top of page
  • Writer's pictureFiona ‘Elōne

Vieraskynä: Fiona ‘Elōne


Kuva: Caroline Suinner

Fiona ‘Elōne on tuottaja, kirjoittaja ja huolestuttavasti keskiluokkaistuva lähiömutsi. Fionan esikoisromaani Tulit luokseni kutsumatta julkaistaan elokuussa 2022.



Kun aloin kirjoittaa syksyllä julkaistavaa esikoisromaaniani, en ajatellut representaatioita. En ajatellut, samaistuisiko joku tarinaani tai millaisia vaikutuksia sillä voisi olla ihmisille, joilla on yhteiskunnassa samantapainen positio kuin minulla. En ajatellut sitä, miten tarina näyttäytäytyisi yleisölle, jolle kuvailemani kokemukset ovat vieraita, enkä hetkeäkään ajatellut, miten se vaikuttaisi ihmisiin, jotka sitä lukisivat. Minä kirjoitin itselleni.


Olin vastasyntyneen vauvan yksinhuoltaja vaikeasssa elämäntilanteessa. Elin pienen elämän maagisinta vaihetta ja samaan aikaan voin huonommin kuin koskaan. Minä tunsin kuinka tukehduin. Halusin tapella vastaan, mutten osannut. Pääni sisällä minä huusin tauotta, mutta ääneen en uskaltanut edes itkeä – ja niin minä kirjoitin.


Mitä lähemmäksi romaanin julkaisu tulee, sitä useammin ajattelen kysymyksiä representaatioista. Ne pitävät minua hereilä öisin. Kuka kirjani lukee ja mitä hän minusta ajattelee? Kuka kirjani lukee ja – vielä pahempaa – mitä hän ajattelee sen perusteella muista minunlaisistani ihmisistä? Miten kaikki, mitä olen kirjoittanut yksilönä, voi vaikuttaa ympäröivään yhteisöön? Miten se voi vaikuttaa kaikkiin niihin, jotka eivät ole tarinani aiheita tai edes innoittajia, mutta silti nähdään jonkin epämääräisen massan jatkeena, johon meidät yhteiskunnassa liitetään?


Kehotan työssäni jatkuvasti muita kertomaan omia tarinoitaan, kaivamaan syvemmälle, olemaan rohkeita ja näyttämään keskisormea yhteiskunnan vaateille olla kuuliainen ja sopiva. Kannustan unohtamaan paineen edustaa viiteryhmiään ja ottamaan tilaa yksilöinä, juuri siitä syystä, että sen iloja ei meille haluta suoda. Ja silti löydän itseni kauhuissani, pelkäämässä, mitä kaikkea mieleni valloille päästäminen voi aiheuttaa.


Kirjoittamani tarina ei ole miellyttävä, se ei ole iloinen, ja vaikka sen kirjoittaminen on tuonut mukanaan monta arvokasta oppituntia, ei sen lukeminen valista ehkä ketään. Se ei ole mitään niitä asioita, joiden kautta olen oppinut mittaamaan arvoni. Romaanini on jo loppusuoralla, mutta kirjoitan tätä juttua keskellä pahinta väsymystäni sitten vuoden 2020, jolloin tein itselleni lupauksen vähentää työmääräni alle puoleen. Tein silloin niin, ja silti löysin taas itseni samojen tunteiden äärellä. Ennen kuin aloitin ehdin itkeä monta kertaa, koska epäilin, etten pystyisi. Pelkäsin, etteivät ylikuormittuneet aivoni kykenisi muodostamaan sanaakaan ja joutuisin tuottamaan pettymyksen.


Istuessani koneen ääreen minä kuitenkin hengitin ensimmäistä kertaa päiviin ja sormieni hyppiessä näppäimillä ilman vaateita tuottaa kenenkään muun visiota tai palvella kenenkään muun tarpeita, minä muistin, miksi ylipäätään kirjoitan. Siksi, että se antaa minulle happea. Mahdollistaa hetken hiljaisuuden maailmassa, joka on täynnä melua. Se on minun tapani pysyä pinnalla ja olla olemassa vain itseäni varten.


Juuri siinä lieneekin kirjoittamisen kauneus. Se on jotain, mitä teen ennen kaikkea itselleni, ja luulen, että se on voimakkain mahdollinen representaatio ihmisille, jotka on ehdollistettu toimimaan ainoastaan muita varten.

0 comments

Recent Posts

See All

Comments


bottom of page