Julian Owusu on poikkitaiteellisesti työskentelevä tanssitaiteilija ja opettaja, jonka taiteen tekemisen ydin on yhteisöjen rakentamisessa, hiphopissa, tanssissa, spoken word -runoudessa, pedagogiikassa, dekoloniaalisissa praktiikoissa ja uudelleen kuvittelemisessa. Julian käyttää sanoja kuvailemaan kaikkea sitä, mihin liikekieli ei taivu ja tanssii silloin, kun sanat eivät riitä. Julianin aiempia tekstejä voi lukea Kiharoita- (S&S), Intersektionaalinen feministinen pedagogiikka- (Vastapaino) ja Kenen kulttuuriperintö? -kirjoista (Vastapaino) sekä NO NIIN -verkkolehdestä.
On aikoja, kun tuntuu olevan aika vähän aikaa. Aika lailla täyteen ahtautuu kalenteri,
kun kaikki on aikataulutettava, jos aikaan haluaa saada. Aikaa ei tosin lisää saada,
mutta ajan puitteessa on saatava aikaiseksi se, minkä on aikonut. Ja aina kuluu enemmän aikaa kuin kuvitellaan.
Tämänkin kirjoituksen aloittamisesta on kulunut jo minuuttejakin neljätoista.
Aikamoista.
Minua opetettiin, ettei aikaa saa tuhlata, mutta aika kuluu käytinpä sitä tai en.
Tai eihän se kulu, se kertyy. Jokainen ehtyvä sekunti putoaa kuin syksyinen lehti, joka oppi juuri lentämään.
Juuri tällä hetkellä kulutan aikaa istumalla ja odottelemalla taivaalta laskeutuvaa hetkeä, joka täyttäisi mieleni ajatuksilla, sivujani sanoilla ja päiväni teoilla.
Sanat ovat ajattomia. Ne ovat ikuisia.
Paitsi silloin, kun eivät ole.
Joskus minua surettaa kaikki ne sanat, jonka ohi aika ajoi.
Joskus minua surettaa kaikki ne sanat, jotka eivät tule ehtimään luokseni ennen kuin oma aikani ehtyy.
Joskus suren ehtymistä. Joskus en. Joskus ehtyminen on vain kaaren pää, josta uusi voi alkaa.
Joskus aika pysähtyy. Tai ainakin tuntuu siltä.
Niissä hetkissä tunnen, kuinka sekunnit laskeutuvat iholleni ja imeytyvät minuun.
Tunnen, kuinka kaikki aika tapahtuu samaan aikaan.
Tunnen, kuinka asiat saapuvat perille.
Tunnen, kuinka jokainen tapahtuva asia on ajattoman tapahtumasarjan päätepiste,
keskikohta ja alku samaan aikaan.
Aika vain on.
Teot ne kulkevat ajassa sekä eteen että taakse.
Lähes elämän verran aikaa sitten rakastuin kirjoihin, koska kiltti kirjastotäti antoi Matildan lukea niin monta kirjaa, että hän oppi ajatuksillaan liikuttamaan esineitä. Ajattelin, että minäkin voisin oppia liikuttamaan maailmaa, koska Matildan lailla minäkin olin oppinut lukemaan ennen koulun aloittamista. Lähes elämän verran aikaa myöhemmin joudun toteamaan, että en vieläkään osaa siirtää esineitä ajatuksillani.
Sen sijaan, opin kyllä liikuttamaan kokonaisia maailmoja sanoillani. Nämäkin sanat liikuttavat jonkun maailmaa ajassa jonnekin. Sekin on teko. Teoilla on väliä.
Enemmän kuin elämän verran aikaa sitten kuusivuotias Maya Angelou lakkasi puhumasta seitsemäksi vuodeksi. Sen aikana kiltti kirjastotäti antoi hänen lukea pienen mustille amerikkalaisille tarkoitetun lähikirjastonsa läpi ja kirjojen loputtua hankki hänelle lisää alueen laajemmasta valkoisille tarkoitetusta kirjastosta. Angelou ahmi itseensä maailmoja maailmojen perään. Kun hän alkoi jälleen puhua, hänellä oli paljon sanottavaa ja paljon sanoja, joilla sanoa sanottavansa.
Olen kiitollinen niistä kaikista sanoista, joita Angelou asetti vieri viereen sellaiseen järjestykseen, johon kukaan muu ei olisi osannut niitä laittaa. Ilossa ja surussa, Angeloun sanat ovat olemassa, koska koko universumi asettui juuri siihen asentoon, johon se asettui häntä varten. Ja minua varten, kun hän kirjoitti myös minulle kirjoittaessaan koko maailmalle.
Sain lapsena lahjaksi sanakirjan. Oli tajunnanräjäyttävää tajuta, että kaikki maailman sanat mahtuvat yhteen kirjaan ja että se kirja on vapaasti ihan kenen vain luettavissa.
Etsin sieltä sanoja usein.
Etsin sieltä totuuksia kuin pyhistä kirjoista.
Etsin sieltä vaihtoehtoja.
Etsin sieltä sävyjä.
Muistan juhlineeni, kun löysin sanan “rufescent”, joka tarkoitti “reddish” eli punertava.
Se kuulosti korviini sanalta, joka kuvasi jylhää aurinkoa kaarensa kummassakin päässä huomattavasti paremmin kuin arkinen ”punertava”.
Tapasin kysellä vanhemmiltani sanoja etsittäviksi sanakirjastani. Kerran sain tehtäväkseni tutkia, mitä tarkoittaa:
“Ornithological specimen of identical plumage congregate to the closest proximity”
Pitkän etsimisen jälkeen minulle valkeni, että sehän tarkoittaa “Birds of a feather, flock together”. Sananlasku, jonka olin kuullut lukemattomia kertoja aiemmin. Ja minähän tiesin, mitä se tarkoittaa. Paitsi silloin, kun sanat vaihdettiin. Minun täytyi siis opetella kaikki maailman sanat, koska muuten minulta voidaan piilottaa maailmaa aivan näkyviin silmieni alle. Ja sehän ei käy lainkaan.
Kun fysioterapia-opintojeni alussa sain käsiini anatomian kirjan, se oli kuin uusi sanakirja. Opettelin kaikki 206 luuta ja yli 600 lihasta ulkoa. Minun täytyi opetella kaikki, koska muuten keho, jossa asun, jää minulta ymmärtämättä. Ja sehän ei käy lainkaan.
Myöhemmin ymmärsin, että kaikelle ei ole sanoja. Se taisi tapahtua silmät kiinni tanssilattialla sylikkäin. Mikään kirja ei ollut valmistanut minua kohtaamaan tunteita, jotka saavat maailman katoamaan. Sanoin ei voi kuvailla sielujen yhteen kietoutumista ja väreilevää voimaa, joka tuntuu, kun kädet melkein koskettavat.
Yksikään kirjailija ei ole tyhjentävästi selittänyt auki minulle, miltä elämä tuntuu. Tai miltä tuntuu niissä hetkissä, kun sekunnit laskeutuvat iholleni ja imeytyvät minuun. Miltä tuntuu, kun kaikki aika tapahtuu samaan aikaan. Mikään määrä sanoja ei riitä kuvaamaan elettyä elämää kokonaan. Silti jokainen yritys on valtava lahja ja olen kiitollinen jokaisesta kirjailijasta, joka on kirjoittanut auki pienen palasen elämää, jossa olen nähnyt itseni.
JULIAN OWUSUN KIRJAVINKIT
I Know Why the Caged Bird Sings - Maya Angelou
Homegoing - Yaa Gyasi
The four agreements - Don Miguel Ruiz
Comments