuttaa asumaan isänsä ja isän uuden perheen pariin.  “En koskaan oppinut rakastamaan sitä naista, jonka hoiviin isä minut jätti, naista, joka ei ollut epäystävällinen mutta joka ei voinut olla lempeä siksi ettei osannut – ja voi olla, etten rakastanut häntä siksi että minäkään en osannut rakastaa.” Xuelan tarina on paikoin rankka. Hän oppii selviämään kaikesta itsekseen ilman muiden apua tai huolenpitoa. Isän vaimo ja uudet sisarukset eivät hyväksy häntä kunnolla perheeseen ja Xuela jää ulkopuolelle perheen toiminnasta. Nuoren tytön elämässä on muutamia ihmisiä, joihin hän luo ystävyyssuhteen kaltaisia suhteita. Monia tapahtumia katsotaan kuitenkin etäisesti ja tarina vähän kuin vain lipuu eteenpäin. Rankkoja asioita tapahtuu, mutta niihin ei sen enempää syvennytä. “Hän teki minulle lahjaksi kaulakorun kuivatuista marjoista, kiillotetusta puusta, pikkukivistä ja näkinkengistä. Koru oli kaunis, liian kaunis lapselle, mutta lapsi, oikea lapsi, olisi häikäistynyt siitä, langennut sen lumoon ja ripustanut sen kaulaansa saman tien. Minä en ollut oikea lapsi.” Kirjassa kuvataan Xuelan ajatusmaailmaa hänen vanhemmistaan, vanhemmuudesta yleensäkin ja ihmissuhteista. Muutama mies on myös läsnä tarinassa, toinen joka palvoo Xuelaa ja toinen, jota Xuela rakastaa palavasti.  Tavallaan Xuelan hälläväliä asenne on kiehtova. Se, kuinka hän vain katsoo nykyhetkeä tai tulevaisuutta, miettimättä mennyttä. Teoksessa on kivasti kuvailtu myös ihmisiä ja Xuelalla on terve tapa nähdä itsensä kauniina, vaikka hänen ympärillään onkin paljon koppavia valkoisia naisia ja kauneusihanteet poikkeavat hänen omista piirteistään. Xuelan äiti oli karibialaista kansaa ja isän isä taas valkoinen mies englannista. “hän ei verrannut sen pintaa satiiniin tai silkkiin, sillä äitiin ei ollut liitetty erityistä kallisarvoisuutta tai kauneutta, hänen ihonvärinsä – ruskea, auringonlaskun lopun syvä oranssi” Huomaan, että paikoin kirjaa odotin jotain tapahtuvan, mutta teos on selkeästi vain enemmän kuvailua, joka on ollut tyypillistä kirjailijalle. Odotin kuitenkin enemmän jotain punaista lankaa tai muutakin kuin vain ajatuksen virtaa. Tykkäsin kuitenkin tästäkin teoksesta ja aina paikoin uppouduin täysillä kirjan ihanaan kuvailuun. Tähän hetkeen olisin kaivannut jotain menevämpää teosta. Tämä taas sopisi mielestäni paremmin pysähtyneisiin kesäpäiviin, jolloin tämän tyyppiseen kerrontaan on aikaa uppoutua.  Kincaidin tyyli kirjoittaa kuitenkin edelleen vetoaa minuun ja suomennoksen kanssa on tehty hyvää työtä. Teksti on ilmavaa ja soljuu kauniisti eteenpäin, vaikka teoksissa käsitellään myös rankkojakin yhteiskunnallisia ajatuksia ja asioita. Äitini omaelämäkerta, Jamaica Kincaid, S&S, 2025 Suomentanut Kaijamari Sivill ja Helka Sivill Englanninkielinen alkuteos: My Mother, 1996

  • Liian kaukana, Sylvia Day

    Liian kaukana on Blacklist-sarjan toinen ja viimeinen osa. Me aloitimme sarjan lukemisen kesällä 2024, kun sen ensimmäinen osa, Niin lähellä , julkaistiin suomeksi. Ensimmäisen osan tahti oli meille alussa aivan liian hidas. Paljon aikaa kului seksikohtauksia ja epämiellyttävien hahmojen ajatuksia seuratessa, mutta ihan lopussa meininki yhtäkkiä muuttui. Lukijalle paljastui suuria salaisuuksia, sivuille ilmestyi toimintaa ja tapahtumiin päästiin kunnolla käsiksi. Loppuosa houkuttelikin meidät tarttumaan sarjan tuoreeseen päätösosaan. Toivoimme, että Liian kaukana jatkaisi suoraan ensimmäisen osan toiminnasta, mutta aivan niin ei käynyt. Toisessa osassa on samankaltainen rakenne kuin ensimmäisessä, eli kunnon toiminta odotutti itseään pitkälle yli puolenvälin kirjaa. “Kane, olen tehnyt lopun kaikesta ja kaikista, joista olen ikinä välittänyt, suojellakseni pakkomiellettä sinusta. Siitä huolimatta mikään ei ole koskaan ollut yhtä vaikeaa kuin nähdä sinun lähtevän – vaikka sitten ihan vain arkisesti töihin, niin kuin tänään.” Tarinaa seurataan edelleen Lilyn, Aliyahin, Amyn ja Witten näkökulmista. Meitä edellisessä kirjassa turhauttaneita elementtejä löytyy kerronnasta edelleen. Kaikkia panettaa jatkuvasti, muiden seksielämää ja vetovoimaa ruoditaan oikein roppakaupalla ja naisten näkökulmista kuultaa vihaa ja katkeruutta toisia naisia kohtaan. Tässä osassa hahmoissa tapahtuu kuitenkin myös kehitystä ja muutosta kiinnostavampiin suuntiin. Naisten taustatarinoihin keskitytään enemmän. Lilystä paljastuu paljon uusia salaisuuksia menneisyyden kautta. Hänen mysteerinsä selviää vihdoin, ja jo kohtuu varhaisessa vaiheessa kirjaa. Amyn ympärillä alkaa tapahtua kummia ja hän epäilee jonkun yrittävän peukaloida elämäänsä. Aliyahin hahmo on kärsinyt aikalailla menneisyydessään ja myös lukijan on seurattava tätä kärsimystä jonkin verran. “Toisinaan, yleensä loma-aikoina, katselin neljää lastani ja ajattelin, etteivät he milloinkaan saisi aidosti tuntea minua. Tein kaikkeni varmistaakseni sen. Olihan tyytyväisen esittäminen yksinäistä, mutta se oli hinta, jonka sain maksaa varjellakseni heidän lapsuuttaan kaikelta rumalta.” Ensimmäisen osan tavoin teksti on sujuvaa, nopeaa ja helppolukuista. Tarina on toimiva myös äänikirjana. Etenkin jos ensimmäisestä kirjasta tykkäsi, tämä on varmasti iloinen yllätys, vaikka seksiä ja sen kuvailua tässä on selvästi vähemmän kuin ykkösessä. Tarinaan saadaan kuitenkin toivotut paljastukset ja hahmojen ajatuksiin pääsee uppoutumaan vielä hetkeksi. “”Juuri tässä, Kane. Juuri nyt!’ Nykäisin sinut kasvokkain kanssani, tulin aivan lähellesi ja suutelin sinua kostealla, avosuisella halulla.” Liian Kaukana, Sylvia Day, Tammi, 2024 Suomentanut Taimi Tornikoski Englanninkielinen alkuteos: Too Far, 2023

  • Lähikaupan nainen, Sayaka Murata

    Lähikaupan nainen kertoo nimensä mukaisesti naisesta, joka työskentelee vuorotyöntekijänä lähikaupassa Tokiossa. Keiko on 36-vuotias ja on työskennellyt samassa tokiolaisessa lähikaupassa 18 vuotta. Sama lähikauppa, jota moni nuori käyttää ponnahduslautana tulevaisuuden opiskeluille ja ammateille, on ollut Keikolle juuri sopiva paikka ja tuntuu olevan tulevaisuudessakin. “Aloin kaivata kobinin ääntä, ja paluumatkalla Mihon luota piipahdin myymälässä alkuillasta. `Mitä nyt, onko jotain sattunut?` iltavuoron lukiolaistyttö hymyili siivoustyön lomasta minut huomattuaan. `Eikö sinulla ole tänään vapaapäivä?`” Teos tuntui jotenkin erityiseltä. Sen tyyli on tyyni, rauhallinen ja observoiva, mutta se vetää lukijan syvälle tarinan syövereihin, sen arkisiin tapahtumiin ja tunteisiin. Kieli on myös mukavaa, soljuvaa ja yksinkertaisuudessaan kaunista. Kirja on kaunis kuvaus kuulumattomuudesta: yhteiskunnan tiukoista normeista ja henkilöstä, joka ei sopeudu niiden raameihin. Päähenkilö ei kuitenkaan ole kärsivä tai lannistettu, vaan tyytyväinen itse antamiensa merkitysten keskellä. Keiko elää paljon itsekseen muttei ole selkeästi yksinäinen, vaikka näin ulkopuolisin silmin hänen elämänsä saattaakin näyttäytyä. Lähinnä hän toivoisi, että muut antaisivat hänen elää omannäköistänsä elämää rauhassa. “Kombinissa työskennellessä sai usein kohdata ihmisiä, jotka halveksivat tätä työtä. Minusta oli oikeastaan mukava katsoa halveksivaa ihmistä, koska se oli mielenkiintoista. Siinä tiivistyi jotain olennaista ihmisyydestä” Vaikka kirja sijoittuukin Tokioon, voisi sen mieltää tapahtuvaksi missä päin maailmaa tahansa. Teos keskittyy kuvaamaan lähinnä Keikon elämää, maailmaa ja yhteiskuntaa hänen näkökulmastaan. Lähikaupan naisessa on vain muutama juonenkäänne. Se on pitkälti arjen kuvausta ja elämän lipumista rauhallisen tasapaksusti eteenpäin. Kirjan tunnelma piti silti otteessaan, eikä se tuntunut tylsältä, vaikka olikin hidastempoinen. Lisäksi se on tyyliinsä nähden sopivan mittainen: vain vähän päälle 100 sivua ja alle nelisen tuntia äänikirjana. Tarinaa oli mukava lukea ja etenkin kuunnella. “Päällikkö puhui usein siitä, olivatko työntekijät hyödyllisiä, joten tulin usein miettineeksi, olinko minä sellainen. Ehkä työskentelin, koska halusin olla hyödyllinen väline.” Lähikaupan nainen, Sayaka Murata, Gummerus, 2021 Suomentanut Raisa Porrasmaa Japaninkielinen alkuteos: Konbini ningen, 2016

  • Venus ja minä, Emi Yagi

    Lapsena Rikan ylle ilmestyy keltainen sadetakki, jonka muovinen huppu ja toisinaan kiristyvä vetoketju eivät ole jättäneet tätä rauhaan aikuisuuteenkaan mennessä. Nuorena aikuisena yliopistossa latinaa opiskellut Rika saa työtehtäväkseen Venus-patsaan keskustelukumppanina toimimisen. Maanantaisin, kun museo on suljettuna, Rika keskustelee upean ja sulokkaan Venuksen kanssa, joka kykenee liikuttamaan kylmää ja kovaa kehoaan vain kaulasta ylöspäin. Muina päivinä Rika työskentelee osa-aikaisesti pakkasvarastolla, jossa sadetakin hiostava kangas ei aiheuta hävettävää hikoilua vaan takaa lämpöä. “‘Voi anteeksi’, Venus puhkesi jälleen puhumaan. Hänen leukansa liikkui hyvin pehmeästi hartioiden pysyessä täysin jäykkinä.” Venus ja minä on lyhyt ja osuva romaani. Päähenkilön ja Venus-patsaan välille syntyy jännite, jonkalaista Rika ei koe muiden elämässään olevien ihmisten kanssa. Kuten naapurinsa vanhan rouva Serikon, jonka puheesta puuttuvat lähes kaikki u-kirjaimet tai yläkerran pienen lapsen, jolla on yllättävän tarkkaavainen katse. Teokseen on ripoteltu pieniä kummallisuuksia, jotka tuntuvat samaistuttavilta ja hyvin ympäröivää maailmaa kuvaavilta. Ahdistuksesta kiristyvä vetoketju, häpeästä kasvojen eteen valahtava muovihuppu, kaikkialle seuraava hienhaju, jota muut eivät välttämättä haista, ja toisen ihmisen kosketus, joka tuntuu melkein läpäisevän keltaisen sadetakin muovin. “Venus naurahti, ja nauru ropisi sateen lailla. Mieleni rauhoittui epämääräisesti. Sadetakin vetoketju löystyi ja avautui hieman.” Yhteiskuntaan vähän sopimaton, ulkopuolinen päähenkilö toi alussa vahvasti mieleen Sayaka Muratan teokset , etenkin Lähikaupan naisen . Molemmissa teoksissa päähenkilö on myös osa-aikatyössä kaupan alalla ja syö lähinnä vain valmisruokia. Hetken aikaa Aracelis ehti pelätä, ettei Venus ja minä erottuisi tästä tarpeeksi, mutta ajatus jäi onneksi lyhyeksi. Yhteiskunnallinen kommentaari jää kevyempään rooliin ja sen sijaan pureudutaan henkilökohtaiseen. Fantasiaelementit etäyttävät ahdistavampia ja vaikeampia aiheita ja tärkeässä osassa on kiinnostavan ihmissuhteen kehittyminen sekä hahmojen väliset keskustelut. Lyhyeen kirjaan mahtuu yllättävän paljon asiaa ja käänteitä. Teos on myös hauskasti kirjoitettu ja sisältää paljon erilaista kuvailua ja sanankäänteitä. Puolen välin jälkeen alkaa tapahtua vauhdilla ja loppua kohden etenkin Térin oli vaikea laskea kirjaa käsistä.  “Totta kai. Liiankin inhottavaa, vai mitä? Joutua päivästä toiseen tuntemattomien ihmisten tuijotuksen kohteeksi paikassa, jossa kukaan muu kuin karmiva kuraattori ei ymmärrä kieltäsi. Omituisessa asennossa hartiatkin kipeytyvät kamalasti.” Venus ja minä, Emi Yagi, Otava 2024 Suomentanut Raisa Porrasmaa Japaninkielinen alkuteos: 休館日の彼女たち (Kyuukanbi no kanojotachi) 2023

bottom of page