Irene Omwami on opiskelija, äänikirjojen lukija, sekä muita äänitöitä satunnaisesti tekevä helsinkiläinen. Irene on vaikuttanut Fem-R ry:n hallituksessa, sekä toiminut Ruskeat tytöt ry:n puheenjohtajana.
Aloitin äänikirjojen lukemisen kolme vuotta sitten. Eräs kustantamo oli avannut rekrytoinnin, jonka tavoitteena oli lisätä vähemmistötaustaisten henkilöiden määrää lukijoissa. Olin innoissani; rakastan kirjoja ja niiden ääneen lukeminen lapsilleni oli ollut suuri ilo. Myös mahdollisuus äänellä työskentelystä kiehtoi minua. Lähetin hakemuksen ja sen liitteenä kotitekoisen demon, jonka myötä pääsin studioon antamaan ääninäytteen. Pian sainkin jo ensimmäisen buukkaukseni.
Äänikirjan lukeminen on kummallista puuhaa, kun huomioi miten merkittävästi se poikkeaa kirjan lukemisesta ääneen muille ihmisille heidän läsnä ollessaan. Ääneen lukeminen seurassa on kommunikointia ja yhdessäolon kokemista, jossa yhtä suuressa osassa kuin teksti on se, minkälaisen tunnelman ja keskustelun luenta synnyttää lukijan ja kuuntelijoiden kesken. Yhteisen lukemisen traditio – varsinkin lukupiirin kaltaisissa epävirallisissa tilanteissa – avaa mahdollisuuden päästä kollektiivisesti tekstin tuolle puolen, se siivittää lukijan ja kuuntelijat yhteiseen älylliseen seikkailuun. Lukija voi myös leikitellä sillä miltä teksti kuulostaa, kun täsmällinen artikulointi ei ole tarpeen. Sanojen ja virkkeiden äärelle voi pysähtyä sekä antaa tekstin hengittää ja liikuttaa. Vastaavaa yhteisen hetken muodostamaa tunnelmaa ja lukemiseen liittyvää vapautta ei äänikirjaa lukiessa ole. Viimeistään siinä vaiheessa, kun huomaa toistaneensa jo hyvän tovin sanaa nuori, jotta diftongi ei varmasti lavenisi nuariksi, voi sanoa että kaikki ääneen lukemiseen mielletty tunnelma ja romantiikka on karsittu pois.
Lukijana istun pienessä harmaassa kopissa, jonka seinät on vuorattu vaahtomuovisilla akustisilla paneeleilla, edessäni mikki ja kaksi näyttöä. Ensimmäistä kirjaa lukiessani tunsin selvää kuuntelijankaipuuta, tarvetta kokea kuinka ääneni tavoittaa toisen ihmisen. Muistin erään keskustelun musiikkipainoitteista radio-ohjelmaa toimittavan tuttavan kanssa. Myös dj:nä toimiva tuttava oli huomannut miten kuuntelijoiden fyysisen läsnäolon puute ohjelmaa tehdessä häiritsi häntä, hän kun oli tottunut klubeilla soittaessaan näkemään suoraan musiikin vaikutuksen ihmisiin. Radio-ohjelman teko muuttui miellyttävämmäksi, kun hän ajatteli niitä ihmisiä joille halusi musiikkia soittaa. Kokeilin samaa äänityskopissa: kuvittelin eteeni jonkun läheisen jolle lukisin kirjaa. Kyseinen mielikuvaleikki energisoi lukemista lasten- ja nuortenkirjojen kohdalla, joissa eläytymiselle on enemmän sijaa. Aikuisten romaaneja ja tietokirjoja lukiessa mikään mielikuvaleikki ei kuitenkaan kannatellut lukemista. Oli vain teksti ja oma ääneni.
Mikäli minua pyydettäisiin kiteyttämään mistä äänikirjan lukemisessa on kyse, sanoisin: hengitys, rytmi, intonaatio ja sävy. Hengitys on – uskokaa tai älkää – tärkeää myös äänikirjoja lukiessa. Tämän voisi luulla olevan itsestäänselvyys ja toki myös elinehto, mutta jos joku, niin aloitteleva äänikirjanlukija on valmis haastamaan sekä terveen järjen että fysiologiset tosiseikat asiaan liittyen. Lukiessa, kuulokkeet korvilla, sitä on hyvin tietoinen kuinka mikrofoni nappaa jokaisen pihinän, puhinan, hengenvedon ja huokauksen. Editointivaiheessa voidaan leikata pahimmat lauseiden välillä tapahtuvat hengitysäänet pois, mutta tavoite on, että lukija jo lukiessaan kiinnittäisi huomiota ettei hengitys ole kuuluvaa.
Alussa lukiessani kärsin lähes jokaisessa äänityssessiossa voimakkaasta päänsärystä. Olin myös uupunut ja hengästynyt kopissa. Pian ymmärsin sen johtuvan siitä että luin liian nopeasti. Yritin saada jokaisella hengenvedolla mahdollisimman paljon tekstiä ulos. Jostain syystä olin kadottanut yhteisöllisessä lukemisessa intuitiivisesti luonnistuvan kyvyn rytmittää tekstiä. Rytmityksessä on kyse sekä tekstistä että sanojen ja lauseiden väliin jäävästä tilasta. Lukija, joka onnistuu rytmittämään tekstin hyvin, tekee siitä ymmärrettävän ja miellyttävän kuuloista. Oikean rytmin löydyttyä hengitykseen ei enää kiinnitä huomiota, sillä se ei ole enää lukemisen moottori, vaan osa kerrontaa.
Lukiessa intonaatio (puheen sävelkulku) ja sävy elävöittävät tekstin. Suomalaisessa äänikirjatuotannossa, lukuun ottamatta lastenkirjallisuutta, ei odoteta lukijan luovan roolihahmoja äänellään ja tehden siten tulkintaa tekstistä. Itse tykkään leikitellä äänellä ja oma intonaationi puheessa voi välillä nousta ja laskea hyvinkin paljon. Lukiessa kuitenkin pidän sen suhteellisen tasaisena. Sävy taas on jotain, johon vaikuttaa kirjoittajan tyyli sekä kirjan aihe ja tapahtumat.
Olen äänikirjojen lukemisen myötä pohtinut suhdetta omaan ääneeni. Kuinka muiden ihmisten oletukset ovat vaikuttaneet siihen miten olen sovittanut ääneni sosiaalisissa tilanteissa. Ääni on hyvin henkilökohtainen ja intiimi osa yksilöä ja kommunikoimme sillä vahvasti myös mielen tiedostamattomaan osaan. Omaa ääntään voi yrittää mukauttaa ja pyrkiä sitä kautta suojelemaan itseään ennakkoluuloilta, mutta niin tehdessä on riski että kadottaa siihen yhteyden, eikä tunnista itseään enää siitä miltä kuulostaa.
Äänikirjan lukijan ääni voi herättää kuuntelijassa assosiaatioita ja muistoja, jotka tuovat erityisen lisän kuuntelukokemukseen. Kun istun äänityskopissa, en lue kenellekään, mutta kuitenkin, kun laitat kuulokkeet korviisi, luen juuri sinulle.
IRENE OMWAMIN KIRJAVINKIT
Nicole Sealey, The Animal After Whom Other Animals Are Named
Octavia Butler, Parable of the Sower
Comments