Isäni appelsiininkukkien maasta on suomalaisen puoliksi palestiinalaisen kirjailijan, Irene Zidanin, esikoisteos. Pääsimme Helsingin kirjamessuilla haastattelemaan kirjailijaa ja haastattelun voit lukea täältä.
Vajaa 300 sivuinen romaani on nopealukuinen ja sujuvasti kirjoitettu kertomus Suomessa kasvaneesta toimittajasta, jonka isä on palestiinalainen. Teos koostuu kuvauksista Amiran menneisyydestä ja väläyksistä nykyhetkeen, jossa Palestiinan tilanne yhtäkkiä pahenee. Amira kokee Suomessa ulkopuolisuutta, muttei oikein saa yhteyttä toiseen kotimaahansakaan. Teoksessa seurataan yhteyden hakemista etäiseen isään ja kaukaiseen Palestiinaan sekä käsitellään sodan ylisukupolvisia vaikutuksia.
“Kun isä kirjoitti vanhemmilleen aikeistaan mennä naimisiin suomalaisen tytön kanssa, he olivat järkyttyneitä. Ulkomaalainen puoliso tarkoitti, että poika jäisi matkalleen lopullisesti.”
Isäni appelsiinikukkien maasta ei ole ehkä ihan meidän ensisijaista kohdekirjallisuutta, sillä se keskittyy kuvaamaan rasismia ja toiseuttamisen kokemuksia Suomessa. Myös sodasta lukeminen tuntui raskaalta, niin kuin sen tietysti kuuluukin. Kun kyseessä on suomalainen POC-kirjailija, tartumme teoksiin herkemmin, vaikka teemoissa olisikin vahvemmin rasismia, jota pyrimme POC-lukupiirissä yleensä välttelemään. Lisäksi Palestiinassa tapahtuva kansanmurha on nyt niin ajankohtainen ja siitä käytävä keskustelu tärkeää, että halusimme ottaa kirjan lukuun ja tuoda sitä esiin myös POC-lukupiirin tileillä.
“Vanhoissa valokuvissa isä on mökillä sukset jaloissaan.
Äidin perhe nauraa ympärillä kömpelölle yritykselle pysyä pystyssä liukkaalla ladulla, jonka ukki on avannut järven päälle.”
Vasta julkaistu romaani ei ole juonivetoinen, vaan se keskittyy kuvaamaan tavallista elämää, jonka tapahtumista heijastuvat nimenomaan edellä mainitut teoksen teemat.
Lapsena Suomessa Amira kohtaa rasismia ja mikroaggressioita, joko suoraan itse tai välillisesti todistamalla isälleen tapahtuvia asioita. Hän pohtii nimeään ja ulkonäköään ja mittailee itseään suomalaiseen muottiin. Teini-ikäisenä Amira suuntaa Palestiinaan tapaamaan perhettään ja aikuisena päätyy ulkomaantoimitukseen juuri, kun Palestiinan tilanteesta aletaan uutisoida enemmän.
“Olin ollut kentällä lähes kaksi tuntia.
Rauhallisesti ja määrätietoisesti minut määriteltiin mahdolliseksi uhaksi, jota oli käsiteltävä huolellisesti.”
Läpi romaanin Palestiinasta ei puhuta Palestiinana. Maahan viitataan sanoilla “siellä jossain” tai “Kaistale. Israelista puhutaan “Valtiona” ja palestiinalaisista “isän kaltaisina”. Meille kiertoilmaisujen käyttö tuntui kummalliselta. Lapsen suusta “siellä jossain” tuntui uskottavalta, mutta jatkuessa koko kirjan läpi, se sai päähenkilön vaikuttamaan turhan naiivilta. Toki sen voi ajatella kuvaavan myös Palestiinan ristiriitaisuutta valtiona, jota kaikki muut maailman maat eivät ole tunnustaneet. Kirjamessuilla tekemässämme haastattelussa selvisi, että kirjailija itse on ajatellut kiertoilmaisut tehokeinona, jolla tuodaan esiin Amiran vaikeutta käsitellä suhdettaan Palestiinaan ja siellä käytyyn sotaan.
“Sieltä jostain tulevien ihmisten kodeissa on aina pieniä muistutuksia menetyksestä, jostain saavuttamattomasta. Kaiverrettuja karttoja, joihin on piirretty rajan taakse jääneiden kaupunkien nimiä.”
Tarinan nykyhetkessä kerronnassa nousee Palestiinan ja palestiinalaisten tilanteen akuuttius ja hätä. Amira tietää, että hänen tulisi soittaa isälleen ja kysyä kuinka tämä voi, muttei saa aikaiseksi kuin hoidettua työasioita isänsä kanssa. Uutistoimituksessa Amira ottaa vastaan sijaisen pestin ulkomaantoimituksessa ja uppoaa yhtäkkiä syvälle Palestiinan tilanteen raportointiin ja myös negatiiviseen palautteeseen, jota saa lehden lukijoilta.
Uutistoimituksen arkea kuvataan teoksessa kiinnostavasti. Se on tasapainottelua myyvän ja neutraalin uutisten kerronnan välillä, puolueettomuuden ja uutisten vastaanoton välillä.
Tarinassa kuvataan paria käyntiä Palestiinassa. Käynneistä kuvataan aluksi lyhyitä vilahduksia, mutta myöhemmin sinne pysähdytään pidemmäksikin aikaa. Amira vaikeilee Suomessa kuulumisen kanssa, mutta ei myöskään puhu arabiaa kuin muutaman sanan tai koe yhteyttä isäänsä, jonka elämä on ollut todella raskas. Palestiinan tilannetta avataan ja pohditaan sen vaikutuksia ihmisiin, isän kohtalo on rankka ja sitä kautta myös tyttärenkin.
“Näin harvoin isän ja ukin puhuvan keskenään, mutta tiesin heidän ymmärtävän toisiaan. Sodan kokeneita pienten kylien poikia. Vaikka luonto oli Suomessa erilaista kuin siellä jossain, isälle oli luontevaa olla sitä liki.”
Amira tuntui välillä vähän ärsyttävältä hahmolta ja olisimme kaivanneet surkeuden rinnalle myös muita tunteita ja puolia päähenkilöstä. Teoksessa seurataan Amiran elämän pieniäkin yksityiskohtia, ja ehkä koska emme onnistuneet täysin investoitumaan hahmoon, oli välillä hankala kiinnostua Amiran ukin talon tyhjentämisestä tai lapsiarjen kulusta.
Teoksesta löytyi meille joitakin yksittäisiä juttuja joihin samaistua, mutta varmasti monelle muulle lukijalle romaanista löytyy enemmänkin samaistumispintaa.
Isäni appelsiinikukkien maasta, Irene Zidan, WSOY, 2024
Comments