Tatko on Nina Gimishanovan esikoisromaani, joka kertoo Elenasta, naisesta, joka etsii lohduttomasti paikkaansa maailmassa. Kirjassa seurataan vaiheittain elämää, jossa erilaiset asiat saavat vuorollaan merkityksiä: maat, kaupungit, uskonto – miehet, joita kutsutaan vain alkukirjaimella.
Romaanin keskiössä on Elenan lapsuuden hankala isäsuhde sekä aikuisuuden miessuhteet, joihin suhteessa Elena pohtii paljon itseään ja lapsuuttaan. Teoksen kaunis ja kuvaileva kieli kietoo lukijan pauloihinsa. Tarina oli toisinaan vähän hidastempoinen.
"Puhelin soi. Ruudulla välkkyi "isä". Vatsassani kääntyi painava teräväreunainen kivi. Hetken aikaa ajattelin, automaattisesti, että antaisin puhelimen vain soida."
Elenan lapsuutta kuvataan aikuisuuden lomassa ja selviää, että hän on elänyt lapsuutensa peläten isäänsä. Kertomuksen väleissä oli myös muutama taru, jotka rikkoivat nykyhetken kiinnostavasti ja liittyivät Elenan tarinaan jollakin tavalla. Vaikka ajassa ja paikassa liikkuminen toi kirjaan rikkautta, vaikeutti se toisinaan perässä pysymistä. Välillä en ollut varma, missä ajassa mennään.
Isän rikkinäinen suomi oli kirjoitettu kirjaan sellaisenaan. Minulle se tuntui vähän hankaloittavan lukemista, mutta toisaalta se toi hahmoon tietyn aspektin, jota ei ehkä olisi voinut tavoittaa muuten.
“Hän veti kiivaasti ilmaa hampaidensa välistä, tarrasi tiukasti hiuksiini, tuijotti minua silmiin kuin olisi menettämässä järkensä.”
Tatkossa pidin eniten mielensisäisten ajatusten ja tunnelmien kuvauksesta. Samaistuin moniin pohjattomiin tunteisiin, joita päähenkilö kävi läpi. Esimerkiksi terapiassa avautumisen kuvaus oli minulle todella samaistuttava. Kirja sisälsi myös huumaavaa, viettelevää ja vangitsevaa kuvausta seksistä. Todella osuvaa ja upeasti kuvattua.
Tatko, Nina Gimishanova, Kosmos, 2021