top of page

HAKU

Search this site

350 results found with an empty search

  • Haastattelu: Kiba Lumberg

    Kiba Lumberg on suomalainen taidemaalari, kirjailija ja kuvataiteilija, joka kertoo tällä hetkellä elävänsä päivä kerrallaan. Tampereella alkusyksystä ammutun romaninaisen kohtalo järkyttää ja liikuttaa. “Lapsi huutaa äitiä ja äiti kuolee luotiin siinä kadulla. Kyllähän se on ihan hirveää. Olen näihin asioihin ottanut kantaa aina ja osittain sen takia olenkin niin vihattu. Kyllä kaikki tällaiset kuolemantapaukset ovat surullisia asioita”, Lumberg toteaa. Kiba Lumberg on tottunut negatiiviseen palautteeseen ja jopa rajuihin uhkauksiin, mutta niistä lisää myöhemmin. Meitä kiinnostaa, miten taidemaalari ja kuvataiteilija on päätynyt myös kirjallisuuden puolelle ja oliko siirtymä ollut pitkään jo haaveissa. “Olen alunperin aloittanut kuvanveistäjänä. Olen tehnyt keramiikkaa ja veistoksia ja siitä siirtynyt maalauksen puolelle. Kirjoittaminen on ollut kuitenkin mukana aina. Jo lapsena minulla oli suunnitelmissa kirjoittaa aapisen tyyppinen kirja, missä olisi ollut kirjaimet, lauseet ja jokin kuva. Olisinko ollut silloin seitsemänvuotias”, Lumberg nauraa. Myöhemmin kirjoittamista on inspiroinut halu kirjoittaa teoksia, joissa on sisältöä ja jotka antaisivat voimaa ihmisille, etenkin hankalissa tilanteissa eläville. Enimmäkseen hän kertoo käsitelleensä kirjallisuudessakin valtaa. Vallan ilmeneminen kiinnostaa etenkin perheiden sisällä ja erilaisissa voimasuhteissa. “Mikä on tytön ja lasten asema? Olen tällaisia asioita pohtinut ihan pienestä asti. Olen aina ollut sellainen toisinajattelija,” Lumberg paljastaa.  Kiba Lumberg on julkaissut kuusi kaunokirjallista teosta vuosien 2004-2018 aikana . Kaikista näistä hänelle on voimakkaimmin jäänyt mieleen vuonna 2004 julkaistu Musta perhonen, Memesa-trilogian ensimmäinen osa. “Se oli aika haasteellinen. Olin samaan aikaan tekemässä elokuvakäsikirjoitusta samantyyppisestä aiheesta ja siinä meni kolmetoista vuotta. Sitä vastustettiin niin paljon”, Lumberg muistelee. Eniten vastustukseen tuntui vaikuttavan sukupuoli. Lumbergin mukaan niin romaniväestön kuin Suomen valtaväestönkin keskuudessa ihaillaan enimmäkseen miesten teoksia. “Aina laitetaan miehet edelle. Muita ei olekaan”, Lumberg harmittelee. Kirjan kirjoittamista vastustus ei kuitenkaan estänyt, eikä kirjailija lannistunut edes siitä, että käsikirjoitus sai ensin hylkäyksen. “WSOY:lle ensin tarjosin käsikirjoitusta. Olin käsin kirjoittanut sen ja siellä sanottiin, ettei tästä ymmärrä mitään. Niinpä kirjoitin sitä puhtaaksi ja ystäväni kirjoittivat sitä puhtaaksi. Lopulta ainut, joka otti tekstin vastaan oli Sammakko kustannus”, Lumberg kertoo. Siitä seurasi uhkailua, joka kohdistui Kustannusosakeyhtiö Sammakkoon.  “Jos naiset jostain kulttuurista lähtevät avaamaan asioita ulospäin, niin kyllä he saavat vastustusta”, Lumberg toteaa. Hänkin sai pahimmillaan tappouhkauksia. Jostakin hän kuitenkin löysi voiman viedä työnsä loppuun. “Joka paikassa on väheksyntää ja syrjintää. Mielestäni pitää vain kirjoittaa ja jotenkin uskoin siihen tarinaan”, Lumberg pohtii. “Tarinat ja kuvat ovat osa heijastepintaa tästä maailmasta ja ihmiskunnasta. Olen sitä mieltä, että on pakko kirjoittaa sellaisistakin asioista, joista voi joutua vainotuksi. Minä olen joutunut vainotuksi kaikesta taiteestani, mutta silti teen. Ajattelen, että tämä on minun tehtäväni”. Sen lisäksi, että Lumberg kirjoittaa käsin, hänelle kirjoittaminen on ihan tietynlainen oma tilansa . Ajatukset tekstille tuntuvat tulevan hänelle jonkinlaisena välähdyksenä ja sitten alkaa kirjoitusprosessi, jota värittää melkein maaninen tunnelma. Sillä tavalla syntyi myös hänen ensimmäinen kirjansa Musta perhonen. “En syönyt enkä juonut oikeastaan mitään, vettä vain. Siinä meni ruokahalut ja kaikki. Se on semmoinen olotila että piti vain kirjoittaa ja kirjoittaa”, Lumberg kertoo. Ensimmäisen version jälkeen alkaa tietysti editointiprosessi, jossa tekstiä tiivistetään ja selkeytetään. Hän antaa tekstin myös oikoluettavaksi jollekin toiselle. “Minulla on pisteet ja pilkut ihan miten sattuu. Minulla on lukivaikeus, joten joskus alku on lopussa ja loppu on alussa”, Lumberg hymähtää. Hänen on myös kuultava tuotoksensa ääneen. Se auttaa editointivaiheessa tekstin hahmottamista. Lukivaikeuden ja kirjoitusvirheiden vuoksi hän on joutunut kuulemaan ikäviä kommentteja. Lumberg kuitenkin muistuttaa, ettei lukivaikeus estä kirjoittamista tai muutakaan tekemistä. Me luimme Kiba Lumbergin kaksi viimeisintä teosta , romaanin Irtiottoxxx sekä sarjakuvateoksen Hullun taiteilijan päiväkirja . Meidän arviot teoksista löytyy nettisivuilta erikseen, mutta meitä kiinnostaa, mitä kirjailija itse ajattelee teoksista. “Siinä sarjakuvassa on kyllä sellaista arjen paskaa, suoraan sanoen”, Lumberg nauraa. “Kun ajatellaan, että luovan ihmisen elämä on sellaista ihanuudessa elämistä, niin ihan päin vastoin. On hirveä stressi päällä ja vielä kun on hulluissa ihmissuhteissa, joissa vihataan ja haukutaan”. Hullun taiteilijan päiväkirja tosiaan kuvaa Kiban arkea, jota värittää stressi ja hankalat ihmissuhteet. Lumberg paljastaa, että hän käsittelee teoksessa paljon omaa elämäänsä. Osa siinä on parodiaa ja humoristista itsensä tarkastelua ulkopuolelta.  Sarjakuvan hän on julkaissut itse ja sen vastaanotto yllätti positiivisesti hankalalla hetkellä. “Sitä käännettiin eri kielille, enkä edes tiennytkään missä maissa sitä on. Olin ihan hämmentynyt. Olin silloin Venetsiassa ja sain tappouhkauksia”, Lumberg muistelee. Joksikin aikaa Lumbergin oli lähdettävä Suomesta ja elämä tuntui painajaismaiselta. Samoihin aikoihin myös kirjailijan oma isä kuoli.   “Isä oli ollut tietyssä mielessä rakas ihminen. Lapsena liikuin isän kanssa aika paljon ja hän kertoi kiehtovia tarinoita”, Lumberg pohtii. “Se oli aika kova paikka kun isä kuoli. Vaikka olen 13-vuotiaana karannut kotoa ja vaikka isä välillä oli kamala sovinisti-paska, meillä oli henkinen yhteys ja hyvä ystävyys.” Irtiottoxxx:ää ja Hullun taiteilijan päiväkirjaa yhdistää se , että molemmissa lähdetään Italiaan pakoon arkea ja jätetään koira Suomeen hoitoon. Lukiessa pohdimme, liittyvätkö tarinat jotenkin toisiinsa, mutta haastattelussa paljastuu, että yhteyttä ei ole, on vain kirjailijan rakkaus koiriin ja eläimiin sekä erikoinen suhde Italiaan. “Italia on ollut minulle jännä ja mystinen paikka. Olen sellainen, että näen asioita, joita toiset eivät ehkä näe. Minulle näkymätön on näkyvää ja seinät voi puhua, joku miljöö voi puhua”, Lumberg paljastaa. Kiba Lumberg on herkkä erilaisten paikkojen historialle ja tunnelmille. Hän kertoo sielunsa kokevan paikan. Kirjailija kertoo jälkeenpäin huomanneensa yllättäviä yhtymäkohtia taiteensa ja erilaisten myyttien ja kertomusten kesken. “Se mitä haluan tarinoissa tuoda esiin, on se jokin näkymätön, mitä me emme näe. Joku tunnelma tai mystisyys, jota aina viljelen tarinoissani”, hän kertoo. Kiba Lumberg halusi välittää Irtiottoxxx teoksellaan  lukijoilleen omaa yhteyttään Eurooppaan ja rakkauttaan sitä kohtaan.  “Maailmassa on tehty hirveästi julmuuksia, mutta ne ovat olleet vain tietyt tahot. Myös sitä käsittelin teoksessa, mutta se ei tule suoranaisesti esille. Tarinassa on rakkaus Eurooppaa kohtaan”, Lumberg kiteyttää.  Hän haluaa jakaa teoksessaan myös erilaisten naisten vaikeita kohtaloita. Mitä kaikkea hankalaa nämä länsimaalaiset ja pohjoismaalaiset naiset kokevat: miehet jättävät tai erotetaan töistä, mutta lopulta he kuitenkin löytävät itsensä. “Minusta tuntuu, että se vuoristokylä on sellainen paratiisimainen unelma siitä, että ihmiset voisivat tehdä yhdessä asioita”, Lumberg haaveilee. “Hyvä ystävyys on paljon parempi ja arvokkaampi kuin rakkaudeton parisuhde tai avioliitto. Naiset voivat pärjätä ihan myös ystävyys pohjalla ja löytää merkityksen elämäänsä.” Viimeisimmän kirjansa Lumberg on julkaissut vuonna 2018 , mutta paljastaa nyt, että sarjakuva ja romaani ovat työn alla. Hän avaa ideaa tulevasta romaanista, jossa seurataan taiteilijan ja enkelin suhdetta. “Taiteilijalla on muusana enkeli, joka on niin kuin universumin lähettiläs. Se ei sano niitä asioita, joita odottaisi, eikä sillä ole mitään tiettyä sensuuria. Se puhuu avoimesti ja miettii ihmisiä,” Lumberg paljastaa.  Hänellä ei ole vielä tiedossa seuraavien teoksiensa julkaisuajankohtaa. Lumberg ei halua juosta ajan perässä vaan työstää teoksiaan mieluummin ajalla ja rakkaudella ilman kiirettä. Hän myös paljastaa, että hänellä on haaveenaan tehdä yksi kirja Venetsiassa. “Jos kuolen sitä ennen, niin joku voi julkaista kirjat vähän keskeneräisenä. Eihän ne tarinat katoa. Jos joku tarina jää kesken, niin sitten se tarina jää jännästi auki. Näin minä ajattelen.” Lumberg toteaa. “Tarinat ovat kuin lintuja kun ne kulkeutuvat maasta toiseen ja jokaisen ihmisen sielusta sieluun.” KIBA LUMBERGIN LUKUVINKKI Odottellessa Kiba Lumbergilta uutta tuotantoa, voimme lukea häneen vinkistään seuraavan teoksen. Sadan vuoden yksinäisyys  – Gabriel García Márquez

  • Hullun taiteilijan päiväkirja, Kiba Lumberg

    Sarjakuva, Hullun taiteilijan päiväkirja, sai alkunsa, kun Kiba Lumberg piirsi omasta elämästään joka päivä yhden vuoden ajan. Vuoden aikana luoduista piirroksista koottiin teos, joka sisältää 89 sivua. Jokaisen päivän tuotosta ei siis ole valittu sarjakuvaan, eivätkä ne ole kronologisessa järjestyksessä. Mustavalkoiset kuvat peilaavat elämän varjopuolia, vaikeita tunteita ja ihmissuhteisiin liittyviä ajatuksia. Sisältö on samaistuttavaa, tarkkanäköistä ja jopa masentavaa. “En tiedä. Jotenkin kirjoista, kirjoittamisesta ja taiteestani puhuminen on kökköä. Itsestään puhuminenkin, aivan kuin pilaisi kaiken puhumalla.” Sarjakuvan päähenkilöllä, Kiballa, on liikaa töitä, paineita ja stressiä. Pitäisi järjestää oma taidenäyttely, kirjoittaa seuraavaa kirjaa ja hoitaa apurahahakemuksia. Kiba meinaa hautautua kaiken tekemisen ja ylikuormittavien yhteydenottojen alle. Kaiken päällä ovat vielä terveysongelmat ja hankaluudet ihmissuhteissa. Päähenkilö kaipaa rakkautta, haluaa tulla nähdyksi ja hyväksytyksi, mutta parisuhteet eivät toteudu hänen haluamallaan tavalla. Hahmon ihmissuhteisiin lukija saa vain sirpaleisen kosketuksen. Kiba tapailee naista ja kokee olevansa jollakin tavalla jumissa tässä suhteessa. Samaan aikaan hän haikailee jonkun toisen, kauniin ihmisen perään, jota hän ei taida oikein tuntea itsekään. “Näin sinusta unta jota en tuntenut.  ja kun sinut näin oikeasti tunnistin heti katsotaan mitä aika ja tiedot tuovat tullessaan odotan.” Sarjakuvassa kuvatuissa vuorovaikutustilanteissa sen lisäksi, että kerrotaan mitä ihmiset sanovat, paljastuvat myös ajatukset. Tai ainakin niitä spekuloidaan. Oli hauska päästä lukemaan ääneen lausumatta jätettyjä ajatuksia. Niihin on hyvin saatu kuvattua sitä, kuinka emme todellakaan aina sano kaikkea ääneen tai paljasta syvimpiä motivaatioitamme. Teoksessa kuvataan myös epävarmuutta ja sisäistettyä fatfobiaa. Päähenkilön päässä on ääni, joka haukkuu laiskaksi, saamattomaksi ja toisinaan myös slurreilla. Ja sitten jo valmiiksi raskaan ja huteran arjen päälle, Kiba menettää isänsä. Kuolemaa käsitellään vähän. Sen tuomaa yksinäisyyttä ja surua ja sitä, miten elämää pitäisi silti jaksaa jatkaa eteenpäin. Isä ja äiti myös katselevat lastaan kuoleman jälkeisestä paikasta ja heidänkin ajatuksiinsa kurkistetaan. “Nii mie halusin ilmottaa et isä on kuollu. Miul on mukana villa- sukat. Laita ne hänelle jalkaan.” Mustavalkoiset kuvat tuntuvat lisäävän ankeutta, mutta sopivat sarjakuvan tunnelmaan. Teoksessa kerrotaan myös, että taide on vapauttavaa, hahmo käy ihanalla matkalla ja koti on hänelle turvapaikka, johon tuntuu aina hyvältä palata. Hyvät asiat kuitenkin vain mainitaan. Päähenkilö yrittää vakuutella itselleenkin, että niitä on. Meille lukijana ne tuntuivat jäävän etäisiksi. Se, ettei tarina ole kronologinen toi vähän sekavuutta sarjakuvaan. Välillä oltiin jo käyty matkalla ja siitä puhuttiin menneenä tapahtumana ja sitten palattiinkin taas matkaa edeltävään aikaan. Etenkin ihmissuhdekuvioiden perässä tuntui hankalalta pysyä, mutta alussa kun päästi irti siitä, että edes yrittäisi ymmärtää tarinan kronologiaa, se ei enää haitannut. Sarjakuva tuntui muutenkin koostuvan enemmän katkelmista ajatuksia ja tunnelmia. Hullun taiteilijan päiväkirja, Kiba Lumberg, Kiban Aurinkogalleria, 2010 Kuvitus Kiba Lumberg

  • Hyvä tyyppi, Candice Carty-Williams

    Syksyn uutuuksista aikuisille suunnattu Candice Carty-Williamsin romaani sisarusten välisistä suhteista herätti kiinnostukseni ja päätin tarttua teokseen. Kolmekymppinen Dimple asuu kotona äitinsä kanssa ja haaveilee urasta influensserina. Dimple kuvaa päivät pitkät videoita seuraajilleen, joita ei kuitenkaan ole kertynyt suurta määrää, ja viettää aikaa poikaystävänsä kanssa. Dimplellä ei ole ystäviä somen ulkopuolella ja poikaystävänsä kanssa he ovat eronneet ja palanneet yhteen jo useaan otteeseen. Nyt Dimple on kuitenkin päättänyt, että heidän tulee erota lopullisesti, mutta ero ei menekään aivan suunnitelmien mukaan ja tapahtumat riistäytyvät käsistä.  Dimplellä on neljä puolisisarusta, joita hän ei juurikaan tunne. Sisarusten jamaikalainen Cyril-isä keräsi kerran kaikki viisi lastansa yhteen, jotta jokainen tuntisi toisensa edes ulkonäöltä, ettei mitään ei-toivottuja parisuhteita syntyisi. Vanhin sisarus Nikisha totesi kohtaamisessa, että hänen puoleensa voi aina kääntyä, koska ovathan he sentään samaa verta. Silti tapaamisenkin jälkeen sisarukset ovat eläneet jokainen omilla tahoillaan. “Eräänä päivänä, kun kaikki lapset alkoivat olla Cyrilin mieltämässä seurusteluiässä (lukuun ottamatta Prynceä, joka oli yhdeksän), hän päätti, että tämä päivä, tämä lauantai olisi se päivä, jolloin lapset tapaisivat toisensa.” Kun ex-poikaystävän kanssa asiat eivät mene suunnitelmien mukaan, Dimple ei tiedä ketään kenen puoleen kääntyä paitsi etäisen isosiskonsa. Nikisha kutsuu muutkin sisarukset apuun ja pian kaikki viisi jo aikuista sisarusta ovat yhdessä kerääntyneenä Dimplen olohuoneeseen.  “‘Meidän täytyy miettiä alibi siltä varalta, että Kyron tosiaan päättää kertoa, mitä tapahtui’, Nikisha totesi sisaruksilleen. ‘Meillä täytyy olla joku paikka, missä oltiin sinä yönä. Jotta voidaan suojella itseämme yhtä lailla kuin Dimpleä, jos poliisi tai kuka tahansa epäilee.” Osin vastahakoisesti sisarukset päättävät auttaa Dimpleä ja samalla alkaa hiljattainen tutustuminen sisarusten välillä. Osalla on jo lapsia ja kaikilla on edelleen etäinen suhde isään, vaikkakin jokaisella omanlaisensa. Sisarusten välillä on kateutta isän suhteen ja osa kaipaa isän hyväksyntää. Kirjassa kuvattaan hyvin, kuinka jokaisen sisaruksen suhde isään on erilainen ja miten kaikki käsittelevät hylkäämisen tunteita omilla tavoillaan. Isä-Cyril ei ole miellyttävä ja se tulee ilmi monin tavoin suhteessa hänen omiin lapsiinsa ja perheeseensä. Usein kirjoissa kuvataan mustien miesten isyyttä negatiivisessa valossa ja tässä teoksessa sama kaava toistuu. Kirjassa on kuitenkin myös positiivista miehen ja isän mallia muiden henkilöiden kautta. “Cyril Penningon ei ollut nirso mies. Hänellä oli viisi lasta. Viisi lasta, jotka hän tunnusti, neljän eri naisen kanssa.” Ikävää oli myös, että kirjassa mielestäni liiaksikin nostettiin esille, miltä naisen tulisi näyttää ja miten hoikka hänen pitäisi olla. Ajatukset olivat eniten Dimblen pään sisällä ja kuvasi myös hänen epävarmuuttaan, mutta ajatuksia alleviivataan kirjassa todella paljon. Paikoin teos oli hidastempoinen ja oli kohtia, joissa teksti ei tuntunut liikkuvan eteenpäin. Toisinaan vedettiin mutkia suoriksi ja tästä syystä osa kohtauksista tuntui epäaidoilta. Kokonaisuudessa teos on kuitenkin kiinnostava kuvaus sisaruksista ja heidän tunteistaan, joka tuntuikin olevan teoksen keskeisin sanoma. Oli kiva seurata sisarusten tutustumista ja sitä, miten jokainen suhde kehittyy tarinan edetessä. “Mikäli Nikisha olisi ollut toisenlainen ihminen, hän olisi potenut siitä syyllisyyttä. Sen sijaan hän ymmärsi, että hänen täytyisi keksiä, mitä nyt tehtäisiin – se oli hänen velvollisuutensa. Hyvä tyyppi, Candice Carty-Williams, WSOY, 2024 Suomentanut Natasha Vilokkinen Englanninkielinen alkuperäisteos: People Person

  • Vakoojarannikko, Tess Gerritsen

    Kuulimme, että Tess Gerritsenin uusi romaani, Vakoojarannikko, kertoo eläkeläisten lukupiiristä, jossa nautitaan martineja, juoruillaan, syödään hyvää ruokaa ja – ratkotaan murhia, koska kaikki lukupiirin jäsenet ovat eläköityneitä salaisen palvelun agentteja. Innostuimme kuvauksesta täysillä ja pyysimme uutuusteoksen koko suljetulle lukupiirillemme luettavaksi elokuun lukupiirikirjana. “Jäin eläkkeelle yli kuusitoista vuotta sitten ja valppauteni on vähitellen hervonnut. Nyt olen niin tottunut olemaan pikkukaupunkilainen kanankasvattaja, että on alkanut tuntua siltä kuin en mitään muuta olisi ollutkaan.” Maggie on entinen salaisen palvelun agentti, joka on eläkepäivikseen asettunut pikkukaupunkiin huolehtimaan omasta kanafarmista. Samassa pikkukaupungissa asuu myös muutama muu Maggien entinen kollega, ja yhdessä he pitävät leppoista martinien siivittämää lukupiiriä. Kun Maggien pihalle kärrätään ruumis ja poliisi alkaa ihmetellä mistä on kyse, Maggie tietää todellisen identiteettinsä paljastuneen jollekin, mutta kenelle. Samalla kun eläköityneet agentit ja poliisi yrittävät tahoillaan selvittää nykyajassa tapahtunutta pikkukaupungin murhaa ja muita epäilyttäviä tapahtumia, Maggie kertoo menneisyydestään ensimmäistä kertaa asioita, joista on ennen vaiennut. Menneisyydessä seurataan, kuinka Maggie tapaa miehen, jonka ansiosta hän jättää lopulta koko salaisen palvelun, liikuskelee työnsä viemänä ympäri maailmaa ja osallistuu vaarallisiin vakoiluoperaatioihin. “Tapaamme sattumalta. Ainakin se tuntuu sattumalta, sellaiselta mukavalta kohtaamiselta, jota yleensä karttaisin, koska olen luonnostani epäluuloinen nähdessäni ihmisiä, joilla on päällepäin viattomalta vaikuttavat motiivit.” Meidän suljetussa lukupiirissä kaikki olivat tykänneet kirjasta. Tarina on menevä, mukaansatempaava ja kiinnostava. Osalle oli tullut yllätyksenä myös toimivat rakkauskuviot, jotka on kiedottu hienovaraisesti sivurooliin toiminnan ohelle. Lukupiirissä keskustelimme siitä, kuinka jotkut olivat romantiikkaa ihastelleet ja toiset taas ohittaneet romanssit ihan kokonaan. Teoksessa tapahtuu paljon ja kerronta liikkuu eri ajanjaksoissa. Menneisyydessä oltiin jopa enemmän, kuin mitä olimme lukupiirissä etukäteen ajatelleet. Olimme odottaneet, että kirja sijoittuisi enemmänkin hahmojen eläkeikään, mutta menneisyydessä oltiin niin paljon, että etenkin Maggien hahmoa seurattiin enemmän nuorempana kuin eläkeikäisenä. Tämä oli tavallaan harmillista, koska olisimme mielellämme lukeneet enemmänkin eläköityneiden agenttien lukupiiritapaamisista.  Lisäksi nykyajassa on hauska dynamiikka murhaa tutkivan nuoren poliisin ja innokkaiden “murhapodcasteista kiinnostuneiden” eläkeläisten välillä. Vanhukset juoksevat milloin missäkin rikospaikalla ja ovat usein askeleen edellä terävää nuorta naispoliisia. Hahmot kirjassa onkin rakennettu taitavasti ja pienillä kuvailuilla luodaan kattavia mutta mielikuvitusta herätteleviä kuvauksia pienimmistäkin sivuhahmoista. Osa lukupiiriläisistä oli kiintynyt jopa Maggien naapureihin, joiden rooli kuitenkin kirjassa oli loppujen lopuksi aika vähäinen. “Jos hänen nimensä tiedettiin, silloin tiedettiin varmasti muistakin. Vaikutti siltä, että menneisyys saisi heidät kaikki pian kiinni.” Tunnelma heitteli lukukokemuksen aikana kotoisasta ja lämpimästä vauhdikkaampaan toimintaan. Pääasiassa teoksessa seurataan Maggien tarinaa, mutta osa kappaleista keskittyy kuvaamaan myös muiden hahmojen koettelemuksia. Kappaleet on selkeästi otsikoitu niin, että niistä selviää missä ja milloin ollaan ja ketä hahmoa seurataan. Silti jokunen lukupiiriläinen oli välillä ollut ajasta ja paikasta hetkittäin sekaisin. Ainoa iso miinus, joka nousi lukupiirin keskustelussa esiin, oli kerronnassa esiintynyt kehojen negatiivinen kommentointi. Olisimme kaikki ymmärtäneet sen, että jollakin hahmolla on sisäistettyä fatfobiaa ja yhteiskunnan luomia vääristyneitä kauneusihanteita, joiden läpi hän katsoo maailmaa ja kommentoi siksi muiden ulkonäköä ja kehoja ilkeästi. Kommentointi ei kuitenkaan rajoittunut vain yhden hahmon sisäiseen maailmaan. Useampi hahmo ja jopa kaikkitietävä kertoja haukkui toisten kehoja, ulkonäköä ja painoa. Ja tätä oli tietenkin siis vain naisten ja yhden teinitytön kohdalla. Koko lukukokemusta tämä ei pilannut, eikä onneksi kestänyt koko kirjan mittaa, mutta ärsytti lukiessa todella paljon ja saimme lukupiiritapaamisessa aiheesta tuohtuneet keskustelut aikaiseksi. “Katsastan kadulle pysäköityjä autoja nähdäkseni, ketkä ovat tulleet ja ketkä jääneet tulematta. En ole vielä päässyt tavasta eroon. Tottumus on toinen luonto.” Kirjailijan tekijän saatteessa Gerritsen kertoo, kuinka hänen pieneen mainelaiseen kotikaupunkiinsa on asettunut useampi eläköitynyt CIA:n entinen agentti. Tästä hän toteaa saaneensa idean kyseiseen teokseen. Vakoojarannikko toimi hyvin itsenäisenä tarinana sellaisenaan, mutta kirjailija aikoo myös jatkaa sarjaa eteenpäin. Toinen osa ilmestyy alkuperäiskielellä keväällä 2025 ja toivottavasti myös suomennetaan myöhemmin. Meidän lukupiirissä ainakin ollaan kiinnostuneita jatkamaan sarjan seuraaviin osiin. Vakoojarannikko, Tess Gerritsen, Otava, 2024 Suomentanut Ilkka Rekiaro Englanninkielinen alkuteos: The Spy Coast

  • Kuolema koittaa keskiyöllä, Vaseem Khan

    Kuolema koittaa keskiyöllä aloittaa historiallisen dekkarisarjan. Sarja keskittyy Intian ensimmäiseen naispuoliseen rikostutkijaan Persis Wadiaan sekä Malabar Housen poliisiasemalle Bombayhin 1950-luvulla. Tykkään aina aika ajoin lukea historiallisia romaaneja ja päätinkin siksi tarttua kyseiseen teokseen. Perisin ja muiden hahmojen tarinat ovat kuitenkin fiktiivisiä. Persis on töissä uudenvuodenaattona Malabar Housen poliisiasemalla, jolla on tunnetusti huono maine. Malabar houseen joutuvat työskentelemään henkilöt, jotka ovat tehneet virheitä töissään ja joutuneet jättämään nousukiidossa olevan uransa. Malabar Housessa tutkitaan usein vähäpätöisiä rikoksia. Uudenvuodenaaton kuitenkin vaihduttua uudenvuodenpäivään Persis vastaa puhelimeen ja saa tehtäväkseen selvittää englantilaisen huippudiplomaatti Sir James Herriotin salaperäisen murhan. Herriot löydettiin työhuoneestaan puoliltaöin ilman housuja ja kassakaappi apposen auki ilman asiakirjoja. “Pitipä hän ajatuksesta tai ei, hän oli nyt vastuussa kaikesta siitä, mitä Herriot joskus oli ollut; Herriotin menneisyys ja hänen oma tulevaisuutensa olivat vääjäämättömästi yhteen liitetyt.” Persis menee saman tien Herriotin asunnolle, jossa on käynnissä Herriotin järjestämät uudenvuodenjuhlat täynnä tärkeää Bombayn ylimystöä. Persis ryhtyy heti selvitystyöhön ja saa yhteistyökumppanikseen lontoolaisen rikostutkija Blackfinchin. Pian parivaljakolle selviää, että murha on annettu tutkittavaksi Malabar Houseen Herriotin palveluksessa olevan henkilön toimesta, jotta tutkinta epäonnistuisi. Samoin ylempi poliisijohto epäilee Persisin selvitystyötä luoden paineita Malabar Housen johdolle ja lehdistö on Persisin kintereillä kertomassa tapauksesta kaiken minkä vain saavat irti. Persis ymmärtää, että kyseessä on suurempi poliittinen murha, kun alkaa selvitä muitakin outoja kuolemia, jotka mahdollisesti ovat kytköksissä Herriotiin. Herriot on tutkinut Intian ja Pakistanin jaon aikaisia sotarikoksia ja Persis ryhtyy selvittämään mihin kaikkeen Herriot on sekaantunut selvitystyön aikana. “Pyysimme neljä kuukautta sitten Sir James Herriotin ottamaan vastaan salaisen toimeksiannon, jonka tarkoituksena oli tutkia jaon aikana suoritettuja hirmutekoja.” Historiallisessa romaanissa seurataan lisäksi itsenäisen Intia kasvua omaksi valtioksi ja mitä vaikutuksia Brittien vetäytymisellä on intialaisiin ja valtaa pitäviin ihmisiin. Samalla seurataan myös Intian ja Pakistanin jaon vaikutuksia kansalaisiin. Teoksessa kuvataan luokkaeroja ja eri uskontokuntien välisiä kiistoja 1950-luvun Intiassa.  Historian tuntemus alueelta olisi varmasti auttanut kirjaa lukiessa, mutta asioita selitetään  lukijalle aina sen verran, että pysyin mukana historiallisissakin tapahtumissa. Asiaa kyllä tuli paljon ja alussa myös esiteltiin suuri määrä hahmoja, joilla oli jokin yhteys Herriotin murhaan. Välillä huomasin, että jotkut sivuhahmot menivät sekaisin, mutta näihinkin sain lopussa onneksi vastauksia.  “Intohimo, komisario. Jos saa vastapuolen intohimon leimahtamaan, hänet saa tekemään mitä vain. Jinnah vetosi mielellään ihmisten älyllisyyteen.” Persis jää alussa vähän etäiseksi hahmoksi, mutta loppua kohden tuntui, että sain hahmosta paremmin kiinni. Tarina onkin alku kirjasarjalle, jolle Kuolema koittaa keskiyöllä oli vasta ensiesittelyä. Teoksessa käydään myös historiallisten elementtien lisäksi läpi Persisin omaa suhdetta hänen isäänsä, jonka kanssa he asuvat yhdessä. Persis myös kamppailee tiettyjä naisiin kohdistuvia odotuksia vastaan, joiden mukaan hänen pitäisi jättää poliisin työ ja ryhtyä kotivaimoksi.  “Vaikka ratkaisisitkin tämän tapauksen, raahaudut vain syvemmälle tulevaisuuteen poispäin niistä asioista, joilla on aidosti merkitystä. Poispäin onnellisesta kodista, aviomiehestä ja tukusta tenavia.” Tykkään lukea historiallisista tapahtumista ja kirja itsessäänkin piti hyvin otteessaan, eikä ollut makuuni turhan pitkä, vähän yli 300 sivua. Kirjan yllättävät käänteet saivat paikoin myös haukkomaan henkeä ja pientä ihastumista oli ilmassa. Minua jäi lopussa kiinnostamaan, miten Persisin ura ja elämä jatkuvat seuraavan kirjan kohdalla. Missä tuhka kukkii, Nguyễn Phan Quế Mai, 2024 Suomentanut Elina Salonen Englanninkielinen alkuteos: Dust Child

  • Missä tuhka kukkii, Nguyễn Phan Quế Mai

    En yleensä tartu sodasta kertovaan tai siihen liittyvään kirjallisuuteen ainakaan kovin innokkaasti, koska helposti ajattelen niiden sisältävän vaan raakuuksilla ja traumalla mässäilyä. Missä tuhka kukkii teoksen takakansi kiinnosti kuitenkin sen verran, että halusin ottaa sen lukuun. Sota on kirjassa ehdottomassa sivuroolissa ja teos tarjoilee kiinnostavan kertomuksen erilaisista ihmisistä, joihin sota on kaikkiin vaikuttanut tavalla tai toisella.  “Rikšakuski kilisti kelloa kääntyessään kapealle kadulle. Siitä haarautui sivukujia, joilla seisoi kaupustelijoita houkutellen laulavilla äänillään ohikulkijoita ostamaan riisiä, mangoja ja höyrytettyä maniokkia.” 1969 Vietnamissa Trang päättää lähteä siskonsa Quỳnhin kanssa kotikylästään suureen kaupunkiin Saigoniin töihin. Siskosten vanhemmat ovat veloissa ja isä sairas. Rahaa on saatava, mutta tiukka moraalikäsitys ei salli ihan mitä tahansa työntekoa. Niinpä kotikylässä perheelle sanotaan sisarusten lähtevän toimistotöihin yhdysvaltalaiseen yritykseen, joka maksaa työntekijöilleen hyvin. Todellisuudessa Trang ja Quynh suuntaavat saigonilaiseen baariin tiikerirouvan valvovan silmän alle juomaan teetä yhdysvaltalaisten sotilaiden kanssa. Vietnamiin Yhdysvalloista asti sotaan lähteneet nuoret miehet ovat yksinäisiä ja kaipaavat juttuseuraa. He saapuvat baariin, ostavat seuralaiselleen Saigon-teetä puolen tunnin välein ja pääsevät näin keskustelemaan sisarusten tai heidän kollegoidensa kanssa. “'Ymmärrätkö? Meidän tarvitsee vain juoda Saigon-teetä'. Quỳnh nykäisi Trangin kättä ja kääntyi Hânin puoleen. 'Kai se on pelkkää teetä?’” Joitakin vuosikymmeniä myöhemmin orpona kasvanut Phong yrittää lähteä perheensä kanssa Yhdysvaltoihin sillä perusteella, että on mustan yhdysvaltalaissotilaan jälkeläinen. Ennen kansalaisuuden perusteeksi on riittänyt naamakerroin, mutta miehen menneisyys ja kiristyneet säädökset tekevät viisumin saamisesta hankalaa. Phong haluaisi tarjota perheelleen paremman elämän. Hän itse on joutunut kohtaamaan ennakkoluuloja ulkonäkönsä johdosta, eikä toivo samaa elämää lapsilleen. Viisumiprosessin sysäämänä Phong lähtee jäljittämään vastausta häntä koko elämänsä painaneeseen kysymykseen: keitä hänen vanhempansa ovat. “Phongin vatsa kouraisi. Hän oli ollut typerä uskoessaan naisen maanitteluja ja krokotiilinkyyneliä. Hän halusi lähteä tämän perään, ravistella tätä ja huutaa.” 2016 Dan palaa Vietnamiin, entiselle sotatantereelleen. Sotaveteraani ei ole kertonut kaikkea menneisyydestään vaimolleen, joka lähtee matkalle mukaan. Päästyään Vietnamiin vanhoihin tuttuihin mutta myös muuttuneisiin maisemiin, hän haluaa selvittää itselleenkin osittain mysteeriksi jääneen totuuden menneisyydestään. Eri näkökulmissa ja ajassa liikkuminen ylläpitää mielenkiintoa ja tietynlaista jännitystä koko romaanin ajan. Lukiessa odotin saavani selville, miten tarinat kytkeytyvät lopulta toisiinsa, vai kytkeytyvätkö ne lainkaan. Onko yhdistävä tekijä vain sota, joka on vaikuttanut elämiin ja perheisiin niin laajasti ja eri tavoin. Kirjan loppuun päästyäni huomasin, ettei loppuratkaisu tuntunutkaan niin tärkeältä, vaan tarinoiden seuraaminen ja niissä eläminen oli tuntunut merkitykselliseltä itsessään. Hahmojen kohtalot kietoivat minut mukaansa ja myötäelin kolmen itsestäni hyvin erilaisen ihmisen elämiä. “Heidän yhteisillä käynneillään tohtori Barnesin luona Linda oli saanut kuulla joitakin asoita Danin sota-ajasta muttei tärkeimpiä. Tämä ei ollut kertonut Kimistä. Kuolleesta miehistöstä. Koululaisista, joiden veri oli imeytynyt maahan.” Kirjan historiallinen konteksti on kiinnostava ja tarinan kuvaamat kohtalot tuntuvat uskottavilta. Olen myös itse käynyt Vietnamissa ja se, että tapahtumapaikoissa on itse joskus käynyt eri ajassa, toi lukukokemukseen jotakin lisää. Loppusanoissa kirjailija paljastaa, että tarinaan on ammennettu paljon todellisuudesta, vaikka hahmot ovatkin keksittyjä. Ehkä tämä vaikuttikin siihen, että vaikka hahmoissa ei mennä älyttömän syvälle, ne eivät silti jää tuntumaan yksiulotteisilta. Kaikki vaikuttuvat sodasta ja sen aikana tapahtuneista asioista tavalla tai toisella ja jokaisen kohdalla tapahtuu ainkin jonkinlaista kasvua ja muutosta. Hahmoissa on kaikissa jotakin ymmärrettävää ja samaistuttavaa, mutta myös jotakin vastenmielistä tai jopa luotaantyöntävää. “Kadun kumpikin puoli vilisi kauppoja, joissa myytiin kaikkea maan ja taivaan väliltä: vauvanvaatteita, metallitavaraa, kirjoitustarvikkeita. Ravintolat olivat tupaten täynnä asiakkaita. Liikkeet olivat auki, vaikka oli jo myöhä.” Kuten kuvitella saattaa, tarinassa on mukana rankkoja kohtaloita ja raskaampiakin tapahtumia. Kirjassa kuvataan väkivaltaa, seksuaalista väkivaltaa ja myös sodan toivottomuutta. Mitään hilpeintä luettavaa tämä ei siis ole. Kuuntelin kertomusta osittain myös äänikirjana ja tarinaa oli helppo seurata. Eri näkökulmat ja hahmot ovat niin erilaisia, ettei kappaleissa ja kertojissa mennyt sekaisin. Missä tuhka kukkii, Nguyễn Phan Quế Mai, 2024 Suomentanut Elina Salonen Englanninkielinen alkuteos: Dust Child

  • 4 vuotta POC-lukupiiriä – lukematta jätetyt kirjat

    Heinäkuussa 2020 pidimme nykyään suljetun lukupiirimme ensimmäisen tapaamisen, jossa kartoitettiin kiinnostuneita liittymään lukupiiriin. Ensimmäiseen tapaamiseen olimme pyytäneet osallistujia lukemaan Silvia Hosseinin esseen Pölyn ylistys.  Tapasimme kesäisessä Alppipuistossa piknikin merkeissä, tutustuimme toisiimme ja keskustelimme esseestä. Me esittelimme ajatuksiamme lukupiiristä ja valitsimme yhdessä äänestämällä ensimmäisen lukupiirikirjan. Silloin vaihtoehtoina olivat Nura Farahin Aurinkotyttö , Ranya ElRamlin Auringon asema ja Tomi Adeyemin Veren ja luun lapset . Luettavaksi valikoitui Tomi Adeyemin Veren ja luun lapset, nuorille suunnatun fantasiatrilogian ensimmäinen osa. Lähes jokaiselle lukupiirin tapaamiskerralle olemme sittemmin tuoneet kolme kirjavaihtoehtoa, joista on äänestetty yksi tulevalle kuukaudelle luettavaksi. Olemme pyrkineet löytämään kiinnostavia POC-kirjailijoiden kirjoittamia kirjoja, joita löytyisi Helmet-kirjastoista tarpeeksi koko lukupiirille. Usein meillä on lisäksi ollut jokin teema, jonka mukaan juuri kyseiset kolme kirjaa ovat valikoituneet. Teemoja ovat olleet muun muassa rakkaus, jännitys, maat, joista emme ole vielä lukeneet kirjaa, miesten kirjoittamat kirjat tai esseet. Lisäksi olemme tietysti pyrkineet välttämään rasismista, orjuudesta ja rodusta johtuvaa kärsimystä. Vaikka meillä on usein ollut kolmesta vaihtoehdosta omat ennakkosuosikkimme, on lukupiirin äänestys päässyt monesti yllättämään. Kirjoja on valittu harvoin täysin yksimielisesti ja jokainen lukupiiriläinen on joskus joutunut pettymään valittuun kirjaan. Vuosien varrella lukupiirissä luetut kirjat löytyy Suljetun lukupiirin kirjat -avainsanan takaa. Luettuja kirjoja on neljän vuoden aikana ehtinyt kertyä yhteensä 43. Nyt käännämme huomiomme kuitenkin hetkeksi niihin kirjoihin, jotka vuosien varrella ovat jääneet lukematta. Lukematta jääneisiin kirjoihin olemme tutustuneet lyhyesti ja esitelleet ne aikanaan lukupiirille. Olemme kuulleet lukupiiriläisten ensivaikutelmia lyhyisiin esittelyihin ja puheenvuoroja liittyen siihen, pitäisikö meidän lukea vai olla lukematta kyseinen kirja. Kirjan yhteydessä käydyn keskustelun pohjalta tiedämme kannattaako kirjaa ehdottaa tulevaisuudessa uudelleen vai jätetäänkö se suosiolla pois kokonaan. Lukematta jääneitä kirjoja on kertynyt listaksi asti ja nyt meitä kiinnostaakin, kannattaisiko johonkin niistä tarttua uudelleen. Lista kirjoista, joita syystä tai toisesta ei olla valittu lukupiirille lukuun ainakaan toistaiseksi: 2020 Kalamiehet, Chigozie Obioma Nigerialaisen kirjailijan realismia ja maan poliittisen tilanteen kuvausta 1996-luvulta sisältävä teos kiinnosti hienoisesti, mutta ei tarpeeksi. Mama Granden hautajaiset, Gabriel García Márquez Novellikokoelma kuvaa Kolumbialaisen kirjailijan kuvitteellisen Macondo-kaupungin eri asukkaita ja heidän elämiään. Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta, Petina Gappahin  Zimbabwelaisen kirjailijan novellikokoelma. Koodinmurtaja, Mai Jia Kiinalaisen kirjailijan romaanissa vaikuttaa olevan “liikaa matikkaa” meidän lukupiirille. 2021 Pääskysen leikki, Zeina Abirached Mustavalkoinen sarjakuva, joka kuvaa Libanonin sisällissotaa yhden päivän ajalta, ei houkuttanut tarpeeksi montaa lukupiiristä. Tulvaniitty, Jhumba Lahiri Intialais-yhdysvaltalainen kirjailija kuvaa intialaissiirtolaisten elämää Yhdysvalloissa. Tyttö puussa, Şebnem İşigüzel Teinityttö muuttaa puuhun asumaan, pakoon Turkin mielenosoituksia ja pommi-iskuja. Keisarin kullanmuru, Bernardine Evaristo 200-luvun Londiniumiin sijoittuva satiirinen romaani kiinnosti lukupiiriä suunnilleen siihen asti, että ymmärsimme sen kertovan aikuisen miehen ja 11-vuotiaan tytön “suhteesta”. Kotkasoturien taru. 1. osa, Soturin oppivuodet, Jin Yong Neliosaisen fantasiateoksen ensimmäinen osa vie lukijan lähes tuhannen vuoden takaiseen Kiinaan. Valkoinen tiikeri, Aravind Adiga Intialaisen kirjailijan tragikoominen veijariromaani. Kuolematon ja muita novelleja, Machado de Assis Brasilialaisen kirjailijan novellikokoelmasta löytyy fantasiaa sekä Latinalaisen Amerikan maagista realismia ja surrealismia. 2022 Witches steeped in gold, Ciannon Smart Nuorille suunnattu fantasiakertomus kahdesta vihollisnoidasta, jotka lyöttäytyvät yhteen yhteistä vihollista vastaan. The Belles, Dhonielle Clayton  Nuorille suunnattu dystopia, jossa kauneus on keskiössä, on saanut ristiriitaisia ääniä lukupiiriltä. Ei enää mitään, Tommy Orange Kirjailija on cheyenne- ja arapaho-heimojen jäsen ja hän kuvaa kirjassaan useamman alkuperäiskansalaisen valmistautumista suureen Powow-juhlaan. Hurrikaanien aika, Fernanda melchor Meksikolaisen kirjailijan teoksessa kuvataan maan uskomusten, taikauskon, uskontojen ja perinteiden sekoittumista moderniin kulttuuriin. Pitkän päivän ilta, Kazuo Ishiguro Teoksessa seurataan 1950-luvun hovimestarin ja hänen isäntänsä keskustelua kuuden päivän mittaisella automatkalla. 2023 Pikku Pippuri, Alain Mabanckou Keittokirjalta näyttävällä kannella naamioitu kongolainen poliittinen satiiri sijoittuu 1970-luvulle. Utopia, Ahmad Khalid Tawfiq Egyptiläisen kirjailijan dystopia, Utopia, ei sytyttänyt lukupiirin intoa.  The rage of dragons, Evan Winters Noin tiiliskiven painoinen romaani on kanadalaisen kirjailijan eeppinen fantasiateos, jonka varmasti luemme vielä… joskus. Kissa joka suojeli kirjoja, Sōsuke Natsukawa Japanilaiseksi feelgoodiksi kuvailtu teos kirjoista ja kissoista kiinnosti lukupiiriä, mutta jäi silti lukematta. Satapurin jalokivi, Sujata Massey 1920-luvun Intialaiseen palatsiin sijoittuva historiallinen mysteeri. Opposite of always, Justin A. Reynolds Kuolemaa ja rakkautta yhdistelevä teos nuorille aikuisille. Pimeä voima, Mai Jia Tämän kirjan kohtaloksi koitui sama homma kuin kirjailijan toisenkin kirjan kohdalla: “liikaa matikkaa”. Love is a revolution, Renée Watson Mustan teinitytön rakkaustarinassa löydetään rakkaus itseä kohtaan. Aivan ihanaa, muttei lukupiirille. Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä, Junot Díaz Pulizer-palkinnon voittanut kertomus “gettojen nörtistä” ei innostanut lukupiirin tuomaristoa. Exhalation, Ted Chiang Yhdeksästä novellista koostuva scifi-teos kiinnosti, mutta jäi toisen novellikokoelman jalkoihin. Minun rakkaustarinani, Tina Turner, Deborah Davies ja Dominik Wichmann  Rakkaus- ja selviytymistarinaksi kuvailtu teos ei yltänyt elämänkertakierroksella luettavaksi.  2024   Ja sitten soi samba, Paulo Lins Samban synnystä kertova teos sijoittuu 1920-luvun loppuun Rio de Janeiron kaduille. Yössä vuori roihuaa, Juan Tomas Ávila Laurel Ensimmäinen Päiväntasaajan Guineasta suomennettu romaani kiinnosti sen verran, että ehkä päätyykin tulevaisuudessa vielä lukuun. Queenie, Candice Carty-Williams Lukupiiri ei lämmennyt tälle nuoren naisen elämästä kertovalle romaanille, vaikka se onkin saanut paljon huomiota. Kehtolaulu, Leila Slimani Ranskalais-marokkolaisen kirjailijan jännitysromaani vallasta, eriarvoisuudesta ja äitiydestä kiinnosti meidän lukupiiriä, muttei vielä valikoitunut lukuun. The Taking of Jake Livingston, Douglas Ryan Nuorille aikuisille suunnattua kauhua trillerin muodossa. Skin of the sea, Natasha Bowen  Nigerialais-walesilaisen kirjailijan merenneidoista kertova tarina nuorille aikuisille kiinnosti lukupiirissä liian harvaa.

  • Plenty (Layers), Nam-Ke, Ennekeli, Warda Ahmed, Jade Lönnqvist, Shambhavi Singh, Maryam "Mellu" Abuzaid-Ryu

    Plenty (Layers) on Plenty-sarjakuvakollektiivin toinen julkaisu, joka julkaistiin loppukeväästä 2024. Kokoelmasta löytyy monen kollektiivin ensimmäisestä julkaisusta, Plenty (Body Politics) , tutun taiteilijan teokset, mutta myös kaksi uutta taiteilijaa on mukana. “Therefore the story became an indirect experience and important memory to you” Plenty (Layers) sarjakuvakokonaisuutta alettiin suunnitella toukokuussa 2023 ja kollektiivi päätti käsitellä tällä kertaa oman olemuksen eri kerroksia ja sitä, kuinka jokainen maadoittaa itsensä. Teoksessa teemaa lähestytään henkilökohtaisen ja poliittisen näkökulman sekoituksella ja hyvin eri näkökulmista. Sarjakuvat ovat lyhyitä ja taiteilijoiden tyylit todella erilaisia. Tämä tekee lukukokemuksesta kiinnostavan ja vaihtelevan. Eri lukijoille varmasti iskevät eri sarjakuvat ja on helppo kuvitella, että kokoelmasta löytyisi jokaiselle jotakin. “In the fall all the time goes to gathering winter storage, like picking mushrooms.” Ennen kuin hypätään itse sarjakuviin, kollektiivi pohjustaa lyhyesti yhteistä teemaa ja esittelee kokoelman lähtökohdat. Sen jälkeen avataan muutamalla lauseella jokaisen taiteilijan ajatusta sarjakuvan takana. Kirjan lopussa esitellään myös sarjakuvataiteilijat ja ohjataan, mistä heidän tuotantoaan voi löytää lisää. Teemojen avaaminen pohjusti lukukokemusta ja helpotti sarjakuvien tulkintaa ja tarinoiden ymmärtämistä. Me molemmat luimme kuvaukset ennen sarjakuvista nauttimista ja palasimme niihin myös takaisin sarjakuvia seuratessa. “See, this is the sort of crap I do instead of managing my life like a human being. It’s fucked.” Taiteilijat käsittelevät erilaisia teemoja, jotka kaikki kuitenkin jollakin tavalla liittyvät yhteiseen kattoteemaan “layers”. Ennekelin sarjakuva käsittelee kehonkuvaa. Se kuvaa itsevihaa, erilaisia odotuksia tietynlaisia henkilöitä kohtaan, ennakkoluuloja sekä lapsuuden merkitystä kehonkuvan ja ennakkoluulojen muotoutumisessa. Nam-Ken tarinassa käydään läpi suhdetta kihariin hiuksiin vanhojen kuvien kautta. Suhde hiuksiin muuttuu valkoisessa ympäristössä kasvaneen lapsen ahdistuksesta ymmärrykseen ja ylpeyteen. Sarjakuva oli etenkin Aracelikselle todella samaistuttava kaikkine hiusten muutoksine ja tunteineen, jotka välittyivät lukijalle kuvista ilman sanoja.  Warda Ahmed kuljettaa lukijan kuvitteelliseen lähitulevaisuuteen, jonka kerrokset avautuvat maailman rakennuksen ja hahmojen kautta. Keskustelut ja kertomus jättävät paljon aukkoja lukijan oman mielikuvituksen täytettäväksi ja kutsuvat herättelemään omaa tarinankerrontaa lyhyen pohjustuksen ympärille. Shambhavi Singh käsittelee sarjakuvassaan Beholder sanattomasti ihmisen sisäistä kamppailua kehonkuvaan ja yhteiskunnallisiin normeihin liittyen. Jade Lönnqvist kuvaa What if? -sarjakuvassaan millaista on elää ADHD:n kanssa ja minkälaisia tunteita ja ajatuksia uusi lääketieteen uraauurtava ADHD-oireet täydellisesti parantava implantti herättää.  Maryam “Mellu” Abuzaid-Ryun sarjakuvassa käsitellään ylisukupolvisten muistojen ja perinnön siirtymistä perheenjäseneltä toiselle ja vaikeidenkin aikojen vaalimista, keskittyen palestiinalaisiin juuriin. Sarjakuvassa muistoja ja perintöä symboloivat kasvin siemenet ja puutarhat, joita hoitavat eri sukupolvien edustajat. “Maybe you shouldn’t believe everything your parents say.” Sarjakuvissa käsitellään vaikeita tunteita ja aiheita, mutta monesta löytyy myös paljon toivoa ja hyväksyntää. Suurimman osan loppu on onnellinen, eikä ainakaan lohduton, ja sitä kautta koko kirjan tunnelma on levollinen. Kuvitukset ovat valloittavia. Väreillä, ilmeillä ja symboleilla saadaan viestittyä valtavasti ja oli hauska huomata, kuinka osa tarinoista ei vaatinut sanoja ollenkaan. Lyhyet muutaman sivun sarjakuvat kertovat suuria tarinoita, jotka tuntuvat merkityksellisiltä. Kokoelman luettua jää rauhallinen, toiveikas olo. Plenty (Layers), Plenty collective, 2024 Taiteilijat: Nam-Ke, Ennekeli, Warda Ahmed, Jade Lönnqvist, Shambhavi Singh, Maryam "Mellu" Abuzaid-Ryu Plenty-kollektiivin tarkoituksena on koota yhteen kansainvälisiä BIPoC-sarjakuvantekijöitä.

  • Tapahtumista – fiiliksiä vuosien varrelta

    POC-lukupiirin nelivuotisen olemassaolon aikana olemme ehtineet järjestää kaikenlaisia tapahtumia. Olemme kutsuneet mustia ja ruskeita lukijoita POC-lukupiirin tiloihin lueskelemaan kirjoja yhdessä, vierailleet kouluissa, raahanneet kaikki kirjamme puistoon ohikulkijoiden ihmeteltäviksi, kuratoineet näyttelyitä kirjastojen hyllyille, kokoontuneet keskustelemaan jostakin kirjasta yhdessä tuntemattomien kanssa ja sitten tuttujen, kun samat ihmiset ovat saapuneet uudelleen. Parasta POC-lukupiirin tapahtumissa on ollut nähdä, että tapahtumat ovat olleet osallistujille merkityksellisiä. Aloitimme tapahtumien järjestämisen siksi , että oman suljetun lukupiirimme myötä huomasimme, kuinka ihanaa oli päästä keskustelemaan kirjoista vertaistuellisessa tilassa. Myöhemmin tapahtumien järjestämistä on motivoinut myös positiivisen representaation ja POC-kirjailijoiden kirjallisuuden levittäminen laajemmalle sekä vastaanotto niitä tarvitsevilta. Etenkin kouluihin päätimme ujuttautua myös siksi, että saisimme hieman rikottua kouluinstituution sekä nuorille esiteltävän kirjallisuuden valkoisuutta. Yläasteella ja lukioissa on innostuttu meidän esittelemästämme kirjallisuudesta ja olemme käyneet ihania keskusteluja kirjoista, joissa osa nuorista on nähnyt ensimmäistä kertaa itsensä näköisiä hahmoja. Vaikka joka luokasta löytyy ahkeria lukijoita, olemme törmänneet myös nuoriin, joille meidän tapahtumaa varten luettu teos on ollut ensimmäinen kirja, joka on aidosti innostanut lukemaan. Etenkin nämä kohtaamiset ovat vahvistaneet käsitystämme siitä, että jos nuorille ei esimerkiksi kouluissa tarjota moninaista representaatiota ja heitä aidosti kiinnostavaa kirjallisuutta, on turha voivotella nuorten lukemattomuutta. Tapahtumiemme jälkeen opettajat ovat usein kyselleet kirjalistojemme perään, toisinaan myös oppilaiden toivosta, ja kun olemme palanneet johonkin kouluun uudelleen, opettajat ja oppilaat ovat kertoneet lukeneensa meidän vinkkaamia kirjoja osana opetusta. Pientä muutosta on siis näkyvissä ja opettajien halukkuus tarttua moninaiseen kirjallisuuteen on tuntunut lohduttavalta. Myös vanhempien aktiivisuus on ihastuttanut , kun he ovat raahanneet lapsensa POC-lukupiirin kirjapiknikeille tai lukunurkkauksiin. Vierailu on usein palkittu ilonkiljahduksilla ja onnellisilla hymyillä, kun lapset ovat bonganneet kirjojen kansista itsensä näköisiä hahmoja harrastamassa samoja asioita kuin he itse. Vanhemmat kävijät ovat sanoittaneet kokemuksiaan eri tavoin, mutta sama ilo ja innostus on näkynyt etenkin lukuhetkiin ja lukupiireihin osallistuneiden aikuisten silmissä. Arjen keskellä on ollut ihana ottaa aikaa lukemiselle ja lukukokemuksista keskustelulle. Meidän tapahtumamme ovat toistaiseksi sijoittuneet pitkälti pääkaupunkiseudulle , vaikka tiedämmekin Instagramin kautta, että osallistujia löytyisi myös kauempaa. Etenkin kirjastojen kautta toteutettavien POC-lukupiiri vinkkaa! -kirjanäyttelyiden kautta olemme kuitenkin saaneet mustien ja ruskeiden kirjailijoiden kirjoja esille myös muihin kaupunkeihin Suomessa. On ollut hauska seurata Instagramin kautta, mitä kävijät ovat lainanneet näyttelystä. Myös kirjastoilta olemme saaneet kiitosta ja kuulleet, kuinka näyttelyn kirjoja on täytetty ahkerasti näyttelyn ollessa pystyssä. Näyttelyiden avulla kirjastojen asiakkaat ovat tunteneet itsensä nähdyiksi, ja sitä kokemusta pyrimme luomaan jatkossakin. Jos haluaisit saada tiedon tulevista tapahtumista aina suoraan sähköpostiisi, voit liittyä POC-lukupiirin sähköpostilistalle laittamalla viestiä osoitteeseen poc.lukupiiri@gmail.com .

  • Kokonainen minä, Wende Luvinga, Maryam Abuzaid-Ryu & Noora Ketolainen, 3+

    Kokonainen minä on Familia ryn koordinoima osallistava lastenkirja, joka on suunnattu alle kouluikäisille. Teoksen tarkoituksena on kertoa kahden kulttuurin lasten kokemuksista ja arjesta seikkailunomaisesti, sekä lisätä keskustelua lasten omista kielistä ja kulttuureista kotona ja päiväkodeissa. Vauhdikkaan fiktiivisen tarinan jälkeen teoksessa on kattava tieto-osuus kasvattajille, jossa käsitellään monikulttuurisuutta ja sen huomioimista etenkin lapsiryhmissä. “Se antaa lapsille mahdollisuuden tuoda itse esiin kieliään ja kulttuurejaan lukuhetken yhteydessä sekä päiväkodeissa, että kotona perheen kanssa.” Tarina seuraa 6-vuotiaiden Jabalin ja Viiman ystävystymistä päiväkodin pihalla ja sitten matkaa taikamaailmaan auttamaan Viiman serkkua Linhiä. Kaikkien lasten perheissä puhutaan useita kieliä ja lapset itse samaistuvat moniin eri kulttuureihin. Viiman serkku Linh asuu taikamaailmassa, jonne saa yhteyden videopuhelulla. Linh on jo 7-vuotias ja koulussa. Hänen koulussaan on tulossa kulttuuripäivä, jossa kaikkien tulisi puhua muille omasta kulttuuristaan. Linhiä pelottaa esiintyminen, koska hänen perheensä on monikulttuurinen, eikä hän halua valita vain yhtä kulttuureistaan esiteltäväksi. Jabali ja Viima matkaavat Viiman piirtämällä taikalentokoneella Linhin luokse auttamaan tätä pulman kanssa. “‘Missä me olemme? Mitä hiuksilleni ja vaatteillemme on tapahtunut?’ Jabali kysyy hämmästyneenä.’ ‘Luulen, että olemme saapuneet taikamaailmaan,’ Viima vastaa.” Yhtenä tarinan viestinä on, että on hyvä rohkeasti kokeilla uusia asioita, vaikka ne aluksi jännittäisivät. Koskaan ei tiedä mitä siitä seuraa. Alussa Jabalia jännittää lähestyä Viimaa ja samoin Linhiä jännittää esiintyminen, joka kuitenkin Jabalin ja Viiman tuella sujuu hyvin. Lasten matkassa seikkailee Viiman pehmolelu, sateenkaarenvärinen kissa nimeltään Kissa-Orava. Kissa-Orava kysyy sivun laidasta erilaisia kysymyksiä auttaen kasvattajia keskustelemaan kirjan teemoista lasten kanssa. Kirjan lopusta löytyy vielä lisää kysymyksiä, jotka toimivat apuna keskustelevaan lukemiseen. “Kuinka montaa kieltä teidän ryhmässänne tai perheessänne puhutaan?” Kirjat kuvitukset ovat ihanan värikkäitä ja eläviä. Me tykästyimme erityisesti kirjan aukeamaan, jolla Jabali ja Viima lentävät taikalentokoneella. Aukeamalle kannattaa pysähtyä tutkimaan hienoja yksityiskohtia kuvituksesta. Luimme teosta myös 8-vuotiaan kanssa ja vaikka kirja on suunnattu vähän nuoremmille, tykkäsi testilukijamme tarinasta ja etenkin Jabalin ja Viiman matkasta taikamaailmaan. Testilukijamme on myös itse kahden kulttuurin lapsi, joten Kissa-Oravan lisäkysymykset toimivat hyvinä keskustelunavauksina ja tuntuivat luonnolliselta osalta tarinaa. Värikkäät kuvitukset olivat myös testilukijan mieleen. Kun Jabali ja Viima ovat tutustuneet päiväkodin pihalla, he päättävät lähteä Viimalle syömään välipalaa nälän yllättäessä. Me lukiessa ihmettelimme sitä, kuinka lapset kesken päiväkotipäivän lähtevät kotiin ilman aikuisen seuraa. Tämä seikka ei kuitenkaan meidän testilukijaa kummastuttanut, vaan ainakin 8-vuotiaalle oli jo selvää, että kyseessä on vain satu, eikä niin toimita tosielämässä. “‘Minun mielestäni kielet ovat kauniita,’ Viima sanoo.” Kirjan taiteellinen tiimi on rakentanut tarinan yhdessä monikulttuuristen nuorten kanssa. Hahmot ja tarinat pohjaavat nuorten kolmessa yhteiskehitystyöpajassa hahmottelemiin luonnoksiin. Lopullisen tarinan on kirjoittanut lastenkirjailija Wende Luvinga ja kuvitukset luoneet Maryam Abuzaid-Ryu ja Noora Ketolainen. Me olimme mukana projektin asiantuntijaryhmässä ja saimme pariin otteeseen kommentoida kirjan sisältöjä. Loppujen lopuksi keskustelua asiantuntijaryhmän kanssa käytiin vain vähän ja myös hieman epähedelmällisissä kohdissa. Ensimmäisen kerran keskustelua käytiin, kun vielä juuri mitään ei ollut valmiina, joten kommentointikin oli hankalaa. Seuraavan kerran saimme käsikirjoituksen eteemme kun kaikki oli jo lähes valmista, eikä isompiin muutoksiin ollut enää aikaa. Me kaksi pääsimme kuitenkin vaikuttamaan jo työryhmän muodostumisvaiheessa tuomalla esiin näkemyksemme siitä, että meidän mielestämme tällaiseen kirjaan on tärkeää koostaa myös työryhmä sellaisista tekijöistä, jotka ovat itse kasvaneet monikulttuurisina lapsina. Alussa kirjan työryhmä koostui vain monikulttuuristen lasten vanhemmista, joilta oma henkilökohtainen kokemus puuttuu. Me kommentoimme lyhyesti myös lopun tieto-osuutta, jota muut asiantuntijat olivat rakentamassa enemmän. Tieto-osuus on meidän mielestämme onnistunut ja luo tarinan kanssa kivan ja tärkeän kokonaisuuden tukemaan varhaiskasvatusta. “Varhaiskasvattajilla ja vanhemmilla on tärkeä rooli, sillä he auttavat lasta tulkitsemaan ympäröivää maailmaa ja rakentamaan omaa elämäntarinaansa jo pienestä pitäen.” Familia ry jakaa kirjaa nyt ilmaiseksi päiväkoteihin ja siitä voi pyytää kopion omaan päiväkotiinsa lähettämällä sähköpostia osoitteeseen laura.hytti@familiary.fi. Kuvassa näkyy myös Familia ryn ja Good Hair Dayn yhdessä luoma ihana Hiuspäivä-puuhakirja, joita saimme muutaman kappaleen. Me otamme puuhakirjat mukaan POC-lukupiirin 4v-synttäripiknikille puuhaksi nuorimmille osallistujille! Kokonainen minä, Wende Luvinga, Familia ry, 2024 Kuvittaneet Maryam Abuzaid-Ryu & Noora Ketolainen

  • Niin lähellä, Sylvia Day

    Kane Black on vaikutusvaltainen, rikas ja vetovoimainen leskeksi jäänyt nuori mies. Hän suree vaimoaan, jonka muiston ympärille on rakentanut koko elämänsä, kunnes vaimo, Lily, ilmestyy yllättäen takaisin hänen elämäänsä. Amy on täysin Kanen pauloissa, vaikka onkin ajautunut naimisiin Kanen veljen kanssa. Hän kokee kohdanneensa vääryyttä koko perheeltä, johon on joutunut avioliiton kautta ja haluaa kostonsa. Aseenaan hänellä on bisnekset.  Aliyah, Kanen äiti, haluaa parasta lapsilleen ja perheyritykselle ja siksi eroon tietyistä ihmisistä, kuten esimerkiksi Amysta, joka on Aliyahin mielestä nätti, mutta juo potentiaalinsa hukkaan. Lily törmää aviomieheensä kadulla oltuaan kuusi vuotta kadoksissa, lähtee säikähtäen miestä karkuun, jää auton alle ja menettää muistinsa. Koomasta hän herää aviomiehensä kylmästä asunnosta, jossa hän yrittää ottaa selvää kadotetuista vuosista. “Alan pikkuhiljaa ymmärtää, että koko omaisuuteni, koko perheeni, on vaarassa, ja sisälläni alkaa kuplia sireeni. Kohta se kiehuu yli.” Romanttista jännäriä seurataan neljän hahmon näkökulmista. Amyn ja Alyahin näkökulmat ovat jossain määrin samankaltaisia. Molemmat naiset ovat katkeria ja haluavat saada tahtonsa läpi. Molemmilla on jonkin verran sisäistettyä naisvihaa ja heillä on keskenään miekat ristissä. Hahmot ovat vaikeasti samaistuttavia ja toisinaan jopa vastenmielisiä, siksi oli ihan kiva, ettei heidän näkökulmiaan tarvinnut lukea jatkuvasti. Lily on omalla tavallaan myös hankalasti samaistuttava henkilöhahmo. Hän tuntuu epäjohdonmukaiselta ja on pitkään lukijalle mysteeri. Tavallaan Lily on kiltti ja hiljainen, toisinaan kuitenkin juonitteleva ja vaarallinen. Usein hänet kuvataan myös erityisen vetovoimaisena ja viettelevänä, etenkin muiden kertojien näkökulmasta. Kanen näkökulmasta tarinaa ei seurata suoraan, vaan neljäs kertoja on Witte, Kanen tarkkanäköinen hovimestari, joka tietää paljon, vaikka onkin tavallaan sivullinen. “Muistutan enemmän sitä Lilyä, josta Kane on sekaisin, kuin tuota naikkosta tällä hetkellä, ja toivon sen olevan edukseni.” Tarinan asetelma on kiinnostava ja alku koukuttava. Vaikka pitkin kirjaa koukkuna toimii kiinnostus saada selville, mistä kaikessa on oikeasti kyse, hiipui meidän innostus puolivälissä kirjaa, kun tuntui, ettei mitään selviä ja tarina etenee hitaasti. Kaikkiin hahmoihin, heidän salaistuuksiin ja ristiin meneviin motivaatioihin tutustuminen toki viekin aikaa, ja niin vievät myös seksikohtaukset. Lopussa tapahtumien vauhti kuitenkin kiihtyy. Lukija tajuaa, ettei voi luottaa kaikkiin kertojiin ja yllättävät salaisuudet paljastuvat. “Edellisessä elämässä olemme taatusti olleet parantumattoman hirveitä ihmisiä. Onhan oltava jokin syy sille, että karma on päättänyt kahlita meidät kaksi loputtoman rakkauden vankilaan, joka vaatii niin monelta hirmuisen hinnan.” Romaanissa ihaillaan paljon hahmojen ulkonäköjä ja kuvaillaan muutenkin rikkaiden ihmisten asuntoja, esineitä ja vaatteita. Kuvailua tuntui olevan jopa vähän liiaksi, vaikka ne toki kuvasivat henkilöhahmojen mielenmaailmaa. Seksiä, himoa ja fantasioita on myös reilusti. Joka ikistä tarinan hahmoa panettaa suunnilleen 24/7. Vaikka osa seksikohtauksista oli tosi kivojakin, oli niitä meidän mielestämme ihan liikaa. Seksikohtaukset vain jatkuivat ja jatkuivat, kun olisimme jo halunneet mennä tarinassa eteenpäin. Niin lähellä on aloitusosa Blacklist kirjasarjalle. Niille, joita kirjan selvittämättömät asiat jäävät piinaamaan, löytyy sarjan toinen osa jo englanniksi nimellä Too Far. Aracelis aikoo ehdottomasti jatkaa lukemista myös toiseen osaan. Tériä kiinnostaa kovasti tarinan jatko, mutta mietityttää lysähtääkö tahti seuraavassakin hitaaseen kuvailuun. Niin lähellä, Sylvia Day, Tammi, 2024 Suomentanut Siiri Hornsby Englanninkielinen alkuteos: So Close, 2023

  • Ajak'tuksia, Ajak A Majok

    Ajak A Majokin toinen kirja on kokoelma tekstejä vuosilta 2016-2020. Hän on aikaisemmin julkaissut runokokoelman Kins Keeper. Molempia teoksia yhdistää upeat kannet, mutta sisällöllisesti ne poikkeavat toisistaan. Ajak’tuksia koostuu erilaisista teksteistä. Osa teksteistä on päiväkirjamerkintöjen kaltaisia, osa esseemäisempiä. Jotkut tuovat mieleen kirjailijan somepostaukset, osa on aikaisemmin julkaistuja lehtikirjoituksia. Jotkut merkinnät koostuvat vain yksittäisestä lauseesta. Pääasiassa tekstit ovat suomenkielellä, mutta myös englanninkielistä sisältöä löytyy. “Minä: Kun joku sanoo, että ei oo käyny äänestämässä. Why tho? Tee se ja kerro sun frendeille et käy äänestää!” Teoksessa seurataan nimensä mukaisesti Ajakin ajatuksia  ja niiden kehitystä neljän vuoden sisällä. Teksteissä pohditaan aikuisuutta, yhteiskunnan normeja, sukupuolirooleja ja seksuaalisuutta. Kirjailija kertoo omista kouluajoistaan, matkastaan Portugaliin tuttavaperheen luokse sekä kokemastaan rasismista. Hän jakaa ajatuksia lapsuudestaan ja pohtii unelmiaan.  Henkilökohtaisten aiheiden ohella seurataan suomalaisen yhteiskunnan muutoksia ja käännekohtia. Sivutaan myös muun maailman tapahtumia. Teos on kuin katsaus menneisyyteen, mutta menneisyyttä ei tarkastella nykyhetkestä käsin, vaan kuvataan sellaisena kuin se on silloin nähty. Tuntui hurjalta lukea vuoden 2018 IPCC raportin julkaisua seuranneita ajatuksia ja muistella silloin käytyä keskustelua. Tilanne tuntui jo silloin niin akuutilta, mutta sekään ei riittänyt motivoimaan tarpeeksi suurta muutosta. “Mikä muu seisoo minun ja utopiani välillä kuin minä itse?”  Teos on rakennettu kokonaisuudeksi. Alussa on henkilökohtaisempaa kerrontaa, keskeltä löytyy poliittisempaa sisältöä: kuristavaa ilmastokriisiä ja rasismikokemuksia sekä ajatuksia sen ympäriltä. Lopussa on kevyempää ja helpottavampaa ajattelua. Lukemisen jälkeen tuntuu, että on saanut kuvan kirjailijan arvoista ja taustasta. Kirjailijan itsensä mukaan teos onkin “pohjapiirros sille, että minkä sanojen saattelemana minusta on kasvanut se röyhkeä nuori nainen joka tänä päivänä olen”. Teos on hivenen yli 100 sivuinen ja helppolukuinen. Teksti sujuu hyvin eteenpäin ja lyhyisiin kappaleisiin oli helppo tarttua. Teoksesta löytyy joitakin pidempiäkin tekstejä, mutta niitä oli siellä täällä lyhyempien kappaleiden välissä. Ajak'tuksia, Ajak A Majok, omakustanne, 2024

bottom of page