top of page
  • Writer's pictureVanessa Grant

Vieraskynä: Vanessa Grant - Identiteetti


Kuva: Jussi Ratilainen

Vanessa Grant toimii rasismin mielenterveysvaikutusten asiantuntijana Nuorten mielenterveysseura Yeesi ry:ssä. Vapaa-ajalla helsinkiläinen Vanessa kuluttaa aikaa dokkareiden ja ristikoiden parissa. Parasta Vanessan mielestä on kuitenkin olla vauhdikkaan taaperon äiti.



Juhlimme viime viikolla Suomen itsenäisyyttä. Itsenäinen Suomi täytti tänä vuonna kunnioitettavat 105 vuotta. Mutta mitä se itsenäisyys ja suomalainen identiteetti merkitsevät, kun puolet sukujuurista tulevat toiselta puolelta palloa?


Itsenäisyyspäivä herättää minussa paljon tunteita ja Finlandia hymni saa minut aina herkistymään. Mietin, kuinka isoisoisäni taisteli rintamalla, kunnes haavoittui. Äitini on kertonut, että Emppu-papan jalassa oli äidin nyrkin mentävä kolo seurauksena haavoittumisesta. Isoenoni on kirjoittanut kirjan Sydänääniä karjalasta, johon hän on haastatellut nuorena rintamalle joutuneita miehiä ja lottia. Isoäitini on taas mielestäni eteläkarjalaisen sukumme paras tarinankertoja.


Topelius kirjoitti Maamme-kirjassa karjalaisista seuraavalla tavalla:


"Karjalainen on vartaloltaan solakka, hänellä on ruskea, kähärä tukka ja eloisat, siniset silmät. Hämäläisten rinnalla karjalainen on avomielisempi, ystävällisempi, liikkuvampi ja toimeliaampi, mutta myöskin puheliaampi, kerskaavampi, uteliaampi ja pikavihaisempi. Matkustaminen ja kaupanteko ovat hänelle mieluisia, hän kulkee pitkiä matkoja omassa maassaan ja vie tavaroitaan Venäjälle asti. Hän on hellätunteinen; hän rakastaa leikkiä ja kauniita lauluja, joita hänen heimonsa omat runosepät sepittävät."


Minulla ei ole solakkaa vartaloa eikä sinisiä silmiä, mutta muuten Topeliuksen kuvaus osuu oikeaan. Olen puhelias, kovaääninen ja ainakin omasta mielestäni hyvin huumorintajuinen. Olen aina valmiina auttamaan muita hädässä. Olen rohkea, reipas ja utelias luonne. Saatan olla ajoittain äkkipikainen, mutta lepyn nopeasti.


Ihmisen identiteetti muodostuu useasta eri asiasta. Asiat muuttuvat elämän aikana ja niiden tärkeysjärjestys voi myös muuttua. Identiteetin muodostaminen vaatii pohjan, joka voi olla vaikea muodostaa, kun ei tunne kuuluvansa joukkoon. Ihmisten toistuva muistutus siitä, että et ole suomalainen, saa nuoren ihmisen itsetunnon matalaksi.


Vanhempani tapasivat 80-luvulla, kun suomalainen äitini vieraili karibialla, Barbadoksen saarella. He rakastuivat ja menivät naimisiin. Äitini on kuvaillut, että he elivät isäni kanssa kädestä suuhun. Rahaa oli hyvin vähän ja toimeentulo oli vaikeaa. Vanhempani päättivät siis lähteä kohti äitini kotimaata, Suomea. Äitini tuli edeltä ja isä perässä. Isäni on kertonut, että hän tutisi lentokentän ulkopuolella t-paidassa odotellessaan äitiäni. Hän oli kuvitellut, että kylmyyteen tulee tottua. Tämä nauratti minua lapsena, mutta myöhemmin olen ymmärtänyt, että saapuminen Suomeen 80-luvun puolivälissä oli isälleni hyvin merkittävä asia, vaikka emme ole juuri asiasta keskustelleet. Isäni ei ollut aiemmin matkustellut, joten tullessaan Suomeen hän todella sukelsi syvään päätyyn.


Suomi oli 80-luvulla hyvin valkoinen. Ihmiset osoittivat isääni kohtaan vilpitöntä kiinnostusta, mutta myös paljon silmitöntä vihaa. En usko, että isäni oli osannut odottaa sellaista vastaanottoa. Sen lisäksi, että isäni on alunperin kotoisin Barbadokselta, hän on myös rastafari. Isäni oli varmasti mielenkiintoa herättävä näky Helsingin kaduilla. Hän on lähes kaksimetrinen (hattu päässä), pukeutuu näyttävästi, käyttää koruja ja hänellä on locsit. Hän puhuu kuin saarnamies ja keräsi jo vuosikymmeniä sitten ympärilleen paljon kiinnostuneita ihmisiä. Lapsena minusta tuntui, että isäni tunsi kaikki ja kaikki tunsivat isäni. Myönnän, että lapsena minua hävetti se kaikki huomio, jota perheemme sai osakseen. Kasvaessani aikuiseksi olen kuitenkin oppinut pitämään perheeni afrokaribialaisia sukujuuria suuressa arvossa ja isona osana omaa identiteettiäni. Tämä on vaatinut paljon aikaa, kasvua ja itsereflektiota.


Synnyin 80-luvun loppupuolella perheemme esikoisena. Olin eloisa ja vilkas lapsi, sanavalmis ja hieman näsäviisas. Olin toisaalta myös hyvin tunteellinen lapsi. Itku ja nauru olivat monesti herkässä. Vietin lapsena paljon aikaa isovanhempieni kanssa ja etenkin isoäitini on minulle edelleen hyvin läheinen ja tärkeä. Kesät vietimme mökillämme itä-Suomessa. Perinne jatkuu edelleen ja mökistämme on tullut rakas paikka myös omalle lapselleni. Jokaisella afrosuomalaisella lapsella on kuitenkin se kohta elämässä, jolloin ymmärtää olevansa erilainen kuin muut. En itse muista tarkkaa hetkeä, mutta muistan hyvin tapahtumia, jotka ovat vaikuttaneet identiteettini kasvuun lapsena. Erityisesti muistan sen, kuinka monien lasten vanhemmat olivat kieltäneet lapsiaan leikkimästä "muukalaisten" kanssa. Joskus leikin yhdessä näiden lasten kanssa, mutta se piti pitää salassa heidän vanhemmiltaan. Minun oli lapsena vaikea ymmärtää, miksi minua pidettiin huonompana kuin valkoisia lapsia, mutta hyväksyin asian.


Vastaavia kokemuksia alkoi kertyä. Niitä tuli yllättävän paljon myös aikuisilta ihmisiltä. Vihaa, solvaamista, sylkemistä ja sanoilla alistamista. Minulle sanottiin, että älä välitä, mutta minä välitin. Tiesin, että minua ei olisi saanut kohdella tuolla tavalla, mutta en tiennyt miten taistella sitä vastaan. En muista isäni puuttuneen minuun kohdistuvaan rasismiin. Isäni ehkä luuli monen muun tavoin, että sitä tulee vain sietää, jos haluaa asua Suomessa. Äitini sen sijaan taisteli meidän lasten oikeuksien puolesta kiihkeästi. Tämä kuitenkin johti siihen, että en halunnut enää kertoa kokemastani rasismista kotona. Ajattelin, että selviydyn elämästä helpommin ja säästän vanhempani surulta, jos pidän rasismin kokemukset omana tietonani. Ajattelin, että rasismin kokemukset olivat minun taakkani kantaa.


Kun aloitin koulun, tiesin jo että olin erilainen kuin muut. Aiemmin eloisasta, vilkkaasta ja ajoittain näsäviisaasta pienestä lapsesta tuli ujo, arka ja mukautuva. Kiltti, rauhallinen ja esimerkillinen. Otin uuden muodon, jossa minun oli helpompi navigoida kohti nuoruutta. Muistan saaneeni lapsena paljon hyvää palautetta kiltistä käytöksestäni. Se oli minulle hyvin tärkeää ja pidin siitä pitkään kiinni. Ajattelin, että kiltit tytöt pärjäävät aina.


Kuudennella luokalla tapasin ensimmäistä kertaa minun näköisen open. Uusi koulunkäyntiavustajamme oli matemaatikko ja osasi puhua täydellisesti seitsemää kieltä. Olin taitava matemaattisissa aineissa, joten sain häneltä haastavampia tehtäviä ja lisäopetusta. Väitän, että tällä kohtaamisella on ollut suuri merkitys itsetunnolleni. Hain yläasteella matemaattis-luonnontieteelliselle luokalle ja sain pääsykokeessa huippupisteet. Hallitsin suurimman osan yläasteen matematiikasta jo ala-asteella, kiitos koulunkäyntiavustajani, joka oli ensimmäinen ope, joka näki minun potentiaalini ja johon pystyin samaistumaan. Positiivisella representaatiolla on suuri merkitys identiteetin kasvulle.


Havahduin omaan vahvaan suomalaiseen identiteettiini ensimmäistä kertaa vieraillessani Barbadoksella nuorena aikuisena. Ymmärsin, että Suomessa kasvaneena olin tottunut täysin erilaiseen kulttuuriin ja tapoihin. Tunsin oloni tervetulleeksi, mutta vieraaksi. Tajusin, että minä tykkään siitä rauhasta ja hiljaisuudesta, joka kuuluu suomalaisuuteen. Tykkään suomalaisista perinteistä, saunasta ja jouluruoista. Ymmärsin sillä hetkellä, että huolimatta siitä mitä muut ajattelevat, olen suomalainen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että en voisi olla myös paljon muuta.


Olen nähnyt mustien ja ruskeiden nuorten kasvoilla samaa häpeää, jota tunsin itse nuorena. Ei välttämättä häpeää omasta ihonväristään, vaan siitä kuinka se tuodaan toistuvasti esille. Olen tavannut nuoria, jotka eivät puolusta itseään kohdatessaan rasismia, koska ovat jo turtuneet siihen. Olen myös nähnyt nuoria, jotka suorittavat elämää ajatellen, että heidän tulee olla kaikessa täydellisiä, koska he eivät ikinä edusta vain itseään, vaan myös kaikkia muita itsensä näköisiä ihmisiä. Moni näistä nuorista kipuilee lisäksi sen kanssa, ovatko he identiteetiltään suomalaisia vai jotain muuta.


Yksittäinen rasismin kokemus voi tuntua tipalta meressä, mutta kun kokemuksia tulee lisää ja lisää, ne alkavat väistämättä vaikuttaa nuoren ihmisen mieleen. Lähes kaikki tapaamani afrosuomalaiset ja ruskeat nuoret ovat kertoneet kokeneensa rasismia, mutta eivät ole löytäneet turvallista paikkaa puhua näistä tunteista. Tästä syystä käynnistin keväällä Nuorten mielenterveysseura Yeesi ry:llä Muudi-hankkeen. Muudin tavoitteena on edistää rasismia kokevien POC-nuorten mielenterveyttä ja hanke toteutetaan meiltä meille -periaatteella. POC-nuorilla viittaamme hankkeessamme afrosuomalaisiin ja ruskeisiin nuoriin. Muudin kohderyhmänä ovat 13-29-vuotiaat nuoret, jotka ovat kiinnostuneita tietämään lisää rasismin mielenterveysvaikutuksista ja toivovat saavansa vertaistukea muilta nuorilta rasismikokemusten käsittelemisessä.


En voi luvata nuorille, että rasismi loppuu, mutta voin tarjota heille paikan purkaa kokemuksiaan turvallisessa ympäristössä, rohkeutta ja keinoja puuttua rasismiin sekä mahdollisuuden oppia rasismin vaikutuksesta mielenterveyteen. Uskon, että näillä keinoilla edistämme rasismia kokevien POC-nuorten mielenterveyttä ja tuomme heidän äänensä kuuluviin.


James Baldwin onkin sanonut hienosti “Not everything that is faced can be changed. But nothing can be changed until it is faced.”


Otathan seurantaan meidän IG:n ja TikTokin @sun.muudi, jotta voit tutustua toimintaamme.



Mukavaa talvea kaikille!



0 comments

Recent Posts

See All

Comentarios


bottom of page