top of page
  • Writer's pictureMelissa Jǐbɛ̀ li Soŋ Sende

Vieraskynä: Melissa Sende - Hämärää porukkaa


Kuvaaja: Basile Mincke

Melissa Sende on nuori ruskea taiteilija Brysselistä, joka työskentelee enimmäkseen poeettisen proosan kanssa. Hän leikkii kirjoituksissaan mielikuvituksellisten ja tunteellisten tilojen luomisella. Työssään ja myös vapaa-ajallaan Melissa pohtii ihmisten välisiä suhteita ja yhteiskunnallisten kerroksien rinnakkaiseloa oman minä-suhteensa kautta: mikä tekee ihmisen? miten olla olemassa? miten kohdata toisemme nopeatahtisen modernin elämän poimuissa? Pohtimisen lisäksi Melissa on SOCO-opiskelijajärjestön hallituksen aktiivinen jäsen ja pyörii paljon BIPOC-kulttuuripiireissä.



Kansallisteatterin Suuri näyttämösali oli miltei täynnä, kun astuin yläparvelle etsimään paikkaani. Ei mennyt kauaa ennen kuin valot himmenivät. Yhtäkkiä itku valui pitkin naamaani. Näyttämön ruudulla pieni ruskea tyttö työnsi kuplivan katseensa kameraan päin ja hymyili meille; tai ehkä vain minulle; tai ehkä vain itsekseen. Kurkkuani kuristi kömpelö nauru, jota hiljaa imeskelin.


Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin ei ollut tarina minusta, mutta tunsin kuritonta ylpeyttä siitä, että kaikki tämä juhlisti ruskean tytön tarinaa: täysi tupa läpi vuodenajat, suurin Kansallinen näyttämö, valtava anteeksipyytämätön ruskea nauru valtavalla valkoisella kankaalla. Tarina puhui tämän yhteiskunnan epäkohdat rohkeasti ja rehellisesti, erittäin ajankohtaisesti vastakaiussa Suomen poliittisten todellisuuksien kanssa.


Itkin, alusta loppuun, sillä tunsin oloni nähdyksi. Mutta itkin ehkä myös, sillä olinkin näkymätön. Pimeässä katsomossa kukaan ei ollut kuulemassa myötäilyjäni. En voinut puristaa ketään kädestä ja sitä kautta jakaa tätä karmista kokemusta. Puristin omaa kättäni.

 

 

Tuntuu nähdyltä ja näkyväksi tehdyltä mutta silti siltä, että olen vääränlainen.

Mutta ehkä se on muut, jotka ovat vääränlaisia: väärin varustettu kohtaamaan minut katsomossa, eikä lavalla; kadulla, eikä lavalla; kaupassa, eikä lavalla; normaalina, eikä ylistettynä.

 


Olin ainut koko parvella, joka itki. Kukaan ei pysähtynyt kysymään, pärjäisinkö. Ei yksikään kanssakatsoja, vaikka minun ohi piti kävellä ja kaikkien piti pitkään jonottaa, kun hidas kulkue eteni ulos ovista.


Tiedän, että suomalaiset ovat suomalaisia. Ei kulttuurikasvatus noin vain muutu. Kaikessa haavoittuvaisuudessaan kulttuurissamme itkemistä pidetään yksityisenä, kiusallisena, vaikeana, säikähdyttävänä, jopa häpeällisenä asiana. Ei me aikuisten kesken voida tuollaista. Vielä Kansallisteatterissa! Jonne puetaan hienot vaatteet ja liput maksavat maltaita. Josta suunnataan sivistyneille yksille jälkeenpäin juttelemaan näytelmästä. Mutta tässä yhteiskunnassa rasismia ja sen väkivaltaisen eristyksen tuhoja emme kohtaa yhdessä, vaan ruskeat kehot jätetään niiden kanssa yksin. Meidän kesken. Sitähän me halutaan, eikö niin? Meiltä meille meininkiä: älkää siis katsoko meitä silmiin: olemme niin arvokkaita ja tärkeitä, niin hauraita ja arvaamattomia, voisimme vaikka pahastua. Voisin jopa suuttua, voisitte kavahtaa ja vapista. Voisin ymmärtää väärin… Kuten kaikki ne kerrat kun minulle on puhuttu englantia – siis huomaavaisuuden nimissä! Etkö ymmärrä, enhän minä nyt niin, minulle puolustellaan jatkuvasti. Etkö ymmärrä: tämä on sinun reviirisi. Minä vain tulin teatteriin?

 

Olen vihainen. Tunnen sen luissani. Minua on kohdeltu väärin. Saman väriset, näköiset, oloiset tyypit ovat niin usein tehneet minua vastaan väärin. Heiltä, jotka nauroivat televisio-ohjelmakohtaukselle, jossa Aikuinen Ujuni ja Valkoinen Feministi keskustelivat pelosta sekaantua ruskeiden maahanmuuttajanaisten asioihin, kun yhteistä kieltä, jolla puhua näistä asioista ei löydy; heiltä olisin odottanut jotain. Toivoisin, että nämä valkoiset teatterissa kävijät olisivat tähän tilaan tulleessaan tajunneet olla huomaavaisempia muita ruskeita ihmisiä kohtaan. Samalla kun itkin ja epätoivossa raivosin, mietin kovaa, että ETTEKÖ SAANEET TÄSTÄ MITÄÄN IRTI?


Olisimme voineet kantaa yhdessä osan tästä painosta, joka oli näytelmän ydin. Miksi ruskeat lapset jätetään yksin? Miksi meidät hylätään? Kysyivät mielestäni Ujuni Ahmed ja ohjaaja Satu Linnapuomi.


Pahoinvointiyhteiskunnassamme illuusiot ovat kaiken perusta. Siksi käymme teatterissa ja elokuvissa, siksi juomme liian usein kännit, siksi tuijotamme kännyä puolet ajasta, kun olemme valveilla, siksi teemme muille oharit, niille, joilla näyttää menevän huonommin kuin meillä, siksi emme katso silmiin, siksi emme sano mitään, kun muita ahdistellaan (vaikka eduskunnasta käsin), siksi tiuskimme pitkin talvea ja tungemme väkisin ihmisten pienistä raoista sen sijaan, että sanoisimme ‘anteeksi’, siksi siksi siksi siksi siksi siksi emme pyyhi ikkunan katupölyyn kirjoitettuja rasistisia tappouhkauksia, siksi siksi miksi miksi miksi? Pyyhin kai sitten itse.


Tiedän, että liikuttumiseni johtui muun muassa siitä, että näytelmä esitettiin nimenomaan Kansallisteatterissa. Kokemus muistuttaa jälleen, että representaatiotrendi on tuplaliikkeessä. Se on yhtäältä niin tärkeää: että valtaosa tunnistaa ja antaa tilaa ja näkee ja kuulee ja katsoo ja kuuntelee ja antaa olla ja kutsuu koolle ja tuo esiin ja jakaa eteenpäin ei-valkoisten kehojen ja mielien tiloja – Toisaalta representaation ytimessä on edellytys empaattiseen ja antirasistiseen yhteen tulemiseen, pyrkimys nähdä toinen muttei toisena. Tämä ei heijastu jaettuun todellisuuteemme itsestään selvästi. Sen sain ensisijaisesti kokea  Kansallisteatterissa.


Olisin halunnut jotain. Jotain enemmän, jotain vähemmän performatiivista, jotain muuta, jotain lämpimämpää, jotain mullistavampaa… Mutta miksi, miten ja millä perusteella nykyiset valtainstituutiot ja kulttuuripääoma-hotspotit palvelisivatkaan sitä? Minua? Meitä?


On tärkeää voida kokea itsemme tervetulleiksi ja toivotuiksi. Arvokkaiksi. Arvostetuiksi. On tärkeää voida tuntua todelliselta ja nähdä oma tarinansa lavoilla. On tärkeää, että meistä tuntuu yhtä suurilta, kuin me oikeasti olemme. Mutta tätä ei kukaan voi antaa meille. For the master’s tools will never dismantle the master’s house. They may allow us temporarily to beat him at his own game, but they will never enable us to bring about genuine change.


Meidän magia on meille ja se loistaa aina. Hengitän syvään.



Lähteet:

  • Lorde, Audre. “The Master’s Tools Will Never Dismantle the Master’s House.” 1984. Sister Outsider: Essays and Speeches. Ed. Berkeley, CA: Crossing Press. 110- 114. 2007. Print.



 

MELISSA SENDEN KIRJAVINKIT


Zami, a new spelling of my name - Audre Lorde

The God of Small Things - Arundhati Roy

0 comments

Comentarios


bottom of page