Chimamanda Ngozi Adichien omakohtainen essee Surumerkintöjä on minulle ensimmäinen kosketus hänen tuotantoonsa. Adichien tyyli kirjoittaa vetosi minuun todella paljon, se oli kaunista luettavaa ja uppouduin siihen täysin.
“Suru on julma opettaja. Sitä oppii miten raakaa,
miten vihantäyteistä ikävöinti voi olla.”
Tämä alle 100 sivuinen teos on jäänyt pyörimään mieleeni lukemisen jälkeenkin ja tekisi mieli jo pian lukea se uusiksi. Adichie käsittelee esseessään surua, läheisen kuolemaa ja elämän merkitystä. Hän kirjoittaa ajasta, kun hänen isänsä menehtyi toisella puolella maailmaa sulkuajan aikaan.
Minua kiinnostaa paljon keskustelu kuolemasta, syntymästä ja elämästä. Tykkään lukea pohdintoja sen ympäriltä, joten tämä varmasti osalta vaikutti, että kirja tuntui itselleni erityisen merkittävältä. Adichie mielestäni sanoittaa hienosti ja kiinnostavasti kuolemaa ja kuvaa samalla onnen hetkiä, kun hänen isänsä oli vielä läsnä maailmassa. Hän kuvasi tekstissään keskusteluja videopuhelun välityksellä isän viimeisinä elonhetkinä. Omakin isoisäni menehtyi toisella puolen maailman hetkittäin ja harmitus siitä, ettei pääse hautajaisiin on suuri, joten osasin paljonkin samaistua esseeseen.
Adichie puhuu myös todella paljon tekstissä Igbokulttuurista ja sen merkityksestä hänen perheessä ja hänelle itselleen. Hän avaa Igbon merkitystä myös heidän yhteisölleen Nigeriassa ja mitä tietyt Igbonkieliset sanat tarkoittavat.
“Igbonkielinen ndo lohduttaa ennemmän, se tarkoittaa `olen pahoillani`,
mutta siinä on myös metafyysinen puoli, se on sana, joka ulottuu laajemmalle
kuin englanninkielinen `olen pahoillani´.”
Maailman pysäyttänyt sulkuaika on myös vahvasti läsnä esseessä. Adichie asuu kirjoittaessaan Yhdysvalloissa ja hänen isänsä Nigeriassa. Hautajaisten järjestäminen on vaikeaa maailman sulkeuduttua ja lentoja on lähes mahdotonta saada omaa kotimaahansa.
Kuitenkin tietty ilo ja kepeys on läsnä tekstissä. Adichie kirjoittaa paljon auki ihania muistoja isästään ja tämä on juuri se näkökulma, jota tykkään kuoleman läsnäollessa ajatella. Surumerkitönjä onkin kauniisti toteutettu kokonaisuus. Haluaisinkin tarttua pian Adichien muihin kirjoihin ja nähdä, löytyykö sama kaunis sävel niistäkin.
“Siinä toinen paljastus: miten vahvasti nauru onkaan osa surua.
Nauru on tiukasti punottu meidän perheemme yksityiseen kieleen,
ja nyt me nauramme muistellessamme isääni.”
Surumerkintöjä, Chimamanda Ngozi Adichie, Otava, 2022
Suomentanut Cristina Sandu
Englanninkielinen alkuteos: Notes of Grief